Vuosi sitten

Vuosi sitten kaikki oli hyvin. Vuosi sitten maailmassa oli järkeä, kuten rakas ystävä sanoi. Vuosi sitten Rasmus eli. Oli perhe: äiti, isi ja lapsi. Oli toivoa, elämä edessä.  Nyt maailmasta puuttuu järki, suunta ja Rasmus. Etenkin Rasmus, sillä en minä noilla muilla mitään, kunhan vain Rasmus olisi.

Kaikki on niin suhteellista. Tänään näen ajan teho-osastolla toiveikkaana ja hyvänä. "Kaikki oli hyvin", on niin suhteellinen lause. Kaikki ei ole hyvin, kun lapsi on tehohoidossa, mutta niin kauan kuin lapsi elää, kaikki on mahdollista. On toivoa. Kuoleman jälkeen ei ole mitään.

Paitsi tämä tyhjä joulu. Syöttötuolin sijaan joulupöydässä on tyhjä paikka, tänään siinä palaa kynttilä enkelilyhdyssä. Vaan onneksi edes se, onneksi rakas Rasmukseni kuuluu jokaiseen jouluuni nyt ja aina. Äidin pieni joulupoika. Sain sentään jakaa yhden joulun Rasmuksen kanssa, elämäni parhaan joulun, vuosi sitten. Kaikki on niin suhteellista.

Hyvää syntymäpäivää

Äidin rakkain kulta,

hyvää yksivuotissyntymäpäivää! Äiti ei saata uskoa, että siitä on jo kokonainen vuosi! Että äiti on saanut jo vuoden olla maailman hienoimman pienen pojan äiti. Voi kulta, et uskokaan, kuinka tarkkaan äiti muistaa syntymäsi. Ihan jokaisen hetken. Se oli äidin elämän hienoin päivä, vaikka äitiä kovasti jännittikin, kun sinä olit niin hirmuisen pieni. Äiti pelkäsi, että et selviäisikään. Mutta sinä selvisit. Selvisit ja elit maailman hienoimman elämän. Siitä äiti on aina niin kiitollinen. Siitä, että tulit ja sait elää. Siitä, että juuri sinä olet äidin pienen pieni poika. Sinun elämäsi viikot ovat olleet äidin elämän hienoimmat viikot. Tiedäthän sinä sen, rakas?

Äiti on niin hämmentynyt tästä rakkauden määrästä. Äidin rakkaus sinuun syvenee päivä päivältä. Ei äiti uskonut, että toista voikin näin paljon rakastaa. Äiti vähän luuli, että sinun kuoltua äidin rakkaus jotenkin tasoittuisi - tai ei ainakaan kasvaisi. Äiti luuli, että laskettuaan sinut arkkuusi joutuisin luopumaan tästä rakkaudestanikin. Mutta tiedätkö kulta, äiti luuli ihan väärin - rakkaus vain kasvaa kasvamistaan! Äiti rakastaa sinua joka päivä enemmän. Ei rakkaus tunne rajaa elämän ja kuoleman välillä, ei äitikään. Äidille sinä olet aina maailman hienoin ja kaunein pieni poika, jota äidillä on suuri onni saada rakastaa.

Äiti joka päivä katselee sinun kuvaasi ikkunalaudalla ja ihmettelee, kuinka kaunis olet. Äiti on kovasti miettinyt, minkälainen poika sinusta olisi kasvanut. Äiti näkee sinut aina siinä ihanassa eläinpotkupuvussa, tutti suussa. Isi muisteli, kuinka pidit niin kovasti tuteista - sen takia äiti sen tutin aina näkee. Olisit varmasti ihan isin näköinen, äiti tietää. Äiti niin kovasti olisi halunnut herätä tähän päivään sinun kanssasi. Isi olisi lähtenyt töihin ja me olisimme rauhassa heräilleet syntymäpäivään. Äiti ja Rasmus, yhdessä juhlapäivään.

Äiti oli ajatellut, että sinun syntymäpäivänäsi me isin kanssa olisimme iloisia ja juhlisimme sitä, että sinä rakas ihmeemme tulit ja teit meistä vanhempia. Äitiä kuitenkin itkettää kovasti - äiti on niin kovin surullinen siitä, että et ole täällä meidän luonamme. Äidin mielestä on niin surullista viedä syntymäpäivälahjat haudalle, sen takia äitiä niin hirmuisesti itkettää. Älä sinä äidin kyyneleistä välitä, ikävää nämä vain ovat, suuri rakkaus näyttää joskus surultakin. Äiti haluaisi sinut niin kovasti syliin, äiti pussaisi sinut puhki, äidin pienen rakkaan! Kyllä äiti silti on iloinen ja onnellinen sinusta, äiti on loppuelämänsä joka päivä, ihan aina. Äiti ei ikinä sinua vaihtaisi mihinkään, niin upea ja rakas pieni poika sinä olet, ihme suurin, äidin aarre.

Onneksi faari ja isomummo ovat sinun kanssasi siellä, teillä on varmasti hienot juhlat - siellä jossain pilvien päällä, tähtien toisella puolen.

Ihanaa syntymäpäivää, rakas minimieheni. Muistathan, että äiti rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta!

Sinua aina rakastaen
äiti

Puujuna

Ihana vertaisäiti, pienen Peetu-pojan äiti Teija*, jakoi vertaistukiryhmässä todella kauniin idean. Hän kertoi päättäneensä ostaa joka vuosi Joulupuu-keräykseen lastensuojelun piirissä oleville tai vähävaraisille lapsille joululahjan, joka vuosi sen ikäiselle pojalle, mitä Peetukin olisi. Peetu kuoli vain vähän ennen Rasmusta ja olemme kulkeneet Teijan kanssa vuoden verran kovin samoissa askelissa surumme kanssa, niinpä minua ei hämmästyttänyt, kuinka omalta ja hyvältä hänen ajatuksensa tuntui. Olen miettinyt koko syksyn, kuinka muistaisin Rasmusta syntymäpäivänään ja jouluna ja Teijan idea oli vastaus jokaiseen ajatukseeni.

Halusin ostaa jotain, mitä ostaisin Rasmuksellekin. Tiesin kyllä heti, jokin kaunis puulelu. Olen rakastanut aina kauniita ja värikkäitä puuleluja. Naureskelinkin Rasmuksen odotusaikana, kuinka lapsirukka tulisi kärsimään äidin puulelupakkomielteestä - ei mitään vilkkuvaa tai vinkuvaa, pelkkiä kauniita ja käytännöllisiä puuleluja. Jonkin puulelun olisin varmasti ostanut Rasmuksellekin joululahjaksi. Seisoin tänään lelukaupassa hyllyjä tuijottaen. Olin ensin ajatellut jotain pienempää, joku yksinkertainen ja selkeä yksivuotiaalle sopiva lelu. Hyllyn edessä en kuitenkaan kyennyt valitsemaan mitään järkevää - tuntui kuin olisin ollut ostamassa lahjaa juuri Rasmukselle. Pieni ja järkevä tuntui totaalisen riittämättömältä. Halusin jotain hienoa ja ilahduttavaa. Oli paloautoja, rekkoja, autoja. Kunnes silmiini osui perässä vedettävä kaksiosainen juna. Aivan valtavan hieno juna! Kyydissä oli pieni eläinkin ja aitaus tälle. Niin hienoa perässä vedettävää puujunaa ei ole varmasti kukaan aiemmin nähnyt!

Marssin puujuna kainalossa tyytyväisenä kassalle. Kassalla myyjä kertoi alennuksesta, jonka saisin liittymällä lelukaupan kantajäseneksi. Mikä jottei, ajattelin. Myyjä alkoi kirjata tietojani tietokoneelle. "Onks sulla lapsia?" myyjä kysyi. Ensimmäisenä, varoittamatta. Ei minun nimeäni, ei sähköpostiosoitetta, vaan lapsista. Myyjän sormet lepäsivät näppäimistöllä ja katse näytöllä kohdassa 'lapsen nimi'. Tuijotin sormiani enkä saanut sanaa suustani. Tunsin, kuinka myyjä nosti katseensa minua kohti. Ymmärsin, etten ollut edelleenkään vastannut. Mielessäni risteli sata ajatusta oikeista ja vääristä vastauksista, oikeudesta kertoa, velvollisuudesta olla hiljaa, siitä mikä on aiheellista, mikä ei. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen sain suuni auki. "Ei, tai siis joo... tai siis ei, ei mulla siis oo lapsia." Myyjä tyytyi vastaukseeni, mutta selitteli vielä koneelle, kuinka tätä hieman hassusti kysytään aina ensimmäisenä. Minä tuijotin jonnekin tyhjyyteen ja pyysin anteeksi Rasmukselta, lapseltani.

Silmiäni poltteli jo, kun asettelin puujunaa jo eilisenä päivänä ostamani pillimukin viereen lahjakassiin. Etsin kauppakeskuksesta lahjoja vastaanottavan liikkeen ja kirjasin paperille lahjan tiedot. Kenelle: poika, 1 vuotta. Mitä: perässä vedettävä puujuna ja pillimuki. Minä niin toivon, että joku pieni poika tulee onnelliseksi uudesta junastaan ja mukistaan, yhtä onnelliseksi kuin Rasmuskin olisi varmasti tullut. Että edes osa siitä rakkaudesta, joka paketissa oli välittyisi saajallensa saakka.

Ovella tulivat kyyneleet. Polttavat, vaativat kyyneleet. Pitkästä aikaa kontrolloimattomina, juuri silloin kun haluavat, ilman kysymyksiä soveliaisuudesta, ajasta tai paikasta. Minä haluan viedä lahjat kotiin Rasmukselle! Minä haluan takaisin maailman, jossa "onks sulla lapsia?" -kysymykseen ei ole kuin yksi, yksiselitteinen vastaus: "on, Rasmus täyttää ihan pian vuoden". Maailmaan, jossa kysymys olisi arkisen tavallinen ja johon voisin lämpö sydämessä läikähtäen sanoa lapsensa nimen. Maailmaan, jossa en voisi vastata väärin. En voisi vastata niin, että verenkiertoni seisahtuu, että kivi putoaa sydämelleni. Maailmaan, jossa minun pieni rakas Rasmukseni eläisi. Seison orpona jouluisen ihmisvilinän keskellä kyyneleet poskilleni valuen. Minä näen silmissäni pienen pojan vetämässä perässään puujunaa. Siinä hän menee, vielä huterasti, olohuoneen lattialla, juuri ennen vierashuonetta. Kiljahtelee ja ja katsoo peräänsä, tarkastaa onko juna mukana. Potkupuku päällä, potkupuku, jossa on iloisia eläimiä. Juuri tänään antaisin mitä tahansa, jotta saisin tuon pienen pojan junansa kanssa olohuoneemme lattialle. Aivan mitä tahansa. Edes hetkeksi...

Vaan kun se on mahdotonta, annan puujunan jollekin, joka sitä todella tarvitsee. Ja ehkä Rasmuskin saa osansa. "Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta", kirjoitti Zacharias Topelius runossaan Varpunen jouluaamuna. Runossa, joka kumpusi vuoden ikäisenä kuolleen Rafael-pojan kuolemasta. Surullinen vanhempi, Topeliuskin. Rasmuksen vuoksi joku toinen saa iloita tänä ja tulevina jouluina. Ja ehkä enkeleitten maassa on eräs pieni eläinpotkupukuinen poika, joka on hyvin iloinen uudesta junastaan. Mistä sitä tietää.

Joulupuu-keräys jatkuu ainakin pääkaupunkiseudulla vielä jouluviikolle, etsi lähin paikka ja vie lahja, vaikka pienikin - ja tee apua tarvitsevan lapsen joulusta iloisempi: http://joulupuu.org/.

*Teija kirjoittaa hänen ja Peetun tarinasta harvinaisen kauniisti ja kuvaavasti, heidän tarinansa voi lukea osoitteessa www.kohtahelpottaa.blogspot.fi.

Loppuelämä

Koko tämän vuoden olen luovinut eteenpäin hetki kerrallaan. Olen ajatellut, kuinka jaksan tämän vuoden, ensin henkäys, sitten päivä, myöhemmin jo viikko kerrallaan. Ajatus loppuelämästä ilman Rasmusta on tuntunut liian raskaalta, jonka vuoksi olen asettanut tavoitteeksi kestää tämän vuoden, ensimmäisen vuoden. Olen ajatellut, että sen jälkeen olen jo vahvempi, jaksan paremmin, kestän suruni. Ja niin kestänkin. Olen vahvempi kuin koskaan - näistä sirpaleista kasvaa ihminen, joka en koskaan olisi halunnut olla, mutta joka on vahvempi kuin koskaan kuvittelin voivani olla.

Mutta vaikka minä olen vahvempi kuin koskaan, järkkyy maailmani. Kuvittelin naiivisti vuoden kuljettavan minut niin pitkälle eteenpäin, että elämä ja suru olisivat tästä eteenpäin keveää ja lempeää. Että vuoden jälkeen pystyisin kestämään ajatuksen loppuelämästä ilman Rasmusta tyynesti ja selkä suorassa. Vaan en minä pysty. Kun ajatus valtaa mieleni, itken lohduttomasti loputonta ikävääni. Sitä ikävää, joka asuu sisälläni joka ikisenä päivänä koko loppuelämäni ajan. Sillä vaikka minä kuinka pilkon aikaa, järkeistän ja olen vahva, minulla on edessäni vain yksi lohduton ja koruton totuus: loppuelämä ilman Rasmusta.

Minun loppuelämäni ilman maailman ihmeellisintä Rasmusta.