En halua tätä helvetin elämää. En saatana halua tätä paskaa. Alusta taas, alusta uudestaan. Onpa kiva, kun häviää taas yksi vuosi elämästä. Katsokaas, kun tämän paskasurun takia ei oikein muista jälkeenpäin mitään. Olin onnellinen jo, menikö jo ylimielisyyden puolelle - että onnellinen vuosi lapsesi kuolemasta? Ai että onnellinen? NO MUTTA TÄÄLTÄ TULISIKIN TÄLLAISTA UUTTA PASKAA, OLE HYVÄ! Ai että tuntuu, että olet päässyt eteenpäin surussasi esikoisen kuoleman jälkeen? EI HÄTÄÄ, NYT KUOLEE TOINENKIN LAPSI! MITES NYT NOUSET JA KERÄÄT ITSESI, HAHA! NÄYTÄPÄ NYT! NOUSE JA LÄHDE VAIKKA KÄVELEMÄÄN, SE AUTTAA, HAHAHAHAA, KÄVELEMÄÄN! Olin onnellinen: onneksi tulin raskaaksi nopeasti, vain puoli vuotta pakonomaista yrittämistä. Olin onnellinen, ei tarvitse enää yrittää, pieni elämänihme sisälläni, äidin ja isin rakas kulta, nyt on meidän vuoromme. EIHÄN OLE! ALOITA ALUSTA! HAHAHA, LUULITKO TOSIAAN? HAHAHA, TIKAHDUN NAURUUN! Olin niin loputtoman kiitollinen: onneksi Rasmus eli, saimme muistot, kuvia elävästä lapsestamme, onneksi ei kuollut synnytykseen, onneksi sain äitiysloman, onneksi ei tarvinut todistella viikon välein itseään lääkärille, onneksi tuska oli ohi, elämäni kamalin päivä takana. NO EIHÄN OLLUT! EDESSÄSI SE OLI, SENKIN SURKEA PASKA! YLIMIELINEN IDIOOTTI, MITEN USKALSITKAAN OLLA KIITOLLINEN JA ONNELLINEN! KOSTO ON SULOINEN: TÄSSÄ KUOLLUT LAPSI, EI ELÄNYT PÄIVÄÄKÄÄN. KUOLLEENA SYNTYNYT, EI MERKITÄ VÄESTÖREKISTERIIN, HIHIHI! MARSSI LÄÄKÄRILLE, NYYHKYTÄ SURKEA TARINASI JA TOIVO, ETTÄ SAAT SAIRASLOMAA! ET NIMITTÄIN VÄLTTÄMÄTTÄ SAA! SURU EI OLE SAIRASLOMAN SYY, HAHAHAHA! Haluan takaisin normaaliin elämään. En halua tietää tätä kaikkea. En halua tietää, miten raskausviikolla 17+3 synnytetään. Se on aivan kamalaa paskaa. SYNNYTÄ KUOLEMAA! VIELÄ SE ELÄÄ, MUTTA EI KAUAA! Sitten joku sanoo sikiö. Ei lapsi, ei vauva. Haluan raskausarpia, koliikkia, unettomia öitä huutavan vauvan vuoksi, korvatulehduksia, ärsyttäviä uhmaikäisiä, ihan mitä vain muuta kuin kuolleita lapsia. KUOLLEITA LAPSIA. En jaksa koko helvetin rumbaa alusta. En jaksa enää itkeä, nyyhkyttää, vinkua ja valittaa, olla surkea ja iloton. HAHA! EI ONNISTU! EI TODELLAKAAN ONNISTU! ITKE, ITKE, ITKE! SURUA, TUSKAA JA AHDISTUSTA! HAHAA! En halua taas näyttää ihmishirviöltä seuraavaa vuotta. Harmaa iho, iloton ilme, tyhjä katse. En jaksa. Ostin uusia kasvonhoitotuotteita, näyttäisinkö vähän paremmalta? Pitäisikö ottaa volyymiripset? Kasvohoito? Luultavasti saan tuotteista allergisen reaktion ja ihoni syöpyy kokonaan pois, ripset tippuvat ensimmäisenä päivänä. HIHIHII, KYLLÄ JOTAIN KEKSITÄÄN! Kun luulee käyttäneensä kaiken voimansa, onkin syytä jo aloittaa alusta. KÄRSI SINÄ SURKEA IHMINEN, KÄRSIÄ SINUN TÄYTYY! Ja ymmärtää. Ymmärtää, kun kaikilla muilla on niin vaikeaa, kun meidän lapset ovat kuolleet. On niin vaikea kohdata, yritä ymmärtää. On niin vaikea edes ajatella mahdollisuutta, että omat lapset kuolisivat, koeta nyt ymmärtää. Ei kukaan pahalla, toivottavasti vielä oppisit ymmärtämään. Ymmärsin koko viime vuoden ja nyt yritänkin ymmärtää, kenelle tämä on vaikeaa ja millä tavalla? NO KAIKILLE MUILLE TIETENKIN, SENKIN SURKEA IDIOOTTI! MUILLA ON VAIKEAA, EI SINULLA! TÄMÄ ON SINUN ELÄMÄSI, SINUN SURKEA ELÄMÄSI, JOLLA KIDUTAT KAIKKIA MUITA! AJATTELISIT NYT HIEMAN MUIDENKIN TUNTEITA, KUINKA KAMALAA TÄMÄ HEILLE ON! HAHAHAA, JA VIELÄ TOISEN KERRAN! ITSEKÄS TYPERYS, EIKÖ KERTA RIITTÄNYT? EI KUKAAN MUU ENÄÄ TOISTA KERTAA KESTÄ - MUTTA SINUN TÄYTYY! NOUSE YLÖS JA LÄHDE VAIKKA KÄVELEMÄÄN, KYLLÄ SE SIITÄ! HAHAHAHAHAHAHA!
Elämältä turpiin sai ja harmittaa. Taustalle soimaan Tiisun samanniminen kappale, luomaan tunnelmaa:
https://www.youtube.com/watch?v=7iQctiM32Wk
perjantai 27. tammikuuta 2017
keskiviikko 25. tammikuuta 2017
Mua pelottaa
Mua pelottaa, mua pelottaa.
Pelottaa tää erämaa,
pelottaa nämä ihmiset,
nämä katseet kylmät ja kylläiset.
En tunne mä muita en itseäin,
miten outojen joukkoon mä jouduin näin.
Ehkä muualla parempi ois,
toki huokaista vois tai nukkua pois.
Ja vuodet ne käy yhä vaikeemmiks,
haaveetkin käy yhä haikeemmiks.
Ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta mä mietin kai huominen uus
tuo rauhan ja loppuu rauhattomuus.
Yö loppuu, murheet palaa.
Vieraita oomme me ihmiset,
kuin eri tähdissä syntyneet.
Kuka kotoisin kuutamon helmasta on,
kuka auringon ja kuka on koditon.
Minä lapsonen koditon laaksoissa maan,
minä hankia hiihdän ja harhailen vaan.
Minä sydäntä etsin mi sylkähtäis,
joka luokseni jäis vaikka hämärtäis.
Minä etsin suojaa itseltäin,
ja omilta hulluilta mietteiltäin.
Mua pelottaa nämä ihmiset,
mut eniten sydämeni syvyydet.
Ja vuodet ne käy yhä vaikeemmiks,
haaveetkin käy yhä haikeemmiks.
Ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta mä mietin kai huominen uus
tuo rauhan ja loppuu rauhattomuus.
Yö loppuu, murheet palaa.
Alex ja Armottomat
(Eino Leinon runoista tehty laulu)
Pelottaa tää erämaa,
pelottaa nämä ihmiset,
nämä katseet kylmät ja kylläiset.
En tunne mä muita en itseäin,
miten outojen joukkoon mä jouduin näin.
Ehkä muualla parempi ois,
toki huokaista vois tai nukkua pois.
Ja vuodet ne käy yhä vaikeemmiks,
haaveetkin käy yhä haikeemmiks.
Ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta mä mietin kai huominen uus
tuo rauhan ja loppuu rauhattomuus.
Yö loppuu, murheet palaa.
Vieraita oomme me ihmiset,
kuin eri tähdissä syntyneet.
Kuka kotoisin kuutamon helmasta on,
kuka auringon ja kuka on koditon.
Minä lapsonen koditon laaksoissa maan,
minä hankia hiihdän ja harhailen vaan.
Minä sydäntä etsin mi sylkähtäis,
joka luokseni jäis vaikka hämärtäis.
Minä etsin suojaa itseltäin,
ja omilta hulluilta mietteiltäin.
Mua pelottaa nämä ihmiset,
mut eniten sydämeni syvyydet.
Ja vuodet ne käy yhä vaikeemmiks,
haaveetkin käy yhä haikeemmiks.
Ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta mä mietin kai huominen uus
tuo rauhan ja loppuu rauhattomuus.
Yö loppuu, murheet palaa.
Alex ja Armottomat
(Eino Leinon runoista tehty laulu)
TIISTAI 10.1.2017, 16+1
"Maha on viime viikon aikana pullahtanut oikein kunnolla esiin, kireissä vaatteissa mahan näkee oikein kunnolla ja löysätkään vaatteet eivät enää kovin kauaa peitä.
Tunsin eilen jälleen kaksi kertaa liikkeesi. Liikkeet ovat vielä hentoja, mutta eilen uskoin ne taas tunnistavani kaikkien muiden tuntemusten seasta. Ensimmäisen kerran isin kanssa kaupan kassajonossa vasemmalla alhaalla tuntui pienet napautukset ja samoin illalla ystävän kanssa kahvilla ollessamme. Ihanaa tuntea sinun liikkuvan <3 toivottavasti liikkeiden tunnistamisesta tulisi säännöllisempää.
Rasmuksen kuolinpäivänä 3.1. oli myös kontrollikäynti sairaalassa. Rasmus kuoli seitsemältä aamulla ja lähdimme sairaalalta yhdeksän jälkeen - tänä vuonna sinun aikasi oli tasan yhdeksältä. Olo oli ristiriitainen: vuosi sitten lähdimme sairaalalta, nyt palasin sinne. Ovet kävivät, mutta tällä kertaa toiseen suuntaan. Vuosi sitten lähdimme hirveän tuskan kanssa, nyt palasin toivon kipinän kanssa.
Helpotus oli suuri, kun sinulla (ja minullakin) oli kaikki hyvin. Ehkä käynti helpotti yleistäkin oloa, sillä kuolinpäivä ei ollutkaan lainkaan niin paha kuin olin kuvitellut. Sinä rakas tuot toivoa <3
Olen ollut yllättävän rauhallinen. Oletin, että en pystyisi huoleltani rauhoittumaan lainkaan. Ennen jokaista ultraa pelkään kovasti, että jokin on huonosti ja vessassa käydessäni tarkastan paperin todella tarkasti aina. Silti yleisajatukset ovat toiveikkaita ja luottavaisia. Toivottavasti nämä ajatukset pysyvät <3
Rakenneultra on 7.2.2017, tätä ennen ei ole muita käyntejä. Seuraava neuvola on vasta 20.2.2017. Rakenneultran tekee äitiyspoliklinikan lääkäri ja samassa yhteydessä käydään läpi Rasmuksen synnytystä. Pyysin tätä erikseen, sillä synnytys oli erilainen kuin keskivertosynnytys - haluan tietää ennen sinun synnytystä, mikä on tavallista ja mikä johtui siitä, että Rasmus oli pikkukeskonen. Ihanaa, että kaikki nämä otetaan huomioon.
Verensokerit ovat pysyneet edelleen hyvinä, vaikka joulun aikaan ruokailu on ollut hivenen epäterveellistä. Painokin oli 3.1.2017 edelleen lähtöpainoa alhaisempi. Tänään kävin salillakin. Salitreeni hieman pelottaa etenkin, kun tyyliltäni olen kaikki tai ei mitään -ihminen ja tottunut vetämään täysillä. Keskityn yläkroppaan, jotta sinunkin kantaminen ja hoitaminen sujuisi paremmin.
Ihanaa, kun valitsit meidät <3"
Tunsin eilen jälleen kaksi kertaa liikkeesi. Liikkeet ovat vielä hentoja, mutta eilen uskoin ne taas tunnistavani kaikkien muiden tuntemusten seasta. Ensimmäisen kerran isin kanssa kaupan kassajonossa vasemmalla alhaalla tuntui pienet napautukset ja samoin illalla ystävän kanssa kahvilla ollessamme. Ihanaa tuntea sinun liikkuvan <3 toivottavasti liikkeiden tunnistamisesta tulisi säännöllisempää.
Rasmuksen kuolinpäivänä 3.1. oli myös kontrollikäynti sairaalassa. Rasmus kuoli seitsemältä aamulla ja lähdimme sairaalalta yhdeksän jälkeen - tänä vuonna sinun aikasi oli tasan yhdeksältä. Olo oli ristiriitainen: vuosi sitten lähdimme sairaalalta, nyt palasin sinne. Ovet kävivät, mutta tällä kertaa toiseen suuntaan. Vuosi sitten lähdimme hirveän tuskan kanssa, nyt palasin toivon kipinän kanssa.
Helpotus oli suuri, kun sinulla (ja minullakin) oli kaikki hyvin. Ehkä käynti helpotti yleistäkin oloa, sillä kuolinpäivä ei ollutkaan lainkaan niin paha kuin olin kuvitellut. Sinä rakas tuot toivoa <3
Olen ollut yllättävän rauhallinen. Oletin, että en pystyisi huoleltani rauhoittumaan lainkaan. Ennen jokaista ultraa pelkään kovasti, että jokin on huonosti ja vessassa käydessäni tarkastan paperin todella tarkasti aina. Silti yleisajatukset ovat toiveikkaita ja luottavaisia. Toivottavasti nämä ajatukset pysyvät <3
Rakenneultra on 7.2.2017, tätä ennen ei ole muita käyntejä. Seuraava neuvola on vasta 20.2.2017. Rakenneultran tekee äitiyspoliklinikan lääkäri ja samassa yhteydessä käydään läpi Rasmuksen synnytystä. Pyysin tätä erikseen, sillä synnytys oli erilainen kuin keskivertosynnytys - haluan tietää ennen sinun synnytystä, mikä on tavallista ja mikä johtui siitä, että Rasmus oli pikkukeskonen. Ihanaa, että kaikki nämä otetaan huomioon.
Verensokerit ovat pysyneet edelleen hyvinä, vaikka joulun aikaan ruokailu on ollut hivenen epäterveellistä. Painokin oli 3.1.2017 edelleen lähtöpainoa alhaisempi. Tänään kävin salillakin. Salitreeni hieman pelottaa etenkin, kun tyyliltäni olen kaikki tai ei mitään -ihminen ja tottunut vetämään täysillä. Keskityn yläkroppaan, jotta sinunkin kantaminen ja hoitaminen sujuisi paremmin.
Ihanaa, kun valitsit meidät <3"
tiistai 24. tammikuuta 2017
Paariakasti
Tänään ajattelin käydä kirjastossa. Lainaan kirjan, joka kertoo kahden lapsen kuolemasta. Äidistä, joka on menettänyt kaksi lastaan. Rasmuksen kuoltua en pystynyt kirjaa lukemaan, en edes lainaamaan - niin kammottavalta tuntui edes mahdollisuus menettää toinen lapsi.
Nyt olen nöyryytetty, menettänyt toisenkin. Rasmuksen kuolema teki nöyräksi, äärimmäisen nöyräksi. Roopen kuolema nöyryytti. Nöyryyttää. Alentaa minut paariakastiin jopa lapsensa menettäneiden keskuudessa. Kaksi lastaan menettänyt äiti, kamala esimerkki siitä, että se voi käydä uudestaankin. En jeesustele, en liioittele - enhän minäkään yhden menettäneenä voinut edes päästää sitä mahdollisuutta mieleeni. Jätin kirjat kirjastoon, poistuin vertaistukiryhmästä, piilouduin mahdollisuudelta.
Tänään kävelen selkä kumarassa kirjastoon, etsin oikean hyllyvälin, valitsen sen kirjan. Nöyryytetty paariakastilainen valmiina kohtaamaan tämän todellisuuden.
Nyt olen nöyryytetty, menettänyt toisenkin. Rasmuksen kuolema teki nöyräksi, äärimmäisen nöyräksi. Roopen kuolema nöyryytti. Nöyryyttää. Alentaa minut paariakastiin jopa lapsensa menettäneiden keskuudessa. Kaksi lastaan menettänyt äiti, kamala esimerkki siitä, että se voi käydä uudestaankin. En jeesustele, en liioittele - enhän minäkään yhden menettäneenä voinut edes päästää sitä mahdollisuutta mieleeni. Jätin kirjat kirjastoon, poistuin vertaistukiryhmästä, piilouduin mahdollisuudelta.
Tänään kävelen selkä kumarassa kirjastoon, etsin oikean hyllyvälin, valitsen sen kirjan. Nöyryytetty paariakastilainen valmiina kohtaamaan tämän todellisuuden.
maanantai 23. tammikuuta 2017
Päivä neljä toisen lapsen kuoleman jälkeen
On tragikoomista tietää, mitä tapahtuu. Nyt on shokkivaihe päällä, toimintakykyä jäljellä. Ahdistaa, pelottaa, oksettaa, mutta pystyy toimimaan. Soittelin pakollisia puheluita. "Vauva on kuollut, äitiyslomatiedon voisi poistaa." Puhelu neuvolaan: "en tiedä soitettiinko sairaalasta, ajanvaraukset voisi poistaa, Roope syntyi raskausviikolla 17+3." Pappi soitti. Roopen avauksesta ei ole tietoa vielä, lupasi selvitellä. Vauvaa ei enää avauksen jälkeen voi nähdä, tiesinhän jo sen. Peiton ja nallen voi viedä myöhemmin. Kävin sairaalassakin, menin eri reittiä kuin äitiyspoliklinikalle. Kohtu vihoittelee, vuotaa ja ei voi hyvin. Miksi voisikaan? Kohtuni ei kanna lapsiani, antautuu ja antaa periksi. Pahoillaan varmaan sekin. Kaikki on kuitenkin hyvin, tarkkaile tilannetta, neuvoi lääkäri. Mistä minä enää voin tietää, mikä on normaalia? Kaksi kertaa olen oireetta jäänyt sairaalaan synnyttämään. En ymmärrä enää itseäni.
Ei pedattu sänkyäkään. Mies kävi lääkärissä, sairaslomaa viikko. Minulla kaksi. "Käykää kävelyllä." Minä kävelin koko helvetin talven 2016 ja aloitan taas uudelleen. Sitä perkeleen kävelyä. Kilometri toisensa jälkeen, päivästä toiseen - että aika kuluisi, että tuntisi menevänsä eteenpäin. Että tulisi se päivä, kun olisi helpompaa. Minä en jaksa enää kävellä, kävellä, kävellä. Kaksi viikkoa ja pitäisi olla työkykyinen. Eihän siinä ajassa ehdi kävellä murto-osaakaan viime talven kilometreistä. Vielä viime viikolla kävelin lenkkiäni ja riemuitsin, kuinka viime talven tuska oli vihdoinkin poissa. Olin niin onnellinen, kevyt. Enää hetki ja saisin pienen vauvani kotiin, minun ei tarvitsisi enää kävellä, kävellä, kävellä. Vaan tarvitseehan. Alusta asti samat kilometrit ja silti vielä pidemmät. Kotona mentiin sänkyyn. En vaihtanut lakanoitakaan kotiin tullessa. Näissä Roope on vielä ollut, näissä kaikki oli vielä hyvin. Anna minä lepään siinä tunteessa vielä hetken, anna minä haistelen onnen rippeitä.
Vihaan näitä ensimmäisiä päiviä. Ensimmäinen kerta kaikkea: ensimmäinen kerta kaupassa Roopen kuoleman jälkeen, ensimmäinen kerta saunassa, ensimmäistä kertaa ihmisiä, teitä, iltoja, aamuja. Ja toisaalta pelkään aikaa näiden jälkeen. Kun shokki väistyy, alkaa tuska. Saatanan polttava ja repivä tuska. Alusta, uudestaan, polttavana. Tärinäkin on tullut takaisin, se vatsasta alkava, kestänee noin kuukauden, loppunee hautajaisten jälkeen. Tervetuloa elämääni, minä tiedän, miten prosessi lapsen kuoleman jälkeen etenee. Muutin bloginkin kuvausta, "äidin elämä kahden lapsen kuoleman jälkeen."
Pitäisi haudalle vielä tänään mennä, viedään pojille kynttilät. Ostettiin sydänkynttilät. Kaupan kassa halusi jutella niistä, oli kuulemma niin kivat. Myötäilin ja totesin niiden sopivan paremmin lapsieni haudalle. Ottaisin mielummin kuitenkin Muumi-hautakynttilöitä, kuolleen lapsen äitinä. Small talk huipussaan, päivänä numero neljä.
Päivä neljä ja minusta tuntuu, että olen elänyt jo ikuisuuden tätä helvettiä. Päivä neljä ja kilometrit edessä. Lenkkarit jalkaan ja tarpomaan, suota riittää samottavaksi. En voi sanoa "kyllä se tästä vielä", minä sanon "vittu, kun en muutakaan voi".
Ei pedattu sänkyäkään. Mies kävi lääkärissä, sairaslomaa viikko. Minulla kaksi. "Käykää kävelyllä." Minä kävelin koko helvetin talven 2016 ja aloitan taas uudelleen. Sitä perkeleen kävelyä. Kilometri toisensa jälkeen, päivästä toiseen - että aika kuluisi, että tuntisi menevänsä eteenpäin. Että tulisi se päivä, kun olisi helpompaa. Minä en jaksa enää kävellä, kävellä, kävellä. Kaksi viikkoa ja pitäisi olla työkykyinen. Eihän siinä ajassa ehdi kävellä murto-osaakaan viime talven kilometreistä. Vielä viime viikolla kävelin lenkkiäni ja riemuitsin, kuinka viime talven tuska oli vihdoinkin poissa. Olin niin onnellinen, kevyt. Enää hetki ja saisin pienen vauvani kotiin, minun ei tarvitsisi enää kävellä, kävellä, kävellä. Vaan tarvitseehan. Alusta asti samat kilometrit ja silti vielä pidemmät. Kotona mentiin sänkyyn. En vaihtanut lakanoitakaan kotiin tullessa. Näissä Roope on vielä ollut, näissä kaikki oli vielä hyvin. Anna minä lepään siinä tunteessa vielä hetken, anna minä haistelen onnen rippeitä.
Vihaan näitä ensimmäisiä päiviä. Ensimmäinen kerta kaikkea: ensimmäinen kerta kaupassa Roopen kuoleman jälkeen, ensimmäinen kerta saunassa, ensimmäistä kertaa ihmisiä, teitä, iltoja, aamuja. Ja toisaalta pelkään aikaa näiden jälkeen. Kun shokki väistyy, alkaa tuska. Saatanan polttava ja repivä tuska. Alusta, uudestaan, polttavana. Tärinäkin on tullut takaisin, se vatsasta alkava, kestänee noin kuukauden, loppunee hautajaisten jälkeen. Tervetuloa elämääni, minä tiedän, miten prosessi lapsen kuoleman jälkeen etenee. Muutin bloginkin kuvausta, "äidin elämä kahden lapsen kuoleman jälkeen."
Pitäisi haudalle vielä tänään mennä, viedään pojille kynttilät. Ostettiin sydänkynttilät. Kaupan kassa halusi jutella niistä, oli kuulemma niin kivat. Myötäilin ja totesin niiden sopivan paremmin lapsieni haudalle. Ottaisin mielummin kuitenkin Muumi-hautakynttilöitä, kuolleen lapsen äitinä. Small talk huipussaan, päivänä numero neljä.
Päivä neljä ja minusta tuntuu, että olen elänyt jo ikuisuuden tätä helvettiä. Päivä neljä ja kilometrit edessä. Lenkkarit jalkaan ja tarpomaan, suota riittää samottavaksi. En voi sanoa "kyllä se tästä vielä", minä sanon "vittu, kun en muutakaan voi".
sunnuntai 22. tammikuuta 2017
"Je repars à zéro"
Aloitan alusta, nollasta. Jo toisen kerran. Ajanlasku alkaa alusta. Minä nousin, vuodessa keräsin sirpaleeni, liimasin pala kerrallaan paikoilleen. En minä valmis ollut, mutta ehjempi kuin aloittaessani. Nyt minut murskattiin uudelleen. Mitä minä teen näillä palasilla? Osa paloista tomuna, palaseksi tunnistamattomana. Millä minä liimaan nämä yhteen? Mistä minä saan voimaa jatkaa, kun luulin kaiken voiman, uskon, toivon ja vahvuuden olevan käytetty?
Elämä nöyryyttää, salama iskee kahdesti. Tuska on niin käsittämätön, että kehoni ei suostu tuntemaan sitä. Välillä mieli antaa periksi ja palanen kauhua tulvahtaa. Silloin ei ole jäljellä mitään. Ei mitään.
Ja mitä minulla onkaan? Ei mitään. Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä aloitan uudestaan, minä aloitan nollasta.
perjantai 20. tammikuuta 2017
Meille syntyi suru
Rasmuksesta tuli isoveli, kun torstaina iltapäivällä syntyi aivan isänsä ja isoveljensä näköinen pienen pieni pikkuveli Roope raskausviikolla 17+3. Isoveli sai tärkeääkin tärkeämmän tehtävän ottaessaan pikkuveljensä vastaan. Meidän rakkaat kauniit pienet pojat pilven reunalla. Äiti ja isi rakastaa teitä aina.
Me aloitamme suruvuotemme alusta.
tiistai 3. tammikuuta 2017
3.1.2017
Erilainen onni
Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät,
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.
Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.
Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia
aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.
Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.
Uskon, että
se on sinun lahjasi
maailmalle.
Kristina Grahn
sunnuntai 1. tammikuuta 2017
2016
Vuonna 2016 Rasmus kuoli. Minun vuoteeni ei mahtunut muuta. Kaikki tapahtunut on päällystetty Rasmuksen kuolemalla, aivan kaikki. Menin naimisiin, Rasmus on kuollut. Häät olivat vain velvoitettu sinetti sille suhteelle, jonka lopullisuus oli päätetty jo aiemmin. Kun saattaa toisen kanssa lapsensa kuolemaan, ei ole enää vaihtoehtoja - me olimme yhtä sinä aamuna, niin sanoin kuvaamattoman yhtä, etten saata kuvitella viettäväni elämääni kenenkään muun kanssa.
Minun vuoteni oli Rasmuksen kuolema. Minun vuodessani ei ole muuta. Vaikka kuinka käännän, tarkastelen ja pohdin, on kaikki muu yhdentekevää, Rasmus on kuollut. Ei minun suruni vuodenvaihteeseen lopu, Rasmus on kuollut vielä tänäkin vuonna, vielä ensi vuonna. Rasmus on kuollut aina. Eikä minun vuoteni oikeastaan edes vaihtunut eilen, se vaihtuu 3.1. Silloin on kulunut vuosi uuden ajanlaskuni alusta. Silloin olen elänyt vuoden tätä uutta elämääni, jota en koskaan olisi halunnut, mutta jonka kanssa opettelen elämään niin tänä vuonna kuin tulevinakin.
On aika ennen ja jälkeen. Ennen ja jälkeen 3.1.2016, jolloin ajanlasku alkoi alusta.
Minun vuoteni oli Rasmuksen kuolema. Minun vuodessani ei ole muuta. Vaikka kuinka käännän, tarkastelen ja pohdin, on kaikki muu yhdentekevää, Rasmus on kuollut. Ei minun suruni vuodenvaihteeseen lopu, Rasmus on kuollut vielä tänäkin vuonna, vielä ensi vuonna. Rasmus on kuollut aina. Eikä minun vuoteni oikeastaan edes vaihtunut eilen, se vaihtuu 3.1. Silloin on kulunut vuosi uuden ajanlaskuni alusta. Silloin olen elänyt vuoden tätä uutta elämääni, jota en koskaan olisi halunnut, mutta jonka kanssa opettelen elämään niin tänä vuonna kuin tulevinakin.
On aika ennen ja jälkeen. Ennen ja jälkeen 3.1.2016, jolloin ajanlasku alkoi alusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)