lauantai 5. elokuuta 2017

Ihan tavallinen päivä eräässä toisessa elämässä

Kesä alkaa kääntyä kohti loppuaan. Olen niin onnellinen. Elämä on antanut viime vuosina niin uskomattoman paljon hyvää, että välillä luulen räjähtäväni kiitollisuudesta. Olen monesti miettinyt sitä vaihtoehtoista mahdollisuutta - sitä, jossa Rasmus ei olisi selvinnytkään. Niin pienestä se oli kiinni.

Muistan niin elävästi sen aamuyön, kun meidät soitettiin sairaalalle. Rasmus makasi lääkärin käsien alla, keskoskaappi ylhäällä. Ilma oli täynnä hätää. Kaiken peittävää hätää ja epätoivoa. Kaksi tuntia oli kriittistä, oli elvytyksiä, oli äärimmäisiä hoitokeinoja. Hätäkaste. En ole koskaan elämässäni pelännyt yhtä paljoa, ollut yhtä äärimmäisen epätoivoinen. Hoito tuotti onneksi tulosta, Rasmus jaksoi taistella. Tiesin, että sinä aamuna katsoimme kuolemaa suoraan silmiin. Katsoimme suoraan ja syvälle silmiin niin valtavaa voimaa, että minua puistattaa edelleen. Elämän ihme oli kuitenkin vahvempi. Me voitimme. Minkälainen elämämme tänään olisi, jos kuoleman kylmyys olisi voittanut? Jos Rasmus olisi kuollut? En saata kuvitellakaan. Olen seurannut erään äidin taistelua vierestä, taistelua sitä loputtominta surua vastaan. Minä voisin olla kuin hän, me voisimme olla kuin he. Se oli niin lähellä. Kuinka kamalaa kaikki varmasti olisi, kuinka tyhjältä tämä koti varmasti tuntuisi. Mitenköhän siitä olisi koskaan selvinnyt? Mitä jos turvakaukalon sijaan olisimmekin kantaneet sairaalasta ulos arkun? Olisimmeko edes tässä tänään?

Tänään olen vain niin loputtoman kiitollinen. Minä näen niin selvästi sen tienhaaran, jossa sain tämän elämäni, tiedän sen hetken, jolloin matkani päätettiin. 3.1.2016 elämässäni alkoi jatkoaika, me saimme uuden mahdollisuuden. Pojat nukkuvat päiväunia. Rasmus ja pieni pikkuveli isin kanssa. Oli selvää, että emme enää leikkisi elämän arvaamattomuudella, pikkusisarus saisi tulla, kun olisi tullakseen. Ja tuolla hän nyt nukkuu, pienen pieni kuukauden ikäinen pikkuveli. Aivan isänsä näköinen, luonteinenkin - luulen. Luulin, että Rasmus olisi isänsä näköinen, kunnes näin pikkuveljen. 100 % kopio isästään. Kyllä Rasmuksenkin isänsä lapseksi tunnistaa, mutta samalla hänessä on niin paljon minua, enoansa, serkkujansa. Pikkuveli nukkuukin samassa asennossa kuin isinsä vauvana, mummu näytti videopätkää 1980-luvulta. Molemmilla pojilla on tummat hiukset ja vihreät silmät, niin kuin minullakin. Kauniita poikia, niin kovin kauniita. Niin meidän poikia.

Olen niin käsittämättömän onnellinen tästä pienestä perheestäni. Minun mieheni, isi, Rasmus ja pikkuveli. Olen hämmentynyt, kuinka paljon olen saanut. Kuinka paljon onnea, rakkautta ja iloa. Nämä mieheni, elämäni kulmakivet, upea perheeni. Rasmuksen aika sairaalassa oli raskasta, mutta hitsasi meidät yhteen. Me tiedämme, että olemme etuoikeutettuja, että mikään elämässä ei ole itsestäänselvää. En ole unohtanut sitä, en vielä kertaakaan. Juhlimme hääpäiväämme koko perheen voimin Näsinneulassa, siellä missä juhlimme kihlajaispäiväämme juuri ennen Rasmuksen syntymää. Rasmus oli erittäin mallikelpoinen pieni herrasmies, pikkuveli potki mahassa. Kuinka paljon rakkautta, kiitollisuutta ja rakkaita muistoja tuohon taivaita kosiskelevaan torniin liittyykään! Me neljä, elämän etuoikeutetut. Tulkoon tuosta paikasta perheemme yhteinen kohde. Juhlapyhien pyhättö.

Rasmus oppi viime viikolla kävelemään. Vuoden ja seitsemän kuukauden iässä, hieno suoritus pikkukeskoselta! Isin ilme oli näkemisen arvoinen, kun kotiin tullessaan eteisessä vastaan huojui Rasmus. Isi! hän sanoi ylpeydestä pakahtuvalla kirkkaalla äänellä! Askel on vielä hutera, mutta tahto vakaa. Tahtoa hänessä onkin, lie minuun tullut siinä. Rasmus on määrätietoinen, periksiantamaton ja hyväntuulinen. Hän yrittää niin kauan, että onnistuu. Kai pikkukeskonen on elämässään sen oppinut - niin monesta pahasta hän on tiensä aivan pienenä joutunut taistelemaan. Vaikka sen kamalan aamuyön kaltainen ei toistunut, oli edessämme leikkauksia ja raastavia viikkoja. Ei Rasmuksen tie helppo ole ollut. Mutta täällä me nyt olemme, me kaikki neljä, onnellisina, elossa, hyvinvoivina.

Ei matka ole helppo ollut, mutta tiedän, että olisi voinut olla vaikeampikin - niin huomattavan paljon vaikeampi. Jos Rasmusta ei olisikaan. Se ajatus kiertää joskus mieltäni. Mietin, mitä tekisimme tänään, jos pojat eivät olisivatkaan saaneet tulla. Ajatus pelottaa, puistattaa. Olisimmeko me selvinneet? Olisimmeko me yhdessä, olisiko parisuhteemme selvinnyt lapsen kuolemasta? Vierestä olen katsonut, kuinka vaikeaa voi olla. Kuinka paljon surua, pettymystä ja kauhua. Ja kuinka huonosti meistä toiset osaavat siihen suhtautua. Minä en tiedä. En oikeasti tiedä, olisiko meistä ollut siihen. Lapsen kuolema on niin järisyttävä kokemus, ettei kukaan, ei kukaan, voi arvioida tulevaa sen jälkeen. Ei ole mitään varmaa. Ei ole mitään selvää. Suru sekoittaa mielen niin totaalisesti, kaikki on mahdollista sen kaiken musertavan tuskan alla. Mitä tahansa saattaisi tapahtua, mitä tahansa hulluakin, sairastakin. En haluaisi edes ajatella sitä vaihtoehtoa. Se puistattaa. Olen vain niin kiitollinen saamastani. Avioliitostani, maailman parhaasta miehestäni, upeasta isästä, pojistani.

Rasmus on erittäin ylpeä isoveli. Hän haluaisi kovasti auttaa pikkuveljen hoitamisessa. Pussaa pikkuveljeään jatkuvasti. Meiltä oppinut. Meillä rakastetaan niin kovin paljon, halataan, pussataan, sanotaan se ääneen. Sitä minä olen meissä aina rakastanut. Sitä, että rakkaus on aina läsnä - sanoissa, teoissa, arjessa. Rakkauteen toivon meidän poikienkin kasvavan. Toivon, että he kasvaisivat suoraselkäisiksi ja toisia kunnioittaviksi ihmisiksi, ihmisiksi, jotka tunnistaisivat oikean ja väärän, ihmisiksi, jotka osaisivat tehdä oikeita valintoja, auttaa hädässä, rakastaa silloinkin, kun siihen ei ole aihetta. Voi kunpa kaiken peittävä ihmisyys ja rakkaus sen seurauksena olisi heissä vahvin.

Vaikka tänään minulle riittää vain tämä hetki. Tämä pyhä hiljainen hetki muuten niin elämää sykkivässä kodissamme. Kolmen rakkaan mieheni tuhina makuuhuoneesta, leluista sekainen koti, kasa likapyykkiä ja aivan liikaa univajetta. Ei minua haittaa, sillä minä tiedän, että voisi olla toisinkin.

Voisi olla niin kovin toisinkin.