Päivä, jona he toisen lapsensa menettivät

Kelmeän valon loisteessa näytellään surullista näytelmää. Kuolema on laskeutunut pimeään huoneeseen suuren sairaalan uumenissa. Nainen valuu lapsivettä ja verta kirkkaan valon alla kylmällä pöydällä. Toivo on jo mennyt. Tuhoutuneet unelmat katoavat miehen huudon mukana ilmaan. Nainen on ilmeetön. Hän makaa turtana pöydällä tuijottaen hämärän huoneen kaukaista nurkkaa. Hänen katseensa vaeltaa kelloon, jonka viisarit värähtävät puolenyön yli. Kyyneleet kastelevat miehen kasvot, lääkäri naputtaa tietokonetta pelokkaana. Pieni vauva liikkuu vilkkaasti naisen mahassa. Ei tiedä vielä kohtaloaan, pieni raukka. Lääkäri peittelee kauhuaan huonosti, puhuu kuin transsissa irrallisia asioita. Selittää, kuinka kolmas raskaus tulisi olemaan äärimmäinen riskiraskaus, ei takeita onnistumisesta, ei takeita elävästä lapsesta. Nainen tuijottaa vuoroin nurkkaa, vuoroin tehtäväänsä huonosti istuvaa lääkäriä, kauhuissaan olevaa miestään. Hän toistelee mielessään opettelemiaan vuorosanoja: "minä arvasin", hän oli harjoitellut ennen jokaista käyntiä lääkärillä. Enää noita sanoja ei ollut tarve sanoa.

Nainen nousee lopulta pöydältä. Tuomio on tullut. Pimeässä nurkassa selitetään heidän loppuelämän kohtaloa. Vauva tulee kuolemaan syntyessään, elää vielä turvassa naisen kohdussa. Synnytys käynnistetään aamulla. Papereissa tulee lukemaan keskiraskauden keskenmeno, vaikka lääkärinkin mielestä se on liian vähän sanottu kaikesta kauheudesta. Kaikkien muiden silmät ovat punaiset - paitsi naisen. Hän ei tunne mitään. Kaikki tunne on kadonnut hänen kehostaan, sielustaan ja mielestään. Nainen on kuin syntymätön lapsi, ihminen ilman mitään kirjoitettua. Ei ole mennyttä, ei tulevaa, ei edes tätä hetkeä. Hän on kylmän rationaalinen. Hän tietää, että hänen täytyy synnyttää lapsensa kuolemaan. Kulkea kaiken tuskan läpi vain saadakseen lapsensa kuolleena syliinsä. On hänen vuoronsa. Ikiaikaisessa äitien linjassa hän on seuraava. Miljoonien äitien vanavedessä hän hyvästelee lapsensa. Uudestaan. Jälleen kerran. Hänen osansa on synnyttää kuolemaa ja sen hän tekee, koska muuta ei voi. Koska elämä ei anna hänelle vaihtoehtoja.

Hoitaja kuljettaa heidät käytävään. Käytävän nurkassa pauhaa televisio tyhjää tositeeveetään. Nainen pysähtyy tuijottamaan ruutua, jossa merkityksettömät kuvat välähtelevät kuin ilkkuen elämästä, jossa kaikki on kepeää. Tuo tyhjämielisyyden kuvakavalkadi nauraa vahingoniloisena ja muistuttaa maailmasta, jossa he eivät enää elä. Lääkäri kulkee heidän ohitse katsellen muualle kiireisen näköisenä. Ei raukka kestä heidän kohtaloaan, pakenee lääketieteen kohtaamattomuuden suojaan. Hoitaja antaa naiselle lääkkeitä. Hän lähtee kuljettamaan heitä, elämän uudestaan pettämiä, kohti kauhujen huonetta. Sanoja ei vaihdeta, on vain hiljaisuus. Käytävät muistuttavat menneestä, niistä hetkistä, jolloin toivoa vielä oli. Viimeksi nainen kulki matkan sängyssä maaten, nyt hän ihmettelee näkymää ja kiemurtelevia käytäviä. Matka tuntuu ikuisuudelta. Hiljaiset käytävät tuntuvat kaartuvan kolmikon päälle kuin kuiskien pahoittelujaan. Yö on laskeutunut kiireiseen sairaalaan antaen heille luvan olla kohtaamatta ketään.

He asettelevat sängyt vierekkäin. Ajattelevat kai, että läheisyys suojaisi heitä pahimmalta. He pienet raukat, jotka eivät aavistaneet sitä, kuinka paljon oli jo tuhottu - kuinka peruuttamattoman suunnan heidän elämänsä tuona yönä otti. Kuinka mikään ei enää korjaisi heitä, kuinka mies suistuisi surussaan niin kovin kauas kaikesta kauniista. Kuinka kaikki hajoaisi vielä tuhanteen kertaan niin pieneksi, ettei mikään sitä enää korjaisi. Naiselle annetaan lääkkeitä. Hänen pitäisi nukkua ja kerätä voimia, kerrotaan. Mutta edes kemiallinen apu ei kuljeta mieltä turvaan. He vaipuvat valveuneen, joka ei tuo mukanaan armoa, ei helpotusta.

Aamun säteet valaisevat tuon julman huoneen. Nainen makaa sängyssä ja taistelee mielen reunoilta hyökkääviä kauhuja vastaan. Tuska viiltää, kipu vie voimat, ahdistus salpaa hengityksen. Naisen mieli kuitenkin suojelee häntä. Nyt ei saa luovuttaa, nyt täytyy jaksaa. Ikuisuuden jälkeen hoitaja tulee huoneeseen. Hän on kiireinen, nainen aistii. Kiireinen hoitaja selittää poukkoillen lääkkeistä ja kipupumpusta. Hän unohtaa arkisen kiireensä keskellä kertoa naiselle ja miehelle, mitä tulee tapahtumaan. Hän laittaa kanyylin ja antaa naiselle lääkkeet. Hänellä on kiire töissä eikä henkilökohtaisenkaan elämän murheet jätä häntä rauhaan edes tuossa kauhun huoneessa. Lääketiede termeineen tuo hänelle tarvittavan rauhan, antaa hänelle luvan unohtaa ihmisen ja kohdata vain diagnoosin. Kyllä varmaan joku toinen on kaiken jo selittänyt, hän ajattelee kiirehtiessään seuraavaan huoneeseen.

Hoitajan asettama kanyyli polttaa naisen kädessä. Nainen makaa vasemmalla kyljellään hiljaa. Hän pelkää suunnattomasti tulevaa kipua. Hän ei haluaisi tuntea mitään ja samalla hän toivoisi, että kaikki olisi ohitse. Nainen tietää, että kipu on ainoa tie kaiken läpi, siksi hän jaksaa. Mieli kamppailee kauhua vastaan onnistumatta siinä enää kovinkaan hyvin. Supistukset alkavat. Ne vavisuttavat naisen kehoa yksi toisensa jälkeen voimistuen. Nainen käpertyy kivusta sängyssään. Kipu ei ole vain fyysistä vaan jokainen supistus pakottaa palan kauhua naisen mieleen. Hän painaa viimein nappia. Helvetillinen kipulääke humahtaa hänen kehoonsa polttaen suonissa. Kipu ei kuitenkaan lakkaa, se vain voimistuu kuin irvaillen: luuletko pääseväsi minusta. Kyyneleitä ei edelleenkään ole. Jokin suurempi voima suojaa naisen kamppailua kipua ja kohtaloa vastaan.

Tunnit kuluvat. Kipulääke antaa hetken armahduksen, ajattelee kai välinpitämättömyydessään antavansa naiselle edes hetken rauhan, mahdollisuuden henkäistä ennen uskomatonta tuskan tietä. Nainen on vaipunut niin syvälle itseensä, ettei enää rekisteröi miestä huoneen nurkassa. Mies on kauhuissaan. Mies tuijottaa vuoroin tuskan kanssa kamppailevaa naista, vuoroin kirkkaan talviauringon valaisemia seiniä. Hän ei usko kestävänsä kaikkea. Ei näin voi käydä, ei enää, ei uudestaan. Hän on ulkopuolinen, syntymän ja kuoleman läpileikkaavassa hetkessä niin totaalisen ulkopuolella ja yksin. Hän haluaisi auttaa, mutta ei ole mitään, mitä hän voisi tehdä. Mistä hän osaisikaan? Miten kukaan voi osata kohdata lapsensa menetyksen uudestaan? Tämän lapsen, joka toi mukanaan niin paljon toivoa ja rakkautta. Uskon siitä, että elämä vielä kantaisi ja että hän saattaisi pitää naiselle antamansa lupauksen. Ehkä mies luovutti, ehkä hänelle annettu kohtalo oli liikaa, tuona kirkkaana talvipäivänä aivan liikaa.

Hoitaja muistaa yhtäkkiä pariskunnan huoneessa kymmenen. Muistikohan hän jo viedä portatiivin? Ei varmasti, tässä kiireessä unohtuu kaikki, hän manaa mielessään. Hän hakee varastosta metallisen ämpärin ja kuljettaa sen huoneeseen. Näky on surkea. Nainen makaa paikallaan hiljaa, mies istuu ilmeettömänä huoneen nurkassa. Hän katsoo naista ja ajattelee puhuvansa selkeästi. Hän tavaa sanan portatiivi naiselle. Nainen ei tunnu ymmärtävän. "Käyt tässä sitten pissalla, ettei mun tarvi sitä sitten vessanpöntöstä kaivella", hoitaja ajattelee selventävänsä. Nainen tuntuu ymmärtävän vielä vähemmän. Voi kunpa olisi ollut joku helpompi potilas tälle aamulle, nämä ovat niin kuluttavia, hoitaja ajattelee itsekseen.

Portatiivi tuijottaa naista avonaisesta vessan ovesta. TÄ-MÄ ON POR-TA-TII-VI, oli hoitaja hänelle tavannut. Naiselle alkaa valjeta, miten vauva syntyy. Hän tuskin synnyttää vauvaansa sängyssä vaan tuon irvokkaan ämpärin päällä. Kuvotus vavistelee hänen kehoaan valtavan supistuksen tahdissa. Ämpäri, lapseni syntyy ämpäriin, hän toistelee hädissään mielessään. Yhtäkkiä mies nostaa kädet kasvoilleen, kun nainen parahtaa veren ja lapsiveden alkaessa valua jalkojen välistä. Verta on paljon, se pulppuaa. Nyt se alkaa, nainen arvaa. Kiireinen hoitaja on juuri pyyhältänyt sisään ja on jo tekemässä lähtöä. Nainen pyytää varovasti, josko hoitaja vielä jäisi. Josko hän auttaisi.

Hoitaja on ärtynyt, toisessa huoneessa kaivattaisiin häntä jo. Naisen ilme on kuitenkin niin hätääntynyt, että hän ei saata lähteä. Hoitaja tuntee, kuinka jokin ihmisyys läikähtää hänen sisällään. Hän nostaa vapisevan ja tokkuraisen naisen sängystään ja saattaa portatiiville. Nainen tärisee kauhuissaan ja tuijottaa häntä silmiin kuin pieni lapsi. Naisen vihreät silmät huutavat apua niin lujaa, että hätähuuto kaikuu huoneen seinissä. Hoitaja vilkaisee huoneeseen. Mies on noussut tuolistaan ja siirtynyt hädissään jonnekin, mistä ei näe kaikkea. Hoitaja kokoaa itsensä, katsoo tuota elämän runtelemaa naista silmiin ja yrittää antaa voimaa, hetkeksi kiire väistyy.

Supistukset painavat naisen kohtua. Kipu on huumaava, se sumentaa tajunnan. Nainen tuijottaa hoitajaa silmiin. Hetken hän kuvittelee, että hoitaja on pahoillaan hänen vuokseen. Ohikiitävän hetken hän luulee hätänsä peilautuvan hoitajan sinisistä silmistä. Nainen tuntee, kuinka hänen kohtunsa supistaa uudestaan ja uudestaan, yrittää saada syntymään sitä pientä ihmettä, jota nainen niin kovasti on odottanut. Tuota pientä elämän lahjaa, joka elämällään olisi antanut niin paljon. Nyt tuo elämä tulee päättymään. Viimein hetki on läsnä. Valtavan kivun saattelemana naisen kohtu antaa periksi ja pieni elämän ihme syntyy - vain kuollakseen. Vauva kolahtaa metalliseen ämpäriin. Kolahtaa. Tuota kolinaa ei unohda kukaan huoneessa ollut. Tuo ääni kaikuu heidän mielissään vielä vuosien päästä. Ei parahdusta, ei vastasyntyneen itkua ja onnenkyyneleitä. Vain kolahdus, joka siirtää kaiken pois paikoiltaan. Hän syntyi, nainen kuiskaa hiljaa.

Hoitaja oli saattanut naisen takaisin sänkyyn, istukka kun ei meinaa tulla ulos. Nainen ponnistaa vielä kerran, hänen voimansa alkavat olla loppu, istukka ei vain tule. Hoitaja painaa hänen vatsaansa ja yrittää kannustaa. Olet reipas, hoitaja kuulee itsensä sanovan. Hän on hivenen ylpeäkin itsestään, sai työnnettyä kiireensä pois ja oltua läsnä edes pienen hetken. Hän huomaa, kuinka nainen alkaa murentua. Kauhu selkeästi iskee mielen laitamilta täyttäen naisen koko olemuksen. Tuon sikiön pian näytille, hoitaja sanoo ja hakee portatiivin. Synnytyksen uuvuttama nainen kohoaa sängyltä yllättävällä voimalla ja kirkkaalla äänellä, suoraan silmiin tuijottaen lausuu: hän on meidän vauva, sano vauva, älä sikiö. Hoitaja hätkähtää ja mumisee, kuinka tekee vain työtään ja heidän työssään se on kyllä sikiö. Nainen tuijottaa häntä vaatien ja huone tuntuu kuin pienentyvän naisen vaatimuksen edessä. Hoitaja tuntee itsensä pieneksi surullisen äidin raivokkaan ja revityn rakkauden edessä. Hän lähtee pikaisesti portatiivin kanssa mutisten vahvistusta enemmän itselleen kuin muille; kyllä 17-viikkoinen on vain sikiö eikä tässä työssä ole aikaa tunteilla.

Nainen ihmettelee omaa voimaansa. Mistä hän saikaan sanat! Mutta tuo pieni ihme on heidän vauvansa. Sukunsa nuorin, niin kovasti odotettu pikkuveli, serkku, veljenpoika, siskonpoika, lapsenlapsi. Lääketiede ei anna heille suojaa, diagnoosikoodit eivät tuo välinpitämättömyyttä. Hän haluaa nähdä vauvansa niin paljon kuin se samalla pelottaakin. Hoitaja tulee nopeasti. Naisen vaativuus sai hänet asettelemaan vauvan kauniisti, etsi keltaisen piponkin tuolle pienelle. Hänellä on käsissään pieni valkoinen arkku, jota hän pitää sylissään peittäen näkymän. Hoitaja änkyttää hieman, kyselee onko nainen valmis - että millä viikoilla esikoinen syntyikään. Nainen hermostuu silminnähden, kaikkea luonnettaan vastaan tiuskaisee jo hoitajalle ja vaatii tätä antamaan vauvan hänelle. Ja kuinka hänen sydämensä sulaakaan! Mikä ihmeellinen ja kaunis pieni poika hänen edessään onkaan! Aivan isänsä näköinen, uskomaton ihme keltainen pipo päässään valkoisen pitsipeiton alla. Vauva on niin valmis ja täydellinen. Kymmenen pientä sormea, kymmenen pientä varvasta, kulmakarvat, pään alle kauniisti asetellut kädet, aivan kuin tuo pieni rakas vain nukkuisi. Nainen ottaa vauva varovasti syliinsä ja tuo pienet kasvot lähemmäs omiaan. Hän tutkii nuo kasvot tarkkaan, yrittää painaa jokaisen piirteen sydämeensä, tallettaa nenän muodon, poskien pyöreyden ja huulten kaaren jonnekin, mistä kukaan ei voisi koskaan tuota muistoa häneltä viedä.

Mies ottaa vauvan vuorostaan syliinsä. Poika on aivan hänen näköisensä, sama nenä, samat kulmat. Pienen pieni poika isänsä turvallisessa sylissä. Kyyneleet tulevat vaativina ja polttavina. Ne kastelevat puseron, tippuvat pienen pojan varpaille.Voi kuinka mies poikaa kaipaakaan. Kuinka paljon toiveita tuon pienen ihmisenalun mukana kuolikaan. Kuinka mies olisi halunnut saada kokea kaiken sen, mitä pieni poika veljineen olisivat antaneet. Hän olisi niin halunnut olla isä näille pienille pojille. Hän suree isoveljeä ja pikkuveljeä, hän suree menetettyä perhettä, kaikkea sitä kaunista, mistä hän jo toistamiseen joutuu luopumaan. Hoitaja tulee huoneeseen. Mies vilkaisee naista, joka päättäväisenä ilmoittaa, ettei vauvaa saa vielä viedä. Mies saattaisi olla eri mieltä, mutta tietää hetken tärkeyden. Tämä on kaikki, mitä he koskaan tulevat tämän lapsen kanssa saamaan.

Isoäiti avaa huoneen oven. Suru lyö kasvoille välittömästi. Kuinka pahoillaan hän onkaan näiden pienten lasten puolesta. Äidin ja isän, pienen pojan. Jo toistamiseen hän hyvästelee lapsenlapsensa kuolleena. Hän on surullinen itsensä vuoksi, mutta ennen kaikkea tyttärensä puolesta. Suru on kaksinkertainen – suru menetetystä pienestä pojasta, mutta myös suru tyttären surusta. Kuinka hän toivoikaan, että tällä kerralla tämä pieni perhe olisi saanut kokea onnen. Tytär istuu sängyllä pieni lapsi sylissään. Tummat hiukset valuvat kasvoille, kun tuo hetkessä niin pieneltä näyttävä tyttö heijaa hellästi lastaan. Samassa hetkessä on läsnä tuoreen äidin valtava ja sydäntä pakahduttava ylpeys – ja suunnaton suru, sielua palasiksi repivä suru.

Nainen nostaa katseensa kohti huoneeseen tulijoita. Kaksi mummoa ja vaaria, ystävä. Hän tunnistaa itsessään reippauden, joka on muita varten. Hän on järkevä ja puhuu loogisesti. Ei anna tunteille ylivaltaa. Kai reippaus on suojakeino, tuntuu niin vaikealta olla niin avuton kuin todellisuudessa on. Nainen esittelee lastaan, tarjoaa syliin. Kaikki pitävät pientä lasta sylissä. Ystäväkin, tuo joka odottaa omaa vauvaansa vain muutama viikko naista jäljessä. Kai kauhu hänenkin mieltä kiertää – mitä jos tämä kävisi minulle? Ystävä on kuitenkin järkevä, tietää naisen tarvitsevan häntä, sivuuttaa siksi kauhunsa ja pelkonsa ja antaa itsestään enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Iltavuoron hoitaja on luonteeltaan positiivinen ihminen. Hän ajattelee, että pirteällä elämänasenteella voi korjata melkeinpä kaikki ongelmat. Hän kuuntelee raporttia illan potilaista ja päättää tämänkin illan perheen kohdalla valita pirteyden lähestymistavakseen. Yksi raskaus takana, kuollut pikkukeskosena, nyt keskiraskauden keskenmeno. Onhan se harvinaista, mutta sellaista elämä on! Keskiraskauden keskenmenoja tapahtuu vain muutamalle prosentille, ne ovat paljon harvinaisempia kuin alkuraskauden keskenmenot – mutta hän on päättänyt suhtautua tähänkin asiaan pirteästi. Turha on voivotella enää, kun kaikki on jo ohi. Täytyy suunnata katse tulevaan. Ei hän itse surusta mitään tiedä, omat vanhemmatkin vielä elossa, mutta tuskin se nyt niin kamalaa voi olla, etteikö pirteys auttaisi! Hän ajattelee pirteitä asioita astuessaan huoneeseen.

Nainen ja isoäiti nostavat molemmat kauhuissaan katseensa, kun matkaopasta muistuttava hoitaja avaa huoneen oven ja tervehtii ylenpalttisen reippaasti. HEEEEEEEEEEEEI, MITENKÄS TÄÄLLÄ VOIDAAAAAN, tuo tilanteesen täysin sopimaton pirteyden perikuva venyttää sanojaan. Hymy ulottuu korvasta korvaan. Isoäiti laulaa Suojelusenkeliä pienelle lapsenlapselleen ja hoitaja aloittaa pirteän puhetulvan, jota kukaan huoneessa olija ei rekisteröi. Lopulta hoitajakin hiljenee ja hieman näreissään vaihtaa painoa jalalta toiselle. Mikä ihmeen itkumaratoni tämä nyt on? Miten tuollaista sikiötä nyt itkeskellä tarvitsee. Nainen heijaa vauvaa kuin oikeaa lasta. Hän ei ymmärrä lainkaan. Lopulta nainen osoittaa sanansa hänelle. Kertoo, että vauvan voisi viedä nyt, kysyy vielä, että minne vauva viedään. ”Mää laitan sen tonne jääkaappiin niin tulee sitten lähetti huomenna hakemaan patologialta, jos nyt joku kerkee”, hoitaja kertoo totuudenmukaisesti. Nainen tuntuu ottavan uutisen kummallisesti. Mitä se nyt alkoi itkeä, hoitaja pohtii edelleen leveästi hymyillen. Nappaa sitten vauvan arkussaan ja marssii iloisin askelein ulos huoneesta.

Kun kaikki ovat lähteneet, nainen romahtaa. Hän makaa sängyssä ja luulee kuolevansa. Oikeastaan jo tietää kuolevansa. Ei voi olla muuta vaihtoehtoa. Häneen sattuu niin paljon, ettei hän voi enää ymmärtää kivun määrää. Hän kokeilee ihoaan, sivelee sormillaan rintaansa, tyhjää vatsaansa. Hän tuntee ihonsa olevan viimeinen pelastuksensa. Ilman ihoa hän hajoaisi palasiksi ja katoaisi. Hänen sielunsa katoaisi tuulen mukana ilmaan, nousisi ja jättäisi tämän elämän raiskaamaan ruumiin makaamaan tuolle kolkolle sängylle. Nainen katselisi itseään kaukaa, onnellisena ja kivusta vapaana. Mutta hän on vielä täällä. Kaikesta kivusta huolimatta hän ei kuolekaan. Nainen tuntee, kuinka tuska ottaa valtaansa jokaisen solun hänen kehostaan. Tuska tuntuu sormissa, se kiertää jokaisen lihaksen läpi, hakkaa tiensä aivojen jokaisen sopukkaan, puristaa sydämen kasaan. Hän yrittää hengittää, hengittäminenkin on vaivalloista. Vai kuoleeko hän sittenkin? Nainen on niin syvällä itsessään, ettei rekisteröi mitään ympäriltään. Ei ole kuin hän ja äärimmäinen taistelu todellisuuden kanssa. Mieli on viimeisellä reunalla. Aivan rajalla, putoamisen partaalla.

Mies tuijottaa vaimoaan. Hän näkee, kuinka äärimmäisillä rajoilla tämä kamppailee. Kaksi unetonta vuorokautta, ei ole syönytkään. Hänen tekee niin pahaa ja samalla tuo kipu on hänenkin. Hänen ja heidän, jälleen kerran, taas kaikki alusta. Mies kokee, kuinka hänen täytyy jaksaa naisen vuoksi, olla vahvempi – eikä hän rehellisesti sanottuna enää jaksaisi. Nainen makaa paikallaan, näyttää kuin hän ei enää hengittäisikään. Hän ei pääse lähelle, ei vaikka yrittää sivellä vaimoansa niin hellästi kuin vain kykenee. Ei mieskään paremmin voi, mutta shokki suojaa häntä vielä. Vielä hetken. Jälkeenpäin he eivät muista tuosta päivästä juuri mitään.

Pirteä hoitaja marssii jälleen sisään. Hän on vakuuttunut, että positiivinen elämänasenne varmasti tarttuu näihin ihmisiinkin. Ei hän ainakaan surkuttelemaan ketään rupea! Nainen tuijottaa ilmettömänä eteensä, mies istuu kauempana. Naisen äitikin on tullut, hoitaja ei oikein pidä, että omaiset tulevat paikalle esittämään vaatimuksiaan. Tämäkin vaatii lapselleen rauhoittavia, sanoo muka, että tytär on ilmeisen huonossa kunnossa. Ei suru kyllä lääkkeillä lähde, se täytyy surra, hoitaja sanoo ääneenkin. Sanat herättävät naisen, joka katsoo häntä yhtäkkiä syvälle silmiin ja sanoo hitaasti ja äärimmäisen tyynesti: ”älä kerro minulle suremisesta.” Nainen kohoaa sängyltä ja vangitsee katseellaan hoitajan paikalleen. ”Älä kerro minulle, kuinka minun kuuluu surra. Minä hautasin esikoiseni vuosi sitten, minä kyllä tiedän, mitä suru on. Minä en ole kertaakaan syönyt yhtä ainoatakaan pilleriä – mutta nyt, mutta nyt kun olen synnyttänyt toisen lapseni kuolemaan, tuntuu tämä suru hieman liian kohtuuttomalta.” Hoitaja sävähtää, nainen on vakuuttava, sanat kaikuvat huoneen seinillä. Naisen äiti katsoo häntä yhtä tarkasti. Hänen tekee mieli paeta, mutta hän ottaa pirteän ulkokuorensa jälleen käyttöön ja päättää kertoa samalla sairauslomasta. Sitä saa kolme päivää, yleensähän keskenmenopotilaat eivät saa sitäkään, mutta nyt voidaan harkita vähän pidempää. Hoitajan mielestä hän osoittaa armollisuutta ja empatiaa, tuntee hieman ylpeyttäkin sanoistaan. Samalla hän kaivaa lapsettomuusoppaat esiin ja asettaa ne pöydälle naisen eteen. Ei hän nyt oikein parempiakaan keksinyt, kun eihän tämä mikään lapsikuolemakaan ollut. Kotiin pitäisi nyt lähteä, eikä lääkäriäkään keskenmenopotilaat näe. Kyllä se sitten taas siitä, mutta kannattaa nyt varmaan saada mielenterveys kuntoon ennen kuin uutta raskautta yrittää. Soittelet sitten itse sitä jälkitarkastusaikaa. Pirteä puhetulva on taukoamaton. Onneksi minulla on tämä ammattitaitoni, pirteä pohtii. Kyllä minä ammattilaisena tiedän, mikä on parasta.

Kun pirteä matkaopas vihdoin häviää huoneesta, nainen vaipuu jälleen itseensä. Lysähtää kasaan sänkyynsä. Uppoaa jonnekin mielen syövereihin, yrittää pitää mieltään epätoivoisesti reunalla, yrittää estää sitä putoamasta. Hän näkee mustan kuilun, pimeän äärettömyyden, johon hänen mielensä on luisumassa. Hän ei näe enää muuta. Hän horjuu niin reunalla, ettei uskalla vilkaista taakseen. Nainen hengittää vain pinnallisesti, juuri sen verran, ettei yksikään hengenveto aiheuttaisi järistystä, joka suistaisi hänet mielensairauden syvyyksiin. Hän yrittää olla kuulematta pirteän sanoja, mutta ne kaikuvat mustan kuilun seinämistä. ”Ehei, ei keskenmenopotilaat lääkäriä tapaa!” kajahtaa yhdestä seinämästä. ”Suru täytyy surra!”, vastaa toinen seinä. Sana keskenmeno jää kummittelemaan syövereihin. Se huokaa, huutaa, ilkkuu. Se mikään vauva ollut. Hoitajan pirteys syventää pimeyttä, saa naisen tuntemaan itsensä vielä oudommaksi, hullummaksi ja sairaammaksi. Minussa on jotain vikaa, hakkaa hänen mielessään.

Matkaopas on saanut kierroksensa päätökseen ja avaa reippaasti taas huoneen kymmenen oven. Psykiatri oli määrännyt rauhoittavia, pyytänyt konsultoimaan, jos tilanne pahenisi ja kirjoittanut kahden viikon sairausloman. Hoitajaa hieman harmittaa, että joutuu syömään sanansa lääkärin määräyksestä. Nainen on ilmeetön eikä edes katso häneen. Lääkärin suosituksesta hoitaja lupaa naiselle vielä yhden yön sairaalassa, tarkkailun vuoksi. Kun niin huonossa kunnossa olet, hän kuitenkin vielä korjaa perään. Pakkohan naisenkin on ymmärtää, että ei tämä mikään hotelli ole, vaikka palvelu ensiluokkaista onkin. Pirteä hoitaja purjehtii ulos tuosta hänelle niin arkisesta huoneesta ja unohtaa tuon iltavuoron turhanpäiväiset tapahtumat välittömästi. Mitä näitä miettimään!

Yö on laskeutunut. Luminen maa hohtaa valoaan sairaalan valkoisista seinistä. Eräässä tuon sairaalan huoneista palaa vielä valo. Huoneessa nainen ja mies ovat käpertyneinä toistensa viereen, makaavat hiljaa aivan kiinni toisissaan television täyttäessä tyhjyyden äänillään. He puristavat toisiaan, toivovat kai molemmat, että selviäisivät. He tietävät, nuo kaksi, mitä on edessä – ja pelkäävät tulevaa matkaa jo valmiiksi. Kuinka elämä heitä kohteleekin, kuinka rumasti tulee vielä kohtelemaan. Kuinka surullista onkaan, ettei mikään tuska vie pois seuraavaa. Että suurinkaan suru ei ole onnen lunastus. Valkoisen muovikellon viisari värähtää vuorokauden vaihtumisen merkiksi. 24 tuntia, jotka merkitsivät heidät syvällä ja kipeällä haavalla. Haavalla, jonka kivusta he maksaisivat vielä pitkään. Vielä tuo haava arpeutuisi, mutta leikkaisi silti koko heidän olemuksensa niin kauan kuin he elävät. Isoveljensä luo lähtenyt pikkuveli, hän joka oli toivo yön synkkyydessä, valo kaikessa järjettömyydessä. Ja jälleen he ovat kahdestaan. Takana 24 tuntia, joissa elämän ääripäät tanssivat huumaavaa tanssiaan kuin transsissa. Elämä ja kuolema, vanhemmuus, kuolleet toiveet, lohduttomuus, suuri tuska, häpeä, kipu, kaikki läsnä tuona päivänä tuossa huoneessa - ja tuo kaikki syvällä siinä haavassa, jolla elämä heidät tuona päivänä merkitsi.

Mies ottaa naisen hellästi syliinsä, painaa tämän kiinni rintaansa, laskee leukansa kiinni häneen, puristaa tiukemmin. Kuin kuiskaten sitten lausuu: ”minä näin äsken mummun hymyilevät kasvot. Mummu tuli hakemaan rakastaan. Roope on päässyt perille.” On syntymä ja kuolema, on erään elämän matkan pää. On uusi päivä.

Keskiviikko Kolmas Päivä Tammikuuta

Arkinen keskiviikko toisille, minulle Keskiviikko Kolmas Päivä Tammikuuta. Päivä, joka on merkitty syvällä haavalla sydämeeni.

Nämä päivät eivät ole vain päiviä. Nämä eivät kaikessa arkisuudessaan ole arkisia. Nämä ovat Päiviä. Kaikesta tavanomaisesta erottuvia päiviä, minuutin tarkkuudella mieleen painuneita hetkiä. Jotain, mitä mieli eikä keho unohda. Kädet muistavat pienet kylmät jalat. Syli pienen pojan painon. Sormi muistaa pikkuruisen käden puristuksen, silmät kuolleiden kasvojen ilmeen. Kämmenet muistavat viimeisen pesun, lipsuvat kylmät jalat ja pienen pepun pyöreyden. Jalat muistavat sairaalalta pois vievät painottomat askeleet, posket tuulen kylmyyden. Rinnat muistavat maidon painon, tarpeettoman ja polttavan painon. Mieli paiskoo yksittäisiä muistikuvia: apteekin kassatädin ilme, tekstiviestin sanamuoto, makuuhuoneen pimeys, lakanoiden väri. Katkonainen uni ja epätoivo herätessä. Ja sydän. Sydän muistaa armottomalla tarkkuudella tuskan suuruuden, kaiken peittävän kivun ja epätoivon viiltävyyden. 

Minulle tämä arkinen keskiviikko on muistojen kavalkadi. Kehoni ja mieleni kertomus menneestä - päivästä, joka muutti Kaiken. Tänään olen muistojeni vanki, koetun ja eletyn elämän näyttämö, jossa sydämeni vuotaa monologinsa koko olemukseeni. Tänään minä hengitän suruani, olen yhtä kaiken sen kaipauksen kanssa, joka polttaa sieluni jokaista nurkkaa. Huomenna hengitän jälleen vapaammin, tiedän sen - hyppään ajan armollisuuden syliin ja annan elämän kuljettaa jälleen eteenpäin. Mutta tänään, tänään olen täysin suruni summa, tänään minä olen se tuska, joka merkitsi minut kaksi vuotta sitten, Kolmas Päivä Tammikuuta 2016.