Lapset, vauvat ja raskausmahat

Olen alusta saakka pyrkinyt väkisin normalisoimaan asioita, jotta niistä ei kasvaisi mörköjä. En ole halunnut vältellä lapsia, en vauvoja. Neuvolan terveydenhoitaja ehdotti jälkitarkastuksen suorittamista terveyskeskuksessa. "Täällä neuvolassa kun on raskaana olevia naisia ja vauvoja." Kieltäydyin ja pyysin jälkitarkastuksen neuvolaan. En minä voi vältellä raskaana olevia naisia ja vauvoja muuallakaan. Olen halunnut kohdata raskaana olevat naiset ja lapset ja heidän aiheuttamat tunteet alusta saakka, kuuluvat tähän prosessiin, olen ajatellut.

En tiedä, johtuuko se tästä tietoisesta normalisoimisesta, mutta vauvojen, lasten tai raskaana olevien naisten näkeminen ei ole tuntunut minusta pahalta. Juurikaan, yleensä. Pelkäsin alussa, että tuttujen lastenkin näkeminen olisi vaikeaa. Mutta ei ollut. Rakkaita ne pienet ovat, jokainen, edelleen. Mietin myös, tuntuisiko minusta pahalta keskustella raskaana olevan ystäväni kanssa, hänen, jonka kanssa jaoin omaakin raskauttani. Mutta ei, ei ollenkaan. Hän on rakas, aina. Hänen raskautensa on minulle iso asia, tärkeä, edelleen.

Ovat tunteet kuohahtaneetkin. Muutama viikko Rasmuksen kuolemasta kävelimme järven jäällä. Oli valtavan kaunis, kirkas, talvipäivä. Saaren kärjen ohitettuamme tuska iski valtavan lujaa, varoittamatta taas, viheliäs ystäväni. Nojasin puolisooni ja vapisin kyynelten voimasta. Korkeassa hangessa kulki vain yksi polku. Lähdimme eteenpäin. Pelkäsin, että saaren takaa ilmestyisi ihmisiä, joutuisin kohtaamaan heidät, tuntemattomat. Kirkkaassa paisteessa erotin kaksi tummaa hahmoa keskellä polkua, lähempänä rantaa. Ihmettelin toisen vähäistä pukeutumista, kunnes polku kääntyi ja valo osui isoon raskausmahaan, vieressä mies kameran kanssa. Raskausvalokuvaus. Näky viilsi vatsaa, uudestaan ja uudestaan, jalkani meinasivat pettää. Keräsin kaiken voimani kohtaamiseen, jouduin ohittamaan hänet hipoen, vierestä. Ei hänen onnensa minulta pois ole, mutta juuri siihen tunnetilaan aivan liikaa. Sen ainoan polun varrella. Minulla pitäisi olla samanlainen maha! Minunkin pitäisi saada hehkua onnea! "Teki mieli tönäistä se nainen hankeen", kirjoitin ystävälleni rehellisenä. "Kyllä se tunne ohi menee, viimeistään kun lumet ovat sulaneet", vastasi. Ymmärsi, rakas ihminen.

Aivan käsittämättömän kivun aiheutti myös alastoman vastasyntyneen vauvan kuva. Kuva tuli tilanteessa, jossa en voinut välttää sitä, en valita olla katsomatta. Ei tunne vihaa ollut, ei katkeruutta. Surua, vain aivan valtavaa surua. En ole koskaan tuntenut vastaavaa vihlaisua. Kesti onneksi vain hetken, kauaa en olisi tunnetta kestänytkään. Tunne tuntui jossain syvällä, aivan kuin jotain olisi revitty minusta irti, riuhtaistu valtavalla voimalla. Tunne veti kasaan, löi keuhkot tyhjäksi. Tunne liittyi varmasti juuri syntymän hetkeen, jo puettu vauva ei ole aiheuttanut minussa mitään vastaavaa. Niitäkin kuvia useita nähnyt. Tilanteeseen liittyi myös valinnan puute. En pystynyt varautumaan, en sivuuttamaan. Kuva aktivoi myös monikerroksisia tunteita. Suru lapsen kuolemasta, mutta myös syntymän hetket. Rasmuksen syntymään ei liittynyt onnellisia kuvaushetkiä vaan valtava määrä hätää ja huolta, taistelu elämästä. Muistan kysyneeni "elääkö hän". "Kukaan ei tiedä", vastattiin. Seuraava kerta, seuraava kuva, jo varmasti helpompi. Nämäkin tunteet koettava.

Onneksi huonot tunteet ovat olleet noin pienessä. Vaikeaahan tämä muuten olisi. Ongelmaksi on muodostunut ennemminkin se, että pidän jokaista negatiivista tunnetta huonona asiana. Ajattelen, että en saa tuntea mitään negatiivista toisen lapsen tai raskauden kohdalla. Olen luonut jonkin kummallisen illuusion siitä, että minun kuuluisi olla ikionnellinen jokaisesta syntyneestä vauvasta tai odottavasta äidistä. Enhän minä aiemminkaan ollut, tuntemattomista. Olin onnellinen läheisistä vauvoista, odottavista ystävistäni. Niin kuin nytkin. Rakkaat ihmiset mahoineen ja vauvoineen ovat edelleen rakkaita - tuntemattomat, niin, eivät edelleenkään.

Hauta

Olemme käyneet Rasmuksen haudalla vain kolme kertaa uurnanlaskun jälkeen. Vain, jo? Olen miettinyt kuumeisesti, kuinka usein minun tulisi käydä haudalla. Kerran viikossa, useammin? Harvemmin?

Primitiiviset tunteet ja järki taistelevat vastauksesta. Jos antaisin syvimmille tunteilleni vallan, olisin lapseni haudalla aamusta iltaan. Äiti lapsensa luona. Järkeni kuitenkin katkaisee ajatuksen. Sen vuoksi en ole käynytkään haudalla, tietoisesti. En halua, että haudasta muodostuu lapseni korvike. En halua alkaa mitata rakkauttani tai suruani hautausmaakäynneillä. Rasmus on läsnä jokaisessa hetkessä, jokaisessa ajatuksessani, kiinni minuuteni ytimessä, ilman hautausmaatakin.

Järkeni rajoittaa käyntejä itsenikin vuoksi. Romahdus on varma, joka kerta. Nyyhkytys on lohduton, avuton, kipeä. Itku on erilaista kuin mikään muu. Näen sieluni silmin pienen pienen uurnan mustan maan alla, pieni enkeli uurnan päällä, mullassa, kylmässä. Olen onnellinen, että hänet tuhkattiin. Mielikuva lapseni ruumiista kylmässä maassa olisi minulle liian paljon. Vaikeaa tämä on nytkin. Ihan kamalaa. Lapsensa haudalla käyminen. Ikävä iskee haudalla lujaa. Lujempaa kuin muulloin. Tumman kiven vieressä konkretisoituu tämä kaikki: kuollut lapsi, lohduton äiti, itkevä isä. Viimeksi tuijotin kiveä ja nimiä siinä. Mitä ihmettä minä teen näiden ihmisten haudalla, mielessäni välähti. Tuntui kuin olisin katsonut itseäni ulkopuolelta. Seison lumisen hautakiven edessä, sytytän kynttilöitä kyynelten valuessa poskilleni, putsaan lumet enkelin päältä. Miksi? Mitä ihmettä minä teen itkemässä tämän haudan äärellä?

Nopeasti kuitenkin palaan. Niin, minun elämääni. Siihen, jossa esikoiseni on kuollut. Haudattu tämän kiven alle, näiden ihmisten kanssa. Ison puun juurella oleva tumma kivi on ikuinen osa elämääni, ei mikään vaihe. Osa sieluni mielenmaisemaa. Puu, kivi, enkeli. Ja siellä rakas Rasmukseni.

Äitiysloma

Minulla piti alkaa tänään äitiysloma. Sen entisen elämän mukaan. Nykyisessä elämässäni äitiyslomani alkoi kaksi kuukautta sitten, 21.12.2015. Seuraavana arkipäivänä lapseni syntymästä. Äitiysloma ennen lapsen syntymää on kuulemma ihanaa odotusta, lapsen tavaroiden valmistelua, pesemistä, silittämistä, viimeisiä ostoksia, pitkiä lenkkejä... Kyllä minäkin tänään odotan, kevättä ja helpompaa oloa. Olen valmistellut myös tavaroita, pakkasin ne laatikoihin ja kannoin kellariin. En pessyt ja silittänyt, piilotin. Olen käynyt ostoksillakin - en ole tiennytkään kuinka erilaisia hautakynttilöitä on, paloaikojakin on kymmeniä erilaisia! Pitkät lenkit ovat olleet elinehto, mielenterveyteni kulmakivi. Tiedän olevani elossa tuntiessani talven kylmyyden poskillani, eteenpäin käveleminen luo konkretiaa, aika oikeasti kuluu, minä menen oikeasti eteenpäin.

En minä katkerana, tämä on minun äitiyslomani, meidän tarinamme näköinen. Kyllä minä sen olen hyväksynyt. Tämä päivä on yksi muiden joukossa. Eräs maanantai erään vuoden helmikuussa. Toki olisin halunnut tämän maanantain olevan täynnä innostunutta odotusta, pesemistä ja silittämistä, malttamattomuutta, äitiyden onnea, iloa. Tällä kertaa tarinastamme vain tuli toisen näköinen, äitiyslomastani erilainen.

Mutta onneksi asumme Suomessa, saan jatkaa äitiyslomaani aina huhtikuun loppuun saakka. Saan äitiysrahaa 105 arkipäivää, koko äitiysvapaan, olla äitiysvapaalla saman aikaa kuin muutkin äidit, vaikka lapseni on kuollut. Vanhempainvapaaseen minulla ei ole oikeutta, mutta nämä 105 päivää ovat äärimmäisen arvokkaita. Saan rauhassa olla, toipua, surra, käydä lenkillä, ostella hautakynttilöitä. Mitä kaikkea kuolleen lapsen äiti äitiyslomallaan tekeekään.

Puhelu sairaalalta

Sairaalalta soitettiin tänään. Heillä on tapana. Kysyvät kuulumisia, tukevat meitä. Puhelimessa oli hoitaja, joka oli kanssamme Rasmuksen kuoleman jälkeen. Poikkeuksellisen viisas ja ihana hoitaja, ihminen. Tuntui hyvältä puhua hänen kanssaan. Kerroin, että selviämme kyllä. "Tiedän sen", vastasi. Sanoi sen jo sairaalalla. Kysyin lastani pidellen, miten voimme ikinä selvitä. "Kyllä te selviätte, aivan varmasti", sanoi jo silloin. Miten tärkeitä sanoja, silloin ja nyt. Sanoja, jotka kantavat. Kertoi, että Rasmus oli ollut monelle merkittävä. Oli tärkeä kuulla, että Rasmuksen kuolema oli koskettanut ihmisiä osastolla. Että ei minun pieni poikani yhdentekevä ollut. Muillekaan. Rakas kultani.

Mietin, miten valtavan upeaa työtä nämä hoitajat ja lääkärit tekevät. Teho-osaston äärimmäisyydessä, syntymän, elämän ja kuoleman rajalla työskenteleminen vaatii varmasti aivan erityislaatuista luonnetta. Pohdimme sitä jo Rasmuksen eläessäkin. En ole koskaan, missään, ikinä, kokenut niin kokonaisvaltaista ja kaunista hoitoa kuin vastasyntyneiden teholla. Hoitajat seisovat pienten ihmeiden vierellä tarkkaavaisina, huolehtivina. Samalla he pitivät huolta meistä. Kysyivät, kuinka voimme. Olemmeko nukkuneet. Syöneet. Kannattelivat meitä. Ohjasivat, tarkkailivat, neuvoivat. Yksi toi nenäliinan, toinen vettä. Ja siinä samalla vahtivat monitoreita, mittasivat millejä, pitivät huolta lapsestamme. Kaikesta 33 sentistä, jokaisesta 785 grammasta. Ihmeelliset ihmiset.

Ja syntymän hämmästyksen ja elämän onnistumisten jälkeen nämä samat ihmiset jakavat myös sen kammottavimman mahdollisuuden hetken. Seisovat vieressä, kun vanhemmat romahtavat, kun äidit ja isät menettävät kaikkensa, unelmansa, ihmeensä. Ja siinä he vain seisovat. Ovat lähellä. Auttavat, kannattelevat. Kyyneleet silmissä, hekin. En voi kuin ihailla. He ovat ammattilaisia, mutta lapsen kuolema on aivan äärimmäisen järisyttävä tapahtuma. Vanhemman tuska sillä hetkellä on niin pohjaton, loputon, lohduton, että en usko minkään ammattimaisuuden, minkään ammattitaidon, pystyvän nousemaan kokonaan sen hetken yli. Eikä tarvitsekaan. Inhimillisyyttä kyyneleet edustavat, empatiaa heidänkin tunteensa. He tekevät kuitenkin työnsä, kyyneleet silmissä jatkavat töitään, tehtävä kerrallaan. Meille sen aamun kyyneleet olivat tärkeitä. Jakoivat tuskamme, arvokkaat.

Myöhemmin sain sähköpostiini kuvat Rasmuksen viimeiseltä aamulta. Kuusi kuvaa. Kastehetki. Ja se viimeinen. Lohduttomia, surullisia kuvia. Mutta niin tärkeitä. Erottamaton osa meidän tarinaamme, perhettämme, meitä. Meidän kuvat, tarinamme näköiset.

Hyväksyn sen, ja suljen kuvat sydämeeni. Osaksi minun tarinaani.

Kaksi kuukautta

Lapseni syntymästä on kaksi kuukautta. Hän olisi tänään kahden kuukauden ikäinen. Minkähänlainen hänestä olisi tullut? Hän olisi varmasti jo iso, kasvoi elämänsäkin aikana yli 100 grammaa ja kaksi senttiä! Näin untakin hänestä. Unessa oli kuollut, mutta kasvanut kuitenkin. Nostin arkkua, jossa hän oli, esittelin ylpeänä lastani. Harvoin minä onneksi näitä mietin, raastavia ajatuksia. Minulle Rasmus on 897 grammaa painava kaksiviikkoinen poika aina. Äidin pieni minimies, kulta. Olen ihmetellytkin sitä. Miettinyt, miten mieleni ei pakota päähäni ajatuksia kasvavasta lapsesta, kuvia kaikesta siitä, mistä nyt jäämme paitsi. Ei niistä ajatuksista hyötyä olisi. Ja toisaalta Rasmuksen elämä oli kokonainen, ei keskenjäänyt. Hieman liian lyhyt vain, jos minulta kysytään, mutta kokonainen kuitenkin. Kaksi viikkoa eräänä talvena. Kokonainen elämä.

Kaksi kuukautta lapseni syntymästä tarkoittaa puoltatoista kuukautta lapseni kuolemasta. Kuusi viikkoa. En ole jaksanut laskea ajan kulumista. Aika vain kuluu. Päivät vaihtuvat, viikot kuluvat. Joudun välillä pysähtymään ja miettimään, mikä päivä on, kauanko aikaa on kulunut. Aika syöksyy eteenpäin, mutta tulevaisuus näyttää kaukaiselta. Pitäisi odottaa kevääseen, liian pitkä aika. Lapseni kuolemasta on puolitoista kuukautta, nytkö jo? Toisaalta on hetkiä, jolloin haluaisin vain pysäyttää ajan. En tiedä miksi, sillä olenhan edelleen surullinen. Samaa toivoin Rasmuksen synnyttyä. Makasin raukeana synnytyssalissa, lapseni oli jossain kaukana. Samalla kuitenkin toivoin niin kovasti, että aika olisi voinut pysähtyä juuri siihen. Juuri siihen hetkeen. Syntymän, elämän ja vanhemmaksi tulon hetkeen. Jostain ihmeellisestä syystä en osannut pelätä Rasmuksen kuolemaa sillä hetkellä, tiesin, että hän on hengissä, selviää syntymästään. Äidinvaistoko?

Kaksi kuukautta siitä hetkestä. Ikuisuus. Tai yksi henkäys. En oikein tiedä kumpi.

Lohdutus

"Ei se haittaa, että Rasmus on kuollut. Sen minä vain halusin sinulle sanoa", totesi neljävuotias veljenpoikani. Lohdutti, toinen. Pieni ihminen, suuret sanat. Sama pieni ihminen tuli hiiren hiljaa halaamaan, kun kyyneleet kastelivat taas poskeni, oli vain vieressä, halasi kaikin voimin. Jatkoi sitten taas leikkejään. Ihmettelen, miten kummassa niin pieni voi osata olla niin valtavan suuri?

Neljävuotias osoitti sen, mitä lohtu ja lohdutus todella ovat. Kykyä olla läsnä hetkessä, sanoa sen, mitä mielessä on, halata. En minä muuta ole tarvinnut tai kaivannut. Moni sureva puhuu lohduttajien vääristä sanoista, vääristä teoista. Minä en ole halunnut niitä laskea, en kirjata ylös. Lapsen kuolemassa on jotain niin äärimmäistä, että olen ollut onnellinen, että joku sanoo jotain, että joku uskaltaa tulla lähelle. Mitä itsekään osaisin sanoa? Mitkä sanat olisivat riittäviä, mitkä tarpeeksi? Minua on lohduttanut ja auttanut jokainen osanotto, lämmin ajatus, sana ja teko. Sanat ja teot, jotka tulevat sydämestä, ovat aina oikeita.

Kullanarvoisia ovat olleet ne ihmiset, jotka ovat tulleet luoksemme, puoliksi väkisinkin. Kysyneet, kuunnelleet, häirinneet. Ottaneet osaa, pitäneet seuraa. Yksi ystävä on vienyt minua lenkille, ollut aivan hiljaa ja kuunnellut tarinani uudestaan ja uudestaan. Tuskin koskaan osaan häntä tarpeeksi kiittää kaikesta siitä lohdusta, minkä läsnäolollaan on tuonut. Lohdutusta ovat tuoneet Rasmuksen arkun äärellä seisseet ystävät, perhe, läheiset. Hautajaisiin tullut tyttärensä menettänyt isä. Tietää tuskamme, surullinen. Seisoo siinä kuitenkin, jakaa taakkaamme, lohduttaa.

Lohdutusta sureva ihminen kaipaa. Sitä, että joku tulee, ottaa kädestä kiinni, on läsnä, kuuntelee. Sanoo sydämestään: "ei se haittaa."

Unessa ikuisesti omani

Haen pienelle linnunpojalle villapipoa ja -paitaa. Ennen kuin huomaankaan, hän on muuttunut lapsekseni. Tuijotan ihmeissäni täydellistä ilmestystä sylissäni. Siinä hän on! Tummat hiukset, kauniit kasvot, ihmeellinen pieni suu. Hän on isompi, pieni kuitenkin vielä. Alan imettää ja yritän kuumeisesti miettiä, mitä sairaalassa imetyksestä sanottiinkaan. Epäilen, ettei lapseni osaa imeä, mutta hän tarttuu nopeasti kiinni rintaani ja imee rytmikkäästi. Kuinka hyvältä se tuntuukaan! Kuinka olenkaan kaivannut lasta rinnalleni! Kuinka jokainen solu minussa on huutanut äitiyttä, vihdoinkin saan täyttymyksen sylini huudolle!

Alan laskea mielessäni, kuinka kauan hän ehtikään olla kuollut. Viikkoja. Mutta ihmeitähän tapahtuu, hän virkosi, ei ollutkaan kuollut. Mietin, kuinka hänen valokuva-albumiinsa täytyy nyt kirjoittaa uudet sivut, ihmetarina kuolleista heräämisestä. Ajatella, että saimme hänet sittenkin luoksemme! Tunnen hänet sylissäni niin vahvasti. Hän on lämmin, painava. Painavampi kuin eläessään. Tottakai hän on kasvanut kuoleman jälkeen, ajattelen. Niin sen täytyy olla.

Hän nukkuu. En malta olla herättämättä häntä, imetän vähän, nyt kun hän täällä vielä on. Pieni kaunis suu hamuaa rintaani, hän herää ja avaa tummat silmänsä. Niissä loistaa ikuisuus.

Kello soi vaatien luopumaan. Ja niin liu'un pois hänen luotaan. Luovun jälleen. Tulethan taas rakas käymään, unessa, hiljaa? Tulethan?

Tummien mahdollisuuksien pilvi

Rasmuksen eläessä hänen viereiseltä paikalta kuoli pieni vauva. Kysyin silloin puolisoltani, miten ihmeessä lapsensa kuolemasta voi selvitä. Vanhempien tuska oli niin käsittämättömän massiivista, niin käsinkosketeltavaa. Tietyllä tavalla ajatus lapsen kuoleman mahdollisuudesta oli jossain alitajunnassa koko Rasmuksen elämän ajan. 785 grammaa painava pienen pieni keskospoika vaativimman tehohoidon osastolla, kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin huonossa. Ei ole mitään hoitoa, ei mitään paikkaa, minne lapsen voisi enää parempaa tai tehokkaampaa hoitoa saamaan siirtää. Sen tiedon edessä täytyy olla nöyrä. Pienen keskosen hoito perustuu aina kuluvaan hetkeen, huomisesta ei puhuta. ”Tilanne näyttää hyvältä”, lääkäri sanoi. ”Tällä hetkellä”, lisäsi ponnekkaasti perään. Olimme onnellisia hetkestä, toiveikkaita tulevasta, mutta samalla realistisia tilanteen äärimmäisyyden edessä. Kaikki voi muuttua sekunneissa. Se meille myös avoimesti kerrottiin. Että mitään takeita mistään ei ole. Ei ole mitään ennustetta. Ei ole mitään muuta kuin kuluva hetki.

En usko, että lapsen kuolemaan tai kuolemaan ylipäänsä voi koskaan valmistautua. Mutta hoitohenkilöstön avoimuus tilanteen äärimmäisyydestä on varmasti auttanut meitä. Tartuimme kuluvaan hetkeen valtavalla onnellisuudella ja kiitollisuudella, elimme pienen lapsemme rinnalla täysipainoisesti, avoimesti - tiedostaen sen, että milloin tahansa voi tulla käänne huonompaan. Teho-osasto on käsittämättömän ristiriitainen ja äärimmäinen paikka juuri sen vuoksi. Hoidon kriittisyydestä muistuttavien laitteiden piippauksen keskellä pienen pienet letkuin ja johdoin koneisiin kiinnitetyt ihmisenalut taistelevat paikastaan elämässä. Ja siinä vieressä avuttomina seisovat tuoreet äidit ja isät. Huolissaan, toiveikkaina, sydämet rakkautta täynnä. Piippauksia kuunnellen, monitoreita huolissaan tarkkaillen.

Vaativimman tehohoidon, toivon ja onnistumistarinoiden reunalla roikkuu kuitenkin tumma, mustien mahdollisuuksien pilvi. Ei ole mitään, minne täältä enää mennä. Tunsin sen koko ajan. Aivan kuin pilvi olisi pilkottanut tehohuoneen viimeisestä nurkasta, valmiina nousemaan tuulen mukana. Sattuman mukana? Aivan kuin pilvi olisi muistuttanut pienen elämän arvaamattomuudesta, hieman ilkkuenkin sanonut: ”täällä olen, piilossa, mutta olemassa.” Toisaalta pilven olemassaolo sai istutettua minuun suuremman onnellisuuden ja kiitollisuuden kuin mitä koskaan aikaisemmin olen kokenut. En ole ikinä elämässäni ollut niin kiitollinen mistään kuin teho-osastolla lastani ihmetellessä. ”Hän on elossa, juuri nyt, juuri tällä hetkellä, ei huolta huomisesta, elossa juuri nyt.”

Ja voi kuinka onnellinen nyt olenkaan, että ymmärsin silloin, juuri silloin, olla onnellinen ja kiitollinen pienestä elämän ihmeestäni. Että annoin itseni olla niin loputtoman onnellinen, tummasta pilvestä huolimatta - vai sen ansiosta?

Toimintakyky

Olen säilyttänyt toimintakykyni Rasmuksen kuoleman jälkeen. Kävimme kaupassa heti sairaalalta tullessamme. Meillä ei ollut ruokaa, silloin täytyy käydä kaupassa. Kävin seuraavalla viikolla lenkillä useana iltana. Ulkoilma pitää mieleni virkeänä. Olen hoitanut käytännön asioita. Koska käytännön asioita täytyy hoitaa. Olen liikkunut, käynyt salilla, jumpassa. En ole missään kohtaa vain maannut sängyssä, pimeässä, yksin. Olemme käyneet ulkona syömässä, useasti. Ystävien kanssa kaupungilla. Välillä itsestänikin on tuntunut, että en sure oikein, että minun pitäisi vain maata sängyssä lamaantuneena, itkeä aamusta iltaan. Jokin kummallinen mielikuva oikeaoppisesta suremisesta, mistä lie senkin keksinyt, hölmön ajatuksen. Tämä on minun suruni, minun näköiseni. Olen alusta asti kieltäytynyt määrittelemästä surulleni minkäänlaisia raameja. Olen halunnut antaa surulleni juuri sen tilan, muodon ja voiman kuin surullani on. Mutta niin vain vanhat mielikuvamme meitä kiusaavat…

On myös huonoja päiviä. Niitä, jolloin ei jaksa, ei huvita, ei kiinnosta. Päiviä, jolloin en jaksa liikkua sohvaa pidemmäs. Mutta niinäkin päivinä olen noussut sängystä, käynyt suihkussa, keittänyt kahvit. Ja niitä päiviä on ollut huomattavasti vähemmän kuin niitä, jolloin olen jaksanut toimia. Väsyn kuitenkin äärimmäisen nopeasti. Yksi hoidettava asia per päivä riittää. Yksi tapahtuma, yksi aktiviteetti. Avainsana on yksi. Voi olla jotain pientä muutakin, mutta sen täytyy olla kevyttä. Lenkki ystävän kanssa, kahviseuraa, ei mitään haastavaa.

Nyt on ollut muutama hieman haastavampi päivä. En ole ollut mitenkään poikkeavan tuskainen tai surullinen, ehkä vain itkuisempi, aavistuksen surumielisempi kuin viime viikolla. Olen jaksanut toimia, käydä salilla, kaupassa. Mutta kaikki on kuitenkin ollut kovin hankalaa. Kirjoittaminen on tuntunut hankalalta. Päätösten tekeminen on mahdotonta. Herääminen on vaikeaa. Väsyttää. Asioiden loppuun saattaminen on todella haastavaa. Siksi en ole pystynyt kirjoittamaankaan, aivan liian monta asiaa tehtäväksi. Ehkä ongelma on juuri ollut siinä, että olen unohtanut avainsanan yksi. Yrittänyt tehdä liikaa. Kaksi asiaa samalle päivälle on liikaa.

Surevalle, tai ainakin juuri minulle - vielä.

Uurnanlasku

Nämä on niitä päiviä. Niitä päiviä, joita ei tarvitsisi kokea. Luminen, valkoinen päivä. Helmikuun kuudes. Päivä, jolloin laskin lapseni uurnan hautaan.

Koko viikon mieltäni on karttanut jokin ajatus. Aivan kuin olisi jotain, mitä minun pitäisi ajatella, mutta mieleni sulkee sen pois. Tunne on ollut vieras, sillä Rasmuksen kuolemasta saakka en ole yrittänytkään välttää mitään ajatusta tai tunnetta vaan antanut jokaisen tulla, omalla ajallaan, omalla painollaan. Ensimmäisen kerran oli jotain, mitä välttelin - en tietoisesti, en aktiivisesti, mutta jokin sielussani kielsi ajatusta tulemasta. Meni pitkään, mutta vihdoin ymmärsin. Kyse oli lopullisuudesta. Siitä viimeisestä niitistä. Lapseni oli tuhkattu. En tiedä milloin, joskus tällä viikolla, ehkä maanantaina, ehkä tiistaina. Hän on lopullisesti, ikuisesti, mennyt. Pienestä pojastani ei ole jäljellä enää mitään muuta kuin muistot. Oliko hän täällä ollenkaan? Kävikö vain unessa?

Kuusikäytävä on tumma, pitkä, luminen. Kävelemme aivan keskellä, käsi kädessä. Hautakivet vaihtuvat, luen nimiä, vuosilukuja. Toiset meistä saavat 90 vuotta, toiset kaksi viikkoa. Rakastetut, kaivatut, yhdessä kivessä lukee. Perhe on menettänyt kolme lastaan. 1800-luvulla, mutta tuska ei ole varmasti ollut yhtään vähäisempi. Miten he selvisivät? Selvisivätkö ollenkaan? Lumi kastelee hiukseni, hiutaleet ovat suurentuneet. Maailma on mustavalkoinen; mustat kuuset, tummat kivet, valkoinen ilma ja maa. Kyyneleet tulevat kysymättä, sekoittuvat kasvojani kasteleviin lumihiutaleisiin.

Mietimme pitkään Rasmuksen hautapaikkaa. En kestänyt ajatusta yksinäisestä haudasta. Tiedättekö niitä hautoja, joita kukaan ei tunnu enää muistavan? Pelkäsin, että jonain päivänä minun jälkeeni lapseni hauta olisi se kynttilätön hauta, unohdettu, yksinäinen. Eräs pienen pieni poika joskus kauan sitten, pienen pieni poika, jota kukaan ei enää muista. Päädyimme lopulta puolisoni sukuhautaan. Ajatus tuntuu kaikin puolin lohdulliselta: isomummun ja isopapan vieressä pieni lapsemme on turvassa. Hän ei ole yksin. Hullujahan nämä ajatukset ovat, mutta ei meillä enää muuta ole. Vanhempina me näitä päätöksiä teemme, haluamme lapsellemme parasta, kuolemassakin.

Kiersimme kappelin ympäri. Uurnanluovutus, ovessa lukee. Ja siellä, ikkkunalaudalla kauniiden kukkien vieressä on pienen pieni uurna, vaarin ja enon rakkaudella tekemä. Lapseni, aarteeni, esikoiseni. Nostan uurnan varovaisesti isän syliin. Lähdemme kävelemään. Voi mikä lohduton näky: kolme mustaa hahmoa valkoisessa maailmassa, elämän ihme isän sylissä, viimeisellä matkalla.

Hauta on auki, lumi on peittänyt maan, kinostunut hautakiven päälle. Lasken uurnan maan sisään, varovaisesti, itkien, runoa lausuen. Laskemme uurnan päälle ruusut, äiti ja isi rakastaa sinua. Ja sitten minä otan lapion, maa ropisee uurnan kannelle. Peitän haudan, nostan ruusut päälle. Sytytämme kaksi isoa kynttilää pienen kynttilän ympärille. Äiti ja isi jää pientä suojaamaan. Ja ensimmäisen kerran minä kysyn, kysyn sydän niin valtavan lohduttomana; miksi me, miksi juuri me… 

Ja sinne me lapsemme jätimme, erään koivun juurelle eräälle hautausmaalle. Ja ehkä joskus joku kulkee ohi, lukee kivestä nimen, miettii kenties, selvisimmekö?

15.12.2015

Minulla alkoi verinen vuoto raskausviikolla 24+6, täysin oireetta, ilman mitään ennakkovaroitusta. Ensimmäinen parkaisuni oli lohduton, hätää täynnä. Soitin paniikissa synnytysvastaanottoon - tiesin heti asioiden olevan todella huonosti. Synnytysvastaanoton takaisinsoittopalvelun minuutit tuntuivat niin loputtomilta, että tärisevin käsin valitsin puhelimeeni numerot 112. Lähtekää pian, ottakaa taksi, pääsette nopeammin kuin ambulanssilla. Taksissa istuessani tunnustelin mahaani, olin hiljaa ja yritin tuntea liikkeet. Mitään ei tuntunut. Tuijotimme puolisoni kanssa toisiamme, hätä oli käsinkosketeltavaa. Minuutit valuivat, tuntui kuin taksi olisi pysähtynyt jokaisiin liikennevaloihin, pysähynyt muuten vain, madellut, hitaasti, hitaasti, hitaammin. Pelkäsin meidän menettäneemme lapsemme. Kuitenkin jokin toivo hakkasi mielessäni: kaikki on hyvin, selviämme säikähdyksellä, ei ole hätää…

Sairaalan pihassa etsin hätääntyneenä oikeaa ovea. Mihin suuntaan? Kuin transsissa kävelin käytävää. Se oli loputtoman pitkä, hiljainen ja hämärä. Ovella odotti jo kätilö. Hän ohjasi minut verhon taakse. Isä voi odottaa ulkopuolella. Nopea vilkaisu, puhetta verhon takana. Lääkäri ottaa sinut vastaan heti. Vastaanottohuone oli pimeä, nurkassa pienen valon kajossa istui lääkäri. Vapisten kaivoin neuvolakorttini, lääkäri kysyi kysymyksiä, joihin vastailin kuin itseni ulkopuolelta. Kaikki kysyvät, kuinka paljon verta on tullut. En minä tiedä, liikaa. Lopulta nousen tutkimuspöydälle. Valtava tärinä täyttää koko kehoni. Lääkäri ultraa alakautta. Puhelin soi ja hän nostaa ultralaitteen sängyn viereen. Verta, aivan valtavasti verta. Nyyhkytän paniikissa, puolisoni puristaa kättäni. Puhelin soi. ”En ole nähnyt koskaan mitään vastaavaa”, hän sanoo, seuraa jokin tarkentava kysymys, ”niin, no siltä se vähän nyt vaikuttaa”, lääkäri vastaa. Silloin olen aivan varma, että lapseni on kuollut. Toinen lääkäri tulee paikalle. He tutkivat yhdessä, pyörittelevät päätä. Ja vihdoin, ikuisuuden jälkeen toinen heistä sanoo: ”lapsella on kaikki hyvin, hän liikkuu todella vilkkaasti.” Minulla puolestaan ei. Kohdunsuu oli auennut, kalvorakko oli ulkona. ”Ennenaikaisen synnytyksen riski on äärimmäinen.”

En saa enää nousta seisomaan. Kätilöt siirtävät minut sängylle. Sekunneissa minussa on kaksi kanyylia, reiteeni isketään valtava piikki. Sanoja ympärillä; sektiovalmius, ravinnotta, supistustenestolääke, lisää lääkkeiden nimiä. Lohduton itku purkautuu huuliltani. Kätilö puristaa kättäni, rauhoittelee. Sitten lähdemme. Käytävää pitkin. Hissiin. Toista käytävää pitkin. Harmaat valot vilkkuvat silmissäni. Käytävällä oleva joulukuusi jää sänkyyni kiinni. Nopeita liikkeitä ja sänky liikkuu taas. Sali yhdeksän, joku sanoo. Ovi aukeaa, sänkyni työnnetään sisälle. Näen ikkunalaudalla radion, nurkassa keinutuolin. Mieleeni piirtyy kuva veljestäni keinutuolissa vastasyntynyt esikoinen sylissään, se on kaunis valokuva. Vasta silloin ymmärrän olevani synnytyssalissa, synnytykseni on käynnistynyt, esikoiseni voi syntyä milloin tahansa. Paniikki on loputon, itku tulee huutona.

Vauvan sydänääniä ei löydy. Iltavuoron kätilö on hätäinen, siirtyy jo toisiin tehtäviin. Vuoronvaihto on käynnissä, minä tuijotan vanhoja kaappeja ja kuuntelen, mitä puhutaan. 31-vuotias ensisynnyttäjä, 24+6… Tietoni eivät ole siirtyneet, korjailen kuulemaani, toistan esitietoja. Yövuoron hoitaja alkaa kuunnella sydänääniä. ”Ei ne kuulu, usko jo”, kimittää iltavuorolainen. Yöhoitaja jatkaa päättäväisesti, rauhallisesti, minua tyynnytellen. Ja sieltä nopea taonta löytyy. Tump, tump, tump, tump… 142, 138, 148. Hienosti, tasaisesti, tyytyväisesti.

Pyydän puolisoani soittamaan äidille, parhaalle ystävälleni, töihin. Sanon, etten ainakaan tällä viikolla tule töihin. ”Sinä et enää tänä vuonna töihin mene”, korjaa kätilö napakasti. Koko loppuraskautena, ilmoitetaan myöhemmin - ja tarkennetaan, koko loppuraskautena en saa enää seistä, en istua, en liikkua. Samassa sängyssä tulen lapseni synnyttämään, kukaan vaan ei tiedä, milloin.

Supistukset ottavat valtaansa. Yksi kova, pitkä, toinen lyhyempi. Kello on kymmenen, kolmas supistus. Makaan sängyssä pää alaspäin, kaikki paine pyritään saamaan pois kohdulta. Neljäs supistus nostaa jalkani kippuraan, vetää leukani rintaan, makaan kyljelläni ja hengitän kipua ulos. Seuraava supistus, menikö jo puoli tuntia? Supistukset alkavat rauhoittua, eivät kestä enää kuin hetken, tulevat harvoin. Kahdelta yöllä supistaa viimeisen kerran. Minua käsketään nukkumaan. Puolisoni on nukkunut jo pitkään sängyllä vieressäni. Nukun pätkissä, kuin horroksessa. Aamu lähestyy eikä yhtään supistusta ole tullut. Hyvin menee, hoitaja sanoo. Lääkkeet toimivat. Aamulla lääkäri tulee, mutta joutuu jo lähtemään, hätäsektio kuulen käytävältä. Uusi lääkäri tulee, ultraa. Tilanne on sama kuin illalla, mutta synnytyksen uhka sillä kertaa väistynyt.

Hoitaja lähtee työntämään sänkyäni. Käytävää pitkin harmaiden valojen taas vilkkuessa. Pääsen osastolle. Olen ollut rauhallinen. Ajattelen, että selviämme vielä säikähdyksellä. Hoitaja kysyy hätäkastenimestä ja tunnen kuinka kyyneleet ryöpsähtävät kuumina poskiani pitkin. Emme me tästä säikähdyksellä selviä, emme enää. 

Siitä hetkestä alkoi taisteluni kohti väistämättömän hyväksymistä - niin hyvässä kuin pahassa. Aivan kuin meille olisi annettu joka käänteessä hetki aikaa: hyväksy ensin tämä, seuraava siirto odottaa. Pienemmästä pahasta suurimpaan matkamme kulkikin. Toivon ja mahdollisuuksien kautta väistämättömän portille.

Entä tulevaisuudessa?

Olen yrittänyt pohtia, mitä tämä kaikki tarkoittaa loppuelämäni kannalta. Mihin tämä kaikki asettuu? Onhan lapsensa menettäminen varmasti yksi järisyttävimpiä asioita, mitä ihminen elämänsä aikana voi kohdata. Miten suhtaudun tähän kaikkeen vuoden päästä? Entä kymmenen? Selviänkö minä vai juutunko ikuisesti esikoiseni tragediaan?

Asiat ovat tapahtuneet aivan valtavalla nopeudella. Vielä viime heinäkuussa aloittelimme kesälomaamme lapsettomana pariskuntana. Odotimme seuraavan kevään häitä, häämatkaa. Lasten aika olisi näiden jälkeen. Minä valmistauduin elämäni työmahdollisuuteen. Puoli vuotta tästä eteenpäin olemme isä ja äiti, vaan ilman lasta. Rasmuksen raskaus oli todellinen yllätysraskaus - ja yllätyksiä täynnä oli tiemme siitä saakka. Tasan puoli vuotta positiivisesta raskaustestistä seison lapseni arkun vieressä jättämässä hyvästejä.

Naiivisti olin suunnitellut elämääni. Asettanut asioita lineaariselle janalle: valmistuminen, työ, avioliitto, lapset… Naurettavilta ajatukseni nyt tuntuvat, elämän arvaamattomuuteen ylimielisesti suhtautuvilta. Vaan niihin meistä jokainen sortuu, johonkin abstraktiin unelmaelämään ja ideaaliseen tapahtumakulkuun. Eikä sillä, monella elämä juuri niin kulkeekin, kuin suunnitelman mukaan, ilman suurempia säröjä, ilman tragedioita. Yritän hahmottaa lapsen kuoleman merkitystä sille suunnitelmalle. Tämä on ehdoton vedenjakaja, risteys. En vain vielä kykene näkemään, mikä tulee olemaan suunta tämän jälkeen. Olen jo nyt muuttunut, tiedän sen. Elämäni perusturvallisuus on viety, varastettu, haudattu lapseni mukana. Mihin voin luottaa? Uskallanko suunnitella huomista? Huolettomuus on poissa, elämää aliarvioivat ylimieliset suunnitelmat kadonneet.

Puoli vuotta elämästäni. Se on lyhyt aika ihmisen elämässä. Minun elämässäni siihen kuitenkin mahtui lapseni, esikoiseni jokainen hetki, hänen koko elämänsä alusta aivan loppunäytökseen saakka. Sydäntäni särkee, kun yritän hahmottaa kaiken tämän paikan elämässäni. Mihin asettuu lapseni kaksi viikkoa yhtenä talvena, aika eräästä lauantai-illasta yhteen sunnuntaiaamuun? Minkä merkityksen tulee saamaan elämäni suurin onni ja kammottavin tuska?

En minä tiedä.

Hautajaisten jälkeen

Olen odottanut jotain massiivista romahdusta, totaalista putoamista. Olen kuitenkin rauhallinen, tyyni. Eniten tunnetta on pitänyt yllä ystävät, jotka jäivät hautajaisten jälkeen luoksemme. Tuskinpa koskaan osaavat edes aavistaa, kuinka suuri merkitys niillä hetkillä on ollut. Olisi ollut kamalaa jäädä yksin, hiljaiseen kotiin, kukkien ja kuvien keskelle. Odotin, että romahdus olisi tullut viimeistään sunnuntai-iltana. Tai maanantaiaamuna. Kuitenkin vain hiljainen hyväksyntä pakottaa jokaista jäsentäni. Hiljaa hakkaava ymmärrys siitä, että olen menettänyt lapseni ja joutunut hautaamaan unelmani. Kuin olisin alistunut kohtalooni. Pieni poikani on mennyt eikä koskaan enää palaa, rakas ihminen. 

Olen Rasmuksen kuolemasta saakka pyytänyt, että ainoa käytetty sana on kuolema. Että Rasmus on kuollut, ei nukkunut ikiuneen, ei siirtynyt rajan taakse, ei lentänyt pois - vaan kuollut. K-u-o-l-l-u-t. Mikään metafora ei muuta sitä asiaa, että lapsemme on kuollut. Halusin ymmärtää sen kaikessa kauheudessaan alusta saakka. Että en suojaisi itseäni väärillä sanoilla vaan selkä suorana kohtaisin sen kohtalon, joka meille oli juuri annettu. Koettele minua, kuolema, koettele! Anna tulla vain, minä otan vastaan sen, mikä on väistämätöntä! Sydämeni tuskassa kouristellen, silmät surusta mustana - kun en muutakaan voi.

Pelkään, että en kuitenkaan ole ymmärtänyt tätä kaikkea. Että jonain aamuna herään ja totuuden paino paiskautuu vasten kasvojani. Ja että silloin romahdan, totaalisesti, lohduttomasti. Päässäni pyörii eräästä haastattelusta poimitut sanat. Äiti kertoo, kuinka lapsen kuolemasta ei voi koskaan selviytyä. Että sen kanssa oppii elämään, mutta että selviytyä - ei koskaan. Ajatus tuntui raadolliselta, painavalta. Jos hänkään ei ole selviytynyt, miten minäkään voisin? 

Minulla on ollut alusta saakka valtava tarve selviytyä, selvitä. ”Ei ole hätää kulta, mene rauhassa, äiti ja isi selviävät kyllä”, sanoin lapsellenikin. Ja me sovimme sen, jo siellä sairaalassa, sen että me selviämme. Koen, että lapseni joutuisi kantamaan ikuista taakkaa, jos emme selviäisi. Rakkaudesta hän oli tullut, ja minkä määrän rakkautta hän mukanaan toikaan - ei kaiken sen rakkauden viimeinen muisto voi olla, saa olla, tuska, epätoivo ja lohduttomuus. Tämän tuskan ja surun jälkeen toivon ja uskon, että hänen perintönsä on rakkaus, toivo ja tulevaisuus. Ei hän tullut vain viedäkseen jotain vaan antaakseen.

Luulen, että selviytyminen ja lapsen muisto vain sekoittuvat usein. Että jos sanoo selviytyneensä, pelkää sen tarkoittavan samaa kuin lapsen unohtaminen, lapsesta ylipääseminen. Eihän mikään Rasmusta meistä enää koskaan pois vie, ei edes selviytyminen. Hän on ikuinen osa meitä, meidän perhettä, minuuttani, äitiyttäni. Mutta kyllä minäkin sitä mietin. Mietin, kuinka tasapainoilla läpi elämän lapseni muiston, selviämisen ja tulevaisuuden kanssa. Että en unohtaisi, että selviäisin, että näkisin tulevaan. Ja että nämä kaikki mahtuisivat yhteen hetkeen, yhdessä, tasapainossa. Tuntuu jo nyt pahalta, että on vielä olemassa päivä, jolloin lapseni ei ehkä olekaan mielessäni. Että unohdan hänet hetkeksi, ehkä pidemmäksikin. 

Mutta niin sen kuuluu vain mennä, elämä on eläviä varten - senhän vuoksi kyyneleeni niin vuolaina juoksevat. Sitähän suru on, valtava taistelu kohti lopullisuuden hyväksyntää.

Hautajaiset

On päiviä. On hyviä päiviä, huonoja päiviä, on yhdentekeviä päiviä. Ja sitten on päiviä, joiden ei pitäisi koskaan tulla. Lapseni hautajaiset. Auringonsäteiden värjäämä aamutaivas, lempeä tuuli, surua, vatsaa puristava tunne, lapseni hautajaiset.

Suru ja tuska ovat kummallisia tunteita, ne eivät ole vain tunteita vaan myös fyysisesti tunnettavia, tarkkarajaisia. Hautajaisaamuna olin äärimmäisen rauhallinen ja tyyni. Kuitenkin vatsaani puristi, sydäntäni särki, sykkivästi kuin hitaan pulssin tahdissa. Aaltoilevia, nämäkin. Vatsassa tuntuu aivan kuin jännittäisi kovasti, sen oletan olevan tuska. Kyyneleet tuntuvat kurkun kohdalla, painavat, salpaavat hengityksen. Aivan kuin tuska nousisi aina ajoittain jostain lantion alueelta ylöspäin, salpaisi hengityksen ja syöksyisi ulos itkuna. Nousu on kuin kouristus, menen usein aivan kasaan, vatsalihakset kramppaavat sisään, kunnes taas suoristun ja annan kyynelten tulla. Vatsan alueelta nousee ajoittain myös kummallinen tärinä, kuin jatkuva lihaskouristus. Tunsin sen ensimmäisen kerran joutuessani sairaalaan. Lääkäri tutki minua, makasin sängyllä, pelkäsin lapseni kuolleen - ja tärisin. Se alkoi vatsasta, valui jalkoihin, mutta nousi aina rintakehään saakka. Pelkoa, olen otaksunut. Sitä samaa tärinää tunsin hautajaisten aamuna. Kummallista tärinää vatsassa, ei silmällä havaittavaa, mutta niin selkeästi tunnettavissa olevaa. Suru puolestaan tuntuu kaikkialla, usein totaalisena väsymyksenä, uupumisena. Hautajaisia edeltävän päivän kauppareissu pysähtyi kaupan eteen penkille, en päässyt ylös. Suru painaa hartioita, ei anna fyysisyydessään hetkenkään armoa. Silloin täytyy hengittää sisään, voimakkaasti, nousta päättäväisesti. Kerätä itsensä, taitaa kuvata sitä hetkeä parhaiten.

En tiedä, miten keräsin itseni siihen aamuun. En tiedä, mistä sain voimat kohdata päivän. Nousin sängystä, kävin suihkussa. Keitin kahvit. Paistoin piirakoita. Mitä kaikkea sitä lapsensa hautajaisia ennen tehdään. Haimme kukat, ne olivat niin kauniit. Olin toivonut punaisia ruusuja ja valkoista. Halusin, että elämä ja rakkaus näkyvät. Emmehän voisi juhlia hautajaisia ellei upeaa elämää olisi ollut! Veimme kukat kappeliin. Siellä suurten arkkujen välissä oli pienen pieni arkku, jonka päälle oli laskostettu kaunis valkoinen liina. Serkkujen kasteliina. Mukana kaikkien lastenlasten juhlissa, mummo halusi. Kukat olivat niin kauniit arkun päällä. Voi kuinka kauniit.

Ei tähän päivään voi valmistautua. Ei ennakoida. Sitä täytyy vain toimia. Tehdä, mennä, kokea. Ei ole vaihtoehtoja. 60 ruusua asettelin lasiseen maljakkoon, punaisia, tummanpunaisia, vaaleanpunaisia. Rakkauden värisiä. Eno ja täti jakoivat ruusun jokaiselle vieraalle. Kukkamuistamisiin menevät rahat toivoimme vastasyntyneiden teholle. Sinne, missä Rasmusta niin upeasti hoidettiin. Ruusut maljakossa, kynttilät ja valokuvat paikoillaan. Omat vaatteet. Olin aivan unohtanut omat vaatteeni, hiukseni, kenkäni. Ei mikään niistä tuntunut kovin merkitykselliseltä. Musta mekko, huivi. Viimeinen vilkaisu ympärilleen, kaikki on valmiina.

Päivä oli noussut sateiden jälkeen kirkkaana. Aurinko paistoi häikäisten silmiin, kirkkaana, vaativana. Ilmassa tuntui kevät. Toivostako tulit meille kertomaan, lapseni? Jäistä rinnettä ylös kohti mustana odottavaa ihmisjoukkoa. Rakkaita ihmisiä, niin paljon. Kaukaa tullut ystävä, sydämeni pakahtuu. Voi Rasmus-rakkaani, et sinä hiljaa lähde, et jälkiä jättämättä, et huomaamatta! Noinkin pieni mies liikutti puolensataa ihmistä kappelinmäelle, saattoväeksi. Ja niin me kaikki astumme kauniiseen kappeliin, jossa sinä ja pieni arkku olette pääosassa. Rasmus-rakas lukee ohjelmalehtisessä. Minimies sisäsivulla. Bach soi mollissa, tuskaisena. Kyyneleeni purkautuvat suojelusenkelin kohdalla. Isoenon laulu tuo mieleen lapsuuden ja mummon, turvan, jonne sinäkin olet päässyt. Voi kuinka ikävöinkään sinua jo nyt!

Me sanomme sinulle jäähyväiset, kaikki kerrallaan. Kun ystäväni astuvat arkun vierelle, sydämeni särkyy. Emmepä tienneet, minne elämä meidät kuljettaisi. Rasmus-rakkaan arkulle, jäähyväisiin. Sairaalapastori puhuu niin kauniisti. Hän on kuunnellut meitä tarkoin ja osaa kertoa kaiken niin kovin kauniisti. Jos mikään ikinä tuntuu mahdottomalta, muistakaa Rasmusta, hän sanoo. Minun pienten prosenttien ja todennäköisyyksien minimieheni! Tärkeän viestin meille jätit, mikään ei ole mahdotonta! Luen vielä runon, joka osui silmiini kuoleman jälkeen. Ylva Eggehornin runon viimeinen lause on tuonut minulle aivan käsittämätöntä lohtua. ”Ajatella, ettei taivas haljennut ilosta sinä aamuna!”. Ja niin verhot sulkeutuvat.

Halusin, että juhlimme siunauksen jälkeen kotonamme. Juhlimme, sillä elämämme suurin tuska oli myös elämämme suurin ilo, onni ja rakkaus! Halusin, että kotonamme saamme juhlia Rasmusta, iloita elämästä, joka on ollut. Hänen elämänsä määrittää elämäni suunnan. En minä koskaan tule olemaan sama ihminen kuin ennen lastani. Hän muutti minut ikuisiksi ajoiksi. Pienen pieni ihminen teki suuren suuren muutoksen. Hän toi mukanaan rakkautta ja toivoa, uskoa ja lohtua. Kyllä sitä sietää juhlia! Enkä minä muita juhlia lapselleni koskaan saa. En koskaan.

Hienot juhlat sinä sait, minimies, kultani, aarteeni, rakkaani. Todellakin hienot juhlat.