maanantai 28. marraskuuta 2016

"Vielä vähän aikaa sitten pikkukeskoset kuolivat - nyt he elävät, koska Suomi päätti niin"

Eilen Ylen julkaiseman jutun otsikon mukaan pikkukeskoset elävät nykyään Suomen päätöksen vuoksi. Itse juttu ei oikaise mutkia aivan yhtä raikkaasti, vaan kuvaa, kuinka pikkukeskosten elinmahdollisuudet ovat parantuneet ja kuinka aiempaa pienempiä keskosia pystytään - ja myös halutaan, pelastaa. Epäonnistunut otsikko kuitenkin on, vai miksi Suomi päätti, ettei Rasmus saanut elää?

Tämä minua on alusta saakka vaivannut. Se, että pikaisella vilkaisulla internetiin kaikki keskoset, pienet ja suuret, selviävät. Ymmärränhän minä (ja kuinka olen saanutkaan kokea), kuinka tarinat kuolleista lapsista eivät ole raflaavia tai haluttuja. Ymmärrän, että keskoset on helppo ja vaivaton niputtaa yhdeksi ryhmäksi ottamatta huomioon, kuinka maitopurkkia pienemmällä pikkukeskosella ja kolme kertaa isommalla keskosella on totaalisen erilaiset mahdollisuudet selviytyä. Keskosten hoito on kehittynyt niin valtavasti, että suurin osa keskosista selviää. Ylen jutun mukaan vuonna 2015 89 % alle 1500 grammaa painaneista pikkukeskosista selvisi. Olen onnellinen jokaisesta elämään ponnistaneesta, mutta samalla 11 % pikkukeskosista kuolee. Kuolee, niin kuin meidän Rasmus.

Tilastoilla on nimet ja tarinat. Vuonna 2015 pikkukeskosista 11 % kuoli. Vuonna 2015 kuoli 97 imeväisikäistä (alle vuoden ikäistä) vauvaa. Pikkukeskosten osuus lienee edellä esitetyssä suhteellisesti suuri. Meidän tarinamme ei ole vielä vuoden 2015 tilastoissa, mutta tämän vuoden tilastoissa kylläkin. Rasmus on tilasto, kuollut vauva, kuollut pikkukeskonen. Pikkukeskonen, joka ei selvinnytkään. Samalla hän on meidän esikoinen, meidän perheemme jäsen, osa perheemme tarinaa, ei vain luku ja prosentti.

Pikkukeskoset siis myös kuolevat, päätti Suomi mitä tahansa. Kuten Yle kertookin, kehittymättömiä keuhkoja ei korvaa mikään lääketieteellinen keksintö tai laite. Kehittymättömien keuhkojen vuoksi Rasmuskin kuoli. Kun keuhkot eivät toimi, kun keuhkorakkuloita ei ole, ei suurinkaan tahto tai taistelu auta. Silloin pikkukeskonen kuolee, halusi kuka mitä tahansa. Suomi tai äiti ja isi.

Se on yksi syy, miksi aloitin kirjoittamisen. Kertoakseni, että keskoset myös kuolevat. Että selviytymistarinat eivät ole koko totuus. Että jokainen keskonen ei selviäkään. Ja että nämä kuolleet pienet eivät ole vain numeroita ja tilastoja vaan rakkaudella odotettuja, hartaasti toivottuja esikoisia ja kuopuksia, isoveljiä, pikkusiskoja - perheittensä jäseniä, vanhempiensa silmäteriä. Aivan niin kuin nekin keskoset, jotka selviävät.

Vielä vähän aikaa sitten pikkukeskoset kuolivat - nyt he elävät, koska Suomi päätti niin
http://yle.fi/uutiset/3-9316105

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Meidän isä

Puolisoni odotti isänpäivää vuosi sitten malttamattomana. Suhtauduin odotukseen rakkaudella naureskellen. Lupasin, että vuoden päästä pidämme suuret isänpäiväjuhlat: minä, pieni lapsi ja isä. Tänään aamu alkoi kyynelin, suuresta juhlasta on hyvin vähän jäljellä. Juhlimme kuitenkin, miehestä on tullut isä. Puolisoni sai lahjan sänkyyn, sai istua valmiiseen aamupalapöytään. Pöydästämme puuttui vain se tärkein, hän, jonka ansiosta tätä päivää saamme juhlia.

Tämä on niitä päiviä, jolloin muiden onni on pois juuri meiltä. Päivä, jolloin koti tuntuu loputtoman tyhjältä, kylmältä ja merkityksettömältä. Elämä juuri niin avuttomalta kuin se edelleenkin on. Sosiaalisessa mediassa kiertävät kuvaukset isyydestä jäävät meillä vaille merkitystä. Meidän isää ei tapaa neuvoloissa, leikkipaikoilla tai kentänlaidoilla. Meidän isä ei saa rakentaa majoja, poistaa mörköjä sängyn alta tai halailla pientä rakastaan. Mutta meidän isä on silti maailman paras. Meidän isä on rakastava: hän istuu päivät vieressä, kun äiti on sairaalassa, pesee äidin hampaat, kun äiti ei saa nousta sängystä - rasvaa jalat ja laittaa villasukat jalkaan. Meidän isä on rohkea. Hän seuraa syntymän jälkeen lastaan teho-osastolle saakka, jotta tietää kaiken olevan kunnossa. Hän ei hätkähdä edes elvytystä, ei massiivisia hoitotoimenpiteitä. Meidän isä työntää äidin pyörätuolissa ihmettelemään ihmettä suurinta. Meidän isä ei pienistä hätkähdä: hän pitää lastaan käsissään, kun lasta hoidetaan. Isän kosketus on ihmeellinen, se rauhoittaa pienen ihmisen sekunneissa. Isä huolehtii myös äidistä, halaus saa äidinkin rauhoittumaan silloin, kun hätä meinaa ottaa vallan.

Meidän isä ajattelee perhettään: herää yöllä äidin seuraksi pumppaamaan maitoa, huolehtii maidot aamulla sairaalaan. Meidän isä seisoo poikansa vieressä tunnista toiseen, päivästä toiseen, pitää huolta ja rakastaa. Meidän isä on vahva, turvallinen. Hänen sylinsä on niin turvallinen, että siihen voi pieni poika rauhassa ja rakkaudessa kuolla. Eikä meidän isän työ lopu siihen. Meidän isä kantaa isyyden raskaimman taakan: hän kantaa lapsensa viimeiselle matkalle. Valkoisessa lumisateessa pienen pieni uurna matkustaa isänsä sylissä viimeseen paikkaansa. Meidän isä ei hautaa vain lastaan, hän hautaa unelmansa ja toiveensa. Yhteiset hetket, pelit, retket. Mutta senkin jälkeen meidän isä uskoo tulevaisuuteen, surunsa keskellä luo uskoa ja lohtua, pitää huolta äidistä, perheestään. Niin käsittämättömän vahva hän on. Menetettyjen unelmien keskellä kyyneleet silmissä halaa ja lupaa elämän vielä tuovan mukanaan rakkautta, toivoa ja onnea.

Meidän isä heräsi tänään kyyneleet silmissä. Ikävä on tänään niin käsittämättömän kova, niin paljon kovempi kuin muina päivinä. Isyys sai täysin erilaisen merkityksen kuin mitä vuosi sitten odotimme. Isyys ei ole vain juhlaa, se on myös raskaan velvollisuuden ja suuren taakan kantamista. Mutta kuinka selkä suorassa hän tänään kuitenkin juhli: raskaan taakan alta ryhtinsä suoristaen, maailman paras isä ensimmäistä isänpäiväänsä.

Hyvää isänpäivää, rakas. Rasmus oli onnenpoika saadessaan juuri sinut isäkseen.

torstai 10. marraskuuta 2016

Hiljaisuus

Miten voikaan olla niin paljon sanottavaa, mutta niin käsittämättömän vähän sanoja? Olen halunnut kirjoittaa, mutta en ole löytänyt oikeita sanoja. Tuhat asiaa, tunnetta ja ajatusta, mutta ei mitään, millä kuvata niitä. Arki ja elämä vievät surulta tilaa, mutta myös ympäristön tapahtumat ovat syöneet sanojani. Lähipiiriimme syntyi muutamia viikkoja sitten ennenaikainen poika. Äiti oli sairaalassa useamman viikon ennen syntymää, ennenaikaisuus osattiin ennustaa. Luojan kiitos pieni vauva syntyi vain kuusi viikkoa ennenaikaisena ja kaikeksi onneksi niin hyvävointisena, että perhe pääsi kotiutumaan kaksi viikkoa synnytyksestä. Vaikka heidän kauttaan olen käynyt lävitse joka ikisen oman kokemukseni aina sairaalaan joutumisesta Rasmuksen syntymään ja kuolemaan saakka, en ole pystynyt kirjoittamaan. Aivan kuin sanani olisivat voineet ennustaa heille epäonnea. Suru on näyttänyt taas raadollisempaakin puoltaan. Sitä, joka ehti olla jo hetken aikaa poissa.

Hieman hullukin olen ollut. Pidimme ystäväpiirimme kanssa ystävällemme vauvakutsut sairaalalla. Minä ajoin monta sataa kilometriä työpäiväni päätteeksi, että pääsin paikalle. Ja siellä minä olin. Odottavien äitien kanssa vauvakutsuja juhlimassa. Hissien kohdalla pois lähtiessä tuli itku. Ovissa luki vastasyntyneiden teho-osasto. Se sattui niin käsittämättömän lujaa - pikakelauksena mieleni täytti tuhannet kuvat Rasmuksesta, elävänä, kuolleena, koneissa, sylissä, arkussa. Pahinta oli ympäristön vaikeneminen, odottava ystäväni tuli halaamaan - mutta kukaan muu ei sanonut mitään. Kotimatkalla ystäväni puhui työasioistaan, aivan kuin emme sairaalassa olisi olleetkaan. Se lisäsi hulluuttani, aivan kuin olisin ollut jokin outo kummajainen, joka kävi vain irrationaalisesti itkemässä toisen juhlissa. Aivan kuin minun syyni romahtaa olisivat täysin olan kohautuksella sivuutettavissa. Jäin ihmettelemään itsekin, kuinka minussa on varmasti jotain vikaa - että ei minun olisi kuulunut romahtaa ja olla niin itsekäs. Olin niin sekaisin ja pökerryksissä, etten saanut itsekään suutani auki. Olin hiljaa, ihan hiljaa.

Toisen keskosen syntymä on tuonut mukanaan hirmuisen määrän tunteita ja asioita, joiden en tiennyt olevan edes olemassa. Yksi liittyi onnitteluihin. Muistutin ystäviäni, että keskosen vanhempia on syytä onnitella ja muistaa kuten täysiaikaisenkin vauvan perhettä. Ystäväni vastasivat tämän olevan itsestäänselvyys.Olin todella hämmentynyt, sillä meidän kohdalla tämä ei ollut itsestäänselvyys. Johtuiko joulunpyhistä tai siitä, että Rasmus oli niin käsittämättömän pieni, mutta meille asti onnittelukortit ja -lahjat eivät koskaan tulleet. Olkoon syy mikä tahansa, olin loukkaantunut, surullinen ja onneton, ettei meidän pientä ihmettämme muistettu. Yksi onnittelukortti vastaa sataa - kun lapsi on kuollut.

Toisena asiana hämmästyin ihmisten tietämättömyydestä. Yksi kysyi, mitä on kenguruhoito. Olin hämmentynyt, Rasmuksesta ei kuitenkaan ole kuin alle vuosi. Samalla kuitenkin ymmärsin, kuinka Rasmuksen elämästä ei olla koskaan keskusteltu. Jossain hetkissä on puhuttu Rasmuksen kuolemasta, mutta tuskin kenenkään kanssa hänen elämästään. Kai tuo johtaa niiden keskustelun mahdollistavien hetkien vähyyteen: kuollut lapsi vaatii täysin erilaisen tilan ja ajan kuin elävä lapsi. Hyvin harva osaa puhua kuolleesta lapsesta normaalisti, enkä minäkään aina. Ensimmäistä kertaa vasta reilu viikko sitten koin lapsuudenystävieni seurassa tilan ja hetken olevan sellainen, että pystyin puhumaan Rasmuksesta niin elävänä kuin kuolleena lapsena - normaalisti, ilman kauhistelua, ilman puheenaiheen vaihtoa, ilman vaivaannuttavaa hiljaisuutta. Yksi ilta, jossa Rasmus sai olla läsnä korvasi monet niistä illoista, jolloin olen vaiennut - ihmisten reaktioista johtuen tai niitä jo ennakoiden.

Näiden mörköjen kanssa olen viime kuukauden kamppaillut. Yksi toisensa jälkeen epämääräiset katkeruuden ja yksinäisyyden tunteet ovat hyppineet olalta toiselle. Pikakelaukset Rasmuksesta aina positiivisesta raskaustestistä uurnanlaskuun ovat vilisseet silmissäni. Edestakaisin, alusta loppuun, lopusta alkuun. Surua, kaipausta, muistoja. Katkeruutta ja yksinäisyyttä. Silti kuitenkin jo kevyemmin kuin kertaakaan aiemmin. Kamppailuni on ollut erilaista, hetkittäin repivää, mutta ei niin tuskaista. Ei niin pitkäkestoista. Ohimenevää ja armollisempaa. Arki armahtaa ja painaa surua taakse.

Kamppailua tämä kuitenkin on ollut, sillä hiljaisuus on pahinta - niin muiden kuin omakin.