Piste

Myrskyn jälkeen ei tullut poutasää. En rehellisesti sanottuna sitä odottanutkaan, mutta viimeisen puolen vuoden hengästyttävä tahti saa pääni edelleen pyörälle. Viimeisen puoli vuotta mikään ei ole ollut kuin ennen. Viimeisen puolen vuoden kulminaatio saavutettiin jo heinäkuussa, jolloin haimme avioeroa. Siksi en ole kirjoittanut. En ole tiennyt, kuinka kuvaisin kaikkea ja samaan aikaan en ole halunnut edes yrittää. Avioeron taustalla vaikuttaa ylimääräinen ihminen ja olen joutunut käymään mielessäni pitkän kamppailun siitä, mitä haluan kirjoittaa. On irvokasta, että syvimmät tunteeni ovat julkisia hänelle. Että elämäni on pakotettu pisteeseen, jossa se on mahdollista. Kuitenkin eteenpäin ajaa enemmän oma elämäni. Tämä on minun elämäni, minun tarinani ja kuten en sen tapahtumia en myöskään sen sivustaseuraajia voi valita. Kuten viisas ystäväni on todennut: mitä järkeä on kirjoittaa, jos ei aio kirjoittaa Aivan Kaikkea.

Avioeron syitä en halua tarkemmin avata. Se ei olisi reilua eikä tämä ole oikea foorumi sille. Haluaisin kirjoittaa kitkerän avautumisen, antaa tunteitteni vuotaa tänne aivan kuten aiemminkin, mutta en tee sitä. Tämä on tarina kahdesta upeasta lapsestani, ei sivuraiteille ajautuneesta avioliitosta niin paljon kuin syy-seuraus-suhteet ovatkin nivoutuneet toisiinsa. En halua myrkyttää lasteni kaunista tarinaa ja muistoa sydänsuruni tummuudella ja sivuraiteiden sivuhenkilöillä. Niin kuin elävillä lapsilla, on myös meidän pienillä pojillamme oikeus maailman parhaaseen isään. Siitä olen pitänyt kiinni ja haluan loppuelämäni pitää kiinni. Tyydyn toteamaan, että avioeroon päätyminen ei ollut mitään, mitä itse olisin missään vaiheessa halunnut. Jos päätökset olisivat olleet vain minun, olisimme edelleen naimisissa. Tapahtui vain aivan liikaa, jotta mikään muu olisi ollut enää vaihtoehto. Minun rajani ylitettiin kerta toisensa jälkeen enkä nähnyt enää muita vaihtoehtoja niin paljon kuin päätös sydäntäni särkeekin.

Pitkään pohdimme. Olisiko meistä vielä siihen? Pystyisimmekö kaiken jälkeen, sittenkin? Kun sulki silmänsä ja painautui toisen turvalliseen ja lämpimään kainaloon, pystyi hetkeksi palaamaan sinne, mitä ei enää ole. Kun katsoi suoraan syvälle toisen silmiin, niihin joille elämänsä kerran lupasi, unohtui kaikki muu. Hetkeksi, joskus jopa pidemmäksikin. Saturaatiopisteensä on kuitenkin kaikella. Tietyssä pisteessä on todettava todellisuus raakana ja paljaana - ja hyväksyttävä se. Liian paljon on tapahtunut. Liian paljon jopa meidän rakkaudellemme. Olemme kuukausia kulkeneet edes ja takaisin. Toisen syli on ollut houkuttelevampi kuin kylmä ja tuntematon maailma. Tuttu ja turvallinen, maailman paras paikka, ylimääräisestä huolimatta. Ylimääräinen unohtuu, kun hetkeksi saa painautua turvallista ihoa vasten, olla kuin ennenkin. Olla aviovaimo, aviomies, sanojen kaikissa merkityksissä. Ehkä kaikki olikin painajaista? Eikä rakkaus hetkessä kuole, väliltämme tuskin koskaan. Kaiken kauheuden alkamisen jälkeen olemme viettäneet uskomattoman hienojakin hetkiä. Yhdessä, pariskuntana, avioparina, rakastavaisina, perheenä. Olemme ajoittain olleet lähempänä toisiamme kuin koskaan aiemmin - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Julma kriisi on riisunut sielumme auki. Olemme syleilleet toisiamme haluttomina lähtemään, päästämään irti. Ehkä enemmän syleilleet muistoja ja mielikuvia - sitä mitä me olimme ja olisimme voineet olla. Avioerohakemus on vain paperi, sydämen ero on se todellinen ja raaka irrottautuminen, joka vaatii niin paljon enemmän kuin allekirjoituksen.

Muutin toiseen kaupunkiin. Enemmän mahdollisuuden avautumisen vuoksi kuin muiden syiden, mutta symbolisena eleenä muutto on ollut mieletön. Uusi alku, sanojen kaikissa merkityksissä. Uudet kadut, uudet ihmiset, uudet mahdollisuudet - niin haluton kuin niitä ajoittain olen näkemään. Minun elämäni uusi alku ja toivo sen mukana. Muutto ja tapahtumien seurausten konkretisoituminen ovat avanneet varmasti meidän molempien silmiä. Tämä oikeasti tapahtuu. Kaikki tapahtunut on oikeasti totta ja sillä on seurauksensa. Rajut, repivät seurauksensa. Tuhoavat seurauksensa. Ei se ollut sen arvoista, on todettu niin moneen kertaan kyyneleet poskilla valuen. Minne olemme menossa? Pohdimme hämmentyneinä elämämme irvokkaita käänteitä. Miten me olemme tässä tänään? Mikä oli se tienhaara, joka toi meidät tähän vieraaseen maisemaan - tutusta ja turvallisesta tuntemattoman kaupungin kattojen ylle.

Siinä missä viimeinen puoli vuotta on jollekin ollut kevyt seikkailu, hauska ja kaikin puolin jännittävä matka, meille se on ollut koko elämä; perhe, avioliitto, koti, tulevaisuus. Kaksi kertaa rikottu vanhemmuus särkyi uudestaan. Me molemmat menetimme ydinperheen. Menetimme ajatuksen yhdestä avioliitosta. Rasmuksen ja Roopen sisaruksista. Olen kulkenut syvissä vesissä välillä täysin kykenemättömänä ymmärtämään kaikkea tapahtunutta. Kaksi vuotta esikoisen odotuksesta istun vieraan kaupungin vieraassa kodissa. Yksin. Hetkessä niin totaalisen yksin. Ei Rasmusta, ei Roopea, ei miestä, ei kotia. Ero kaikkine vivahteineen on ollut jopa raskaampaa kuin poikien kuolemat. Heidän kuolemansa jälkeen jäi vielä niin paljon. Jäi perhe, koti, rakkaus. Jäi mahdollisuus, toivo, unelmat. Nyt aloitan kaiken alusta. Nollasta. 33-vuotiaana alan rakentaa elämääni aivan alusta. Etsin uudestaan toiveeni ja unelmani, rakennan niille uuden pohjan. Samaan aikaan kaikessa oksettavuudessaan viimeinen puoli vuotta ei ole repinyt minua yhtä paljon kuin olisin kuvitellut. Tiedän kyllä miksi. Tuskan ja kauheuden mittapuu on korkea eikä kaikki tapahtunut pääse kuin varovaisesti puoliväliin sillä mittapuulla. Kun on haudannut unelmansa mustaan maahan kaksi kertaa, ei avioero sivujuonteineen yksinkertaisesti nouse yhtä korkealle. Olen miettinyt, onko avioero lasten kuolemien jälkeen yksinkertaisesti todella kohtuutonta vai toisaalta vain pientä kaiken koetun jälkeen. Kallistun jälkimmäiseen.

Jotta on voinut menettää paljon, on täytynyt saada paljon. Minä sain hetkeksi upean aviomiehen, mahtavan isän lapsilleni. Sain lapseni. Sain kokea sen selittämättömän ja kaiken peittävän rakkauden. Viime vuodet ovat kaikessa surussaankin olleet elämäni parhaat. Siitä olen kiitollinen elämälle, mutta myös puolisolleni. Kiitän kaikesta, mitä häneltä sain ja teen sen täysin sydämin. Hän on antanut enemmän kuin koskaan uskalsin elämältä toivoa. Hän myös vei enemmän kuin voin vielä edes ymmärtää. Hän lähti, kun olisimme toisiamme eniten tarvinneet. Olen pahoillani, että kaikessa kauneudessaan rakkautemme ei riittänyt suuren surun äärellä. Olen pahoillani, että surun läpikyllästämät valinnat toivat meidät tähän päivään. Haluaisin huutaa kipuani, kertoa tuskastani, mutta sen repivän surun paikka ei ole täällä. Syvällä sisälläni haluan säilyttää kaiken kauniin, ne upeat muistot ja kerran totta olleet unelmat. Niitä ei minulta vie mikään - tai kukaan. Sen vuoksi säästän sanani, suljen suuni ja päätän kertoa siitä kauneudesta, jonka kerran sain.

Kaiken tuhon keskellä seison kuitenkin edelleen pystyssä. Haavoille kerta toisensa jälkeen hakattu, verta valuva sieluni tuskaansa huutaen, mutta silti järjissään, pystyssä. Mieleni on taipunut jälleen kerran, mittaamattoman surun edessä vielä uudestaan. Minä suren mennyttä, mutta myös tulevaa. Elämää, joka ei toteutunutkaan. Suren haudattuja unelmia ja niitä, jotka olen jo kaksi kertaa haudannut. Olen tienhaarassa, jälleen kohdassa, jossa päätökset on tehty muualla. Siihen minä nöyrryn. En nöyristele, mutta nöyrryn. Minä en voinut vaikuttaa tähänkään päätökseen, en voinut vaikuttaa elämäni suuntaan. Kaiken koetun jälkeen suljen silmäni ja päätän luottaa elämään. Annan sen kuljettaa minua, sillä muuta en voi. Vastaan taisteleminen on turhaa, armo ja sitä kautta rauha ovat ainoat vaihtoehtoni. Minun itseni vuoksi. Olen armollinen itselleni ja puolisolleni, annan anteeksi elämälle. Annan anteeksi hänellekin. Itseni vuoksi, mutta myös hänen. Perheemme, poikiemme ja kerran niin polttavan ja totta olleen rakkauden vuoksi.

Avioliittoneuvoni kaiken jälkeen? Yrittäkää pitää lapsenne hengissä. Jos mahdollisuutta siihen ei anneta, sulkekaa silmänne ja toivokaa parasta. Toivokaa, että pohjatyö elämälle olisi tehty hyvin, että eväät olisivat riittävät. Toivokaa, että osaatte surussannekin tehdä oikeita valintoja. Että ette ajautuisi väärälle ja tuhoavalle tielle. Että löydätte keinoja kohdata väistämättömän. Että selviätte yhdessä. Paljon muuta ei voi tehdä.

Ihan tavallinen päivä eräässä toisessa elämässä

Kesä alkaa kääntyä kohti loppuaan. Olen niin onnellinen. Elämä on antanut viime vuosina niin uskomattoman paljon hyvää, että välillä luulen räjähtäväni kiitollisuudesta. Olen monesti miettinyt sitä vaihtoehtoista mahdollisuutta - sitä, jossa Rasmus ei olisi selvinnytkään. Niin pienestä se oli kiinni.

Muistan niin elävästi sen aamuyön, kun meidät soitettiin sairaalalle. Rasmus makasi lääkärin käsien alla, keskoskaappi ylhäällä. Ilma oli täynnä hätää. Kaiken peittävää hätää ja epätoivoa. Kaksi tuntia oli kriittistä, oli elvytyksiä, oli äärimmäisiä hoitokeinoja. Hätäkaste. En ole koskaan elämässäni pelännyt yhtä paljoa, ollut yhtä äärimmäisen epätoivoinen. Hoito tuotti onneksi tulosta, Rasmus jaksoi taistella. Tiesin, että sinä aamuna katsoimme kuolemaa suoraan silmiin. Katsoimme suoraan ja syvälle silmiin niin valtavaa voimaa, että minua puistattaa edelleen. Elämän ihme oli kuitenkin vahvempi. Me voitimme. Minkälainen elämämme tänään olisi, jos kuoleman kylmyys olisi voittanut? Jos Rasmus olisi kuollut? En saata kuvitellakaan. Olen seurannut erään äidin taistelua vierestä, taistelua sitä loputtominta surua vastaan. Minä voisin olla kuin hän, me voisimme olla kuin he. Se oli niin lähellä. Kuinka kamalaa kaikki varmasti olisi, kuinka tyhjältä tämä koti varmasti tuntuisi. Mitenköhän siitä olisi koskaan selvinnyt? Mitä jos turvakaukalon sijaan olisimmekin kantaneet sairaalasta ulos arkun? Olisimmeko edes tässä tänään?

Tänään olen vain niin loputtoman kiitollinen. Minä näen niin selvästi sen tienhaaran, jossa sain tämän elämäni, tiedän sen hetken, jolloin matkani päätettiin. 3.1.2016 elämässäni alkoi jatkoaika, me saimme uuden mahdollisuuden. Pojat nukkuvat päiväunia. Rasmus ja pieni pikkuveli isin kanssa. Oli selvää, että emme enää leikkisi elämän arvaamattomuudella, pikkusisarus saisi tulla, kun olisi tullakseen. Ja tuolla hän nyt nukkuu, pienen pieni kuukauden ikäinen pikkuveli. Aivan isänsä näköinen, luonteinenkin - luulen. Luulin, että Rasmus olisi isänsä näköinen, kunnes näin pikkuveljen. 100 % kopio isästään. Kyllä Rasmuksenkin isänsä lapseksi tunnistaa, mutta samalla hänessä on niin paljon minua, enoansa, serkkujansa. Pikkuveli nukkuukin samassa asennossa kuin isinsä vauvana, mummu näytti videopätkää 1980-luvulta. Molemmilla pojilla on tummat hiukset ja vihreät silmät, niin kuin minullakin. Kauniita poikia, niin kovin kauniita. Niin meidän poikia.

Olen niin käsittämättömän onnellinen tästä pienestä perheestäni. Minun mieheni, isi, Rasmus ja pikkuveli. Olen hämmentynyt, kuinka paljon olen saanut. Kuinka paljon onnea, rakkautta ja iloa. Nämä mieheni, elämäni kulmakivet, upea perheeni. Rasmuksen aika sairaalassa oli raskasta, mutta hitsasi meidät yhteen. Me tiedämme, että olemme etuoikeutettuja, että mikään elämässä ei ole itsestäänselvää. En ole unohtanut sitä, en vielä kertaakaan. Juhlimme hääpäiväämme koko perheen voimin Näsinneulassa, siellä missä juhlimme kihlajaispäiväämme juuri ennen Rasmuksen syntymää. Rasmus oli erittäin mallikelpoinen pieni herrasmies, pikkuveli potki mahassa. Kuinka paljon rakkautta, kiitollisuutta ja rakkaita muistoja tuohon taivaita kosiskelevaan torniin liittyykään! Me neljä, elämän etuoikeutetut. Tulkoon tuosta paikasta perheemme yhteinen kohde. Juhlapyhien pyhättö.

Rasmus oppi viime viikolla kävelemään. Vuoden ja seitsemän kuukauden iässä, hieno suoritus pikkukeskoselta! Isin ilme oli näkemisen arvoinen, kun kotiin tullessaan eteisessä vastaan huojui Rasmus. Isi! hän sanoi ylpeydestä pakahtuvalla kirkkaalla äänellä! Askel on vielä hutera, mutta tahto vakaa. Tahtoa hänessä onkin, lie minuun tullut siinä. Rasmus on määrätietoinen, periksiantamaton ja hyväntuulinen. Hän yrittää niin kauan, että onnistuu. Kai pikkukeskonen on elämässään sen oppinut - niin monesta pahasta hän on tiensä aivan pienenä joutunut taistelemaan. Vaikka sen kamalan aamuyön kaltainen ei toistunut, oli edessämme leikkauksia ja raastavia viikkoja. Ei Rasmuksen tie helppo ole ollut. Mutta täällä me nyt olemme, me kaikki neljä, onnellisina, elossa, hyvinvoivina.

Ei matka ole helppo ollut, mutta tiedän, että olisi voinut olla vaikeampikin - niin huomattavan paljon vaikeampi. Jos Rasmusta ei olisikaan. Se ajatus kiertää joskus mieltäni. Mietin, mitä tekisimme tänään, jos pojat eivät olisivatkaan saaneet tulla. Ajatus pelottaa, puistattaa. Olisimmeko me selvinneet? Olisimmeko me yhdessä, olisiko parisuhteemme selvinnyt lapsen kuolemasta? Vierestä olen katsonut, kuinka vaikeaa voi olla. Kuinka paljon surua, pettymystä ja kauhua. Ja kuinka huonosti meistä toiset osaavat siihen suhtautua. Minä en tiedä. En oikeasti tiedä, olisiko meistä ollut siihen. Lapsen kuolema on niin järisyttävä kokemus, ettei kukaan, ei kukaan, voi arvioida tulevaa sen jälkeen. Ei ole mitään varmaa. Ei ole mitään selvää. Suru sekoittaa mielen niin totaalisesti, kaikki on mahdollista sen kaiken musertavan tuskan alla. Mitä tahansa saattaisi tapahtua, mitä tahansa hulluakin, sairastakin. En haluaisi edes ajatella sitä vaihtoehtoa. Se puistattaa. Olen vain niin kiitollinen saamastani. Avioliitostani, maailman parhaasta miehestäni, upeasta isästä, pojistani.

Rasmus on erittäin ylpeä isoveli. Hän haluaisi kovasti auttaa pikkuveljen hoitamisessa. Pussaa pikkuveljeään jatkuvasti. Meiltä oppinut. Meillä rakastetaan niin kovin paljon, halataan, pussataan, sanotaan se ääneen. Sitä minä olen meissä aina rakastanut. Sitä, että rakkaus on aina läsnä - sanoissa, teoissa, arjessa. Rakkauteen toivon meidän poikienkin kasvavan. Toivon, että he kasvaisivat suoraselkäisiksi ja toisia kunnioittaviksi ihmisiksi, ihmisiksi, jotka tunnistaisivat oikean ja väärän, ihmisiksi, jotka osaisivat tehdä oikeita valintoja, auttaa hädässä, rakastaa silloinkin, kun siihen ei ole aihetta. Voi kunpa kaiken peittävä ihmisyys ja rakkaus sen seurauksena olisi heissä vahvin.

Vaikka tänään minulle riittää vain tämä hetki. Tämä pyhä hiljainen hetki muuten niin elämää sykkivässä kodissamme. Kolmen rakkaan mieheni tuhina makuuhuoneesta, leluista sekainen koti, kasa likapyykkiä ja aivan liikaa univajetta. Ei minua haittaa, sillä minä tiedän, että voisi olla toisinkin.

Voisi olla niin kovin toisinkin.

Kaksi vuotta sitten

Tasan kaksi vuotta sitten, 30.7.2015, aloitimme tämän matkan, jonka varrella olemme kokeneet enemmän ja nopeammin kuin mieleni pystyy välillä ymmärtämään. Matkan, joka ei ole vielä päättynyt eikä tule koskaan päättymäänkään. Tämä matka on osa elämäämme, mennyt mutta myös tuleva. Matka, joka on merkinnyt elämäni suunnan ja joka vaikuttaa minuuteeni syvemmin kuin mikään aiemmin kokemani, kuin mikään aiemmin elämäni. Matka, jota tulemme aina kulkemaan yhdessä, me kaksi, Rasmuksen äiti ja isi.

En ollut voinut kuvitellakaan olevani raskaana. Olimmehan toki puhuneet lapsista, lähinnä siitä, kuinka söpöjä heistä tulisi. "Mä en rakas kestä, kuinka ihana on saada sun kanssa lapsia! Ja kuinka ihania niistä lapsista tulee!" luki yhdessä viestissä, perässä sata sydäntä. "Meidän täytyy tehdä vauva, mä haluan sun kanssa superjunnuja!" puolestaan toisessa. Minulla oli alusta asti ollut tunne, että kohtaloni on saada lapsia mieheni kanssa. Unelmoimme superjunnuista (kuten mieheni heitä kutsui) ja pohdimme, minkälaisia heistä tulisi. Seisoimme monesti vessan peilin edessä kasvot vierekkäin ja arvuuttelimme, mitkä piirteet lapsemme meiltä saisivat. Isin nenä, äidin huulet. Tummat hiukset, pitkät sormet. Äidin voimakastahtoisuus, isin rauhallisuus. Helliä unelmia tulevaisuuden kauneudesta.

Vaikka kehoni oli yrittänyt kertoa raskaudesta, en saattanut uskoa signaaleita - olihan minulla kierukka. Kuukautiset olivat vain myöhässä, pian alkaisivat. Tasan kaksi vuotta sitten kuitenkin marssin salitreenin jälkeen kauppaan ja epäröiden poimin hyllyltä raskaustestin. Varmuuden vuoksi vain, illalla kun oli tarkoitus lähteä ystävien kanssa ulos. En varmasti ole raskaana, ajattelin. Miten ihmeessä voisin olla?

Viivat piirtyivät ruutuun välittömästi. Vahvoina, varmoina, tummina. Ei epäilystäkään. Tuijotin epäuskoisena kädessäni olevaa testiä, taisin kirotakin. Kädet täristen soitin miehelleni. "OHO", hän sanoi - epäuskoisena, hämmentyneenä ja kuitenkin niin onnellisena. Kuka ikinä sieltä tulisikaan, hän olisi tervetullut, rakastettu, odotettu. Meidän rakkautemme tulos. Suuresta ja sydäntä pakahduttavasta rakkaudesta alkanut elämän ihme. Pienten prosenttien ihmeemme, tulisimme oppimaan.

Päivä oli tismalleen samanlainen kuin tänään. Loppukesän paahtava aurinko, huikaisevan sininen taivas, pilvetkin aivan yhtä korkealla. Kesän vihreys taipuu jo vienosti keltaiseen, maailma on unelias ja lämpöä täynnä. Rannan koivut humisevat korvissani, kun kävelen samaa tietä kuin kaksi vuotta sitten. Rannalta nousen tammien varjostamalle kujalle, aurinko sädehtii korkeiden oksien takaa luoden varjojen ja valojen leikin varjoisaan tyyneyteen. Kävelin miestäni vastaan tuota kujaa. Nousin tielle, josta jälleen takaisin rantaan. Aurinko lämmitti selkääni, järvi sädehti taustalla, kaupungin piiput nousivat kohti kirkasta taivasta. Kesän tuoksut huumasivat. Tuuli toi kauempaa kuivan männyn tuoksun, nurmikentät tuoksuivat loppukesän vihreyttä kulkiessani tietä pitkin.

Muistan vieläkin, missä kohtasimme. Kohdassa, jossa hiekkatie kiemurtelee mäntyjen varjoon ylös mäkeä. "Täältä me tullaan", kuiskasin juuri ennen kuin mieheni kaappasi minut vahvaan syleilyynsä. Halasimme pitkään, suutelimme unelmia sinkoilevassa hetkessä. Pidimme kiinni toisistamme ja unelmistamme, viivyimme tuossa kesäisen iltapäivän kuumuudessa kuin haluttomina päästämään irti. Kunnes vihdoin käännyimme kohti aurinkoa, kohti unelmia, kohti kotia - ja lähdimme käsi kädessä sille matkalle, joka määrittäisi loppuelämämme suunnan. Minut ja hänet, meidät, ikuisiksi ajoiksi.

Kaikki oli juuri niin kuin oli tarkoitettu.

Myrskyn jälkeen

Elämässä on myrskynnyt viime kuukaudet, rajusti. Ei ole ollut voimia saati tilaa kirjoittaa. Ei ole ollut voimia saati tilaa ajatella poikia. Parisuhde on ollut äärimmäisessä kriisissä. Olisi kai enemmän ihme, että ei olisi. Kaiken koetun jälkeen olemassaolon jokainen ehto natisee liitoksistaan. Mikään ei ole itsestäänselvää, mikään ei ole selvää. On vain järisyttävä taistelu selviämisestä.

Myrskypilvet kiertävät edelleen ympärillä, mutta suvanto antaa mahdollisuuden hengähtää. Kerätä ajatuksia, kerätä voimia. Lapsen kuolema osuu syvälle naiseuden ja mieheyden ytimeen. Elämän kenties suurimpiin odotuksiin, toiveisiin ja haaveisiin. Parisuhteesta särkyy jotain pysyvästi, jotain peruuttamatonta tapahtuu. Vaatii poikkeuksellisia voimia kohdata ne sirpaleet - ne, joita ei voi korjata. Matkaa kuljetaan eri tahtiin, saman surun ympärillä eri askelein. Toinen on jo pidemmällä, kun toinen vasta aloittaa matkaansa. Kuljemme aiemman elämän siivittämänä. Opitut mallit, selviytymiskeinot mitataan ja punnitaan vaakakupissa, joka ei koskaan ole tasan.

Me emme valinneet tätä elämää. Me emme pyytäneet tätä elämää. Mutta tämä on se elämä, jonka me saimme. Me saimme paljon ja menetimme vielä enemmän. Me saimme elämän, jonka kohtaaminen vaatii paljon. Tätä elämää me kuljemme, yhdessä ja erikseen. Eteenpäin, kun muukaan ei auta. Pienin askelin, jälleen kerran. Henkäys kerrallaan - toivottavasti kohti keveämpiä aikoja.

"Niinkin taisi käydä, että me sinä kevättalvena joskus luhistuimme molemmat. Enkä minä, vaan hän se silloin jaksoi nousta ja nostaa minutkin, ja sitten kestimme taas. En tiedä, mutta kokemuksen perusteella arvelen jokaiselle avioliitolle tärkeäksi, että jompikumpi jaksaa kaiken uhalla - tosiaan kaiken - mutta ei kunnioituksen tai ymmärtämyksen, ei velvollisuudentunnon tai molemminpuolisen arvonannon tai muun sellaisen vaatimuksesta. Vaan rakkauden. Kahden ihmisen selittämätön rakkaus. Anteeksi antamisen kyky sen myötä."

Tito Colliander

Nuutunut sielu

Vastoin odotuksiani kesän huumaava kirkkaus ja hellivä lämpö ovat tuntuneet hyvältä, paremmalta kuin vuosiin. Maailma näyttää kirkkaammalta, selkeämmältä. Mieleni on yrittänyt pysähtyä analysoimaan tunteitani, pohtimaan miksi näin on, mutta pikaisesti ohjaan ajatukseni takaisin tähän hetkeen. Maailmani näyttää kirkkaammalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä. Kaikki on niin paljon todellisempaa. Keskityn siihen. Aurinkoon hiuksillani, tuulenvireeseen poskellani. Varjojen pituuteen, luonnon kirkkaana hohtavaan vihreyteen. Keskityn heränneen luonnon tuoksuun, hiekkaan kenkieni alla. Hämmästelen tätä maailmaa, joka on totta vain juuri nyt. Ajanvirrassa minulla ei ole kuin tämä hetki, tämän illan viipyvä valo, tämän hetken kirkkaus.

Elämäni kaaoksen keskellä tämä nouseva valo ja maailman herääminen hellivät sieluani. Nuutunutta ja paljon revittyä sieluani, joka hitaasti nousee kohti valoa. Ehkä astun ponneekkaammin ja ohjaan itseäni ylöspäin, nousen ja nostan, annan auringon olla hyvä, en vastustele. Viime vuonna koko kesä tuntui vastenmieliseltä - ahdistavalta ja väärältä. Ehkä en halua menettää jälleen yhtä kesää elämästäni. En halua menettää elämääni. Ehkä haluan nousta vimmaisesti vastaan, uhmakkaasti, minä nautin. Anna tulla vaan, anna vaan, minua et saa! Minun nuutunut sieluni vielä nousee, herää vihreyteen ja kukkii!

Talven taistelu elämääni ja kohtaloani kohtaan oli vastenmielinen ja ruma, mutta niistä savuavista raunioista sieluni ponnistaa kohti valoa. Ei vahvana, ei valmiina, rikottuna ja hauraana, mutta päättäväisenä. En ole valmis, mutta olen matkalla. En hyväksynyt kaikkea, mutta osani. Yritän antaa auringon hoitaa haavojani, lämmön nuutunutta sieluani.

Kohti valoa, sanon tänään.

Roopelle

Tänään sinun kuolemastasi on tasan neljä kuukautta. Neljä hirmuisen vaikeaa ja pitkää kuukautta. Sinun mukanasi kuoli niin valtavan paljon, sinä merkitsit niin paljon. Sinä olit toivo, joka varastettiin meiltä. Sinun kuolemasi myötä särkyi niin surullisen paljon. Vaan tiedänhän sen, et sinä sen vuoksi tullut, et särkeäksesi. Haluan ajatella, että sinä tulit tuomaan toivoa, uskon siitä, että synkinkin suru väistyy. En aina jaksa ajatella vielä niin - mutta jonain päivänä, jonain päivänä tiedän sen sydämessäni, siellä missä on sinun paikkasi.

Minun on ikävä sinua. Sitä poikaa, joksi sinä olit tulossa. Sitä elämää, jota en saanutkaan. Toisessa elämässä tänään olisi alkanut äitiysloma - toisessa elämässä me olisimme onnellisia, sinusta, sinun kanssasi, sinun vuoksesi. Voi kuinka erilainen kesä meillä olisikaan edessä. Kuinka erilainen elämä.

Vaan näin elämä vei. Et saanutkaan tulla, et jäädä, et kasvaa sinuksi. Se on meidän taakkamme, ei sinun. Sinä pieni ihmeeni, sinä olit kaikki ja samalla vain hipaisu sielussani. Kevyt kosketus, joka jätti jälkeensä kokonaisen elämän painon. Kuinka paljon surua voi niin pienessä ja kauniissa paketissa tullakaan.

Minä kaipaan sinua. Kaipaan kaikkea, minkä olisit mukanasi tuonut. Haluan olla kiitollinen sinusta, olenkin. Vielä en onnistu kovin hyvin, mutta näytä sinä minulle tie. Ohjaa sinä minua kohti toivoa. Toteuta rakas lahjaasi, ole valona.

Minä rakastan sinua.

Hyvää äitienpäivää

Hyvää äitienpäivää kaikille niille, joille äitiys ei ole itsestäänselvyys. Kaikille niille, joiden äitiyteen kuuluu myös mittaamatonta surua, lohdutonta ikävää ja epätoivoista kaipausta. Hyvää äitienpäivää kaikille niille, jotka eivät mahdu lehtien otsikoiden määritelmään äitiydestä. Kaikille niille, joille toisen raskas arki olisi suuri siunaus. Hyvää äitienpäivää niille, joille sitä ei kukin ja aamiaisin toivoteta. Erilaista, vaan yhtä arvokasta - äitiys kaikissa muodoissaan.

Kevät ja kyyneleet

Viimeiset kaksi päivää on särkenyt päätä. Toivon, että liiallinen Excelien pyörittäminen on väsyttänyt silmät, mutta samalla pelkään, että kevät tekee jälleen tuhojaan. Viime toukokuu meni totaalisessa ja päänsärkyisessä sumussa. Päätä särki aamusta iltaan niin paljon, että ajatuskin saa sävähtämään. Jos tämä aurinko ja horroksesta heräävä maailma näyttävätkin jälleen suruni todellisen luonteen, haavojen syvyyden ja vielä punottavat arvet? Mitä jos vihertyvä luonto ja vielä viime vuottakin surkeampi äitienpäivä aloittaa jälleen uuden sukelluksen syvälle surun arvaamattomaan maailmaan? En jaksaisi. En millään. En päänsärkyä, en surua, en näitä iloisia ihmisiä. Eikö tämä jo viime vuonna käyty läpi? Eikö tänä vuonna pitänytkin olla helpompaa? Tänään on itkettänyt, ihan kamalasti. Pesin meikitkin töiden jälkeen, eyelinerin kanssa on niin suttuista itkeä. Hautauduin sohvalle ja huusin suruani yksinäisille seinille. Päänsärky tietenkin sen kuin pahenee. Turvonneista silmistä voi sentään syyttää allergiaa. Jotain hyötyä tästä typerästä vuodenajasta.

Kevät, kyyneleet ja syvenevä suru, mikä iloisen aurinkoinen yhdistelmä - jo toistamiseen.

Hengissä, järjissäni

Eilen aamupalaa laittaessani havahduin miettimään. Kolme kuukautta toisen lapsen kuolemasta minä olen hengissä ja järjissäni. Enemmän järjissäni kuin olisin ikinä voinut tammikuussa uskoa. Olen palannut töihin, pärjään siellä, pärjään ihmisten seurassa, olen niin normaali kuin tässä kontekstissa voin olla. Olen ystävä, olen tytär, olen täti, olen aviovaimo. Kaiken tapahtuneen jälkeen pystyn paljon muuhunkin kuin vain itseeni ja suruuni. Valtava ylpeyden aalto pyyhki ylitseni: sinä upea nainen, sinä selviät! Jumalauta sinä vielä selviät!

Tunne on aivan käsittämättömän paljon, sillä tasan kolme kuukautta sitten olen kirjoittanut ystävälleni viestissä: "Miten mä voin selvitä? Musta tuntuu, että se ei ole mitenkään mahdollista. Miten mä voin taas aloittaa nollasta? Enhän mä vaan voi enää jaksaa... Taas suruvuosi, taas se itkeminen ja tuska. Eihän elämä voi olla näin kamalaa. Mä oon niin käsittämättömän loppu." En tiedä tulevasta, en siitä, miltä suruni näyttää kuukauden päästä, vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä - mutta sen tiedän, että jokin välietappi on saavutettu. Minä selvisin tuosta viestistä tähän päivään. Aloitin nollasta, uudestaan. Jaksoin, en kovinkaan hyvin, en erityisen kauniisti, mutta jaksoin kuitenkin. Itkua ja tuskaa, uudestaan, mutta seison silti tässä tänään. Tuosta totaalisen epätoivon hetkestä tähän päivään. En edelleenkään osaa ajatella aikaa eteenpäin, mutta voin olla ylpeä siitä, että juuri nyt olen hengissä, järjissäni, elossa.

Roopen syntymän ja kuoleman päivä oli elämäni kamalin. Rasmuksen kuolema oli jälleen vain kaunis alkusoitto verrattuna tuskaan, jota Roopen kuoltua koin. Tuska ei suhteudu lapsista vaan elämästä. Elämä nöyryytti uudestaan. Uusi raskaus ei tuonutkaan helpotusta, kokemusta tavallisemmasta äitiydestä. Ei tullutkaan serkuksia, ei yhteistä vauvavuotta parhaan ystävän kanssa - tuli hautajaiset. Jo toistamiseen hakisimme pienen arkun sairaalan kappelista, ei vieläkään käyttöä turvakaukalolle. Kun lapsi kuolee, ei vuosikausiin saisi tulla vastoinkäymisiä. Ei sairastumisia, ei kuolemia, ei oikeastaan mitään arkisiakaan vastoinkäymisiä. Mieli ei jaksaisi. Ja sitten kun se vastoinkäyminen onkin saman teeman alla: jo toinen lapsi hautaan vain vuosi ensimmäisestä. Henkeni salpautuu kun vain ajattelinkin sitä päivää.

Mutta samalla kaikki onkin normaalia. Mikään ei ole uutta eikä ihmeellistä. Me tiesimme, kuinka kaikki etenee. Hautajaiset, uurnanlasku. Haudalla käyminen on meille jo tapa. Minä tiedän, minkälainen äiti olen kuolleelle lapselle. Minä tiedän, miltä tuntuu kaivata lastaan. Minä tiedän, minkälainen olen surijana. Minä tiedän, kuinka pahalta ulkopuolisuus välillä tuntuu. Olen kokenut jo kaiken kertaalleen. Vaikka surut ovatkin omia ja erillisiä, olin kuitenkin jo vuoden elänyt maailmassa, jossa lapset voivat kuolla. Minulla ei ollut vuoteen ollut perusturvallisuutta, minua ei ollut enää vuoteen suojannut ajatus siitä, että pahat asiat tapahtuvat muille. Minä tiesin, että Rasmuksen kuolema ei suojaa meitä vastoinkäymisiltä, ei yhdeltäkään. Ja niin kamalalta kuin ajatus tuntuu, on kuollut lapsi meille normaalimpi kuin elävä.

Olen enemmän järjissäni kuin vuosi sitten. Ehkä juuri sen vuoksi, että en tällä kertaa aloittanut aivan alusta. Minulla oli jo kuolleen lapsen äidin identiteetti, minulla oli jo hauta. Tämä kaikki on kaikessa karmivuudessaan lopultakin hyvin tavanomaista. Lapset kuolevat, sådant är livet. Onhan se oksettavaa ja karmivaa, mutta minun elämäni. Ja tässä elämässä, tänään, olen kuitenkin hengissä ja järjissäni - ja siitä olen ylpeä. Juuri nyt, tavattoman ylpeä.

87 vuorokautta

87 vuorokautta ja ensimmäistä kertaa tuntuu kuin irralliset palaset alkaisivat viimeinkin saada hahmoja päässäni. Ajatukset eivät ole valmiita, mutta ne ovat siirtyneet mielessäni edes jotenkin loogisiin paikkoihin. Tähän saakka kaikki on ollut armotonta myllerrystä, ajatukset epäloogisia ja täydellisen irrallisia. En usko olevani edelleenkään kovin pitkällä, mutta tuntuu kuin olisin astumassa ulos mustimmasta pilvestä. Tunnemyllerryksestä nousee selkeitä tunteita, selkeitä kokonaisuuksia. On irrallisuutta ja ulkopuolisuutta, on surua ja epätoivoa, hetkellistä toiveikkuutta, ahdistusta ja epätietoisuutta. Melankoliaa ja apatiaa, reippautta ja selviämistä. Toivottomuutta, epäonnistumista, itsesyytöksiä. Vihaa, katkeruuden tunteita, ärsyyntymistä.

Ensimmäistä kertaa osaan antaa mieleen nouseville asioille nimet. Roopen kuolema romahdutti kaiken. Muistan, kuinka makasin sairaalan sängyssä tuijottaen kliinisen sairaalahuoneen nurkkaa. Roope oli syntynyt ja kuollut. Minuun sattui niin käsittämättömän paljon, että luulin kuolevani. Kipu salpasi hengityksen, tuhosi kaiken aiemman, räjäytti sieluni hienojakoiseksi hiekaksi. Olin varma, että kuolen, olin aivan varma siitä. Ainoa asia, joka piti minut kasassa oli minun ihoni eikä sekään tuntunut kovin pitävältä. Siitä saakka tunteet ovat olleet enemmän tai vähemmän määrittämättömiä. Se jumalaton kipu on peittänyt alleen aivan kaiken. 87 vuorokautta Roopesta ja vihdoinkin pahin kipu antaa tilaa hengittää, antaa tilaa ajatuksille jalostua ja kehittyä, antaa mahdollisuuden mennä eteenpäin. Ensimmäistä kertaa mieleen on hiipinyt hiljainen usko siitä, että tästäkin voi selvitä. Ei se ajatus iso ole eikä kovin pysyväkään, mutta sentään olemassa. 87 vuorokauden myllerryksen jälkeen sentään olemassa.

Melkein

Roopen kuoleman jälkeen olen nähnyt kymmeniä kertoja samankaltaista unta. Unessa kierrän kehää. Lähden liikkeelle ja kierrän laajan kehän vain huomatakseni, että en pääse sinne, minne olen menossa. Yhdessä unessa lähdin hotellilta, mutta eksyin vieraassa kaupungissa. Yksinkertainen reitti monimutkaistuu ja reitti pitenee käännös käännökseltä. Innokkaat turistit estivät etenemiseni, sitten hävisi kartta, jonka jälkeen katu kaartoi pitkän matkaa väärään suuntaan. Viimein huomaan olevani valtavan kaukana lähtöpisteestä ja ainoa mahdollisuus on yrittää kiertää esteet päästäkseni perille. Toisessa unessa en päässytkään palauttamaan moottorikelkkaa vuokraajalle, järven jää oli liian heikko ja jouduin kiertämään teitä pitkin. Näen paikan, jonne minun pitäisi päästä, mutta jokin estää. Järven yli vuokrauspisteen, juna-asema siintää silmieni edessä, kaupungin yli näen hotellini. Yhdessä unessa tietyömaat estivät pääsyn juna-asemalle, toisessa en saanut ystävääni mukaani ajoissa. Moottorikelkastani loppui bensa eikä bensa-asemaa ollut lähimaillakaan. Unissa on läsnä aina aika: kello tikittää ja määräaika tulee vastaan. Minulla on kiire! Minuuttia vaille kuusi, vielä ehtisit! Lentokentällä kone on lähdössä ja minä olen vielä turvatarkastuksessa. 20:40. Juna-asemalla juna on myöhässä, mutta en silti ehdi siihen, ryntään ovista juuri, kun juna liikahtaa eteenpäin. Jokaisessa unessa olen hyvin lähellä onnistumista, jokaisessa on läsnä mahdollisuus onnistumisesta. Herään kuitenkin aina ennen kuin käy selväksi, ehtisinkö sittenkin. Toisina öinä mahdollisuus onnistumisesta on minimaalinen, joskus taas hyvinkin todennäköinen, aina kuitenkin vain melkein.

Näiden öiden jälkeen olo on kaikkea muuta kuin levännyt. Mieli pyörittää viimeisen puolentoista vuoden tapahtumia niin hirvittävällä vauhdilla, että aamuisin olo on hengästynyt. Teemana on melkein onnistuminen. Sain unelmieni työpaikan, jota en voinut ottaa vastaan raskaaksi tulemisen vuoksi. Melkein unelmien toteutuminen. Odotin onnellisena esikoistamme, perhe-elämän aika. Saimme melkein koko paketin, saimme melkein unelmamme. Kuopuksen odottaminen toi mukanaan valtavan määrän toivoa, kyllä elämä sittenkin kantaa. Melkein onnistui. Kaikki tuntuu jäävän niin pienestä kiinni. Tuntuu kuin joka välissä olisi mahdollisuus paremmasta, mutta huonoin vaihtoehto toteutuu. Annetaan toivoa, johon on vain pakko ripustautua - ja sitten kaikki taas hajoaa. Melkein meni hyvin.

Odotan niin kovasti yötä, jolloin pääsen perille. Siihen taitaa vain olla vielä kovin pitkä matka.

Ristiriitoja

Olen kaikin puolin ristiriitojen vanki - en osaa määritellä suruani enkä antaa sille sanallisia määritteitä. Tämä uusi suru on samaan aikaan vanhaa tuttua, mutta myös niin paljon uutta. Tämä suru on helpompaa, mutta samaan aikaan aivan käsittämättömän paljon vaikeampaa. On ollut helppoa, ettei kuolleen lapsen äidin identiteettiä ole tarvinut rakentaa alusta asti. On kuitenkin ollut raastavaa ymmärtää olevansa kahden pienen kuolleen pojan äiti. Kahden, ei yhden. On kamalaa, kuinka oma äitiyden kokemus sisältää kahden viikon teho-osastojaksoa lukuun ottamatta vain hautakynttilöitä ja kyyneleitä. On ollut helppoa käydä haudalla, helpompaa kuin vuosi sitten, tuttu paikka. On helpompaa kertoa tarinansa. On kuitenkin oksettavaa vastata kysymykseen "onko sulla lapsia", vielä kamalampaa kuin viime vuonna. On ulkopuolisempi olo, vaikka samalla helpompi olla läheisten kanssa. Mikään ei ole enää selkeää, ei ole mustaa eikä valkoista, on vain paljon kaikkea siltä väliltä. Suru ei ole enää jokin osa, jonka osaisin rajata minuudestani. Tuntuu kuin suru olisi levinnyt minuuteeni paljon kokonaisvaltaisemmin kuin Rasmuksen kuoleman jälkeen. Suru on kuin hienojakoisin hiekka, joka valuu jokaiseen koloon ja rakoon peittäen lopulta kaiken muun alleen. Miten ihmeessä sitä määrittelisikään?

Elämä ja arki on surua, mutta on vaikea erotella, mitä suren. Pelilaudalla on kaksi nappulaa, toinen vasta aivan alussa, toinen jo pidemmällä. Minun täytyy liikutella niitä molempia, yhdessä ja erikseen, eikä eron tekeminen näiden kahden välillä ole helppoa. On Rasmus ja on Roope, ja molemmista aivan oma surunsa. Ei suru Rasmuksesta ollut lähimainkaan valmis, vaikka pitkälle olinkin jo päässyt. Nyt minulla on sen rinnalla toinen suru, joka on ollut todella vaikea kohdata. On ollut vaikea antaa lupa surra Roopea. Eihän hän ollut kuin vasta kasvamassa siksi ihmiseksi, joka hänestä piti tulla. Saanko surra häntä? Olen menettänyt jotain aivan käsittämättömän suurta, mutta minulla on kovin vähän, mitä surra. Ristiriita on valtava.

Suurin ristiriita on oman ja muun maailman välillä. Viime viikolla istuin valokuvaamossa, jonka seinällä komeili kuvakollaasi suloisista vastasyntyneistä aseteltuna koreihin ja eri värisille peitoille. Samaan aikaan, kun minä pohdin lupaa surra lasteni kuolemaa, toiset äidit varaavat ajan vastasyntyneen valokuvaukseen jo ennen lapsensa syntymää. Minä elän niin utopistisen kaukana normaalista maailmasta, että pääni meinaa räjähtää. On ollut todella vaikea luopua muille normaalista maailmasta, hyväksyä, että en koskaan enää pääse siihen maailmaan, jossa valokuvausajan voi varata etukäteen, maailmaan, jota ei varjosta pelko ja epävarmuus. Ja on todella vaikea sovitella vaivihkaa oma musta maailmansa vaaleanpunaisiin vauvavalokuviin rikkomatta unelmia sisältävää tunnelmaa. Siinä on ristiriitaa kerrakseen.

-ton

Olen iloton. Mikään ei tunnu miltään. Kaikki tuntuu yhdentekevältä. Ei pahalta, ei miltään. Turhanpäiväistä. Joku joskus sanoi: hyvän elämän vastakohta ei ole huono elämä vaan yhdentekevä elämä. Siltä juuri nyt tuntuu, yhdentekevältä.

Olen onneton. Vuosi sitten kävelin päivät pitkät pitkin tämän kaupungin katuja ja hoin mielessäni "vuoden päästä on helpompaa, kestä vielä, vielä helpottaa". Vaan kun ei helpottanutkaan. Kun kaikki onkin vielä huonommin. Millä ihmeellä rauhoitan epätoivoisen mieleni nyt? Millä sanoilla uskottelen itselleni selviäväni tästäkin?

Olen sanaton. En osaa kuvata itseäni, en tunteitani. Olen mykkä samalla kun sieluni huutaa huutamistaan. Kirkuva sielu ja suljettu suu, välillä luulen räjähtäväni. Pääni halkeaisi ja ajatukseni valuisivat ulos, epäloogisina ja kaoottisina. Saisinko silloin rakennettua niistä jotain järkevää?

Olen haluton, innoton, ponneton. Pitäisi tehdä sitä, pitäisi tehdä tätä. Minua kiinnostaa vain ja ainoastaan salilla käyminen. Ei mikään muu. Ja samalla pitäisi etsiä jälleen elämälleen uusi suunta. Ei tullutkaan äitiyslomaa, tulikin uusi kyltti hautakiveen. Jo toisen kerran pitäisi nousta ja etsiä uusi suunta elämään, jolla ei ole mitään suuntaa.

Olen rauhaton. Olen levoton. Ahdistus repii kaikista suunnista. Kuolleet lapset, epäonnistunut ura, huono ihminen, äiti, ystävä. Milloin elämä alkaa? Milloin tulee päivä, jolloin en toivo, että olisi jo huominen, ensi vuosi, tulevaisuus? Milloin nautin elämästäni? Tästä yhdestä ainoastani, minun omasta elämästäni. Tänään en osaa, odotan vain sitä, että aika auttaisi, veisi eteenpäin. Ja kuinka satuttavaa sellainen elämä on. Toivoa nyt joka päivä, että aika kuluisi. Sillä kuluuhan se, armottomalla vauhdilla.

Olen toivoton. Kaikki tuntuu mahdottomalta, kaukaiselta, epätoivoiselta. Miten mikään voi ikinä onnistua? En uskalla toivoa mitään. En uskalla ajatella, että huomenna on paremmin. Vaikka onhan, tietenkin jonain huomisena on helpompaa.

Olisipa se huominen vain pian.

Muistiinpanoja

Siivosin eilen kaappeja, kun käsiini osui muistivihko. Sekalaisia arkisia muistiinpanoja. Yhdellä sivulla on muistiinpanoja vakuutuksista, Rasmuksen matkavakuutus, tarjous vauvavakuutuksesta. 467,60 € vuodessa, josta olisi saanut 100 euron alennuksenkin. Täytä terveysselvitys sähköisessä palvelussa! Laskettu aika 30.3.2016. Sivussa muutama sydän. Tavallinen päivä lokakuussa 2015, muistelisin. Hoidin virallisia asioita, selvitin matkavakuutusasiat kuntoon marraskuista Portugalin-matkaa varten. Viimeinen matka kahdestaan, seuraavan kerran meitä olisikin jo kolme - puhuimme silloin.

Sekalaiset muistiinpanot jatkuvat, kunnes viimeiselle aukeamalle aukeaa numeroita, nimiä ja kasapäin ranskalaisia viivoja. Krematorion hoitajan puhelinnumero, kanttori, sairaalapastori. Ylhäälle on listattu hautauksesta aiheutuvat kulut: hallinta-ajan pidennys 63,96 €, lapsen tuhkaus 80 €, haudan avaaminen ja peittäminen 100 €. Seurakunta hoitaa kuljetuksen lukee nuolen jälkeen. Rasmuksen nimi ja henkilötunnus, moneen kohtaan kirjoitettuna. Siunaustilaisuuden ajankohdan hahmottelua, 30.1.2016 kello 13:00 alleviivattuna, paljon eri päivämääriä, uurnanlasku 6.2.2016 kello 15:10.

Seuraavalla sivulla ranskalaiset viivat jatkuvat. Kuinka kauan happisaturaatiotasot voivat olla alhaisia ennen kuin pysyviä vaurioita syntyy? Kauanko Rasmuksen happisaturaatiotasot olivat alhaisia? Reagoiko Rasmus keuhkokoneesta pois ottamiseen vai takaisin siirtoon? Keuhkotuubi/lima, olisiko vaihto ollut joka tapauksessa edessä? Lista kysymyksistä ruumiinavausraportin kuulemiseen. Keittiön pöydällä odottaa toinen paperi, samaa sarjaa, vain tuoreempi. Autoimmuuni/alloimmuuniongelmat, huom. ihottuma, päänsärky, nuha, yhteys? Tukostaipumus, Rasmus: tukos sinus transversumissa? Oxanestin vaikutus Roopeen? Veljen ennenaikaisuus, isoäidillä täysiaikainen kohtukuolema - merkitystä? Paperin alla on lasku. Eräpäivä: 20.3.2017. Saaja: hautaustoimi. Vainaja: Lehto k.s. lapsi. Hallinta-ajan pidennys ei maksanut kuin 5,33 €, muut hinnat samat. Uurnan hautaus 18.2.2017.

Alle puolitoista vuotta arkisista vakuutusmuistiinpanoista ja maksan jo toistamiseen lapseni hautaamisesta, kirjaan jo toistamiseen ylös kysymyksiä lääkärille lapseni kuoleman jälkeen. Täysin tavanomaisesta ja kaikin puolin normaalista elämästä näihin muistiinpanoihin. Hei elämä, for real?

P.S. mietimme viime vuonna lasten hautausmaalla, mitä k.s.-teksti monissa tuoreissa haudoissa tarkoittaa. Kuolleena syntynyt, osasin päätellä yllä mainitusta laskusta. Oppia ikä kaikki.

Keinulauta

Päivät ovat piinaavaa tasapainoilua keinulaudalla. Toisessa päässä on uskomaton epätoivo ja ahdistus, toisessa hauras toive selviämisestä. Aika kulkee jossain valtavien ääripäiden välimaastossa, epätietoisuuden, epätoivon ja hetkittäisen helpomman olon epävakaudessa. Keinulauta keikkuu arvaamattomasti eikä hauraimmille toivon tunteille ole juurikaan aikaa. Joskus toivoisi, ettei niitäkään hetkiä olisi - niin kamala on jälleen valua keinulaudan toiseen ääripäähän, jossa toivo on tuntematon käsite.

En tiedä, voiko tasapainoilusta edes puhua, lähinnä on romahduksia päästä toiseen. Äkkinäisiä liikkeitä, toisinaan hiljaista valumista kohti vääjäämätöntä epätoivoa. Pää on täynnä puolikkaita lauseita, kehittymättömiä ajatuksia, joille ei löydy sanoja. Tarpeeksi kuvaavia sanoja. Haluaisin puhua kaikesta, uudestaan ja uudestaan - mutta mitkään sanat eivät tavoita edes murto-osaa siitä, mitä koen. Vaikka mieli on räjähtämispisteessä, on helpompi olla hiljaa. Ei helpompi, mutta vähemmän vaikea. Minä, jolle sanat ovat aina olleet tie ymmärrykseen, en yhtäkkiä pystykään kuvaamaan omaa elämääni tunteineen. Kaon kummallisia ja päättömiä lauseita, jotka eivät edusta ajatuksiani tai kokemuksiani lainkaan. Kaikkien muiden tunteiden sekaan on asettunut myös hämmennys: missä ovat sanat, jotka mahdollistaisivat edes hetkellisen tasapainon?

Tasapainon hetket ovat vielä utopistista illuusiota. Toistelen itselleni typeriä "no näitähän nyt sattuu kaikille, ihan tavanomaista!" -lauseita, jotta saisin keinulaudan edes hetkeksi tasaisemmaksi. Vaikka ympäristö ei ole juurikaan asettanut vähättelyä tilanteelle, mieleni pyrkii siihen hetkittäin. Kai järjen säilyttämiseksi? Kaiken järjettömyyden ja suuruuden edessä minun täytyy yrittää pienentää kokemaani pystyäkseni käsittelemään elämääni sellaisena kuin se de facto nykyään on.

Jokaista liikettäni peittää se kaikkein painavin ja ahdistavin ajatus: en uskalla toivoa elämältä mitään. Olen hiljaa, en toivo, en pyydä. En toivo elämältä mitään, en uskalla.

Jos uskaltaisin, toivoisin sanoja, joilla voisin löytää lähemmäksi tasapainon hetkeä, lähemmäksi toivoa, kauemmaksi tästä epävakaasta keinunnasta.

"Toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun"

Taivaanrannan kirkas tähti saa minut kyyneleitteni takaa hymyilemään. Venus, tiedän kyllä - tai sitten osoite Mikä-Mikä-Maahan, kadonneiden poikien ja Peter Panin luo. Osoitteena toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun. Yksi lapsuuteni lempisaduista. Minä välillä haluan uskoa satuihin. Minun on välillä pakko saada uskoa satuihin. Siihen, että Roope ja Rasmus ovat varmasti onnellisia ja leikkivät jossain, missä ikuinen lapsuus, onni ja seikkailut ovat mahdollisia. Että pojat lensivätkin Mikä-Mikä-Maahan ja ovat nyt onnellisia päätähuimaavissa seikkailuissa merenneitojen, merirosvojen, keijujen ja intiaanien kanssa. Huumaavan kaunis ikuisen lapsuuden maa, ikuisen onnen ja kuolemattomuuden tyyssija jossain siellä, minne äiti ja isi eivät koskaan pääse.

Vilkutan aina tuolle kirkkaalle tähdelle, hymyilen ja lähetän terveisiä. Jos rakkauteni sittenkin yltäisi vaivihkaisena sipaisuna seikkailuista onnellisen väsyneiden poikieni poskille. Tiedänhän sentään osoitteen.

Vitutus

Olen todella vihainen, käsittämättömän kiukkuinen, kaikki vituttaa. Ensisijaisesti se, että minun lapseni kuolevat, sen jälkeen enemmän tai vähemmän kaikki muu. Aggressio on muutosvoima, psykiatri sanoi. Masennus on tasainen seisova vesi, suru puolestaan kuin virta, viha sen pyörre, vie eteenpäin. Hyvä sentään, että tällä kamaluudella on jokin merkitys. Tämä musta tuskakasa ei nimittäin ole kovin kevyt harteilla. En oikein itkekään tältä vitutukseltani. Tai itken toki, monta kertaa päivässä, mutta paljon vähemmän kuin Rasmuksen kuoltua, paljon vähemmän kuin olettaa saattaisi. Sellaisia lyhyitä itkuhetkiä vain, ei yhtään monen tunnin itkumaratonia. Toki normaalinikin on todella vääristynyt, minä kun olen itkenyt jo vuoden. Ei kai onnelliset tai edes perustyytyväiset ihmiset itke päivittäin, viikoittain, tunteja kerrallaan? Ehkä minun kyyneleet ovat jo loppuneet - niin jumalattoman paljon viime vuonna olen itkenyt. Tiedä häntä.

Haluaisin vain takaisin elämään, jossa huolenaiheet ovat tavallisen arkisia. Olenhan minäkin sellaista elämää elänyt. Joskus tuntuu, että muut unohtavat sen: muistuttavat huolten ja murheiden suhteellisuudesta, kertovat kuinka toiselle pienempi murhe voi olla yhtä suuri kuin minunkin murheeni. Kyllähän minä sen tiedän, en minä ole ollut kaikkia 33 vuotta kuolleen lapsen äiti. Olen elänyt tavallisten murheiden elämää 31 vuotta ja yksitoista ja puoli kuukautta. Ihan tavallisen arkisia huolia ja murheita, suruja, iloja, stressiä. Ei yhtään kuollutta lasta, ei suurempia vastoinkäymisiä, monta saavutettua unelmaa ja tavoitetta, elämään kuuluvia luopumisia. Ihan tavallista elämää. Sitä minä haluaisin. En halua suunnitella lasten hautajaisia, käsitellä lapsen menetykseen liittyviä tunteita, käydä läpi kriisiä, en halua nyyhkyttää tätä tuskaani taas yhtä vuotta ja loppuelämääni. En halua elämää, jossa lapset kuolevat.

Sieltä se vihanikin varmasti nousee. Kapinoin vastaan kaikella voimallani. EN HALUA! EN TAHDO! EI, EI, EI! EI HUVITA, EI KIINNOSTA! Ja mitään muuta minulla ei ole. Vain tämä elämä, jossa hautaan toisenkin lapseni. Minun elämäni. Minun ainoa elämäni, joka minun pitää oppia hyväksymään, halusin sitä tai en.

"Elämältä turpiin sain ja harmittaa"

En halua tätä helvetin elämää. En saatana halua tätä paskaa. Alusta taas, alusta uudestaan. Onpa kiva, kun häviää taas yksi vuosi elämästä. Katsokaas, kun tämän paskasurun takia ei oikein muista jälkeenpäin mitään. Olin onnellinen jo, menikö jo ylimielisyyden puolelle - että onnellinen vuosi lapsesi kuolemasta? Ai että onnellinen? NO MUTTA TÄÄLTÄ TULISIKIN TÄLLAISTA UUTTA PASKAA, OLE HYVÄ! Ai että tuntuu, että olet päässyt eteenpäin surussasi esikoisen kuoleman jälkeen? EI HÄTÄÄ, NYT KUOLEE TOINENKIN LAPSI! MITES NYT NOUSET JA KERÄÄT ITSESI, HAHA! NÄYTÄPÄ NYT! NOUSE JA LÄHDE VAIKKA KÄVELEMÄÄN, SE AUTTAA, HAHAHAHAA, KÄVELEMÄÄN! Olin onnellinen: onneksi tulin raskaaksi nopeasti, vain puoli vuotta pakonomaista yrittämistä. Olin onnellinen, ei tarvitse enää yrittää, pieni elämänihme sisälläni, äidin ja isin rakas kulta, nyt on meidän vuoromme. EIHÄN OLE! ALOITA ALUSTA! HAHAHA, LUULITKO TOSIAAN? HAHAHA, TIKAHDUN NAURUUN! Olin niin loputtoman kiitollinen: onneksi Rasmus eli, saimme muistot, kuvia elävästä lapsestamme, onneksi ei kuollut synnytykseen, onneksi sain äitiysloman, onneksi ei tarvinut todistella viikon välein itseään lääkärille, onneksi tuska oli ohi, elämäni kamalin päivä takana. NO EIHÄN OLLUT! EDESSÄSI SE OLI, SENKIN SURKEA PASKA! YLIMIELINEN IDIOOTTI, MITEN USKALSITKAAN OLLA KIITOLLINEN JA ONNELLINEN! KOSTO ON SULOINEN: TÄSSÄ KUOLLUT LAPSI, EI ELÄNYT PÄIVÄÄKÄÄN. KUOLLEENA SYNTYNYT, EI MERKITÄ VÄESTÖREKISTERIIN, HIHIHI! MARSSI LÄÄKÄRILLE, NYYHKYTÄ SURKEA TARINASI JA TOIVO, ETTÄ SAAT SAIRASLOMAA! ET NIMITTÄIN VÄLTTÄMÄTTÄ SAA! SURU EI OLE SAIRASLOMAN SYY, HAHAHAHA! Haluan takaisin normaaliin elämään. En halua tietää tätä kaikkea. En halua tietää, miten raskausviikolla 17+3 synnytetään. Se on aivan kamalaa paskaa. SYNNYTÄ KUOLEMAA! VIELÄ SE ELÄÄ, MUTTA EI KAUAA! Sitten joku sanoo sikiö. Ei lapsi, ei vauva. Haluan raskausarpia, koliikkia, unettomia öitä huutavan vauvan vuoksi, korvatulehduksia, ärsyttäviä uhmaikäisiä, ihan mitä vain muuta kuin kuolleita lapsia. KUOLLEITA LAPSIA. En jaksa koko helvetin rumbaa alusta. En jaksa enää itkeä, nyyhkyttää, vinkua ja valittaa, olla surkea ja iloton. HAHA! EI ONNISTU! EI TODELLAKAAN ONNISTU! ITKE, ITKE, ITKE! SURUA, TUSKAA JA AHDISTUSTA! HAHAA! En halua taas näyttää ihmishirviöltä seuraavaa vuotta. Harmaa iho, iloton ilme, tyhjä katse. En jaksa. Ostin uusia kasvonhoitotuotteita, näyttäisinkö vähän paremmalta? Pitäisikö ottaa volyymiripset? Kasvohoito? Luultavasti saan tuotteista allergisen reaktion ja ihoni syöpyy kokonaan pois, ripset tippuvat ensimmäisenä päivänä. HIHIHII, KYLLÄ JOTAIN KEKSITÄÄN! Kun luulee käyttäneensä kaiken voimansa, onkin syytä jo aloittaa alusta. KÄRSI SINÄ SURKEA IHMINEN, KÄRSIÄ SINUN TÄYTYY! Ja ymmärtää. Ymmärtää, kun kaikilla muilla on niin vaikeaa, kun meidän lapset ovat kuolleet. On niin vaikea kohdata, yritä ymmärtää. On niin vaikea edes ajatella mahdollisuutta, että omat lapset kuolisivat, koeta nyt ymmärtää. Ei kukaan pahalla, toivottavasti vielä oppisit ymmärtämään. Ymmärsin koko viime vuoden ja nyt yritänkin ymmärtää, kenelle tämä on vaikeaa ja millä tavalla? NO KAIKILLE MUILLE TIETENKIN, SENKIN SURKEA IDIOOTTI! MUILLA ON VAIKEAA, EI SINULLA! TÄMÄ ON SINUN ELÄMÄSI, SINUN SURKEA ELÄMÄSI, JOLLA KIDUTAT KAIKKIA MUITA! AJATTELISIT NYT HIEMAN MUIDENKIN TUNTEITA, KUINKA KAMALAA TÄMÄ HEILLE ON! HAHAHAA, JA VIELÄ TOISEN KERRAN! ITSEKÄS TYPERYS, EIKÖ KERTA RIITTÄNYT? EI KUKAAN MUU ENÄÄ TOISTA KERTAA KESTÄ - MUTTA SINUN TÄYTYY!  NOUSE YLÖS JA LÄHDE VAIKKA KÄVELEMÄÄN, KYLLÄ SE SIITÄ! HAHAHAHAHAHAHA!

Elämältä turpiin sai ja harmittaa. Taustalle soimaan Tiisun samanniminen kappale, luomaan tunnelmaa:

https://www.youtube.com/watch?v=7iQctiM32Wk

Mua pelottaa

Mua pelottaa, mua pelottaa.
Pelottaa tää erämaa,
pelottaa nämä ihmiset,
nämä katseet kylmät ja kylläiset.

En tunne mä muita en itseäin,
miten outojen joukkoon mä jouduin näin.
Ehkä muualla parempi ois,
toki huokaista vois tai nukkua pois.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeemmiks,
haaveetkin käy yhä haikeemmiks.
Ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta mä mietin kai huominen uus
tuo rauhan ja loppuu rauhattomuus.
Yö loppuu, murheet palaa.

Vieraita oomme me ihmiset,
kuin eri tähdissä syntyneet.
Kuka kotoisin kuutamon helmasta on,
kuka auringon ja kuka on koditon.

Minä lapsonen koditon laaksoissa maan, 
minä hankia hiihdän ja harhailen vaan.
Minä sydäntä etsin mi sylkähtäis,
joka luokseni jäis vaikka hämärtäis.

Minä etsin suojaa itseltäin,
ja omilta hulluilta mietteiltäin.
Mua pelottaa nämä ihmiset,
mut eniten sydämeni syvyydet.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeemmiks, 
haaveetkin käy yhä haikeemmiks.
Ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta mä mietin kai huominen uus
tuo rauhan ja loppuu rauhattomuus.
Yö loppuu, murheet palaa.

Alex ja Armottomat
(Eino Leinon runoista tehty laulu)

TIISTAI 10.1.2017, 16+1

"Maha on viime viikon aikana pullahtanut oikein kunnolla esiin, kireissä vaatteissa mahan näkee oikein kunnolla ja löysätkään vaatteet eivät enää kovin kauaa peitä.

Tunsin eilen jälleen kaksi kertaa liikkeesi. Liikkeet ovat vielä hentoja, mutta eilen uskoin ne taas tunnistavani kaikkien muiden tuntemusten seasta. Ensimmäisen kerran isin kanssa kaupan kassajonossa vasemmalla alhaalla tuntui pienet napautukset ja samoin illalla ystävän kanssa kahvilla ollessamme. Ihanaa tuntea sinun liikkuvan <3 toivottavasti liikkeiden tunnistamisesta tulisi säännöllisempää.

Rasmuksen kuolinpäivänä 3.1. oli myös kontrollikäynti sairaalassa. Rasmus kuoli seitsemältä aamulla ja lähdimme sairaalalta yhdeksän jälkeen - tänä vuonna sinun aikasi oli tasan yhdeksältä. Olo oli ristiriitainen: vuosi sitten lähdimme sairaalalta, nyt palasin sinne. Ovet kävivät, mutta tällä kertaa toiseen suuntaan. Vuosi sitten lähdimme hirveän tuskan kanssa, nyt palasin toivon kipinän kanssa.

Helpotus oli suuri, kun sinulla (ja minullakin) oli kaikki hyvin. Ehkä käynti helpotti yleistäkin oloa, sillä kuolinpäivä ei ollutkaan lainkaan niin paha kuin olin kuvitellut. Sinä rakas tuot toivoa <3

Olen ollut yllättävän rauhallinen. Oletin, että en pystyisi huoleltani rauhoittumaan lainkaan. Ennen jokaista ultraa pelkään kovasti, että jokin on huonosti ja vessassa käydessäni tarkastan paperin todella tarkasti aina. Silti yleisajatukset ovat toiveikkaita ja luottavaisia. Toivottavasti nämä ajatukset pysyvät <3

Rakenneultra on 7.2.2017, tätä ennen ei ole muita käyntejä. Seuraava neuvola on vasta 20.2.2017. Rakenneultran tekee äitiyspoliklinikan lääkäri ja samassa yhteydessä käydään läpi Rasmuksen synnytystä. Pyysin tätä erikseen, sillä synnytys oli erilainen kuin keskivertosynnytys - haluan tietää ennen sinun synnytystä, mikä on tavallista ja mikä johtui siitä, että Rasmus oli pikkukeskonen. Ihanaa, että kaikki nämä otetaan huomioon.

Verensokerit ovat pysyneet edelleen hyvinä, vaikka joulun aikaan ruokailu on ollut hivenen epäterveellistä. Painokin oli 3.1.2017 edelleen lähtöpainoa alhaisempi. Tänään kävin salillakin. Salitreeni hieman pelottaa etenkin, kun tyyliltäni olen kaikki tai ei mitään -ihminen ja tottunut vetämään täysillä. Keskityn yläkroppaan, jotta sinunkin kantaminen ja hoitaminen sujuisi paremmin.

Ihanaa, kun valitsit meidät <3"

Paariakasti

Tänään ajattelin käydä kirjastossa. Lainaan kirjan, joka kertoo kahden lapsen kuolemasta. Äidistä, joka on menettänyt kaksi lastaan. Rasmuksen kuoltua en pystynyt kirjaa lukemaan, en edes lainaamaan - niin kammottavalta tuntui edes mahdollisuus menettää toinen lapsi.

Nyt olen nöyryytetty, menettänyt toisenkin. Rasmuksen kuolema teki nöyräksi, äärimmäisen nöyräksi. Roopen kuolema nöyryytti. Nöyryyttää. Alentaa minut paariakastiin jopa lapsensa menettäneiden keskuudessa. Kaksi lastaan menettänyt äiti, kamala esimerkki siitä, että se voi käydä uudestaankin. En jeesustele, en liioittele - enhän minäkään yhden menettäneenä voinut edes päästää sitä mahdollisuutta mieleeni. Jätin kirjat kirjastoon, poistuin vertaistukiryhmästä, piilouduin mahdollisuudelta.

Tänään kävelen selkä kumarassa kirjastoon, etsin oikean hyllyvälin, valitsen sen kirjan. Nöyryytetty paariakastilainen valmiina kohtaamaan tämän todellisuuden.

Päivä neljä toisen lapsen kuoleman jälkeen

On tragikoomista tietää, mitä tapahtuu. Nyt on shokkivaihe päällä, toimintakykyä jäljellä. Ahdistaa, pelottaa, oksettaa, mutta pystyy toimimaan. Soittelin pakollisia puheluita. "Vauva on kuollut, äitiyslomatiedon voisi poistaa." Puhelu neuvolaan: "en tiedä soitettiinko sairaalasta, ajanvaraukset voisi poistaa, Roope syntyi raskausviikolla 17+3." Pappi soitti. Roopen avauksesta ei ole tietoa vielä, lupasi selvitellä. Vauvaa ei enää avauksen jälkeen voi nähdä, tiesinhän jo sen. Peiton ja nallen voi viedä myöhemmin. Kävin sairaalassakin, menin eri reittiä kuin äitiyspoliklinikalle. Kohtu vihoittelee, vuotaa ja ei voi hyvin. Miksi voisikaan? Kohtuni ei kanna lapsiani, antautuu ja antaa periksi. Pahoillaan varmaan sekin. Kaikki on kuitenkin hyvin, tarkkaile tilannetta, neuvoi lääkäri. Mistä minä enää voin tietää, mikä on normaalia? Kaksi kertaa olen oireetta jäänyt sairaalaan synnyttämään. En ymmärrä enää itseäni.

Ei pedattu sänkyäkään. Mies kävi lääkärissä, sairaslomaa viikko. Minulla kaksi. "Käykää kävelyllä." Minä kävelin koko helvetin talven 2016 ja aloitan taas uudelleen. Sitä perkeleen kävelyä. Kilometri toisensa jälkeen, päivästä toiseen - että aika kuluisi, että tuntisi menevänsä eteenpäin. Että tulisi se päivä, kun olisi helpompaa. Minä en jaksa enää kävellä, kävellä, kävellä. Kaksi viikkoa ja pitäisi olla työkykyinen. Eihän siinä ajassa ehdi kävellä murto-osaakaan viime talven kilometreistä. Vielä viime viikolla kävelin lenkkiäni ja riemuitsin, kuinka viime talven tuska oli vihdoinkin poissa. Olin niin onnellinen, kevyt. Enää hetki ja saisin pienen vauvani kotiin, minun ei tarvitsisi enää kävellä, kävellä, kävellä. Vaan tarvitseehan. Alusta asti samat kilometrit ja silti vielä pidemmät. Kotona mentiin sänkyyn. En vaihtanut lakanoitakaan kotiin tullessa. Näissä Roope on vielä ollut, näissä kaikki oli vielä hyvin. Anna minä lepään siinä tunteessa vielä hetken, anna minä haistelen onnen rippeitä.

Vihaan näitä ensimmäisiä päiviä. Ensimmäinen kerta kaikkea: ensimmäinen kerta kaupassa Roopen kuoleman jälkeen, ensimmäinen kerta saunassa, ensimmäistä kertaa ihmisiä, teitä, iltoja, aamuja. Ja toisaalta pelkään aikaa näiden jälkeen. Kun shokki väistyy, alkaa tuska. Saatanan polttava ja repivä tuska. Alusta, uudestaan, polttavana. Tärinäkin on tullut takaisin, se vatsasta alkava, kestänee noin kuukauden, loppunee hautajaisten jälkeen. Tervetuloa elämääni, minä tiedän, miten prosessi lapsen kuoleman jälkeen etenee. Muutin bloginkin kuvausta, "äidin elämä kahden lapsen kuoleman jälkeen."

Pitäisi haudalle vielä tänään mennä, viedään pojille kynttilät. Ostettiin sydänkynttilät. Kaupan kassa halusi jutella niistä, oli kuulemma niin kivat. Myötäilin ja totesin niiden sopivan paremmin lapsieni haudalle. Ottaisin mielummin kuitenkin Muumi-hautakynttilöitä, kuolleen lapsen äitinä. Small talk huipussaan, päivänä numero neljä.

Päivä neljä ja minusta tuntuu, että olen elänyt jo ikuisuuden tätä helvettiä. Päivä neljä ja kilometrit edessä. Lenkkarit jalkaan ja tarpomaan, suota riittää samottavaksi. En voi sanoa "kyllä se tästä vielä", minä sanon "vittu, kun en muutakaan voi".

"Je repars à zéro"

Aloitan alusta, nollasta. Jo toisen kerran. Ajanlasku alkaa alusta. Minä nousin, vuodessa keräsin sirpaleeni, liimasin pala kerrallaan paikoilleen. En minä valmis ollut, mutta ehjempi kuin aloittaessani. Nyt minut murskattiin uudelleen. Mitä minä teen näillä palasilla? Osa paloista tomuna, palaseksi tunnistamattomana. Millä minä liimaan nämä yhteen? Mistä minä saan voimaa jatkaa, kun luulin kaiken voiman, uskon, toivon ja vahvuuden olevan käytetty?

Elämä nöyryyttää, salama iskee kahdesti. Tuska on niin käsittämätön, että kehoni ei suostu tuntemaan sitä. Välillä mieli antaa periksi ja palanen kauhua tulvahtaa. Silloin ei ole jäljellä mitään. Ei mitään.

Ja mitä minulla onkaan? Ei mitään. Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä aloitan uudestaan, minä aloitan nollasta.

Meille syntyi suru

Rasmuksesta tuli isoveli, kun torstaina iltapäivällä syntyi aivan isänsä ja isoveljensä näköinen pienen pieni pikkuveli Roope raskausviikolla 17+3. Isoveli sai tärkeääkin tärkeämmän tehtävän ottaessaan pikkuveljensä vastaan. Meidän rakkaat kauniit pienet pojat pilven reunalla. Äiti ja isi rakastaa teitä aina.

Me aloitamme suruvuotemme alusta.

3.1.2017

Erilainen onni

Sinä puutut pöydästämme.

Me sytytämme erityisen kynttilän.

Ihmiset joskus kysyvät, 

enkö ole vielä päässyt yli sinusta.

Minä ihmettelen kovin,

mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.

Ketjureaktion ilman loppua.

Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni.

Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa

minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia

aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.

Miksi olisinkaan?

Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.

Ja olen onnellinen siitä, että sinä

kosketit minua ja muutit minut

kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että 

se on sinun lahjasi

maailmalle.

Kristina Grahn

2016

Vuonna 2016 Rasmus kuoli. Minun vuoteeni ei mahtunut muuta. Kaikki tapahtunut on päällystetty Rasmuksen kuolemalla, aivan kaikki. Menin naimisiin, Rasmus on kuollut. Häät olivat vain velvoitettu sinetti sille suhteelle, jonka lopullisuus oli päätetty jo aiemmin. Kun saattaa toisen kanssa lapsensa kuolemaan, ei ole enää vaihtoehtoja - me olimme yhtä sinä aamuna, niin sanoin kuvaamattoman yhtä, etten saata kuvitella viettäväni elämääni kenenkään muun kanssa.

Minun vuoteni oli Rasmuksen kuolema. Minun vuodessani ei ole muuta. Vaikka kuinka käännän, tarkastelen ja pohdin, on kaikki muu yhdentekevää, Rasmus on kuollut. Ei minun suruni vuodenvaihteeseen lopu, Rasmus on kuollut vielä tänäkin vuonna, vielä ensi vuonna. Rasmus on kuollut aina. Eikä minun vuoteni oikeastaan edes vaihtunut eilen, se vaihtuu 3.1. Silloin on kulunut vuosi uuden ajanlaskuni alusta. Silloin olen elänyt vuoden tätä uutta elämääni, jota en koskaan olisi halunnut, mutta jonka kanssa opettelen elämään niin tänä vuonna kuin tulevinakin.

On aika ennen ja jälkeen. Ennen ja jälkeen 3.1.2016, jolloin ajanlasku alkoi alusta.