Valoja hämärässä (vaan ei enää pimeydessä)

Tapasin tänä vuonna hyvin erityislaatuisen ihmisen. Hänessä on jotain valtavaa voimaa ja ymmärrystä, vaikka ulkoisesti tuo saattaa monelta jäädä huomaamatta. Hän on poikkeuksellinen, vimmainen, kuohuva, ärsyttäväkin ja samalla viisaudessaan ja ymmärryksessään täysin vailla vertaansa. Emme tapaa kovin usein, mutta hän soittaa sattumalta aina juuri silloin, kun hänen seuransa on kaikki mitä tarvitsen. Niin juuri ennen jouluakin.

Istuimme takkatulen ääressä jouluun hiljentyvän kaupungin yllä. Ikkunoista loisti valkoisen lumipeitteen alta keskustan kirkkaat valot. Ylhäältä maisemaa katsoessa maailmassa ei ollut muuta kuin valojen ja lumihiutaleiden verkkainen leikki kattojen päällä. Tuntui kuin olisimme olleet kahdestaan hiljaisessa kaupungissa. Emme tiedä toisistamme juurikaan. Emme tunne toisiamme ja samalla tunnemme toisemme syvästi, kohtaamme jollain sielujen tasolla, jota ei ole mahdollista selittää. Hän ei tiedä minusta kovinkaan paljoa. Tarinani pintapuolisesti, mutta ei matkaani. "Kuolema seuraa sua", hän sanoi yhtäkkiä, katsoi syvälle silmiini kuin väsyneenä, hieman pahoillaan. Värähdin. "Ei se Hanna ole huono. Ajattele, että sä osaat menettää, ajattele mikä valtava taito se on, sehän on uskomaton lahja." Istuin hiljaa ja tuijotin tulen voimaa. Sitähän minä pelkäänkin, selitin. Sitä että olen - olenkin jo - se, josta kuiskitaan kaduilla säälien: "kuinka paljon yhdelle annetaankaan kannettavaksi." Keskustelumme soljuu kaikkialla ja ei missään, hän poukkoilee intensiteetissään asioiden ohi ja hetkessä taas takaisin. "Mitä sä oikein haluat elämältäsi?" hän kysyi kesken toisen lauseen. Pyöritin päätäni, myönsin tietämättömyyteni. "Se sun ongelmiesi ydin onkin; et tiedä mitä elämältäsi haluat. Mieti nyt tarkkaan." Hän jatkoi taas jonnekin muualle. "Mieti tarkemmin päätöksiä, joita nyt teet", sanoi yhdessä välissä katseensa liekeistä nostaen. "Valitset liikaa arvojasi vastaan, kannattaako se?" hän kysyi viiltävästi tuijottaen, "oon miettinyt sitä jo monta viikkoa." Ja minä tiedän, että hän tietää. Tietää, vaikka en ole sanaakaan sanonut. Minä kaikki uskonnot hylännyt uskon siihen, että hän vain tietää. Jostain täysin selittämättömästä syystä, jostain kaikelle järjelle vieraasta syystä hän tietää ja puhuu minulle aina juuri silloin, kun sanoilla on maailmoja siirtävä voima.

Miksi hän minulle antaa? Ehkä vain ihmisyyttään, ehkä toiset meistä on luotu auttamaan siinä missä toiset luopumaan. "Tule viereen, nukutaan", hän kuiskaa lopulta hiljaa. Vetää minut syliinsä ja antaa särjetyn olla ehjä hetken. Hänen jälkeensä olen aina hieman pidemmällä. Niin nytkin. Pyörsin aiemmin tekemäni päätöksen ja valitsin toisin. Sillä oikeassa hän oli - suruni lieveilmiöiden sumentamana en osaa aina valita oikein. Nyt valitsin uudestaan, rakkauden ja ystäväni kovien arvojen edelle. Surun matka on pitkä ja tie mutkainen - matkaani ovat onneksi viitoittamassa nämä joskus tuntemattomatkin ihmiset, valoina hämärässä oikeaan suuntaan ohjaamassa.

Ikävä, ikävämpi, joulu

Mikä riemukas joulu onkaan ollut. Olen ollut yksi iso musta kasa. Sellainen, joka on imenyt kaiken valon, kimalluksen ja lämmön ympäriltään. Hyvää joulua kaikille ympärillä olleille, tästä nautti tuskin kukaan. Joulupukin saapuminen aiheutti uskomattoman kyyneltulvan. Serkut hihkuivat riemussaan lahjojensa keskellä ja minä nyyhkytin sohvannurkassa. Joulupukki oli ymmärtäväinen, pyysi pieniä serkkuja tuomaan lahjat minulle, ei tarvinut nousta nurkasta.

Kolmevuotiasta pientä poikaa on niin paljon raastavampi kaivata kuin yksi- tai kaksivuotiasta. Joukosta puuttuu niin vahvasti yksi. Haluan Rasmukseni riemuitsemaan lahjoistaan! Puuttuu niin paljon ääntä ja ihmisyyttä, puuttuu niin valtavan paljon Rasmusta. Kolmevuotiaalle minulla on hahmo, pienempiä en ole osannut kuvitella. Kaipaan Rasmusta, kaipaan omaa perhettäni, kaipaan meitä. Kaipasin puolisoani. Olisin halunnut sen jokajouluisen jouluriidan siitä, kenen luona ollaan ja kuinka paljon (olisin voinut olla joustavampikin). Vääntämisen joulukuusesta ja lopulta paketista paljastuvat uudet lasipallot (jokajouluinen myönnytys häneltä). Omasta kinkusta ikionnellisen miehen. Olisin halunnut hänen lahjansa, hänen sylinsä. Yksinäisyys viilsi lujaa - ja syvältä. Miksi edes hän ei voinut jäädä? Miksi jouduin luopumaan kaikesta?

Joulupäivän valuin synkkänä mustassa mekossani. Talo täynnä vieraita oli uskomaton ponnistus. Kiukuttikin. Että miksi tämä joulukin minulta vietiin? Olen ollut aina uskomaton jouluihminen - vaan en enää. Joulu ei kiinnostanut, muut ihmiset eivät kiinnostaneet, käperryin omaan itsekkääseen suruuni koko sielullani. Tuttavani kysyi jouluperinteistä. Kerroin hilpeästä kynttilätraditiosta lasteni haudalla. Hihhei ja jouluiloa sinnekin!

Kaipaukseni ja ikäväni kohdistui perheeseen, ikiomaan perheeseen, sen lämpöön. Ja pitkälti Rasmukseen. Roopea en osaa samalla tavoin kaivata. Kaikessa ihmisyydessään ja toivossaan hän ei kasva mielessäni, jäänyt suruni kirkkaimmaksi timantiksi tuo pieni ihmisenalku. Perhekäsitteeseen hän kuuluu, siihen jossa on isä, äiti ja kaksi poikaa. Se on minun haaveita täynnä ollut uneni, rakkaudentäyteinen unelmani, joka vain hävisi. Miten koko perhe voi vain hävitä? Miten voi olla mahdollista, että mitään siitä ei jää jäljelle? Miten voi olla mahdollista, että olen yksin - eihän näin vain voi käydä? Jouluna tuo yksinäisyys oli repivää.

Nämä hilpeät jouluajatukset täyttivät pyhät. Raikkaan mustia surun kyllästämiä ajatuksia; ikävää, pelkoa, kiukkua, yksinäisyyttä ja kaipausta.

Uuden ajanlaskun jälkeinen jouluharjoitus numero kolme: erinomaisen surkeaa ja synkkää, ei liiemmin kerrottavaa jälkipolville. Josko ensi vuonna jo hieman keveämmin.

"Silloin tulee kyyneleet"

Ja sieltä ne tulivat. Yhtä polttavina ja vaativina kuin aina ennenkin, parkaisun kanssa. Itkeminen ei ole ylvästä eikä kaunista. Ei ole valuvia kyyneleitä, on kamala kipu ja nyyhkytys, vaikerrus. Ääneen, edelleen, vielä kolmen vuoden jälkeen. Sellaista on suru lapsen kuolemasta.

Olen odottanutkin. On taas se aika vuodesta, pimein hetki, pimeimmät hetket. Nousu kohti kaikkia päivämääriä, niitä jotka minut ovat särkeneet. Olen uppoutunut uuteen työhöni. Suunnitellut strategiaa, laatinut budjettia, tehnyt vuosisuunnitelmia, opiskellut ja analysoinut, juossut tapaamisissa. En peittääkseni, sillä en edelleenkään osaa saati halua väistellä tunteitani. Suru on kuitenkin ollut kaukana, niin kaukana, että olen alkanut ymmärtää kaikkia niitä, jotka suruani ovat kummeksuneet. Siltä minustakin on tuntunut; että miten surinkaan niin lohduttomasti niin kauan. Vaikka tiedän kyllä, tiedän kyllä miksi. Tiedän kuinka kummeksujatkin olisivat surreet. Ja tänään suru on taas täällä.

Se tulee niin hiljaa ja yllättäen. Tarjouspyynnön laatimisen keskeytti ystävän viesti. Siinä oli kuva joulurekasta, joka on entisen kotini lähellä olevan supermarketin pihassa ensi viikon keskiviikkona. Rasmuksen syntymäpäivänä. Vain vilkaisu ja jokainen menetykseni vyöryi ylitseni. Näen pienen kolmevuotiaan innoissaan odottamassa tuota rekkaa, syntymäpäivänään. Mikä syntymäpäivälahja! Rasmus olisi ollut innoissaan! Hehkunut ja riemuinnut. Se olisi ollut erinomainen tapa viettää syntymäpäivää, äidin ja isin kanssa hienoa rekkaa ihmetellen! Vaan tässä minä istun, yksin keittiönpöytäni ääressä tympeä tarjouspyyntö seuranani myöhäisen illan pimeydessä.

Päivät vilahtelevat ohitse, vaikka paino hartioilla kertoo niiden olevan kaikkea muuta kuin vain päivämääriä. Eilen oli kihlajaispäivämme, muistin tänään. Kolme vuotta sitten tänä päivänä juhlimme kihlajaistemme vuosipäivää ja puolisoni syntymäpäivää. Yksi elämäni ehdottomasti onnellisimmista päivistä. Tänään kaikki oli vielä hyvin. Ja ylihuomenna ajanlasku alkaa jälleen alusta. Ei se alkanut Rasmuksen syntymästä, se alkoi siitä päivästä, kun perusturvallisuuteni rikottiin. Se alkaa siitä päivästä, kun minuun lyötiin piikki toisensa jälkeen, hätäisesti molempiin reisiin, kun minut työnnettiin verta valuvana kovalla kiireellä synnytyssaliin, jossa kyynelieni takaa vain vaivoin pystyin käsittämään kaiken minulle tapahtuvan.

Siihen päivään minä murruin vuosi sittenkin. Makasin huikean sinisen valtameren aaltojen kohinaa kuunnellen paahtavassa lämmössä. Kyyneleet tulivat yhtä varoittamatta, yhtä vaativina, yhtä äänekkäinä. En peitellyt, en osaa tai en enää välitä. Saksalainen nainen vieressäni katsoi surullisena. Katsoi syvälle silmiin, aivan kuin olisi ymmärtänyt suruni aiheet. Ei kääntänyt katsettaan, ihminen. Siinä minä altaan reunalla vuoroin nyyhkytin, vuoroin ulvoin kipuani. Niin kuin tänäänkin. Niin kuin nytkin.

Sitä elämä kaikessa toipumisessa edelleen on. Vain yksi pieni osuma ja arpeni aukeavat. Aukeavat vertavuotaviksi haavoiksi. Huomenna aamulla herään aikaisemmin, teen tarjouspyyntöni loppuun ennen palaveria. Tämän illan minä kuitenkin suren, suren juuri niin paljon kuin sydämeni huutaa. Vuoden pimein ajanjakso alkaa, mutta en minä pelkää. Kyyneleistä ja kivusta huolimatta en pelkää pimeyttä. Sen lupasin sille uskomattoman ihmeelliselle pojalle, joka innoissaan lähtisi kanssani katsomaan joulurekkaa kolmantena syntymäpäivänään.

Sillä äidit pitävät aina lupauksensa.

Yksin, mutta ei yksinäinen

Minua on nuoresta saakka vaivannut kummallinen ajatus. Olin vain 12-vuotias, kun muistan ajatelleeni sitä ensimmäisen kerran. Muistan hetken tarkasti. Eräs arkinen bussimatka, syksyinen harmaa päivä, bussi mateli iltapäivän ruuhkassa hitaasti vilkkaan tien yli. Ajattelin tuolloin ensimmäisen kerran, että tulen jäämään yksin. Ajatus oli absurdi ja pelottava - etenkin koska en tiennyt tuolloin mitään naisen ja miehen välisestä rakkaudesta tai sen puutteesta. Muistan säikähtäneeni ajatusta, karistaneeni lopulta sen mielestäni. Silti muistan hetken edelleen kristallinkirkkaasti, edelleen, 22 vuotta myöhemmin. Jossain taustalla tuo ajatus on aina kummitellut.

Ajatus on palannut jälleen mieleeni. Olen palannut takaisin siihen minulle normaaliin mielenmaisemaan ja olotilaan, siihen joka on ollut minulle tuttu koko elämäni aina 12-vuotiaasta saakka. Olen aina tuntenut kummallista ulkopuolisuutta suhteessa parisuhteessa oleviin ystäviini, perheellisiin ystäviini - tai tarkemmin en heihin, mutta pariskuntien ja perheiden seurassa. Kyse ei ole koskaan ollut siitä, että haluaisin tuntea niin, lähinnä olen tuntenut jollain kummalla tavalla eroavani joukosta. Tuo tunne kaikkosi puolisoni kanssa. Olin hämmentynyt ja kiitollinen, että sittenkin minäkin saisin osani. Että 12-vuotiaan ajatus oli vain pelkkä kummallinen yksittäinen ajatus - niin kuin se varmasti edelleenkin on. Rakkaus ei ole koskaan ollut minulle helppoa. En tarkoita, ettenkö rakastaisi - rakastan, syvältä ja lujaa ja näytän tunteeni täysimittaisesti, mutta rakastuminen ja kiintyminen vaativat minulta poikkeuksellisen paljon. Aikaa, tunnetta, sitä tiettyä tarkkaa oloa. Kun siihen päädyn, olen koko sielullani mukana. Puolisooni rakastuin päätäpahkaa, syvästi ja vahvasti heti alusta saakka. Ensimmäisten päivien jälkeen oli täysin ilmiselvää, että kohtalomme olisi olla yhdessä. Tunne ylikirjoitti kaikki epäilykset ja vahvistui päivä päivältä vain olemassaolonsa oikeutuksesta. Minua hymyilyttää edelleen, kun vain ajattelenkin niitä kauniita hetkiä.

Toinen mielessäni pyörinyt ajatus on isotätini. Ihailin lapsena suunnattomasti häntä. Hän eli elämänsä yksin, menemättä koskaan naimisiin - rakastumatta? Vai rikkoiko jokin hänet joskus kauan sitten? Tuo yksinäisyyden valinta oli minusta outoa, mutta samalla kiehtovaa. Isotätini oli suuri persoona, vahva ja kaunis nainen. Jollain tapaa anteeksipyytelemätön ja rohkea, itsenäinen. Hän matkusti maailman ympäri, vaelsi Borneon sademetsissä, kulki kaukaiset maat aina uudestaan silloin kun yksinäinen nainen matkalla ei ollut millään tapaa itsestäänselvyys. Muistan jo lapsena ajatelleeni, että meissä on jotain samaa. Näytänkin häneltä. Lapsen mieli ei tuota ajatusta pystynyt erittelemään ja näin aikuisenakin se on yhä vaikeaa - isotätini kuoli jo yli 20 vuotta sitten. Nyt huomaan palaavani häneen. Tuohon omapäiseen valkohiuksiseen naiseen, jonka katseessa paistoi aina itsepäinen ja voimakas uteliaisuus elämää kohtaan, polttava intohimo.

Ehkä teen hiljaista tiliä sen mahdollisuuden kanssa, että en koskaan tule saamaan lapsia - ehkä en puolisoakaan. Ehkä suru lasten kuolemista on kulkenut sen jonkin määrittämättömän matkan, joka mahdollistaa myös rakkauden menettämisen mukanaan tuomien ajatusten todellisen läpikäymisen. Kaikesta menetetystä kai nämä kumpuavat, pelot ja menneisyyden ajatukset. Huomaan ympäröiväni itseni ihmisillä, joihin en luota - on kai helpompi olla, kun luottamusta ei voi menettää. En pelkää, että minua petettäisiin, pelkään että en kelpaa juuri sellaisena kuin olen, niin kuin en kelvannut elämäni suurimman surun hetkenä. Minua ei lopulta satuttanut pettäminen, minua satuttaa se, että heikoimpana hetkenäni minun luotani käveltiin kylmästi pois. Sinä hetkenä, kun rakkaus ja hyväksyntä olisi ollut kaikki mitä tarvitsen, kun olin puolustuskyvytön, hauras ja uskomattoman särjetty. Sen vuoksi on helpompi olla niiden seurassa, joilta ei pienintäkään lupausta odota tai edes halua. Niiden seurassa, joiden kohdalla ei ole pelkoa omakotitaloista ja koiranpennuista eikä täten pettymyksistäkään, ei särkymisestä. Nykyään olen välinpitämätön ja tunteeton, kylmän rationaalinen. Kaikesta selviää olankohautuksella, välinpitämättömällä tuhahduksella. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta annan itselleni aikaa, paranen vielä - olen päättänyt sen.

Silti on ollut iloista huomata, että ajatukset suuntautuvat jo niin pitkälle kaikkialle muualle. Uskomattoman palkitsevaan työhön, kehittyvään uraan ja treffipettymyksiin. Hyvin tavanomaisiin asioihin ja ajatuksiin. Siihen, kuinka elämän surkeimmat treffit naurattavat tragikoomisuudessaan, kuinka monta hauskaa tarinaa on kerrottavaksi. Kuinka helteisen kesän iltoja oli hienoa viettää merellä veneillen, huolimatta siitä ettei edes pienintä ihastumista lopulta syttynyt, ainakaan omasta puolesta. Kai tuolloin 12-vuotiaana jo aavistin, kuinka rakkaus ei ole helppoa. Siihen tarvitaan kahden ihmisen välinen selittämätön kemia, tunne jolla ei ole järkeä eikä olemassaolon syytä muualla kuin itsessään. Tuo selittämättömyys on uskomattoman harvassa ja ilman sitä minä en kykene rakkauteen.

Nyt on kuitenkin hyvä näin. Kaikista peloista huolimatta juuri nyt ei ole kiire mihinkään. Tässä on hyvä. Tässä rakastamassani kaupungissa yhtäkkiä tilanteessa, jossa itseni nuorena kuvittelin. Mielekäs ja paljon vaativa työ, ura, pitkiä päiviä, paljon ystäviä. Se joku kenties puuttuu, tulee jos on tullakseen. Mutta jos näin on aina, ei kai elämä ole huono silloinkaan, sellaisenaankaan. Aina voin lähteä Borneon sademetsiin elämän ihmeellisyyttä tutkimaan - sen tien minulle on viitoittanut eräs vahva ja viisas nainen jo kauan ennen minua.

Maailman urheimmille isille

He Lost His Baby Too

"It must be very difficult

To be a man in grief.

Since "Men don't cry" and "Men are strong"

No tears can bring relief.

It must be very difficult

To stand up to the test,

And field calls and visitors

So she can get some rest.

They always ask if she's alright

And what she's going through,

But seldom take his hand and ask

My friend, but how are you?

He hears her crying in the night

And thinks his heart will break,

He dries her tears and comforts her,

But 'stays strong' for her sake.

It must be very difficult

To start each day anew,

And try to be so very brave.

He lost his baby too."

Hyvää isänpäivää maailman urheimmille isille. Heille, joita harva tänään muistaa. Heille, jotka ovat menettäneet aivan yhtä paljon kuin äiditkin - ja kaikessa näkymättömyydessään vielä enemmän. Heille, joiden surulle ei ole tilaa eikä aikaa. Niille isille, jotka pitävät rakkaansa turvassa, kuivaavat kyyneleet, tukevat ja hoitavat - silloinkin, kun eivät jaksaisi. Seisovat selkä suorassa kannatellen surun rampauttamia äitejä, surun runtelemia perheitään. Heille, jotka ovat kantaneet isyyden raskaimman taakan, tulevat kantamaan loppuelämänsä. Heille, jotka valitsevat rohkeuden vaikka pieni lapsi sisällä huutaa vain turvaa ja apua. Särkyneille, rikotuille, rohkeille, turvallisille. Heille, jotka ovat menettäneet oman ainutlaatuisen lapsensa. Tänään sulkeudun itsekkyyteeni ja varaan onnitteluni vain heille. Heille urheille, joilla ei ole ollut vaihtoehtoja.

Hyvää isänpäivää myös Rasmuksen ja Roopen urheimmalle ja ikuisesti maailman parhaalle isille. Meidän pienet poikamme eivät olisi voineet saada parempaa isiä.

Loogisen päättelyn virhe

Onneksi kuolivat niin pieninä, on moni sanonut. Että vaikeampaa olisi ollut myöhemmin. Että vaikeampaa on niillä, jotka vanhemman lapsensa ovat menettäneet. Että suru suurempi. Että tuska kauheampi. Ei isäni kohdalla vain. Ei kukaan ole sanonut; onneksi isäsi kuoli sinun ollessa 25-vuotias. Että olisi ollut kauheampaa myöhemmin. Vielä pahempaa kymmenen vuotta eteenpäin. Että ajattelehan, kuinka hirveää suru olisi, jos isäsi olisi ehtinyt saattaa sinut alttarille, nähdä lapsenlapsensa, olla tukena elämän suurissa suruissa. Kauheampaa se olisi ollut, jos yhteistä aikaa olisi ollut enemmän, aikaa kulkea rinnakkain, aikaa rakastaa. Ei kukaan sano, ei tule sanomaan. Mutta lapseni ovat onneksi. Onneksi kuolleita pieninä. Surukin sitten pienempi ja niin paljon helpompi.

Vaan ei ole. "Menetimme yhtä paljon, minä sain vain niin paljon enemmän", sanoi vanhemman lapsensa menettänyt äiti. Hän joka tietää pillimehut ja hassut sanat. Lempilelut ja unisadut - mutta myös surun määrän, sen painostavan painon. Kuinka paljon mielummin surisin muistoja kuin menetettyä tulevaa. Kuinka haluaisin tietää, miten sanovat äiti. Kuinka minua uhmaisivat, veisivät hermoni äärirajoilleen. Kuinka nukkumattomien öiden jälkeen lämmin poski poskea vasten veisi pois kaiken kiukun. Kuinka haluaisin tietää, mitä heistä olisi tullut. Olisivatko onnistuneet, missä epäonnistuneet, milloin itkeneet, mistä nauraneet. Mikä olisi heidät särkenyt, mikä jälleen ehjäksi luonut. Kunpa tietäisin, miten olisivat minusta irrottautuneet, lähteneet kulkemaan omia polkujaan minä elämän järjestyksessä jälkeen jääden, voimattomana parasta toivoen, pahinta peläten, mutta aina rakastaen.

Ja kuinka kiitollinen olen edes kahdesta viikosta. Antaisin jäseniäni edes hetkestä lisää, päivästäkin, tunnista. Kun tietäisin edes jotain, voisin nojautua ystäviäni kohti ja sanoa: "muistatteko kun Rasmus aina?" Ja kaikki nauraisivat muistaessaan, kertoisivat omia muistojaan. Kerrattaisiin hassut sanat, lempileikit. Olisi muistoja, valokuvia, lukemattomia hetkiä. Kunpa voisinkin palata valokuviin ja muistoihini, kunpa olisi mihin palata - niin kuin isäni kohdalla. Tietää, mistä ruoasta piti, miten nauru nousi hetkessä ylös, silmät siristyivät ja lopulta kyyneleet valuivat kaikesta nauramisesta. Kuinka meni lopulta kippuraan silmiänsä pyyhkien ääni naurusta käheänä. Kunpa tietäisin, en vain arvaisi.

Jos tietäisit, että lapsesi tulisi kuolemaan väistämättömästi ennen sinua - kuinka kauan valitsisit viettää hänen kanssaan? Vuoden, viisi vuotta, viisitoista vuotta? Empimättä ja välittömästi on jokainen vanhempi vastannut viimeisen vastauksen. Olkoon se ratkaisu loogisen päättelyn virheeseen, sillä en minäkään muuta vastaisi.

Ja sinä joka luulet muuta, katso itseäsi peilistä ja kysy, kysy rehellisesti ja raadollisesti: näinkö vähän todella rakastan, näinkö vähän minulle merkitsevät että pois antaisin, jotta suruni ei suurempi olisi?

Käännä sitten kehäsi ja tee päätelmäsi uudelleen. Katso hiljaa saamaasi ja sulkeudu kiitollisena onneesi. Että näin paljon, näin paljon kuitenkin - vaikka huominen viimeinen olisikin.

Vuosi

Jälleen yksi vuosipäivä. Vuosi sitten muutin tähän kaupunkiin. Vuosi sitten ajoimme äitini kanssa uuden kotitaloni porttikongista sisään. Pihalla seisoivat ystäväni puolisoineen, yksi ystävä valtavan "Tervetuloa kotiin" -kyltin kanssa. Toiset ystävät olivat edellisenä iltana tulleet pakkaamaan kotini, kotimme. Laittamaan punaisiin laatikoihin kaiken yhdessä rakennetun. Rakastamani koti oli autio, rakkaudeton, sieluton. Tuo rakastamamme ihana koti hetkessä vain pelkkiä seiniä ja kaikuja menneisyydestä. Näin välähdyksinä kaiken tapahtuneen, arjen polttavan rakkauden, juhlan helkkyvät äänet, surumme tummuuden. Ensimmäiset hetkemme tuossa kodissa - ja tuon viimeisen aamun surulliset yhteiset hetket, vain me kaksi ja koko historiamme välissämme. Silmissäni välähteli kaikki mennyt, mutta myös kaikki tuleva, joka kohdaltamme menetettiin. Me kerran niin umpirakastuneet, onnelliset - ja yhtäkkiä vain minä suruni yksinäisyydessä.

Sen vuoksi nuo ystävät ja heidän vierellään seisovat puolisot tuntuivat niin uskomattoman tärkeiltä. Että en olekaan aivan yksin. Että minulla on elämässäni suojaverkko, jonka varaan saan jälleen pudota. Ja niin he purkivat autot, kantoivat tavarat sisään, asettelivat kaappeihin. Äitini puolisoineen vei minut huonekalukaupoille, ostivat kaiken tarvittavan, kantoivat sisään uuteen kotiini. Sillä aikaa punaiset laatikot olivat tyhjentyneet, tavarat löytäneet paikkansa. Seisoin hämmentyneenä kaiken keskellä, silmät kyynelissä ympärilleni katsellen. Yksi oli purkanut koruni juuri oikeaan paikkaan, toinen asetellut juomalasit juuri oikein päin. Seuraavana iltana kaikki oli valmista. 48 tuntia pakkaamisen aloittamisesta vanhassa kodissani uusi kotini näytti siltä kuin olisin asunut siellä aina. Äitini oli silittänyt verhotkin ja ripustanut paikoilleen. Istuin loputtoman väsyneenä sohvallani, tuijotin vain eteeni. Tämä olisi nyt elämäni. Tämä on nyt elämäni.

En saata uskoa, että tuosta hetkestä on jo vuosi. Kokonainen vuosi. En muista menneestä vuodesta juurikaan. Muistan tuskan, selviämisen pakon, hädän ja kyyneleet. Muistan myös vapauden riemun syysauringon noustessa meren takaa värjäten kaupungin siluetin tulimereksi. Muistan tanssiaskeleeni lumihiutaleiden leijaillessa, onnen kaupungin lakkaamattomasta sykkeestä. Muistan pakkasen purevuuden, mereltä nousevan jäisen tuulen - ja sen kuinka kyyneleet jäätyvät poskille. Muistan itkeneeni lukemattomia kertoja julkisesti, vähät välittämättä kenestäkään muusta ympärilläni. Olen myös nauranut ja tanssinut, syleillyt elämää kauniimmin kuin koskaan aiemmin. Olen elänyt, täysin hetkissä vähät välittämättä huomisesta. Se on ollut vapauttavaa, rajoja rikkovaa, sopimatonta - ja juuri siksi niin valtavan tärkeää.

Vaikka muistikuvani ovatkin katkonaisia, osittaisia ja vielä jäsentymättömiä, olen oppinut vuodessa enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikista tärkeimpänä olen oppinut, näyttänyt ja elänyt toteen elämän vahvimman totuuden.

Ihmisen on mahdollista selvitä mistä vain.

Ymmärtää (tajuta tai käsittää / saada selvää / suoda ymmärrystä, tajuta tekijän motiiveita)

Elämä hämmästyttää ja on ihmeellistä. Etenkin eroni jälkeen olen pelännyt, että kukaan ei enää ymmärrä kuolleita pieniä poikiani - ei samalla tavalla kuin lasteni isä, joka tunsi ja tiesi jokaisen hetken, jokaisen askeleen, kaiken. Ymmärryksen vaatimus itsessään on älyllisesti epärehellinen; emme me koskaan ymmärrä täysin toisen kokemaa, toisen omaa. Jokainen meistä elää omaa subjektiivista elämäänsä subjektiivisella ymmärryksellään subjektiivisista lähtökohdistaan. Kukaan toinen ei voi koskaan todella ymmärtää tuota elämää, jossa olemme vain ohikulkijoina. Rinnalla voi kuitenkin kulkea. Tarkastella objektiivisesti tuota subjektiivista viitekehystä ja ymmärtää ne reunaehdot, joiden välillä toinen elää. Olla läsnä, puhua, kertoa, kuunnella, yrittää ymmärtää.

Niin kuin eräs ihminen, johon olen saanut suuren etuoikeuden tutustua. Viisas ihminen, joka on sanoillaan antanut enemmän kuin moni muu koskaan elämäni aikana. Eräänä iltana kävimme pitkän keskustelun lempisäveltäjistämme, lempikappaleistamme. Kerroin rakkaudestani Bachiin, hän esitteli intohimonsa Haydniin. Viimeisten sanojen jälkeen kavahdin, jopa loukkaannuin. Kunnes ymmärsin - ymmärsin, ettei kukaan muu aiemmin ole uskaltanut tulla niin lähelle, niin rohkeasti kuin hän. Hän, joka jälleen osoitti, kuinka suuri merkitys sanoilla - ja ihmisyydellä - on.  Hän, joka osoitti, että en tule koskaan olemaan yksin. Aina on ihmisiä, joilla on kyky tulla lähelle, olla läsnä, heitä jotka yrittävät ymmärtää - ja niin tehdessään antavat minulle sana sanalta jotain uutta, jolla edetä. Jotain uutta, joka vie taas eteenpäin.

Minä:
"Bachin Air (on the G string) on puolestaan lähdön ja hyvästien kappale. Ikuisen rakkauteni manifesti. Se on soinut niin isäni, Rasmukseni kuin Roopeni (hänelle pienelle lähtiessä ja tullessa, ensin huilulla, sitten pianolla). Hitaiden ja ikuisten hyvästien, kaipauksen, sointi, niiden muoto ja todellinen ilmentymä. Haikeudessaan ja kauneudessaan enemmän kuin koskaan voin sanoin kuvailla tai kuvittaa mieleni maisemaa. Taipuminen surun ja kaiken saadun kauneuden edessä. Taipuminen (vaan ei taittuminen) elämän väistämättömyydessä, rakkauden ikuisuudessa."

Hän:
"Se on yksi lempikappaleistani myös. Ääretön, ikuinen, eteerisyydessään vailla minkäänlaista vertailupintaa. Ihmiskunnan ilmaisu eteerisyydestä, ikuisuudesta.

Hienoa, että aina nousee joku yksi (valittu, ainoa), joka kykenee ilmaisemaan sen, mitä emme ole vielä ilmaisseet. Tekee sen, mitä emme ole vielä tehneet.

Tämä kappale on sävelletty sinulle.

Isällesi.
Rasmuksellesi.
Roopellesi.

Kappale saattaa. Lohduttaa. Kertoo miksi. Antaa syyt. Auttaa antamaan anteeksi.

Auttaa antamaan lähteä."

Olen hämmästynyt elämän ihmeellisyydestä. Olen kiitollinen. Kiitollinen rohkeudesta, kohtaamisesta. Kiitollinen sanoista, sillä niillä on valtava voima. Tämä on minun elämäni taustamusiikki - ja hän ymmärsi sen.

Johann Sebastian Bach, Air (on the G string):
https://www.youtube.com/watch?v=GMkmQlfOJDk

Ennen kuin kaikki muuttuu

Minulla on tapana vaellella kirjakaupoissa. Ostan käytännössä aina kirjan tai kaksi; toisinaan hetken mielijohteesta nimen perusteella, joskus kiinnostavan aiheen vuoksi. Kirjahyllyssäni on aina lukemattomia kirjoja odottamassa oikeaa hetkeä, inspiraatiota, tunnelmaa. Suurimman osan kirjoistani päivään ja nimeän, monesti saatesanoin; useimmiten sanonnalla "lue enemmän, luulet vähemmän" tai Jari Tervon muunnoksella "lue enemmän, luulet paremmin". Päivämäärät ja sanat sitovat kirjani minuun, osaksi tarinaa, johon kirjat uppoavat, osaksi tiettyjä hetkiä, tunnelmia, osaksi tiettyä elämää.

Eräänä elokuisena päivänä kolme vuotta sitten vaelsin jälleen kirjakaupan hiljaisia käytäviä. En erityisesti hakenut mitään, kävelin päämäärättömästi ja kuljetin sormiani verkkaisesti kirjojen selkämyksiä pitkin. Kävelin kerran jo ohi, mutta jokin veti minut takaisin. "Ennen kuin kaikki muuttuu", luki erään kirjan kannessa. "Taina Latvalan toisiinsa kietoutuvat kertomukset tarttuvat surun ja huumorin sävyttämiin hetkiin, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan", luki takakannessa. Ostopäätökseni tein sillä hetkellä. Minä pieni tuleva äiti, kaiken uuden äärellä jännittyneenä. Minä pieni hetkissä, joiden jälkeen mikään ei olisi enää entisensä - hetkissä ennen kuin kaikki muuttuu.

"He uskovat, että tällaiset kesät jatkuvat ikuisesti; että tämä kylä pysyy aina samanlaisena, ja tytön posket, ja pojan suu. He kulkevat ohi autioiden talojen ja väsyneiden aitojen, kaikkien paikkojen joihin he ovat tottuneet." Näihin sanoihin jäin kiinni. Näin meidät kaupunkimme valoissa ja risteyksissä rakastuneina, kulkemassa mäntyjen reunustamaa hiekkatietä onnellisina, istumassa järven rannassa sylikkäin. Näin silmissäni aikamme ennen ja jälkeen; huikaisevan onnen kahdestaan ja vielä suuremman riemun, kun meitä olisi kolme. Ennen kuin kaikki muuttuu. Näin meidät kaikki jo yhdessä. Kulkemassa tuota hiekkatietä yhdessä, perheenä, aivan erityisellä tavalla onnellisina, aivan uudella tavalla rakastuneina. Uskoin, että ihanat kesät seuraisivat toisiaan antaen vuosi vuodelta vain enemmän. Että kesämme jatkuisivat ikuisesti. Ennen kuin kaikki muuttui.

Kolme vuotta siitä, kun kaikki muuttui. Ei sellaiseksi kuin koskaan kuvittelin. Ei tullutkaan toinen toistaan loisteliaampia kesiä. Tulikin mittaamatonta surua, repivää kauheutta, uskomattomia loukkauksia, moneen kertaan särkynyt sydän. Kaikki muuttui - toisenlaiseksi, uudenlaiseksi, erilaiseksi. Kaikki muuttui ja minä sen mukana. Luin kirjan uudestaan tänä kesänä. Kuljetin sormiani etusivun tekstin yllä. "24.8.2015 "...ennen kuin kaikki muuttuu..." olen kirjoittanut nimeni jälkeen. Kuljetin mieleni noiden sanojen tarinaan, niihin hetkiin. Kuljetin itseni siihen kuplivaan riemuun, malttamattomaan odotukseen, unelmia täynnä olevaan mielenmaisemaan, jossa odotin seuraavaa kesää, rakkautta ja kaiken peittävää onnea; kuljetin itseni osaksi sitä elämää, jota sain etuoikeuden kerran elää.

Ennen kuin kaikki muuttui.

Hetki satumaailmassa

Jokin aika sitten olin vanhassa kotikaupungissani työmatkalla. Olin ajatellut työpäivän päätteeksi poiketa haudalla ennen viikonloppumatkan aloittamista. Työpäivä kuitenkin venyi tyypilliseen tapaan ja lähdin aikataulusta reippaasti myöhässä matelemaan ruuhkaan. Puhuin pojille matkalla. Kerroin, että äiti tulee jokin toinen päivä käymään haudalla. Ajan kanssa sitten ihan vain heitä varten. Juuri ennen kuin olin siirtymässä moottoritielle alkoi radiosta soida Mestaripiirros. Se juuri oikea versio, se jota kuuntelin Rasmuksen eläessä. En voinut hymylleni mitään, en kyynelillenikään - käännyin välittömästi kohti hautausmaata. "No tullaan, tullaan! Kyllä äiti tulee!" huudahdin hymyillen.

Nämä ovat näitä minun hetkiäni. Satuja, joihin annan itseni aika ajoin vaipua. Annan itseni uskoa hetkiin, joissa Rasmus on läsnä, lähellä. Sallin itseni uskoa, että kaiken takana on jotain suurempaa, että Rasmus elää hetkittäin aivan lähelläni. On luonani. Että Rasmus minulle tuolloin sanoi laulunsa kautta: "tulisit äiti kuitenkin.” Ja enhän minä voinut olla menemättä - kun rakas pieni niin kauniisti pyysi. Hänelläkin varmasti ikävä äitiä.

Toipilas

Pienen Roope-rakkaani piti syntyä vuosi sitten. Juuri ennen laskettua aikaa lääkäri totesi yllättäen uuden raskauden. Olen nähnyt kohtuni niin monesti ultran ruudulta, että en itsekään voinut erehtyä, ei voinut hämmentynyt miehenikään. Lääkäri teki lähetteen äitiyspoliklinikalle, pyysi soittamaan heti juhannuksen jälkeen. Olo oli uskomaton - Roopen piti olla vasta syntymässä, avioliittoni oli hajoamassa käsiin, mutta silti elämä antaisikin vielä. Oliko eroon liittyvä valtava kuormitus vai luonnon valinta, vuoto alkoi runsaana ennen tuota juhannuksen jälkeistä puhelua. En ole liiemmin asiaa miettinyt, eipä sille tilaakaan olisi ollut, mutta tänään olen palannut vuoden takaisiin hetkiin monesti. Vuosi sitten avioliittoni päätös alkoi olla selvä, puolisoni muutti juhannuksen jälkeen kotoamme - vaikka palasikin heti seuraavana päivänä. Yritimmekin vielä aina pitkälle syksyn pimeyteen saakka kahden kaupungin ja rakkautemme rajoja koetellen. Me tai pimeys, emme enää nähneet mahdollisuuksia.

Välillä elämä tuntuu utopistiselta unelta, karmivalta ja painostavalta painajaiselta. Minulla pitäisi olla kaksi poikaa, aviomies ja koti. Sen sijaan olen sinkku, lapseton ja asun vuokrakodissa. Kaikki viime vuosien merkityksellinen katosi kuin yhdessä henkäyksessä. Tänään olen miettinyt Roopea. Sitä, minkälainen poika hänestä olisi kasvanut. Olen miettinyt vaihtoehtoisia elämiä, niitä joissa olisin aivan muualla kuin tässä pienessä kodissani kaupungin kattojen yllä. Miettinyt, minkälaista elämäni olisi, jos viime kesän raskaus olisikin jatkunut. Sitä elämää, jossa edes toinen pojista olisi selvinnyt, vaikka avioliittoni olisikin hajonnut. Minkälaista elämäni olisi Roopen äitinä yksin? Mitä me tekisimme yhdessä? Sitä elämää, jossa molemmat pojat eläisivät - eläisimme yhdessä kolmisin, minä ja pojat. Olen miettinyt sitä elämää, jossa avioliittomme olisi kestänyt kaiken surun, olisimme yhdessä, vaikka pojat kuolleet - odottaisinko jo sisarusta pojille? Olisimmeko ostaneet sen kauniin uuden rivitalon? Voi siitä olisi tullut niin kovin kaunis koti perheellemme!

Kaikkien vaihtoehtoisten elämien yli kulkee kuitenkin ainoa todellinen elämä. Tämä ainoa elämä, joka tapahtui. Ei ole olemassa mitään muuta. Tämä elämä, jossa olen lopulta tyytyväinen. En siihen, mitä on käynyt, mutta siihen mitä on nyt. Olen onnellinenkin. Olen onnellinen, että olen selvinnyt. Että olen jaksanut. Että olen kestänyt, vaikka sitä olen ajoittain epäillyt koko olemukseni painolla. Olen ollut välillä varma, että en jaksa enää hetkeäkään. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut täysin voimaton, varma siitä, että huomista ei voi enää tulla. Isäni kuoltua ystäväni sanoi minulle: "vaikka kuinka sattuu, hengittäminen ei lopu." Niitä sanoja olen joutunut toistelemaan itselleni ja välillä hengittäminen on ollut kaikki, mihin olen pystynyt.

Voin hyvin, pelottavankin hyvin. Koko kevään olen pelännyt mielenterveyden romahtamista. Psykoosia tai masennusta. Jotain äkillistä ja syvää, eihän tällaisista asioista voi selvitä ilman massiivista mielenterveysongelmatiikkaa! Kriisiterapeuttini on lohduttanut minun ohittaneen psykoosiherkkyyskauden jo aikaa sitten ja vannonut minun olevan mielenterveydeltäni erinomaisessa kunnossa. Analyyttisena ja teoriaorientoituneena ihmisenä olen alkanut pikkuhiljaa uskoa häntä. Uusimpana kuitenkin pelkään työuupumusta. Teen vaativaa asiantuntijatyötä, josta nautin suunnattomasti. Työviikot ovat kuitenkin pitkiä ja matkapäiviä kertyy joka kuulle useita. Työ antaa aivan ehdottomasti enemmän kuin ottaa, mutta entä jos siltikin uuvun? Pelko kumpuaa eritoten siitä seikasta, että työ on kannatellut minua eteenpäin kaiken myrskyn keskellä ollen turvasatama omilta ajatuksilta sekä se osuus elämästä, jossa onnistun ja etenen niin monien muiden asioiden romahdettua.

Tänään työ tuntui taakalta. Olin ärtynyt ja kireä. Jatkuvat keskeytykset saivat minut kiroamaan hampaitteni välistä, tekemättömät työt aiheuttivat vain väsymystä. Aloin sommitella päässäni työuupumusdiagnoosia; siitähän tässä varmasti on kyse! Edessä pitkä sairausloma ja yrityksen kannalta olennaisten projektien epäonnistuminen. Kunnes tajusin. En minä ole työuupunut, olen edelleen surullinen. Olen edelleen toipilas. Elän vuoden takaisia päiviä ja hetkiä, vaihtoehtoisia elämiäni, pienen Roopeni menetystä. Uomiinsa asettunut arki saa unohtamaan kaiken sen, mikä elämääni edelleen vaikuttaa. Väsymykseen haen syytä työstä tai arjen kiireistä - en sieltä, missä kaikista loogisin syy on, edelleen. Taustalla on suru menetetyistä elämistä, pienistä rakkaista pojistani, rakkauden menetyksestä, rakkaimpani menetyksestä, luottamuksen menetyksestä - avioliitosta, mahdollisuuksista, toiveista ja unelmista.

Kaikessa hyvinvoinnissani olen edelleen toipilas. Kuin jalkansa murtanut. Kipsi on jo poissa, mutta kuljen kepeillä pitkän matkaa muiden takana. Hitaasti, vaikka joka päivä varmemmin. Silti vielä uusia askeleita hakien, jalkojeni kestävyyttä joka päivä arvioiden. En minä ole kuin muut, ne jotka eivät tarvitse keppejä. Ei minun askeleeni kuulukaan olla aina kepeä ja varma. Ei minun tarvitse vielä osata, minä vasta harjoittelen. Ei minun tarvitse aina jaksaa, väsyn edelleen niin kovin helposti. Ei minun tarvitse olla joka päivä loistava, riittää että olen. Riittää, että otan joka päivä askeleen, vaikka pienenkin.

Olen toipilas, vielä pitkään.

Uusi elämä satamassa

Törmäsin hetki sitten kuvaavaan tarinaan. Tarinaan, joka kaikkia kielikuvia, vertauksia ja kielellisiä kuvauksia paremmin heijastelee kaikkea sitä, miltä elämäni on viimeisen kahden vuoden aikana tuntunut. Joskus kaikista yllättävimmät sanat ovat niitä kaikista kuvaavimpia - ja osuvimpia, sillä sattuukin, että asun nykyään satamassa. Ja tässä satamassa olen päättänyt aloittaa uuden elämäni.

Tarina alla:

"Eksyin eilen kaupunkiin, kaikki alkoi kun lähdin karkkikauppaan mutta en ennen ollut mennyt yksin mihinkään. Kysyin eräältä Pertiltä apua, mutta hänellä oli kiire Perttien kokoukseen. Jouduin siis menemään kauppaan omin neuvoin. Lähdin etsimään kauppaa. Kun olin löytänyt kaupan se oli kiinni. Sitten tajusin, että en löydä kotiin joten päätin aloittaa uuden elämän satamassa."

-Kevätpörriäisessä Riku Nevanlinna, Samu Saanavuo ja Aaro Kiiskinen 5 A

Kun ei tarvitsekaan enää vain selvitä

Varovaisesti kevään rinnalla on kulkenut hiljainen, mutta alati vahvistuva tunne siitä, että jotain on tapahtunut. Että jokin vielä määrittämätön askel on otettu, että Jotain Merkittävää on tapahtunut. On parempi olo. On tasaisempi olo. On helpompi olla. On tavallinen olo. Jokainen päivä ei ole enää pelottava seikkailu, arvaamaton vuoristorata. Arki kulkee uomillaan enemmän kuin tavanomaisesti. Pitkiä päiviä töissä, paljon ystäviä ja läheisiä, museoita, kävelyitä, lounaita - lauantaisaunoja, sunnuntaipäivällisiä, kaukaa tulleita ystäviä, tapaamisia uuden kaupungin vilkkaudessa. Uuden elämän uusia arkisia kuvioita ilman suurempaa selviämistä, ilman taisteluita tai kauhuja.

Päivät ovat asettuneet uomiinsa ja kotikin tuntuu seitsemän pitkän kuukauden jälkeen oikeasti kodilta. Ensimmäisen kerran tunne valtasi minut pidemmän työmatkan jälkeen kotiin palatessani helmikuussa. Istuin lentokentällä taksiin ja sanoin kuljettajalle: "mennään kotiin." Ei tunne silloin vielä kauaa kestänyt, mutta kävi ilmoittamassa olemassaolostaan. Nyt tämä pieni kotini kaupungin kattojen yllä alkaa muodostua turvasatamaksi, siksi paikaksi, jonne on aina hyvä tulla. Kotiutuminen on ollut vaikeaa. Loppusyksystä jouduin muuttamaan pois ensimmäisestä asunnostani ja olin kuukauden verran koditon. Nykyiseen kotiini pääsin muuttamaan aivan vuoden lopussa ja pienin askelin olen oppinut hyväksymään tämän kodikseni, rakastamaan näitä pieniä neliöitä ja muuttunutta ajatusta kodista. Ei tullutkaan uutta omakotitaloa, tulikin tämä pieni vuokrakoti. Taistelin vastaan pitkään. Huusin mielessäni ei jokaiselle, joka kehtasi kehua kotiani. En minä tätä halua, minä haluan yhdessä rakennetun omakotitaloni tai sen rakkaudella suunnitellun uuden rivitalon, ison aikuisten kodin niin kuin kaikilla muillakin ympärillä, en tätä pientä opiskelija-asuntoa. Tunnen jo itseni niin hyvin, että annoin itselleni luvan kiukutella. Vastaantaistelemisen ja kiukuttelun jälkeen tiedän lopulta tulevan hyväksynnän - minun pitää vain niin kovin vahvasti saada tuntea kaikki ennen kuin asettuvat uomiinsa.

Se minut on tähän hetkeen kuljettanut. Kohtaaminen ja tunteminen. Kutsun metodiani umpikohtaamiseksi. Kohtaan kovapäisesti ja päättäväisesti kaiken eteen tulevan. Kaikki tilanteet, kaikki tunteet. Luoja välillä on ollut vaikeaa. Vaikeaa, lohdutonta ja epätoivoista, mutta kuinka vaikea taistelu vie lopulta eteenpäin. Olen mennyt tuskaani päin lujaa, välillä kaiken jaksamisen kustannuksella. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut aivan varma, että en enää jaksa. Että minulla ei ole enää voimaa jaksaa huomiseen, ei seuraavaan hetkeen, ei parempaan päivään. Olen itkenyt, olen huutanut, olen kironnut, maannut paikallani apaattisena ja itkenyt lisää. Vaan tässä minä seison. Tänään todella seison. En ole enää polvillani, en ryömi eteenpäin. Minä seison, vielä hauraana ja heikkona, mutta seison. En kuvittele matkani olevan kuin vasta alussa, mutta tässä alussa minä seison jo jaloillani. Jotain Merkittävää on tapahtunut.

En voi suositella umpikohtaamisen metodiani kaikille. Minulle se on kuitenkin ollut ainoa oikea tapa kulkea eteenpäin. Minua ajaa kaikkea kipua enemmän eteenpäin uteliaisuus. Uteliaisuus elämää kohtaan, tätä omaani kohtaan. Kieltämisen sijaan haluan tuntea, kohtaamattomuuden sijaan kohdata. Haluan tietää, mitä tämä kaikki tarkoittaa minuudelleni. Haluan kokea sen elämän, jota en pyytänyt koskaan saada elää, mutta jonka minä toiveistani huolimatta sain. En halua vältellä, haluan nähdä. En halua väistää, haluan olla osa kohtaloani. En halua antaa kaiken tapahtuneen määrittää minua, haluan määritellä uuden minuuteni itse. Haluan nähdä kaiken sen, mitä kaikki tapahtunut tarkoittaa. Se ei ole helppoa, ei mitään sinne päinkään, mutta sen minä silti valitsen. Minun pienet rakkaat poikani eivät syntyneet viedäkseen vaan antaakseen - aivan kuin jokainen niistäkin lapsista, jotka saavat etuoikeuden elää. Minun pienten ihmeellisten poikieni elämät menettäisivät merkityksensä ja saisivat irvokkaan muiston, jos minä en selviäisi. Sen vuoksi minä umpikohtaan. Uppiniskaisesti taistelen tietäni eteenpäin tunteiden ja ajatusten viidakossa.

Viimeinen puoli vuotta on ollut vaikea. Sopeutuminen totaalisen uuteen elämään koko lähiympäristön jatkaessa eteenpäin normaalilla perhe-elämämallilla on ollut uskomattoman raskasta. Pitkään minusta tuntui, että olen vain retkellä. Että olen vain hetken pois kotoa ja pian palaan takaisin kotiin. Palaisin takaisin puolisoni luo, yrittäisimme sisarusta Rasmukselle ja Roopelle, rakentaisimme haavailemamme omakotitalon. Eläisimme sitä elämää, jota kaikki muutkin. Yhteisiä perhehetkiä ystävien kanssa, yhteisiä äitiyden ja vanhemmuuden kokemuksen jakamisia, kaverikuvia parhaiden ystävien lasten kanssa. Arkista kiirettä, päiväkodin aloittamisia, perhelomia. Tältä retkeltä minä en kuitenkaan palaa. Tämä on retki sanan kaikessa merkityksessä, mutta kotiinpaluuta menneeseen ei ole. Tuskin palaan enää koskaan - ei ole enää mitään, minne palata. Jouduin lähtemään retkelleni yksin, selässäni vain muistoni, rinnassa särjetty sydämeni.

Vaan siitä samasta ajatuksesta kumpuaa tänään voimani. Minua ei pelastanut mikään eikä kukaan - ei uusi suhde, ei elävä lapsi. Minä itse pelastin itseni. Yksin, itse, itseäni armahtaen ja rakastaen. Minä olen kulkenut matkani yksin, matkustanut kauas sisääni, kauas kotoani. Välillä itseäni hiuksista eteenpäin repien, välillä tanssiaskeleita ottaen. Olen säälinyt, sättinyt, soimannut. Olen syyttänyt, anellut, voivotellut. Mutta olen myös kehunut, vaalinut ja armahtanut. Rakastanut, hoivannut, hellinyt. Antanut armoa paljon särjetylle, rakkautta sille, joka sitä selvitäkseen tarvitsee. Minulle itselleni. Pidän itsestäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kaiken epätäydellisyyden, päättämättömyyden ja päämäärättömyydenkin keskellä pidän itsestäni valtavan paljon. Olen ylpeä itsestäni. Olen kulkenut pitkän matkan ollen kuitenkin vasta tieni alussa. Olen heikko, mutta vahvempi kuin ikinä. Olen hauras, mutta ehjempi kuin koskaan. Olen sekaisin, mutta selväjärkisempi kuin ikinä kuvittelin voivani olla.

Kai uskallan sen jo kirjoittaakin; puhdas selviäminen on vihdoin ohitse. Tähän saakka kaikki on ollut selviämistä. Jokainen päivä, jokainen tunne, kaikki ajatukset, koko elämä. Pelkkää raivokasta selviämistä päivästä ja hetkestä toiseen. Enää ei tarvitse vain selvitä, varovaisesti on elämisen vuoro. Ja kuinka haluankaan elää! Elää tätä minun elämääni Rasmuksen ja Roopen äitinä, naisena, ystävänä, tätinä, kummitätinä, siskona, kollegana, tyttärenä. Uuden edessä jälleen uteliaana, valmiina elämään.

Väsynyt ja yksin

Väsynyt ja yksin.
Väsynyt niin, että mieltä särkee.
Kalliopaasia alas valuu sulanut lumi.
Sormet puuduksissa, polvet tärisevät.
Juuri nyt, nyt juuri et saa hellittää.

Toisten tiellä on lepopaikkoja päivänpaisteessa -
he tapaavat toisensa siellä.
Mutta tämä on sinun tiesi, ja juuri nyt,
nyt juuri et saa horjua.

Itke, jos voit.
Itke, mutta älä valita.
Tie valitsi sinut -
ja sinun osasi on kiittää.

-Dag Hammarskjöld

Dag Hammarskjöldin runon viimeinen kappale on puhutellut minua aina. Ensimmäisen kerran sain siitä valtavasti voimaa, kun istuin elämäni työmahdollisuuden kuljettamana kaukaisen maan huumaavassa auringonpaisteessa ja pyöritin elämäni vaihtoehtoja edessäni. Pelkäsin kuollakseni, että valitsemani työura osoittautuisi kaikeksi, mitä olen aina halunnut - ja samalla olin kauhuissani, jos se ei sitä olisikaan. Jos kaikki, mitä varten olin tehnyt vuosia töitä osoittautuisikin asiaksi, jota en haluaisi. Uravalintani oli poissulkeva - tiesin, että saattaisin joutua luopumaan monista asioista, kenties perheestä, kenties parisuhteesta, uravalintani edessä. Kirjoitin tuolloin Hammarskjöldin sanat päiväkirjaani. Muistan hetken kirkkaasti. Kiireinen ja helteinen katu kaupungin laitamilla, pienen kahvilan terassi palmujen varjossa. Mausteinen kahvi sai hetken maistumaan eksoottiselta ja jännittävältä, huumaavalta. Minä ja yhtäkkiä totta olevat unelmani kaukaisen maan unenomaisessa lämmössä. Tie valitsi minut - ja minun osani on kiittää, kirjoitin päiväkirjaani. Sanojen myötä olin hetkessä sinut unelmieni kanssa. En tuolloin tiennyt, kuinka paljon joutuisin vielä kiittämään. Kuinka monta kertaa toistaisin sanat itselleni, jotta jaksaisin seuraavaan päivään.

Runo kumpusi mieleeni vahvana ja vaativana, kun puolisoni oli lähtenyt pois kotoamme. En ollut aiemmin tuntenut runon alkua. Miten kauneimmat tuntemani sanat olivatkaan vielä kauniimpia. Miten sain voimaa tuohon epätoivoisen surulliseen hetkeen jokaisesta niistä. Saan tänäänkin. Minulle runo on ollut aina lohdullinen. Nöyrtyminen tiensä edessä, sen todellinen ja kokonainen hyväksyminen. Runo on voimaa antava. Tänään etenkin, kun todellisuus on selviämistä, kun sormet ovat puuduksissa, kun polvet tärisevät. Juuri nyt en saa hellittää, juuri nyt en saa luovuttaa.

Tänään juuri en vain jaksaisi. Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet käsittämättömän raskaat. Väsymys lyö yhtäkkiä kasvoille todella voimakkaasti. Viime kuukaudet ovat olleet täynnä selviämistä, epätoivoa, lohduttomuutta, surua, ikävää, pettymystä, ahdistusta. Kaikki vuosipäivät, ensimmäistä kertaa yksin. Väsynyt ja yksin. Luopuminen on hallinnut elämääni viimeisen kaksi vuotta, nyt alan olla väsynyt. Todella väsynyt. Haluan jo päivänpaisteeseen, haluan jo lepopaikkaan muiden kanssa. Haluan astua aurinkoon täältä varjostani, olla yhtä ympäristöni kanssa. En halua tuntea tätä poissulkevaa ulkopuolisuutta. Kun katson ystäviäni ympärilläni, ymmärrän hiljaa, kuinka paljosta jään paitsi. En vain menetysteni myötä, mutta myös sen myötä, mihin en pääse osaksi. En menettänyt vain lapsiani, menetin myös yhteisen elämän rakkaitteni kanssa. He istuvat päivänpaisteessa ja minä varjossani. He rakkaat suojelevat minua onneltaan, kääntävät häveliäästi katsettaan sivuun. Yritän vaivihkaa istua heidän seuraansa, mutta kai aurinko polttaa minua vielä liikaa - en sovi joukkoon. Olen ulkopuolinen, lapseton, perheetön, irrallinen. En halua viedä heidän onneaan, en halua, että he joutuvat asettelemaan sanojansa, miettimään kuinka onnestaan puhuvat. Olen irrallinen kummajainen.

Olen väsynyt tuntemaan, kokemaan, analysoimaan, prosessoimaan, selviämään. Olen väsynyt ajattelemaan. Ajatukseni ovat vahvoja ja vaativia - ja alati läsnäolevia. Helpotuksen ajatusteni kaaokselle antaa työ, mutta jo kotimatkalla nuo pirulaiset hyppäävät jälleen johtoon. Mieli on täynnä analyyseja, tunteita, ajatuksia, välähdyksiä menneestä, muistoja ja sanoja, loputon määrä irrallisia sanoja. Kaikkea yhdessä ja erikseen, valtavana vyyhtinä. Ajatusteni kaaoksen huomasin kunnolla vasta railakkaan työmatkan jälkeen. Heräsin huomaamaan, kuinka ensimmäistä kertaa Rasmuksen kuoleman jälkeen olin ollut kolme kokonaista päivää, aamusta iltaan, ajattelematta kuolleita lapsia ja päättynyttä avioliittoa. Mikä huumaava vapaus ja onni! Viime viikko sujui vielä tuon matkan jälkimainingeissa, mutta ajatukset palasivat takaisin.

Mitäpä minä niitä komentamaan, tiedän kokemuksellani turhaksi, yritän jaksaa antaa niiden riehua. Pienin askelin nuo asettuvat. Kun tarpeeksi analysoi, prosessoi ja tuntee, on helpotus luvassa lopulta. Joku palanen loksahtaa aina silloin tällöin paikalleen. Ottaa paikkansa ja ohjaa kenties muitakin. Saa havahtumaan ja ymmärtämään. Joskus tämä kaikki on valmiimpaa. Se tuskin on huomenna, ehkei seuraavalla viikollakaan, mutta minä odotan. Siihen saakka minä itken, itken kun voin. Minä itken, mutta en valita - tämä tie valitsi minut ja minun osani on kiittää.

Uusi aamunkoi

Haimme tammikuussa virallista avioeroa. Yksi elämäni surullisimmista päivistä. Tammikuu ei ole ollut minulle erityisen armollinen kuukausi. Kahdeksan vuotta sitten isäni kuoli, tammikuussa. Kaksi vuotta sitten maailman ihmeellisin Rasmukseni kuoli, tammikuussa. Viime vuonna pienen pieni Roopeni kuoli, tammikuussa hänkin. Nyt keskitalven kuukausi sai katkeransuloisen ja niin repivän surullisen sinettinsä avioeron myötä.

Avioero on riipivän tuskaista, kaikin tasoin niin kovin repivää – mutta etenkin viime vuosien surujen kuorruttamana tuon irvokkaan paperin lähettäminen tuntui kohtuuttomalta. Avioero satuttaa niin valtavan paljon etenkin siksi, että itse avioliittoon lähti niin lopullisin ajatuksin eikä liiton päättyminen ollut minun käsissäni. ”Minä rakastan sinua, kaiken tämän jälkeen olen varmempi kuin koskaan, että haluan jakaa kanssasi elämäni niin hyvinä kuin huonoina päivinä”, lupasin alttarilla. Minulle nuo sanat olivat totta, kaiken peittävä totuus. Lupauksesta ei voi kuitenkaan pitää kiinni yksin. Jos tahtotila ei ole molemminpuolinen on vala vain joukko sanoja ilman mitään merkitystä. Minulle nuo sanat merkitsivät periksiantamattomuutta, luottamusta ja lupausta rakastaa silloinkin, kun rakkaus on kadoksissa. Lupausta siitä, että rakastan, en toisen vuoksi vaan siitä huolimatta. Lupasin rakastaa silloinkin, kun on vaikeaa. Minä olin tosissani, toinen vähemmän. Avioeron taustat satuttavat kuitenkin kaikista syvimmin. Että hän, jonka olisi pitänyt pitää minusta ja meistä huolta olikin se, joka loukkasi kaikista syvimmältä, raadollisimmallla mahdollisella tavalla. Että hän, joka kaikista maailman ihmisistä tiesi kaiken sen kivun, jonka läpi olimme kulkeneet, oli valmis loukkaamaan vielä lisää – valmis ruoskimaan valmiiksi verta vuotavan sielun ennennäkemättömän syville haavoille. Syvimmän kriisin hetkellä ihmisyytemme mitataan, niin kamalaa kuin se on itse joutua kokemaan rakastamansa ihmisen kohdalla.

Rasmus oli kuolleena sylissäni, kun mieleni reunoilta räjähti kaikkeen olemukseeni pelko. Uskomaton pelko siitä, että minun osani on menettää minun mieheni. Isäni olin jo haudannut, nyt olisi vuorossa esikoiseni, minimieheni. Pelkäsin kuukausien ajan valtavan paljon, että menetän puolisoni. Heräsin monesti yöllä kokeilemaan, hengittääkö hän. Eräänä iltapäivänä puolisoni oli joutunut jäämään pieneksi hetkeksi ylitöihin – juoksin itkuisena parvekkeen ja tielle antavan ikkunan väliä varmana siitä, että hän oli kuollut. Mietin, kuinka ikinä selviäisin ilman häntä, kuinka ikinä jaksaisin nousta, jos menettäisin hänet. Roopen kuoltua olin aivan käsittämättömän kiitollinen ja onnellinen puolisostani. Upea rakas aviomieheni, turvasatama kaikessa elämän myrkyssä. Eräänä iltana juuri Roopen kuoleman jälkeen painauduin puolisoni kainaloon. Hänen ihonsa tuntui pehmeältä poskeani vasten, hänen hengityksensä turvalliselta, iho tutulta ja omalta. Tuossa täysin arkisessa ja meille niin tavanomaisessa hetkessä muistan, kuinka mieleeni välähti yhtäkkiä ajatus siitä, kuinka minun täytyy nyt nauttia koko olemuksellani kaikesta siinä hetkessä olevasta – jos jonain päivänä emme olisikaan enää siinä. Muistan ravistaneeni nuo ajatukset pois. Puristin kuitenkin häntä tiukemmin ja annoin itseni vaipua uskomattomaan kiitollisuuden tilaan, jonka täytti vain hän. Vain hän ja minä ja meidän rakkautemme. Aavistinko tulevan, ehkä niin.

Suuri pelkoni kävi toteen. Olen haudannut isäni ja pienet poikani – ja nyt luovun myös siitä ihmisestä, jonka kanssa luulin kulkevani elämäni loppuun saakka. Ihmisestä, jolle lupasin sydämeni ja elämäni. Kaiken muun surun kanssa tämä luopuminen sattuu, niin välttämätöntä kuin se onkin. Olen kesästä saakka kuunnellut tasaisin väliajoin Diandran kappaletta Kuitenkin. ”Teit vahvemman ihmisen viemällä kaiken, mut sua syytä en.” Olen todella pahoillani itseni puolesta, puolisoni puolesta, mutta en syytä häntä. Hän teki parhaansa, enkä voi syyttää häntä siitä, että hän ei osannut paremmin. Hänellä ei ollut parempia eväitä, hänellä ei ollut enempää osaamista. Hän teki sen, mitä pystyi, ne valinnat, jotka hänen elämässään tuntuivat siinä hetkessä hänelle parhailta. Surullista on se, että minä maksan siitä kaikesta valtavan raskaan hinnan. Minä maksoin suurella osalla elämääni ja unelmiani hinnan hänen surustaan. Oman suruni lisäksi sain kannettavaksi hänen onnettomuutensa. Hänen onnensa lunastus lepää minun sydämelläni. Diandra jatkaa laulussaan: ”enkä ketään muutakaan minä pysty muuttamaan, kuin itseäni ainoastaan.” Suurimmallakaan rakkaudella, anteeksiannolla tai uudella mahdollisuudella minä en pysty muuttamaan ketään – ketään muuta kuin itseäni. Käännän voimani ja ajatukseni itseeni. Alan rakentaa uudestaan itseäni, elämääni ja unelmiani. Rakastan itseäni, annan anteeksi itselleni ja annan itselleni uuden mahdollisuuden. Aloitan kaiken alusta. Perheellisestä äidistä lapsettomaksi sinkuksi. Omistusasunnosta vuokra-asuntoon. Olen kuitenkin kiitollinen saamastani ja tekisin kaiken uudelleen – silläkin uhalla, että tietäisin lopputuloksen. Minä ottaisin kauniit vuodet mieheni kanssa, upeat lapseni – vaikka vain menettääkseni. Sillä vain hän, joka on saanut paljon, voi menettää paljon.

Päivä oli surullinen, mutta en ollut enää surullinen. Kaikkien kokemieni tammikuun päivien jälkeen minä nimittäin tiedän, että selviän tästäkin. Tammikuiset päivät ovat olleet toinen toistaan kauheampia. Muistan jokaisen niistä viiltävällä tarkkuudella. Kirkkaan auringon ja kireän pakkasen, kun kuulin isäni kuolemasta. Putosin polvilleni kiveykselle. ”Hanna, on tapahtunut kauheita. Sun isäsi on kuollut.” En unohda niitä sanoja koskaan. Muistan, miltä jäinen kivi tuntui säärieni alla, muistan kuinka en saanut henkeä. Isäni kuolema ravisutti elämän rakenteita ollen kuitenkin vain uskomattoman kaunis preludi sille surulle, jonka kohtasin kuusi vuotta myöhemmin hyvästellessäni esikoiseni. Puhelu kello 4:56, puhelu joka muutti kaiken. Edessä harmaa ja pimeä tammikuinen päivä, epäuskoinen, lohduton. Roopen kuolema murensi kaiken sen, minkä olin vaivalla uudelleenrakentanut Rasmuksen kuoleman jälkeen. Tuo tammikuinen päivä oli elämäni kamalin. Kaikilla mittareilla hirvein. Sairaalahuoneen hajuinen, tunkkainen, niin uskomattoman pelottava. Kamaluudessaan tämä päivä ei pääse lähellekään. Surun sijaan tunnen huumaavaa haikeutta, ikävääkin, pettymystä, mutta samalla vapautta, varovaista toivoa. Kaiken jälkeen minulla nimittäin on varma ja vahva tieto siitä, että minä selviän. Minä olen selvinnyt tähän saakka, olen selvinnyt aiemmista tammikuista, tulen selviämään tulevaisuudessakin. Matka tulee olemaan vielä pitkä ja kuoppainen, mutta tiedän, että jaksan kulkea suruni läpi kohti valoa. Rämpien, kaatuillen, suuntaa aina uudestaan hakien. Tänään tunnen oman vahvuuteni – sen, jonka elämä on pakottanut minut kasvattamaan. Ei suru pienentynyt ole, minä vain kasvanut sen ympärillä. Tänään olen vapaa elämääni viime vuonna piinanneista valheista, olen vapaa jatkamaan elämääni yksin eteenpäin. Minä ja minun elämäni, tämän näköisenä, tämän kokoisena, kipuineen, onnen hetkineen, suruineen, iloineen, mutta minun elämäni. Tänään syleilen elämääni ja olen kiitollinen siitä, että sain herätä tähänkin aamuun.

On uusi aamunkoi.

Päivä, jona he toisen lapsensa menettivät

Kelmeän valon loisteessa näytellään surullista näytelmää. Kuolema on laskeutunut pimeään huoneeseen suuren sairaalan uumenissa. Nainen valuu lapsivettä ja verta kirkkaan valon alla kylmällä pöydällä. Toivo on jo mennyt. Tuhoutuneet unelmat katoavat miehen huudon mukana ilmaan. Nainen on ilmeetön. Hän makaa turtana pöydällä tuijottaen hämärän huoneen kaukaista nurkkaa. Hänen katseensa vaeltaa kelloon, jonka viisarit värähtävät puolenyön yli. Kyyneleet kastelevat miehen kasvot, lääkäri naputtaa tietokonetta pelokkaana. Pieni vauva liikkuu vilkkaasti naisen mahassa. Ei tiedä vielä kohtaloaan, pieni raukka. Lääkäri peittelee kauhuaan huonosti, puhuu kuin transsissa irrallisia asioita. Selittää, kuinka kolmas raskaus tulisi olemaan äärimmäinen riskiraskaus, ei takeita onnistumisesta, ei takeita elävästä lapsesta. Nainen tuijottaa vuoroin nurkkaa, vuoroin tehtäväänsä huonosti istuvaa lääkäriä, kauhuissaan olevaa miestään. Hän toistelee mielessään opettelemiaan vuorosanoja: "minä arvasin", hän oli harjoitellut ennen jokaista käyntiä lääkärillä. Enää noita sanoja ei ollut tarve sanoa.

Nainen nousee lopulta pöydältä. Tuomio on tullut. Pimeässä nurkassa selitetään heidän loppuelämän kohtaloa. Vauva tulee kuolemaan syntyessään, elää vielä turvassa naisen kohdussa. Synnytys käynnistetään aamulla. Papereissa tulee lukemaan keskiraskauden keskenmeno, vaikka lääkärinkin mielestä se on liian vähän sanottu kaikesta kauheudesta. Kaikkien muiden silmät ovat punaiset - paitsi naisen. Hän ei tunne mitään. Kaikki tunne on kadonnut hänen kehostaan, sielustaan ja mielestään. Nainen on kuin syntymätön lapsi, ihminen ilman mitään kirjoitettua. Ei ole mennyttä, ei tulevaa, ei edes tätä hetkeä. Hän on kylmän rationaalinen. Hän tietää, että hänen täytyy synnyttää lapsensa kuolemaan. Kulkea kaiken tuskan läpi vain saadakseen lapsensa kuolleena syliinsä. On hänen vuoronsa. Ikiaikaisessa äitien linjassa hän on seuraava. Miljoonien äitien vanavedessä hän hyvästelee lapsensa. Uudestaan. Jälleen kerran. Hänen osansa on synnyttää kuolemaa ja sen hän tekee, koska muuta ei voi. Koska elämä ei anna hänelle vaihtoehtoja.

Hoitaja kuljettaa heidät käytävään. Käytävän nurkassa pauhaa televisio tyhjää tositeeveetään. Nainen pysähtyy tuijottamaan ruutua, jossa merkityksettömät kuvat välähtelevät kuin ilkkuen elämästä, jossa kaikki on kepeää. Tuo tyhjämielisyyden kuvakavalkadi nauraa vahingoniloisena ja muistuttaa maailmasta, jossa he eivät enää elä. Lääkäri kulkee heidän ohitse katsellen muualle kiireisen näköisenä. Ei raukka kestä heidän kohtaloaan, pakenee lääketieteen kohtaamattomuuden suojaan. Hoitaja antaa naiselle lääkkeitä. Hän lähtee kuljettamaan heitä, elämän uudestaan pettämiä, kohti kauhujen huonetta. Sanoja ei vaihdeta, on vain hiljaisuus. Käytävät muistuttavat menneestä, niistä hetkistä, jolloin toivoa vielä oli. Viimeksi nainen kulki matkan sängyssä maaten, nyt hän ihmettelee näkymää ja kiemurtelevia käytäviä. Matka tuntuu ikuisuudelta. Hiljaiset käytävät tuntuvat kaartuvan kolmikon päälle kuin kuiskien pahoittelujaan. Yö on laskeutunut kiireiseen sairaalaan antaen heille luvan olla kohtaamatta ketään.

He asettelevat sängyt vierekkäin. Ajattelevat kai, että läheisyys suojaisi heitä pahimmalta. He pienet raukat, jotka eivät aavistaneet sitä, kuinka paljon oli jo tuhottu - kuinka peruuttamattoman suunnan heidän elämänsä tuona yönä otti. Kuinka mikään ei enää korjaisi heitä, kuinka mies suistuisi surussaan niin kovin kauas kaikesta kauniista. Kuinka kaikki hajoaisi vielä tuhanteen kertaan niin pieneksi, ettei mikään sitä enää korjaisi. Naiselle annetaan lääkkeitä. Hänen pitäisi nukkua ja kerätä voimia, kerrotaan. Mutta edes kemiallinen apu ei kuljeta mieltä turvaan. He vaipuvat valveuneen, joka ei tuo mukanaan armoa, ei helpotusta.

Aamun säteet valaisevat tuon julman huoneen. Nainen makaa sängyssä ja taistelee mielen reunoilta hyökkääviä kauhuja vastaan. Tuska viiltää, kipu vie voimat, ahdistus salpaa hengityksen. Naisen mieli kuitenkin suojelee häntä. Nyt ei saa luovuttaa, nyt täytyy jaksaa. Ikuisuuden jälkeen hoitaja tulee huoneeseen. Hän on kiireinen, nainen aistii. Kiireinen hoitaja selittää poukkoillen lääkkeistä ja kipupumpusta. Hän unohtaa arkisen kiireensä keskellä kertoa naiselle ja miehelle, mitä tulee tapahtumaan. Hän laittaa kanyylin ja antaa naiselle lääkkeet. Hänellä on kiire töissä eikä henkilökohtaisenkaan elämän murheet jätä häntä rauhaan edes tuossa kauhun huoneessa. Lääketiede termeineen tuo hänelle tarvittavan rauhan, antaa hänelle luvan unohtaa ihmisen ja kohdata vain diagnoosin. Kyllä varmaan joku toinen on kaiken jo selittänyt, hän ajattelee kiirehtiessään seuraavaan huoneeseen.

Hoitajan asettama kanyyli polttaa naisen kädessä. Nainen makaa vasemmalla kyljellään hiljaa. Hän pelkää suunnattomasti tulevaa kipua. Hän ei haluaisi tuntea mitään ja samalla hän toivoisi, että kaikki olisi ohitse. Nainen tietää, että kipu on ainoa tie kaiken läpi, siksi hän jaksaa. Mieli kamppailee kauhua vastaan onnistumatta siinä enää kovinkaan hyvin. Supistukset alkavat. Ne vavisuttavat naisen kehoa yksi toisensa jälkeen voimistuen. Nainen käpertyy kivusta sängyssään. Kipu ei ole vain fyysistä vaan jokainen supistus pakottaa palan kauhua naisen mieleen. Hän painaa viimein nappia. Helvetillinen kipulääke humahtaa hänen kehoonsa polttaen suonissa. Kipu ei kuitenkaan lakkaa, se vain voimistuu kuin irvaillen: luuletko pääseväsi minusta. Kyyneleitä ei edelleenkään ole. Jokin suurempi voima suojaa naisen kamppailua kipua ja kohtaloa vastaan.

Tunnit kuluvat. Kipulääke antaa hetken armahduksen, ajattelee kai välinpitämättömyydessään antavansa naiselle edes hetken rauhan, mahdollisuuden henkäistä ennen uskomatonta tuskan tietä. Nainen on vaipunut niin syvälle itseensä, ettei enää rekisteröi miestä huoneen nurkassa. Mies on kauhuissaan. Mies tuijottaa vuoroin tuskan kanssa kamppailevaa naista, vuoroin kirkkaan talviauringon valaisemia seiniä. Hän ei usko kestävänsä kaikkea. Ei näin voi käydä, ei enää, ei uudestaan. Hän on ulkopuolinen, syntymän ja kuoleman läpileikkaavassa hetkessä niin totaalisen ulkopuolella ja yksin. Hän haluaisi auttaa, mutta ei ole mitään, mitä hän voisi tehdä. Mistä hän osaisikaan? Miten kukaan voi osata kohdata lapsensa menetyksen uudestaan? Tämän lapsen, joka toi mukanaan niin paljon toivoa ja rakkautta. Uskon siitä, että elämä vielä kantaisi ja että hän saattaisi pitää naiselle antamansa lupauksen. Ehkä mies luovutti, ehkä hänelle annettu kohtalo oli liikaa, tuona kirkkaana talvipäivänä aivan liikaa.

Hoitaja muistaa yhtäkkiä pariskunnan huoneessa kymmenen. Muistikohan hän jo viedä portatiivin? Ei varmasti, tässä kiireessä unohtuu kaikki, hän manaa mielessään. Hän hakee varastosta metallisen ämpärin ja kuljettaa sen huoneeseen. Näky on surkea. Nainen makaa paikallaan hiljaa, mies istuu ilmeettömänä huoneen nurkassa. Hän katsoo naista ja ajattelee puhuvansa selkeästi. Hän tavaa sanan portatiivi naiselle. Nainen ei tunnu ymmärtävän. "Käyt tässä sitten pissalla, ettei mun tarvi sitä sitten vessanpöntöstä kaivella", hoitaja ajattelee selventävänsä. Nainen tuntuu ymmärtävän vielä vähemmän. Voi kunpa olisi ollut joku helpompi potilas tälle aamulle, nämä ovat niin kuluttavia, hoitaja ajattelee itsekseen.

Portatiivi tuijottaa naista avonaisesta vessan ovesta. TÄ-MÄ ON POR-TA-TII-VI, oli hoitaja hänelle tavannut. Naiselle alkaa valjeta, miten vauva syntyy. Hän tuskin synnyttää vauvaansa sängyssä vaan tuon irvokkaan ämpärin päällä. Kuvotus vavistelee hänen kehoaan valtavan supistuksen tahdissa. Ämpäri, lapseni syntyy ämpäriin, hän toistelee hädissään mielessään. Yhtäkkiä mies nostaa kädet kasvoilleen, kun nainen parahtaa veren ja lapsiveden alkaessa valua jalkojen välistä. Verta on paljon, se pulppuaa. Nyt se alkaa, nainen arvaa. Kiireinen hoitaja on juuri pyyhältänyt sisään ja on jo tekemässä lähtöä. Nainen pyytää varovasti, josko hoitaja vielä jäisi. Josko hän auttaisi.

Hoitaja on ärtynyt, toisessa huoneessa kaivattaisiin häntä jo. Naisen ilme on kuitenkin niin hätääntynyt, että hän ei saata lähteä. Hoitaja tuntee, kuinka jokin ihmisyys läikähtää hänen sisällään. Hän nostaa vapisevan ja tokkuraisen naisen sängystään ja saattaa portatiiville. Nainen tärisee kauhuissaan ja tuijottaa häntä silmiin kuin pieni lapsi. Naisen vihreät silmät huutavat apua niin lujaa, että hätähuuto kaikuu huoneen seinissä. Hoitaja vilkaisee huoneeseen. Mies on noussut tuolistaan ja siirtynyt hädissään jonnekin, mistä ei näe kaikkea. Hoitaja kokoaa itsensä, katsoo tuota elämän runtelemaa naista silmiin ja yrittää antaa voimaa, hetkeksi kiire väistyy.

Supistukset painavat naisen kohtua. Kipu on huumaava, se sumentaa tajunnan. Nainen tuijottaa hoitajaa silmiin. Hetken hän kuvittelee, että hoitaja on pahoillaan hänen vuokseen. Ohikiitävän hetken hän luulee hätänsä peilautuvan hoitajan sinisistä silmistä. Nainen tuntee, kuinka hänen kohtunsa supistaa uudestaan ja uudestaan, yrittää saada syntymään sitä pientä ihmettä, jota nainen niin kovasti on odottanut. Tuota pientä elämän lahjaa, joka elämällään olisi antanut niin paljon. Nyt tuo elämä tulee päättymään. Viimein hetki on läsnä. Valtavan kivun saattelemana naisen kohtu antaa periksi ja pieni elämän ihme syntyy - vain kuollakseen. Vauva kolahtaa metalliseen ämpäriin. Kolahtaa. Tuota kolinaa ei unohda kukaan huoneessa ollut. Tuo ääni kaikuu heidän mielissään vielä vuosien päästä. Ei parahdusta, ei vastasyntyneen itkua ja onnenkyyneleitä. Vain kolahdus, joka siirtää kaiken pois paikoiltaan. Hän syntyi, nainen kuiskaa hiljaa.

Hoitaja oli saattanut naisen takaisin sänkyyn, istukka kun ei meinaa tulla ulos. Nainen ponnistaa vielä kerran, hänen voimansa alkavat olla loppu, istukka ei vain tule. Hoitaja painaa hänen vatsaansa ja yrittää kannustaa. Olet reipas, hoitaja kuulee itsensä sanovan. Hän on hivenen ylpeäkin itsestään, sai työnnettyä kiireensä pois ja oltua läsnä edes pienen hetken. Hän huomaa, kuinka nainen alkaa murentua. Kauhu selkeästi iskee mielen laitamilta täyttäen naisen koko olemuksen. Tuon sikiön pian näytille, hoitaja sanoo ja hakee portatiivin. Synnytyksen uuvuttama nainen kohoaa sängyltä yllättävällä voimalla ja kirkkaalla äänellä, suoraan silmiin tuijottaen lausuu: hän on meidän vauva, sano vauva, älä sikiö. Hoitaja hätkähtää ja mumisee, kuinka tekee vain työtään ja heidän työssään se on kyllä sikiö. Nainen tuijottaa häntä vaatien ja huone tuntuu kuin pienentyvän naisen vaatimuksen edessä. Hoitaja tuntee itsensä pieneksi surullisen äidin raivokkaan ja revityn rakkauden edessä. Hän lähtee pikaisesti portatiivin kanssa mutisten vahvistusta enemmän itselleen kuin muille; kyllä 17-viikkoinen on vain sikiö eikä tässä työssä ole aikaa tunteilla.

Nainen ihmettelee omaa voimaansa. Mistä hän saikaan sanat! Mutta tuo pieni ihme on heidän vauvansa. Sukunsa nuorin, niin kovasti odotettu pikkuveli, serkku, veljenpoika, siskonpoika, lapsenlapsi. Lääketiede ei anna heille suojaa, diagnoosikoodit eivät tuo välinpitämättömyyttä. Hän haluaa nähdä vauvansa niin paljon kuin se samalla pelottaakin. Hoitaja tulee nopeasti. Naisen vaativuus sai hänet asettelemaan vauvan kauniisti, etsi keltaisen piponkin tuolle pienelle. Hänellä on käsissään pieni valkoinen arkku, jota hän pitää sylissään peittäen näkymän. Hoitaja änkyttää hieman, kyselee onko nainen valmis - että millä viikoilla esikoinen syntyikään. Nainen hermostuu silminnähden, kaikkea luonnettaan vastaan tiuskaisee jo hoitajalle ja vaatii tätä antamaan vauvan hänelle. Ja kuinka hänen sydämensä sulaakaan! Mikä ihmeellinen ja kaunis pieni poika hänen edessään onkaan! Aivan isänsä näköinen, uskomaton ihme keltainen pipo päässään valkoisen pitsipeiton alla. Vauva on niin valmis ja täydellinen. Kymmenen pientä sormea, kymmenen pientä varvasta, kulmakarvat, pään alle kauniisti asetellut kädet, aivan kuin tuo pieni rakas vain nukkuisi. Nainen ottaa vauva varovasti syliinsä ja tuo pienet kasvot lähemmäs omiaan. Hän tutkii nuo kasvot tarkkaan, yrittää painaa jokaisen piirteen sydämeensä, tallettaa nenän muodon, poskien pyöreyden ja huulten kaaren jonnekin, mistä kukaan ei voisi koskaan tuota muistoa häneltä viedä.

Mies ottaa vauvan vuorostaan syliinsä. Poika on aivan hänen näköisensä, sama nenä, samat kulmat. Pienen pieni poika isänsä turvallisessa sylissä. Kyyneleet tulevat vaativina ja polttavina. Ne kastelevat puseron, tippuvat pienen pojan varpaille.Voi kuinka mies poikaa kaipaakaan. Kuinka paljon toiveita tuon pienen ihmisenalun mukana kuolikaan. Kuinka mies olisi halunnut saada kokea kaiken sen, mitä pieni poika veljineen olisivat antaneet. Hän olisi niin halunnut olla isä näille pienille pojille. Hän suree isoveljeä ja pikkuveljeä, hän suree menetettyä perhettä, kaikkea sitä kaunista, mistä hän jo toistamiseen joutuu luopumaan. Hoitaja tulee huoneeseen. Mies vilkaisee naista, joka päättäväisenä ilmoittaa, ettei vauvaa saa vielä viedä. Mies saattaisi olla eri mieltä, mutta tietää hetken tärkeyden. Tämä on kaikki, mitä he koskaan tulevat tämän lapsen kanssa saamaan.

Isoäiti avaa huoneen oven. Suru lyö kasvoille välittömästi. Kuinka pahoillaan hän onkaan näiden pienten lasten puolesta. Äidin ja isän, pienen pojan. Jo toistamiseen hän hyvästelee lapsenlapsensa kuolleena. Hän on surullinen itsensä vuoksi, mutta ennen kaikkea tyttärensä puolesta. Suru on kaksinkertainen – suru menetetystä pienestä pojasta, mutta myös suru tyttären surusta. Kuinka hän toivoikaan, että tällä kerralla tämä pieni perhe olisi saanut kokea onnen. Tytär istuu sängyllä pieni lapsi sylissään. Tummat hiukset valuvat kasvoille, kun tuo hetkessä niin pieneltä näyttävä tyttö heijaa hellästi lastaan. Samassa hetkessä on läsnä tuoreen äidin valtava ja sydäntä pakahduttava ylpeys – ja suunnaton suru, sielua palasiksi repivä suru.

Nainen nostaa katseensa kohti huoneeseen tulijoita. Kaksi mummoa ja vaaria, ystävä. Hän tunnistaa itsessään reippauden, joka on muita varten. Hän on järkevä ja puhuu loogisesti. Ei anna tunteille ylivaltaa. Kai reippaus on suojakeino, tuntuu niin vaikealta olla niin avuton kuin todellisuudessa on. Nainen esittelee lastaan, tarjoaa syliin. Kaikki pitävät pientä lasta sylissä. Ystäväkin, tuo joka odottaa omaa vauvaansa vain muutama viikko naista jäljessä. Kai kauhu hänenkin mieltä kiertää – mitä jos tämä kävisi minulle? Ystävä on kuitenkin järkevä, tietää naisen tarvitsevan häntä, sivuuttaa siksi kauhunsa ja pelkonsa ja antaa itsestään enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Iltavuoron hoitaja on luonteeltaan positiivinen ihminen. Hän ajattelee, että pirteällä elämänasenteella voi korjata melkeinpä kaikki ongelmat. Hän kuuntelee raporttia illan potilaista ja päättää tämänkin illan perheen kohdalla valita pirteyden lähestymistavakseen. Yksi raskaus takana, kuollut pikkukeskosena, nyt keskiraskauden keskenmeno. Onhan se harvinaista, mutta sellaista elämä on! Keskiraskauden keskenmenoja tapahtuu vain muutamalle prosentille, ne ovat paljon harvinaisempia kuin alkuraskauden keskenmenot – mutta hän on päättänyt suhtautua tähänkin asiaan pirteästi. Turha on voivotella enää, kun kaikki on jo ohi. Täytyy suunnata katse tulevaan. Ei hän itse surusta mitään tiedä, omat vanhemmatkin vielä elossa, mutta tuskin se nyt niin kamalaa voi olla, etteikö pirteys auttaisi! Hän ajattelee pirteitä asioita astuessaan huoneeseen.

Nainen ja isoäiti nostavat molemmat kauhuissaan katseensa, kun matkaopasta muistuttava hoitaja avaa huoneen oven ja tervehtii ylenpalttisen reippaasti. HEEEEEEEEEEEEI, MITENKÄS TÄÄLLÄ VOIDAAAAAN, tuo tilanteesen täysin sopimaton pirteyden perikuva venyttää sanojaan. Hymy ulottuu korvasta korvaan. Isoäiti laulaa Suojelusenkeliä pienelle lapsenlapselleen ja hoitaja aloittaa pirteän puhetulvan, jota kukaan huoneessa olija ei rekisteröi. Lopulta hoitajakin hiljenee ja hieman näreissään vaihtaa painoa jalalta toiselle. Mikä ihmeen itkumaratoni tämä nyt on? Miten tuollaista sikiötä nyt itkeskellä tarvitsee. Nainen heijaa vauvaa kuin oikeaa lasta. Hän ei ymmärrä lainkaan. Lopulta nainen osoittaa sanansa hänelle. Kertoo, että vauvan voisi viedä nyt, kysyy vielä, että minne vauva viedään. ”Mää laitan sen tonne jääkaappiin niin tulee sitten lähetti huomenna hakemaan patologialta, jos nyt joku kerkee”, hoitaja kertoo totuudenmukaisesti. Nainen tuntuu ottavan uutisen kummallisesti. Mitä se nyt alkoi itkeä, hoitaja pohtii edelleen leveästi hymyillen. Nappaa sitten vauvan arkussaan ja marssii iloisin askelein ulos huoneesta.

Kun kaikki ovat lähteneet, nainen romahtaa. Hän makaa sängyssä ja luulee kuolevansa. Oikeastaan jo tietää kuolevansa. Ei voi olla muuta vaihtoehtoa. Häneen sattuu niin paljon, ettei hän voi enää ymmärtää kivun määrää. Hän kokeilee ihoaan, sivelee sormillaan rintaansa, tyhjää vatsaansa. Hän tuntee ihonsa olevan viimeinen pelastuksensa. Ilman ihoa hän hajoaisi palasiksi ja katoaisi. Hänen sielunsa katoaisi tuulen mukana ilmaan, nousisi ja jättäisi tämän elämän raiskaamaan ruumiin makaamaan tuolle kolkolle sängylle. Nainen katselisi itseään kaukaa, onnellisena ja kivusta vapaana. Mutta hän on vielä täällä. Kaikesta kivusta huolimatta hän ei kuolekaan. Nainen tuntee, kuinka tuska ottaa valtaansa jokaisen solun hänen kehostaan. Tuska tuntuu sormissa, se kiertää jokaisen lihaksen läpi, hakkaa tiensä aivojen jokaisen sopukkaan, puristaa sydämen kasaan. Hän yrittää hengittää, hengittäminenkin on vaivalloista. Vai kuoleeko hän sittenkin? Nainen on niin syvällä itsessään, ettei rekisteröi mitään ympäriltään. Ei ole kuin hän ja äärimmäinen taistelu todellisuuden kanssa. Mieli on viimeisellä reunalla. Aivan rajalla, putoamisen partaalla.

Mies tuijottaa vaimoaan. Hän näkee, kuinka äärimmäisillä rajoilla tämä kamppailee. Kaksi unetonta vuorokautta, ei ole syönytkään. Hänen tekee niin pahaa ja samalla tuo kipu on hänenkin. Hänen ja heidän, jälleen kerran, taas kaikki alusta. Mies kokee, kuinka hänen täytyy jaksaa naisen vuoksi, olla vahvempi – eikä hän rehellisesti sanottuna enää jaksaisi. Nainen makaa paikallaan, näyttää kuin hän ei enää hengittäisikään. Hän ei pääse lähelle, ei vaikka yrittää sivellä vaimoansa niin hellästi kuin vain kykenee. Ei mieskään paremmin voi, mutta shokki suojaa häntä vielä. Vielä hetken. Jälkeenpäin he eivät muista tuosta päivästä juuri mitään.

Pirteä hoitaja marssii jälleen sisään. Hän on vakuuttunut, että positiivinen elämänasenne varmasti tarttuu näihin ihmisiinkin. Ei hän ainakaan surkuttelemaan ketään rupea! Nainen tuijottaa ilmettömänä eteensä, mies istuu kauempana. Naisen äitikin on tullut, hoitaja ei oikein pidä, että omaiset tulevat paikalle esittämään vaatimuksiaan. Tämäkin vaatii lapselleen rauhoittavia, sanoo muka, että tytär on ilmeisen huonossa kunnossa. Ei suru kyllä lääkkeillä lähde, se täytyy surra, hoitaja sanoo ääneenkin. Sanat herättävät naisen, joka katsoo häntä yhtäkkiä syvälle silmiin ja sanoo hitaasti ja äärimmäisen tyynesti: ”älä kerro minulle suremisesta.” Nainen kohoaa sängyltä ja vangitsee katseellaan hoitajan paikalleen. ”Älä kerro minulle, kuinka minun kuuluu surra. Minä hautasin esikoiseni vuosi sitten, minä kyllä tiedän, mitä suru on. Minä en ole kertaakaan syönyt yhtä ainoatakaan pilleriä – mutta nyt, mutta nyt kun olen synnyttänyt toisen lapseni kuolemaan, tuntuu tämä suru hieman liian kohtuuttomalta.” Hoitaja sävähtää, nainen on vakuuttava, sanat kaikuvat huoneen seinillä. Naisen äiti katsoo häntä yhtä tarkasti. Hänen tekee mieli paeta, mutta hän ottaa pirteän ulkokuorensa jälleen käyttöön ja päättää kertoa samalla sairauslomasta. Sitä saa kolme päivää, yleensähän keskenmenopotilaat eivät saa sitäkään, mutta nyt voidaan harkita vähän pidempää. Hoitajan mielestä hän osoittaa armollisuutta ja empatiaa, tuntee hieman ylpeyttäkin sanoistaan. Samalla hän kaivaa lapsettomuusoppaat esiin ja asettaa ne pöydälle naisen eteen. Ei hän nyt oikein parempiakaan keksinyt, kun eihän tämä mikään lapsikuolemakaan ollut. Kotiin pitäisi nyt lähteä, eikä lääkäriäkään keskenmenopotilaat näe. Kyllä se sitten taas siitä, mutta kannattaa nyt varmaan saada mielenterveys kuntoon ennen kuin uutta raskautta yrittää. Soittelet sitten itse sitä jälkitarkastusaikaa. Pirteä puhetulva on taukoamaton. Onneksi minulla on tämä ammattitaitoni, pirteä pohtii. Kyllä minä ammattilaisena tiedän, mikä on parasta.

Kun pirteä matkaopas vihdoin häviää huoneesta, nainen vaipuu jälleen itseensä. Lysähtää kasaan sänkyynsä. Uppoaa jonnekin mielen syövereihin, yrittää pitää mieltään epätoivoisesti reunalla, yrittää estää sitä putoamasta. Hän näkee mustan kuilun, pimeän äärettömyyden, johon hänen mielensä on luisumassa. Hän ei näe enää muuta. Hän horjuu niin reunalla, ettei uskalla vilkaista taakseen. Nainen hengittää vain pinnallisesti, juuri sen verran, ettei yksikään hengenveto aiheuttaisi järistystä, joka suistaisi hänet mielensairauden syvyyksiin. Hän yrittää olla kuulematta pirteän sanoja, mutta ne kaikuvat mustan kuilun seinämistä. ”Ehei, ei keskenmenopotilaat lääkäriä tapaa!” kajahtaa yhdestä seinämästä. ”Suru täytyy surra!”, vastaa toinen seinä. Sana keskenmeno jää kummittelemaan syövereihin. Se huokaa, huutaa, ilkkuu. Se mikään vauva ollut. Hoitajan pirteys syventää pimeyttä, saa naisen tuntemaan itsensä vielä oudommaksi, hullummaksi ja sairaammaksi. Minussa on jotain vikaa, hakkaa hänen mielessään.

Matkaopas on saanut kierroksensa päätökseen ja avaa reippaasti taas huoneen kymmenen oven. Psykiatri oli määrännyt rauhoittavia, pyytänyt konsultoimaan, jos tilanne pahenisi ja kirjoittanut kahden viikon sairausloman. Hoitajaa hieman harmittaa, että joutuu syömään sanansa lääkärin määräyksestä. Nainen on ilmeetön eikä edes katso häneen. Lääkärin suosituksesta hoitaja lupaa naiselle vielä yhden yön sairaalassa, tarkkailun vuoksi. Kun niin huonossa kunnossa olet, hän kuitenkin vielä korjaa perään. Pakkohan naisenkin on ymmärtää, että ei tämä mikään hotelli ole, vaikka palvelu ensiluokkaista onkin. Pirteä hoitaja purjehtii ulos tuosta hänelle niin arkisesta huoneesta ja unohtaa tuon iltavuoron turhanpäiväiset tapahtumat välittömästi. Mitä näitä miettimään!

Yö on laskeutunut. Luminen maa hohtaa valoaan sairaalan valkoisista seinistä. Eräässä tuon sairaalan huoneista palaa vielä valo. Huoneessa nainen ja mies ovat käpertyneinä toistensa viereen, makaavat hiljaa aivan kiinni toisissaan television täyttäessä tyhjyyden äänillään. He puristavat toisiaan, toivovat kai molemmat, että selviäisivät. He tietävät, nuo kaksi, mitä on edessä – ja pelkäävät tulevaa matkaa jo valmiiksi. Kuinka elämä heitä kohteleekin, kuinka rumasti tulee vielä kohtelemaan. Kuinka surullista onkaan, ettei mikään tuska vie pois seuraavaa. Että suurinkaan suru ei ole onnen lunastus. Valkoisen muovikellon viisari värähtää vuorokauden vaihtumisen merkiksi. 24 tuntia, jotka merkitsivät heidät syvällä ja kipeällä haavalla. Haavalla, jonka kivusta he maksaisivat vielä pitkään. Vielä tuo haava arpeutuisi, mutta leikkaisi silti koko heidän olemuksensa niin kauan kuin he elävät. Isoveljensä luo lähtenyt pikkuveli, hän joka oli toivo yön synkkyydessä, valo kaikessa järjettömyydessä. Ja jälleen he ovat kahdestaan. Takana 24 tuntia, joissa elämän ääripäät tanssivat huumaavaa tanssiaan kuin transsissa. Elämä ja kuolema, vanhemmuus, kuolleet toiveet, lohduttomuus, suuri tuska, häpeä, kipu, kaikki läsnä tuona päivänä tuossa huoneessa - ja tuo kaikki syvällä siinä haavassa, jolla elämä heidät tuona päivänä merkitsi.

Mies ottaa naisen hellästi syliinsä, painaa tämän kiinni rintaansa, laskee leukansa kiinni häneen, puristaa tiukemmin. Kuin kuiskaten sitten lausuu: ”minä näin äsken mummun hymyilevät kasvot. Mummu tuli hakemaan rakastaan. Roope on päässyt perille.” On syntymä ja kuolema, on erään elämän matkan pää. On uusi päivä.

Keskiviikko Kolmas Päivä Tammikuuta

Arkinen keskiviikko toisille, minulle Keskiviikko Kolmas Päivä Tammikuuta. Päivä, joka on merkitty syvällä haavalla sydämeeni.

Nämä päivät eivät ole vain päiviä. Nämä eivät kaikessa arkisuudessaan ole arkisia. Nämä ovat Päiviä. Kaikesta tavanomaisesta erottuvia päiviä, minuutin tarkkuudella mieleen painuneita hetkiä. Jotain, mitä mieli eikä keho unohda. Kädet muistavat pienet kylmät jalat. Syli pienen pojan painon. Sormi muistaa pikkuruisen käden puristuksen, silmät kuolleiden kasvojen ilmeen. Kämmenet muistavat viimeisen pesun, lipsuvat kylmät jalat ja pienen pepun pyöreyden. Jalat muistavat sairaalalta pois vievät painottomat askeleet, posket tuulen kylmyyden. Rinnat muistavat maidon painon, tarpeettoman ja polttavan painon. Mieli paiskoo yksittäisiä muistikuvia: apteekin kassatädin ilme, tekstiviestin sanamuoto, makuuhuoneen pimeys, lakanoiden väri. Katkonainen uni ja epätoivo herätessä. Ja sydän. Sydän muistaa armottomalla tarkkuudella tuskan suuruuden, kaiken peittävän kivun ja epätoivon viiltävyyden. 

Minulle tämä arkinen keskiviikko on muistojen kavalkadi. Kehoni ja mieleni kertomus menneestä - päivästä, joka muutti Kaiken. Tänään olen muistojeni vanki, koetun ja eletyn elämän näyttämö, jossa sydämeni vuotaa monologinsa koko olemukseeni. Tänään minä hengitän suruani, olen yhtä kaiken sen kaipauksen kanssa, joka polttaa sieluni jokaista nurkkaa. Huomenna hengitän jälleen vapaammin, tiedän sen - hyppään ajan armollisuuden syliin ja annan elämän kuljettaa jälleen eteenpäin. Mutta tänään, tänään olen täysin suruni summa, tänään minä olen se tuska, joka merkitsi minut kaksi vuotta sitten, Kolmas Päivä Tammikuuta 2016.