Post mortem

Sylissäni on kuollut lapseni. Viimeinen näytös on näytelty. Minut paiskataan valkoiseen tyhjyyteen, josta puuttuu kaikki. Aivan kaikki. Ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta. On vain valkea tyhjyys ja musta piste. Tarkennan siihen, se olen minä. Istun lapsi sylissäni. Tuijotan eteeni. Ei ole kyyneleitä. On vain epäusko. Kauhu. Kuolema. Pidän lujaa kiinni. Omaa rakastani. Kuoleman aistii joka solulla. Haistan sen, kuulen sen, tunnen sen - ja näen sen, voi luoja miten näen sen. Pieni lapseni on kuollut, makaa elottomana sylissäni, rauhallisena, kuolleena. Ei enää koskaan palaa.

Meidät ohjataan keltaisen käytävän huoneeseen. Kannan pientä aarrettani sylissäni. Hän on niin täydellinen, niin kaunis. Huoneen valo on kirkas. Keskitalven aamun hämärä hiipii sisään ikkunasta. Taivas on harmaa ja matalalla. Sänky ikkunan alla on kliininen, vastakkaisella seinällä on allas ja taso. Hoitaja valmistelee kylvyn. Minä kylvetän pienen poikani. Tunnen, kuinka maailma murenee allani. Pieniä paloja irtoilee ja putoaa jonnekin tyhjyyteen. Seison enää yhden kiven varassa. Avaan vaipan varovasti. Siellä on iso hieno kakka. Sitä olemme niin kovin odottaneet. Palaaminen siihen hetkeen murtaa minut edelleen niin hienojakoiseksi, etten kykene hetkeen hengittämään. Pesen varovasti häntä. Olen miettinyt, että pesinhän varmasti tarpeeksi hyvin? Ettenhän vain ollut huolimaton? Että varmasti hänen oli hyvä olla. Että oli varmasti puhdas. Minä kylvetän rakastani. Pienet jalat luiskahtelevat velttoina käsistäni, kädet putoavat. Valelen hellästi vettä vartalolle. Miten hienot kädet. Miten kauniit ja täydelliset. Pitkät sormet, täydelliset pitkät sormet. Yritän epätoivoisesti pestä verta kasvoilta. Se ei irtoa teipeistä nenän alta, suusta valuu verta vielä. Pyyhin varovaisin sormin rakkaimpani kasvoja, yritän kuitenkin. Huulia, pieniä poskia. Yritän saada suun pysymään kiinni. Asetan hänet varoen pöydälle, kuivaan. Mutta ei hän pysy paikoillaan. Kuolema on vienyt jäntevyyden, kaiken liikkeen. Hoitaja painaa pienet kädet musteeseen ja sen jälkeen paperille. Hän leikkaa hiuksista palasen. Minä vain itken. Maa altani on murtunut kokonaan. Enää on vain valkea tyhjyys. Valkea, oksettavan autio tyhjyys.

Hoitaja kapaloi Rasmuksen. Mummon kutoma villapeitto tuodaan, minä käärin pienen kapaloni siihen. Otan syliin. Puristan tiukasti rintaani vasten. Istun sängyllä, puoliso vieressäni. Kyynelten takaa nyyhkytämme tuskaamme. Tuska ei ole repivää, se on vienyt kaiken. Ei ole enää mitään muuta kuin loputon kipu, saatanallinen kaiken peittävä särky. Meidän perheemme kotiutumistarina. Meidän perheemme tarina. Sairaalapastori tulee luoksemme. Hoitaja seisoo lähellä silmät kyynelissä, mutta niin turvallisena. Kaikki itkevät. Minä soitan äidilleni. Ja hän arvaa, tietää ennen kuin sanon mitään. Hekin tulevat luoksemme. Surullinen seurueemme hengittää tuskaa ja surua keltaisen käytävän huoneessa harmaana valkenevan päivän noustessa. Tunnelma on äärimmäinen, mutta niin hauras, että pelkään kaiken hajoavan milloin tahansa. Joku käy pahoittelemassa. Lääkäri käy, saa kyyneleiltään laskettua vain reseptin hyllylle. Miten tästä selviää, vaikerran - miten tästä ikinä selviää... Isä pitää poikaansa sylissä. Heijaa rakastaan, jättää hyvästejään lapselleen, unelmilleen, toiveilleen. Minä luen runon. Älä pelkää pimeyttä, ja sanani kaikuvat lapseni lisäksi itselleni.

Hoitaja tuo valkoisen arkun huoneeseen. Kaunis, yksinkertainen, pahvinen arkku. Se odottaa meitä hiljaisena. Tuuditan lastani ikiuneen, luovutan henkäys kerrallaan hänet kuolemalle. "Nyt olisi aika", hoitaja lopulta kuiskaa. Onhan hän jo kylmä, lautumat kasvoilla tummentuneet. Kuolema on vienyt, kokonaan. Lasken pienen nyytin peitossaan arkkuun. Korjaan asentoa. Hän on niin kaunis, vieläkin. Pieni ihmeeni. Ja me viemme hänet pieneen huoneeseen. Siellä on kaunis taso, jonne hänet laskemme. Kynttilä palaa. Ehdimme jo jättää hyvästimme, lähteä käytävän keltaisuuteen. Mutta mummo olisi halunnut vielä laulaa. Laulaa lapsenlapselleen vaan kun ei ehtinyt ennen kuolemaa. Me palaamme. Mummo laulaa - siihen lauluun minäkin olen niin monesti nukahtanut, siirtynyt unen maailmaan. Ja ehkä nyt lapseni, Rasmuksenikin. Ehkä hänen on nyt turvallinen olla, kun mummon laulu turvaa matkaa - tuudittaa viimeiseen uneen.

Päivä on noussut jo. Jossain itkee lapsi. Me kävelemme käytävää, viimeistä kertaa. Askeleeni ei ole edes raskas, sitä ei ole. En ymmärrä, mikä liikuttaa jäseniäni. Jokainen askel vie kauemmaksi lapsestani. Vie kauemmaksi elämästäni. Olen irrallaan, hajallaan, osoitteeton. Askeleemme kaikuvat tyhjillä käytävillä. Kylmä viima puskee ulko-ovelta tyhjänä kumisevaan aulaan. En tunne sitä. En tunne mitään. Päivän harmaus ja pistävä kylmyys viiltävät kasvojani astuessani ulos. Autiuden valkoisena sokaiseva kirkkaus sammuu hetkessä, kuin valot sammutettaisiin. Musta, kaiken peittävä pimeys laskeutuu hämärtäen minuutenikin rajat, häviän mustana pisteenä ympäröivään pimeyteen. Kirkkaus väistyy, enää on vain pimeys. Pelkkä pimeys.

On sunnuntai 3.1.2016. Loppuelämäni ensimmäinen päivä on alkanut.

Kuolema

4:56. Lauantain ja sunnuntain välinen yö. Edellinen päivä oli ollut pitkä, mutta erittäin onnellinen. Olin ostanut Rasmukselle keskosvaatteita mummon kanssa. Rasmus pääsi pois keuhkokoneesta - kaikki meni hyvin, kaikki oli niin hyvin. Illalla juhlimme kaksiviikkoisjuhlia koko perheen voimin, tasan kello 19:25. Otimme isästä ja pojasta kuvia, nauroimme katketaksemme Rasmuksen kasvaneille hiuksille, pipon alta pilkisti ilmiselvä lätkätakatukka ja sekös jalkapalloisää harmitti! Pipo oli punainen ja kauniit tummat hiukset korostuivat sitä vasten niin selkeästi. Sunnuntaina saisin Rasmuksen kenguruhoitoon, luvattiin. Olin todella onnellinen. Voi mikä hieno perhe me olemmekaan: Rasmus-rakas, äiti ja isi!

Yö oli vielä pimeimmillään, kun heräsin kuin salamaniskusta. Yhtäkkiä, ajatukset täysin kirkkaina ja hereillä. Aamuyön sumua ei ollut havaittavissakaan. Samaan aikaan, kun lapseni hätä alkoi - myöhemmin selvisi. Sekö minut herätti? Hetken valvottuani päätin nousta. Ehdin kävellä keittiöön, laittaa valot päälle. Aloin järjestellä rintapumpun osia, kun puhelin soi vaativasti. Sydämeni seisahtuu siihen hetkeen. Juoksen takaisin makuuhuoneeseen hätääntyneenä, lyön valot päälle - herättääkseni puolisoni, muistan ajatelleeni. Sydämeni hakkaa, en saa henkeä. Puolisoni on herännyt ja tuijottaa minua kauhuissaan, arvaa jo varmaankin, mitä nyt tapahtuu. Kumarrun puhelintani kohti. Ehdin ajatella, josko kuitenkin joku vain soittaisi ja kysyisi kuulumisia - ehkä joku ystävä, joka on ollut kaupungilla. Tai äiti, äiti se varmasti on! Tai jos sairaalalta soitettaisiin muuten vain. Epätoivoisia ajatuksia, niin epätoivoisia. Mutta ei meille kukaan soita aamuöisin kuulumisia kysyäkseen, muuten vain. Kyllähän minä sen tiedän. Rasmus, ruudulla lukee, sydämet molemmin puolin. Tiesinhän minä sen. Tiesin kyllä. 4:56.

Puhelun sisältö on se, mitä yksikään vanhempi ei halua kuulla. En muista enää niitä sanoja. Joskus vielä luulin, että en ikinä unohtaisi. Vointi on romahtanut, Rasmus voi huonosti, jouduttu laittamaan takaisin keuhkokoneeseen. Pitäisikö meidän tulla sairaalalle, muistan kysyneeni. Kummallinen, typerä kysymys. Tottakai meidän täytyy mennä. "Tulkaa rauhassa", muistan hoitajan sanoneen. Toimimme käsittämättömän rationaalisesti. Vaihdamme ripeästi vaatteet, pesen hampaat, laitan hiukset kiinni. Vaihdoin viime tipassa vielä housutkin, rennompiin, väljempiin. Mustat housut, valkoinen t-paita, harmaa pitkä neuletakki. En unohda, roikkuvat kaapissa käyttämättöminä vielä tänäänkin. Puolisoni soittaa taksin, sanoja ei juuri vaihdeta. Viimeisenä nappaan vielä maitopullon jääkaapista jo aavistaen tekoni epätoivoisuuden. Taas yksi hiljainen taksimatka läpi pimeässä nukkuvan kaupungin. Sanaakaan ei sanota. Yhtäkkiä taksi pysähtyy keskelle tietä. Hajosi, viheliäinen. Tunnen sekuntien painon, en saa henkeä. Uusi taksi tulee onneksi pian. Istumme ihan hiljaa, hätä on niin massiivinen, että sitä ei pysty enää edes tuntemaan, se vain on, kaikkialla, jokaisessa hengenvedossa, sydämen lyönnissä.

Kiirehdimme sairaalan hiljaisia käytäviä. Ensin hissiin. Seitsemänteen kerrokseen, pitkää käytävää leikkaussalien ohi, portaita alas neljänteen. Askeleet ovat nopeat, täsmälliset. Toistamme kuin transsissa tarvittavat toimenpiteet: riisumme ulkovaatteet, vaihdamme kengät, pesemme kädet, desinfioimme ne huolella. Rutiini oli jo muodostunut; minä ensin, sitten puolisoni, samalla kaivan tavarat laukusta. Maitopullo minimiehelle, vesipullo minulle. Mitä ihmettä ajattelin pulloja kantaessani? Aivan kuin kumpikaan meistä niitä tarvitsisi?

Kävelemme yhdessä teho-osaston käytävää pitkin. Seinät ovat vaaleankeltaiset, toista puolta rikkoo puoliksi lasiset ovet: niin kutsutut kotiutumishuoneet. Toisella puolella on kanslia, varasto, maitohuone. Teholla äidit pumppaavat kilpaa maitoa lapsilleen, maitoja säilytetään maitohuoneen jääkaapissa. Violettikorkkisia pulloja, joiden kyljessä pieniä tarroja yksilöimään pullot. Rasmuksenkin pulloja siellä, minun käsialallani laputettuja pulloja. Mitähän niille kävi? Käytävä on hämärä, huoneet pimeänä. Käytävä tuntuu pidemmältä kuin koskaan aiemmin, onko se illan jälkeen pidentynyt? Rasmus on vaativimman tehohoidon huoneessa, osaston viimeisessä nurkassa, hetkessä pidentyneen käytävän päässä. Joku tulee vastaan. Muistan kaiken niin tarkasti: hän on vasemmalla puolella, hieman valon jälkeen käytävän hämärässä kohdassa. Ja hänen ilmeensä; surullinen, aivan kuin jo pahoitteleva. Yritän olla rekisteröimättä katsetta. Käytävällä valmistellaan typpikonetta. Woikoski-teksti piirtyy silmiini. Rumat, isot pullot, jotka olen nähnyt kerran aiemmin. Silloin, kun pieni tyttö Rasmuksen vierestä kuoli. Typpihoitoa käytetään, kun tilanne on äärimmäinen, kun keuhkokonehoito ei enää tuota tulosta. Ehkä niitä vain huolletaan? Yöllähän on aikaa tehdä huoltotöitä, eikö? Jos ne ovatkin vain unohtuneet siihen?

Pullojen jälkeen käännyn vasemmalle ja huoneen näkymä rävähtää verkkokalvoilleni. Rasmus on huoneen vasemmassa laidassa, viimeisellä paikalla, ikkunan vieressä. Minusta tuntuu kuin Rasmus olisi suuri, kuin hän olisi noussut sängystään ja katsoisi minua, syvälle silmiin, suoraan sieluuni. Keskoskaappi on auki ja ympärillä on lääkäri ja kaksi hoitajaa. Rasmus on harmaa, harmaanruskea. Katseeni sinkoaa laitteiden näytöille etsien kuumeisesti hyviä uutisia: niitä ei ole. Näenhän minä sen jo lapsestani. Ja kaikkien hartioista ja hätääntyneistä, pahoillaan olevista katseista. Luvut ovat kammottavia, oksettavia, pyörryttäviä. Samoja kuin sillä pienellä tytöllä, joka kuoli. Liian alhaisia, liian korkeita, vääriä. "Ei ole hätää kulta, äiti ja isi tuli, ei ole mitään hätää rakas, kaikki on hyvin, äiti rakastaa sinua, ei ole hätää." En osaa olla. Seison jossain sivussa, mitä tässä pitäisi tehdä? Missä minun kuuluu olla lapseni taistellessa kuolemaa vastaan? Mitä silloin pitää tehdä, kun esikoinen kuolee? Niin, nyt Rasmus kuolee. Minä tiedän sen.

Lääkäri pumppaa käsin ilmaa keuhkoihin. Miksi hän niin tekee? Miksei keuhkokone toimi? Hänen ilmeensä on huolestunut, keskittynyt. Hän tuijottaa intensiivisesti monitoria. Nyyhkytän ja hoen kaiken järjestyvän. Niin äidit aina lapsilleen lupaavat. Minä tiedän, että lapseni kuolee, mutta en saata kuin toistella kaiken olevan hyvin. Ettei toinen hätääntyisi, kärsisi. Lääkäri ohjaa meidät Rasmuksen viereen. Pieni käsi puristuu tiukasti sormeni ympärille. Vatsa on turvonnut, iho harmaa. Kädet ovat kylmät. Pienet sormet retkahtavat välillä irti, pidän niitä sormieni välissä. Pian puristus kuitenkin palaa. Minun pieni poikani ottaa äitiä tiukasti kädestä kiinni, rakas kultani. Muistan sen tunteen ikuisesti, muistan varmasti. Pienet saavat kuulemma vanhemmistaan voimaa, alkavat taistella uudestaan. Kunnes kaikki romahtaa.

Tuijotan kuin transsissa edessäni avautuvaa kammottavaa esitystä. Lastani elvytetään silmieni edessä. En soisi kokemusta kenellekään, en ikinä, en koskaan. 895 grammaa omaa verta ja lihaani taistelee valtavia voimia vastaan. Lääkäri painelee rintaa kahdella sormella. Lasittunein silmin seuraan voimattomana vierestä: en voi tehdä mitään. Lapseni kuolee silmieni edessä enkä voi tehdä mitään. En yhtään mitään. Jos äidin sydän halutaan riistää rinnasta, on lapsensa kuolinkamppailun näkeminen varma keino siihen. Katsoa nyt vierestä, kun kaikkein kallein viedään. Minun pitäisi suojella häntä, auttaa, hoitaa - enkä pysty mihinkään. Olen hyödytön, voimaton, rikottu. Yhtäkkiä tilanne kuitenkin rauhoittuu, kasvoille palaa väri, sormet puristuvat taas nyrkkiin. Voi mikä minimies meillä onkaan, mikä urhea taistelija!

Aivan kuin olisin jakautunut kahtia. Toinen puoli minusta on ymmärtänyt kaiken siitä hetkestä saakka, kun astuimme huoneeseen. "Onko tilanne nyt vakava?" kuulen toisen puolen kysyvän lääkäriltä. Kysymys on vähä-älyinen. "On. Tilanne on todella vakava." Toinen puoli minusta on edelleen siinä maailmassa, jossa meidän lapsi ei kuole, jossa meille ei käy mitään pahaa. "Onko tilanne nyt vakava?" Mikä ihmeen kysymys se on! Lastasi elvytetään! Niin, mutta eihän meille niin käy, muille vain, niille joillekin toisille. Toista puoliskoani ravistellaan hereille. Lääkäri sanoo, että hätäkaste on ajankohtainen. Älytöntä, tämä puoliskoni naurahtaa epäuskoisesti. Eihän hätäkastetta anneta kuin hätätilanteessa! Ja kyllä joku sanoi, että pikkukeskoset monesti kastetaan ihan varmuuden vuoksi. Siitä tässäkin on varmasti kyse.

Kasteen ajaksi kaikki pysähtyy. Sairaanhoitaja kastaa lapsemme. Kaunis seremonia. Rasmus on rauhallinen, lääkäri tarkkailee herkeämättä monitoreita. Me olemme tuskaisia, hysteerisiä. Itkemme. Ja kun kaste on ohi, kaikki palaa sekunnissa. Rauhallisuus on ohitse, piippaus jatkuu, laitteiden äänet voimistuvat, Rasmus taistelee. Woikosken pullot seisovat rumina ja ahdistavina Rasmuksen vieressä. Meille ne oli. Ei kukaan huolla typpipulloja yöllä. "Nyt olemme maksimaalihoidon piirissä, enää ei ole mitään parempaa hoitoa, nyt kaikki on kiinni Rasmuksesta." Lääkärin sanat ovat rauhalliset, tyynnyttävät. Ja niin tärkeät koko loppuelämämme kannalta. Kaikki voitava tehdään. Lääkärille olisin voinut olla vihainen, lapselleni en koskaan. Ilman näitä sanoja olisin voinut vaatia enemmän lääkäriltä, jossitella. Lapseltani en koskaan voi vaatia enempää kuin mihin hän pystyy. En saata vaatia Rasmusta jaksamaan. Hän tekee parhaansa, kaikkensa. Kyllä minä ymmärrän, minun rakkaani on niin kovin pieni poika, ihan pienen pieni. Kyllä äiti ymmärtää.

Minuutit kuluvat kummallisesti, aika häviää. Mielessäni pyörii tuhat ajatusta ja samaan aikaan ei yhtään mitään. Rasmus sinnittelee, taistelee. Hän alkaa olla väsynyt, aistin sen. Äidit tietävät nämä asiat. Vaikka äitiyteni on tuore, on äidinvaistoni terävä. Kuin varkain mieltäni viiltää ajatus lopusta. Ajatus vilahtaa mieleni reunalla, kunnes räjähtää kaikkialle. Loppu. Toivon sitä jo. Mikä helvetin äiti minä olen? Kamala, epäonnistunut, hirveä. Eikö minun pitäisi olla se, joka uskoo viimeiseen sekuntiin asti, se joka vielä taistelee, vaikka taistelu on jo menetetty? Eikö minun pitäisi suojella lastani kaikelta, maailmalta, jokaiselta vaaralta - kuolemalta? "Ethän sinä lapsesi kuolemaa toivonut, vaan sitä, että kärsimys olisi ohitse", sairaalapastori myöhemmin lohduttaa. Lopun jo tultua.

"Ei ole hätää kulta, äiti ja isi rakastaa sinua, kaikki on hyvin rakas." En minä muuta saata toistella. Pidämme kiinni Rasmuksesta. Sormista, jaloista, mistä vain, että hän varmasti tietää, että olemme lähellä. Ei äiti ja isi koskaan hylkää, ei varmasti. Äiti ja isi rakastaa aina, ihan aina, vaikka mikä olisi! Kummalliset minuutit kuluvat, kummallisesti, syöksyen kohti tuntematonta. Aletaan puhua uudesta keuhkokuvasta, selvitettäisiin hieman tilannetta. Joku soittaa puhelun, jonnekin. Rekisteröin asioita kuin osissa. Keskityn lapseeni, mieleni kauhuun putoilee välillä asioita ympäriltäni. Piippaus, lukema, hoitajan ääni. Iso röntgenkone tuodaan paikalle.

Ja sitten se alkaa. Viimeinen näytös. Rasmus romahtaa. Pienen pieni rakas minimieheni. Aivan kuin hän olisi kuiskannut ei tarvitse enää, ei enää, minun on jo mentävä. Lääkäri aloittaa elvyttämisen. Hän painaa jälleen kahdella sormella pientä rintakehää. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Monitoreissa vilkkuu normaalit luvut. "Ne ovat enää minun sormeni", lääkäri sanoi. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Lapseni kuolee silmieni edessä. Pelastakaa hänet, tehkää jotain, lapseni kuolee, pitää tehdä jotain! Jotain! Eikä mitään voi. Ei kuoleman edessä ole mitään tehtävissä. On vain kuolema, joka on jo tullut. On läsnä kirkkaana, painavana ja vaativana. Ottaa nyt mukaansa minun rakkaimman ja kalleimman aarteeni. Enkä minä voi kuin luopua, antaa toiselle luvan mennä. "Lopetetaanko elvytys vai jatketaanko loppuun saakka?" Kysymys katkaisee kauhuni. "Aivovaurio on jo tapahtunut, mitään ei ole enää tehtävissä." Tuijotan lääkäriä. En minä voi tehdä sellaista päätöstä. Emme me voi tehdä sellaista päätöstä! Tämä on hullua! He jatkavat. Pieni poikani taistelee, enää turhaan. Hän, joka kasvoi silmällä erottamattomista osista täksi upeaksi pieneksi pojaksi, hän joka tuli ja teki meistä vanhempia, hän on jo matkalla sinne, minne minä en pääse mukaan. Veri purskahtaa suusta, alkaa valua nenästä. "Älkää enää, ei saa!" minä parahdan. Ei saa enää, ei enää... Älkää, enkä enää tiedä kenelle huutoni kaikuu...

Rasmus nostetaan syliini. Jalat ovat jo kylmät. Puristan niitä lujaa kämmenieni lämpöön. Minä niin luulin, että niillä jaloilla pääsisi pitkälle. Kuljettaisiin rinnalla ja sitten jo ohi. Nyt ne roikkuvat velttoina sylissäni, sinertävät jo. Hän on niin pieni. Kevyt. Mutta niin minun, niin meidän. Niin minua, meistä. Kaunis pieni. Rakas. Maailman rakkain. Rasmus nostetaan isän syliin, isän turvalliseen syliin, maailman parhaimpaan paikkaan. Minä suutelen otsaa, uudestaan ja uudestaan. Voi kuinka olen halunnut suudella häntä, suukottaa pientä vauvaani. Ei ole enää mitään, on vain autius. On vain me: äiti, isä, lapsi. Meidän perheemme. On vain rakkaus, suudelmat otsalla, syli. Olemme yhtä, me, me kolme. Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit. Nyt me yhdessä keinumme kohti äärettömyyttä. Keinutamme hiljaa, ei ole enää hätää. Kunnes joudumme päästämään irti. Me emme pääse mukaasi. Voi rakas... Kyllä minä tulisin, vaan en saa... Mutta kyllä sinä osaat, mene vain rakas, ei ole hätää, äiti ja isi aina sinua rakastaa, aina ja ikuisesti sinua rakastaa... Maailma seisahtuu, pysähtyy. Pidättää hengitystään, vavahtaa - ja viimein huokaa.

Kello on 7:10. Rasmus on kuollut.

Mustia ajatuksia

Viimeisin aallonpohja väisti, mutta ei loiventunut kokonaan. Tuntuu, että olen myrskyisässä ristiaallokossa, jossa aallonpohjat ja -huiput vaihtuvat nopeammin kuin koskaan aiemmin. Olo on ollut enemmän tai vähemmän jatkuvan alakuloinen häistä saakka. Ehkä taustalla vaikuttaa myös omat oletukset: luulin, että viidessä kuukaudessa olo olisi olennaisesti helpottanut – ei ole. Vertaan surua väistämättä suruun isän kuolemasta. Isäni kuoli myös tammikuussa ja toukokuuhun mennessä pahin suru oli käyty läpi. Isän kuoleman kohdalla ajallinen etäisyys lievensi tunteita ja etäännytti kaikesta. Rasmuksen kohdalla minusta tuntuu kuin kaikki vain laajenisi, kuin suru syvenisi syvenemistään. 

Viime aikoina olen alkanut pelätä, että en olekaan edes aloittanut suruni työstämistä. Että olen vain vellonut jossain kummallisessa välitilassa ilman todellista ymmärrystä tapahtuneesta. Minusta tuntuu kuin ymmärrykseni rajalla leijuisi jokin suuri ajatus, mutta en saa kiinni siitä. Pelkään sitä, pelkään, mitä on tulossa - sillä jotain on tulossa, tunnen sen. Välillä tuntuu kuin tarkkailisin itseäni ulkopuolelta; välillä on todella vaikea ymmärtää, että tämä oikeasti tapahtui meille, että meidän esikoinen on kuollut, ikuisesti kuollut. Se on yksi suurimmista ja painavimmista viime viikkojen ajatuksista. Että Rasmus on ikuisesti kuollut. Että en ikinä, koskaan, milloinkaan saa pitää esikoistani sylissä. Että en olekaan yksi niistä etuoikeutetuista äideistä, jotka saavat elää elämänsä lastensa kanssa. Että vaikka saisimme etuoikeuden olla myös elävän lapsen vanhempia, emme koskaan saa takaisin Rasmusta. Minun esikoispoikani, maailman hienoin pieni Rasmus on aina kuollut. Perheestämme puuttuu aina yksi, meidän esikoisemme puuttuu perheestämme aina. Vaikka vuodet helpottavat meidän oloa, ei Rasmusta tuo mikään takaisin.

Tämä viime aikojen suru on ollut rumaa ja raastavaa. Kaikki jalous ja ylevyys on riisuttu ja jäljellä on enemmän tai vähemmän painokelvottomia tunteita. Minua harmittaa aivan käsittämättömän paljon, että Rasmus on kuollut. Minua harmittaa, että juuri me saimme tämän kohtalon; olisin pärjännyt ilmankin. Olen niin väsynyt, että en jaksa edes ajatella onneksi sitä sun tätä -lauseita, jotka joskus ovat auttaneet. Lapsensa menettäminen on perseestä, en jaksa yrittää pukea sitä mihinkään kauniimpaan muotoon. Päätä särkee koko ajan, aamusta iltaan. Minua ärsyttää asiat. Päällimmäisenä se, että Rasmus on kuollut. Sen jälkeen melkeinpä kaikki muu. Haluaisin vain puhua tästä kaikesta, uudestaan ja uudestaan ja sitten jälleen uudestaan. Tuntuu vain, että olen unohtunut pysäkille, jolta juna meni jo aikoja sitten. Ei helpota vitutusta yhtään.

Haluaisin kirjoittaa tähän vielä jotain kaunista ja ylevää. Kirjoittaa, että kyllä tämä taas tästä, tunne kerrallaan eteenpäin, kuuluu asiaan ja vielä täältä noustaan. En kirjoita. Ei huvita. En halua. Tämä kaikki on ihan perseestä, lapsen kuolema on syvältä eikä siinä ole juuri nyt mitään kaunista.

Surullinen Kuolleen Lapsen Äiti

Olo on ollut kamala äitienpäivästä saakka. Aivan kamala, kammottava kuvaisi oikeastaan paremmin. Ahdistunut, masentunut, epätoivoinen. Olen apaattinen, itkuinen. Haluaisin hautautua sänkyyn ja nousta vasta, kun joku kertoisi tämän kaiken olleen pahaa unta. En halua nähdä ihmisiä tai olla kehenkään yhteydessä. Samaan aikaan tarvitsisin seuraa ja tukea enemmän kuin mitään muuta. Haluaisin puhua tästä kaikesta, tai olla hiljaa - en tiedä. Olen itkenyt niin paljon, että päätäni särkee koko ajan. En jaksaisi nousta sängystä, ruokahaluni ja näläntunne ovat jälleen kadonneet, en muista juoda. En näe tulevaa, kaikki taistelutahto on hävinnyt. On vain paha olo. Oloni ei ole ollut tällä tavalla ahdistunut kertaakaan Rasmuksen kuoleman jälkeen. Tuntuu kuin kaikki valo tunnelinpäästä olisi sammutettu. Mistä helvetistä tämä aallonpohja tuli?

Ristiriita kesäisen sään ja heräävän luonnon kanssa on räikeä. Laahustan painavin askelin ja tunnen vain mustaa, pelkkää pimeyttä. Olisipa talvi, kylmä ja pimeä. Sopisin maisemaan paremmin. Istutimme kukkia haudalle. Aurinko pilkahteli korkeiden mäntyjen lomasta ja valaisi kirkkaanvihreät koivunlehdet. Ilma oli lämmin ja täynnä kesää. Minun sydämessäni on kuitenkin aivan yhtä kylmä kuin sinä lumisateisena helmikuun päivänä, jolloin laskimme pienen pienen uurnan kylmään, mustaan maahan. Mustavalkoinen maisema on vaihtunut vihreään. Tuijotan uurnan paikkaa ja mietin, onko se jo maatunut. Lapseni. Onko maa ottanut puun valtaansa, pureutunut lapseni tuhkaan saakka - tuskin vielä. Yhtä alussa kuin surunikin, otaksun. Mistä minä näistä mitään tietäisin. Yritin googlata. "Uurnan maatumisaika". Enpä olisi uskonut tätä tekeväni esikoiseni kohdalla. Sydän mustana maata kaivaen olen kuitenkin ikionnellinen, että Rasmus tuhkattiin. Ajatus lapseni ruumiista lapioni ja kukkia istuttavien käsieni alla olisi kamala, aivan liian kamala. Kukkarivi meni vinoon, en ole hyvä näissä hommissa. Itkien pyysin lapseltani anteeksi. Lupasin harjoitella ja osata ensi kerralla paremmin. Vaan tuskin se häntä haittaa, kuollutta.

Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän suruun ja kaikkeen siihen liittyvään. Olen kyllästynyt siihen faktaan, että lapseni on kuollut. Olen kyllästynyt olemaan minä. En halua olla apaattinen, itkeskelevä ihminen. En halua tätä elämää, en halua tätä surua. Haluan olla normaali. Haluan olla elävän lapsen äiti. Onnellinen kasvavasta, kehittyvästä lapsestani. En halua istuttaa kukkia lapseni haudalle, haluan hänet kotiin. En halua kuljeskella kaupoissa etsimässä täydellisiä lyhtyjä (ei ole löytynyt). En halua varastoida hautakynttilöitä olohuoneen kaapissa. En jaksa sitä, että en pysty ennakoimaan tunteitani ja olotilojani. En kestä tätä, että kaikki negatiiviset tunteet vyöryvät yhtäkkiä päälleni ilman ennakkovaroitusta, enkä voi muuta kuin mennä mukana - vastaan taisteleminen on nimittäin vielä kuluttavampaa. En jaksa olla surullinen, masentunut. En jaksa kokea tätä kaikkea. Haluan olla onnellinen, huoleton, iloinen. Haluan nauttia keväästä, elämästä. Haluan takaisin elämäni. Minä en enää jaksa sitä, että Rasmus on kuollut.

Haluan olla jotain muuta - en Surullinen Kuolleen Lapsen Äiti.

Ajatuskaaoksia

Kirjoittamisessa on ollut hieman taukoa. Menimme viikko sitten naimisiin. Aivan alun perin meidän piti mennä naimisiin 2.4.2016, mutta kun Rasmus ilmoitti tulostansa, siirsimme hääpäivämme syksyyn. Rasmuksen kuoleman jälkeen halusimme vain mahdollisimman pian naimisiin; ystäväni onneksi pitivät huolen, että en marssinut suoraan maistraattiin vaan pidin kiinni haaveestani saada isot häät. Ja sellaiset pidimme, vappuaattona rakkaiden ihmisten ympäröiminä. Kaunis juhla, jossa Rasmus oli mukana monissa hetkissä. Kaikista kyyneleistä huolimatta juhla oli iloinen ja lämmin. Minä itse en vain tuntenut mitään. Suru itsessään oli poissa, se on paljon jo se. Toki tunsin rakkautta, onnea, mutta sillä tavalla kuinka kaiken tunnen nykyään: kuin ulkoa opetellusti ilman mitään syvyyttä. Tunteiden onttous palaa aina ajatukseen siitä, kuinka jotain puuttuu. Ja se jotain on lapseni. Hän puuttuu, eikä mikään ole täyttä. Olisihan tämä juhla ollut ihana kokea ilman tätä pohjatonta tyhjyyttä, joka imee mukaansa kaikki värisävyt. Vaan kaipa se on pienin murheistani. Avioliitto itsessään on vain sinetti sille siteelle, joka solmittiin synnytyssalissa numero yhdeksän jo ennen Rasmuksen syntymää. Olen ollut varma puolisostani alusta saakka, mutta Rasmuksen myötä siteemme lujuus on saanut äärimmäisen vahvuuden. Avioliiton myötä olemme virallisesti perhe niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Emme vannoneet "kunnes kuolema meidät erottaa", ihan syystä. Tässä perheessä on puhuttu aivan liikaa kuolemasta, halusimme korostaa voimaamme selvitä yhdessä niin hyvinä kuin huonoina hetkinä - sehän on jo todistettu.

Lähdimme heti häiden jälkeen matkalle. Matka oli todella tarpeellinen, sillä en ole kertaakaan Rasmuksen kuoleman jälkeen - tai oikeastaan koskaan elämässäni - ollut yhtä väsynyt. Olen edelleen totaalisen loppu. Tarvitsen omaa aikaa, kutsun sitä Rasmus-ajaksi: en välttämättä erityisesti sure tai itke silloin, tarvitsen vain omaa rauhaa, mahdollisuuden pysähtyä Rasmukseen milloin haluan. Häät oli työntänyt ajatukset Rasmuksesta taustalle ja se yleensä kostautuu, korkojen kanssa, olen huomannut. En halua tai tarvitse muuta ajateltavaa, lähinnä kaipaan tilaa ja aikaa ajatella ilman ulkoa tulevia vaatimuksia - silloin suru on jotenkin tasaisempaa ja siedettävämpää. Matkalla vastasin myös ensimmäiseen onko teillä lapsia -kysymykseen. Häkellyin hetkeksi. "No. Yes. One son. But he died", sain lopulta sanottua. Kuten arvata saattaa, keskustelu ei jatkunut "I'm sorry" -vastauksen jälkeen. En todellakaan tiedä, mikä olisi hyvä tapa vastata - kai vakiovastaus vielä muotoutuu ja tulee hieman hienostuneemmin ulos, näin ainakin toivon.

Matka päättyi äitienpäivään. Turkoosi meri välkehti huikaisevan auringon paahteessa, kun vietin ensimmäistä äitienpäivääni jossain palmujen ja pilvettömän taivaan alla. Onneksi niin, en olisi kestänyt päivää kotona. Kuitenkaan edes huikaiseva kauneus ei saanut mieltäni paremmaksi - jos nyt ei ainakaan huonommaksikaan. En tiedä, johtuiko romahdus suoraan äitienpäivästä vai olisiko oloni kaatunut muutoinkin, kenties - kuitenkin yksi päivän raastavimmista ajatuksista oli olla äiti ilman elävää lasta. Raastava ajatus on tänäänkin - kuten myös huomenna ja vielä pitkään eteenpäinkin. Sosiaalisen median sivuutin kokonaan. Tänään uskalsin kurkata varovaisesti, mutta päädyin jatkamaan paastoa. Aivan liikaa ihania kuvia ja kirjoituksia äitiydestä ja lapsista. Tuntuu kuin omat mustat ajatukseni olisivat vain saastuttaneet kaiken sen riemun ja rakkauden. Eilen ehkä ensimmäistä kertaa tunsin kateutta - tai oikeastaan jotain todella pohjatonta kaipausta, jota en osaa tarkasti määritellä - jokaista elävän lapsen äitiä kohtaan. Katselin lentokentällä lomalta palaavia perheitä, äitejä, tyttäriä ja poikia, isovanhempia ja isiä... Mietin, kuinka ihanaa olisikaan ollut saada kokea äitiys ja vanhemmuus sillä tavalla arkisen normaalisti. Olla jonain päivänä jokaisen lapsensa kanssa lentokentällä matkalla lomalle, koko perheen kanssa. Olla vain elävien lasten äiti. Sillä vaikka tämä suru vielä väistyykin ja me toivottavasti olemme joskus vielä elävän lapsen vanhempia, ei esikoisen menetys poistu koskaan vanhemmuudestamme. Joukostamme puuttuu aina yksi pieni poika nimeltään Rasmus. Jotenkin kahdestaan olomme oli niin kovin alleviivattua kaikkien niiden perheiden keskellä. Vain me kaksi, ei yhtään Rasmusta.

Häiden lisäksi tätä kaikkea on sekoittanut äitiysloman loppuminen ja töihin paluu. Irtisanoin itseni vanhasta työpaikastani jo talvella. En olisi kyseiseen työhön palannut normaalinkaan äitiysloman jälkeen, joten päätös ei ollut pienimmässäkään määrin vaikea. Surun lisäksi työelämään palaaminen vaatii todella suurta asennemuutosta. Olin raskauteni aikana jo pitkällä perhe-elämän ajatuksissa: kuinka elämä muuttuu totaalisesti ja tietyiltä osin lopullisesti - kuinka seuraavat vuodet kuluvat perhe-elämän parissa ja ura-ajatukset saavat väistyä. Nyt olen taas pisteessä nolla. Tuijotan merkityksettömän toimiston merkityksetöntä seinää ja mietin, miten ihmeessä olen taas samassa tilanteessa. Vuosi sitten tuijotin seinää ja päätin, että syksyllä kaikki on toisin. Olikin. Olin saanut jokaisen haaveeni ja unelmani täyttävän työn konfliktialueella. Työn, joka olisi mahdollistanut todella vankan pohjan unelmieni uralle. Kuten arvata saattaa, tätä työtä ei tehdä raskaana. Ja niin jouduin luopumaan yhdestä suurimmista unelmistani. Luopuminen ei ollut helppoa ja vaati paljon työtä. Alusta saakka oli kuitenkin kristallinkirkasta, että työ väistyy, että yllätyksestä huolimatta lapsi on tervetullut ja odotettu. Ristiriidasta huolimatta - tai sen jälkeen - olin ikionnellinen tulevasta lapsestamme ja odotin malttamattomana tulevaisuutta perhe-elämän parissa. Nyt minulla ei ole kumpaakaan. Ei unelmien työtä, eikä perhe-elämääkään. Olen takaisin aloitusruudussa selässäni lisänä tämä surun taakka. Sen hyväksyminen vaatii aikaa ja valtavasti voimia - joita minulla ei tällä hetkellä ole. Kaiken aloittaminen alusta ei ole helppoa, eikä lapsen kuolema sitä ainakaan helpota.

Eipä tässä juurikaan vaihtoehtoja ole. Äitiysloman verran maailma antoi hengähtää (luojan kiitos!), mutta nyt ei enää kysellä "jaksatko, haluatko". Jos kysyttäisiin, vastaisin en, molempiin. En halua tehdä töitä, en todellakaan jaksa. En oikeasti ole reipas, olen hyvä näyttelemään. En halua muuta ajateltavaa. Haluaisin käydä salilla, siivota kotia ja kirjoittaa blogia. Mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ole, lapsen kuoleman suremisesta ei makseta, ja rahallahan tämä maailma pyörii. Kyynel aina silloin tällöin, sähköposti loppuun, muutama kyynel lisää. Sellaistahan se elämä on tällä hetkellä muutoinkin, surun sovittelemista arjen keskelle. Jälleen opettelen henkäys kerrallaan tätä uutta elämääni, joka minulle pyytämättä annettiin. En todellakaan tiedä, kuinka onnistun järjestelemään ajatukseni takaisin työminään ja uraan, kun koko tähänastisen elämäni pohja on romutettu täydellisesti. Aika näyttää, kuinka onnistuin - vai onnistuinko lainkaan.

Ensimmäisiä kertoja on ollut muitakin. Yksi parhaista ystävistäni on raskaana. Olin itsekin miettinyt, mahtaisiko raskausuutiset saada aikaa pahan mielen. Ei saanut. Olen vilpittömän iloinen ja onnellinen ystäväni puolesta. Se mihin en ollut valmis, on kohtalomme vaikutukset ihmisissä. Me olemme se kammottava esimerkki siitä, kun asiat eivät menekään hyvin. Ymmärrän aiheuttamamme kauhun, ongelma on se, etten minäkään ole sinut tämän kaiken kanssa. En selkeästikään ole hyväksynyt, että tämä kävi meille - että juuri minä sain jonkin tulehduksen, joka oireettomana pääsi käynnistämään synnytyksen. Ja että juuri meidän lapsemme kuoli. Vaikka monet muut keskoset samoilla viikoilla, suurin osa oikeastaan, selviävät. Ja en todella ole valmis rauhoittelemaan muita, kun itsekin tarvitsisin jonkun hokemaan, että todennäköisyydet ovat puolellamme uudessa mahdollisessa raskaudessa. Riskit ovat minulla kuitenkin olennaisesti kohonneet: ennenaikaisen synnytyksen suurin riski on aiempi ennenaikainen synnytys. Tarvitsisin henkilökohtaisen lääkärin, joka kerran päivässä soittaisi ja kertaisi todennäköisyydet ja muistuttaisi, että Rasmuksen kohtalon todennäköisyys on promillejen luokkaa. Vuonna 2015 kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana 97 vauvaa (1). Samana vuonna syntyi 55 040 lasta (2). Mitä todennäköisimmin luvut ovat vastaavia kuluvaltakin vuodelta. Promilleja, promilleja. Vuoden 2016 promilleihin lukeutuu minun esikoiseni. Tiedän valitettavan monta muutakin tuohon surulliseen tilastoon päätynyttä. Todennäköisyys sille on kuitenkin häviävän pieni.

Häviävän pienestä todennäköisyydestä nousee seuraava ajatuskaaos: miksi. Miksi juuri me? En minä tätä kenellekään toivo, mutta miksi meille kävi näin? Typeriä kysymyksiä vailla vastauksia. Turhia. Jokaisen surullisen tilaston takana on joku asiaan täysin valmistautumaton ihmisparka. Yhtä hyvin se voimme olla me, muistan sanoneeni puolisolleni joskus joulukuun alussa. En todellakaan valmistautunut tulevaan vaan myönsin vain todennäköisyydet. Huono vaihtoehto on mahdollinen meidän jokaisen kohdalla, sitä ei valikoida kykyjen tai osaamisen mukaan ja anneta joillekin maagisille kohtaloonsa valmistautuneille ihmisille. Pahat asiat eivät tapahdu vain muille. Kaikki on mahdollista niin hyvässä kuin pahassa. Meille valikoitui jälkimmäinen vaihtoehto. Enkä suinkaan ole vielä sinut sen kanssa.

Ajatukset pyörivät pyörremyrskyn lailla päässäni aiheuttaen kohtuuttomia itkukohtauksia. Itkuni on muutaman päivän tullut pitkästä aikaa parkaisuina ja äänekkäinä nyyhkäisyinä. Kaikki yllä mainittu sekoittuu erilaisiin välähdyksiin: surullisen hoitajan pahoittelevat kasvot, arkku sylissäni autossa loputtoman hiljaisuuden pauhatessa ympärillä, maitopullo tehohuoneen ikkunalla, kun maidon tarvitsija oli jo kuollut, kummitäti keskoskaapin vieressä ja oma ylpeys saada esitellä lastansa, äitiyspakkauksen innostunut purkaminen... Vauhti on hirmuinen, kuvat välkkyvät ajatuskaaoksen keskellä... Aivan liikaa muuta ajateltavaa, aivan liian vähän Rasmus-aikaa - tässä on lopputulos.

Kaoottinen, kakofoninen ja hyvin itkuinen lopputulos.

1. Tilastokeskus, Imeväiskuolleisuus historiallisen pieni:
http://www.stat.fi/til/kuol/2015/kuol_2015_2016-04-14_tie_001_fi.html
2 Tilastokeskus, Suomeen syntyi ennätysvähän lapsia vuonna 2015:
http://www.stat.fi/til/vamuu/2015/12/vamuu_2015_12_2016-01-26_tie_001_fi.html