perjantai 28. joulukuuta 2018

Valoja hämärässä (vaan ei enää pimeydessä)

Tapasin tänä vuonna hyvin erityislaatuisen ihmisen. Hänessä on jotain valtavaa voimaa ja ymmärrystä, vaikka ulkoisesti tuo saattaa monelta jäädä huomaamatta. Hän on poikkeuksellinen, vimmainen, kuohuva, ärsyttäväkin ja samalla viisaudessaan ja ymmärryksessään täysin vailla vertaansa. Emme tapaa kovin usein, mutta hän soittaa sattumalta aina juuri silloin, kun hänen seuransa on kaikki mitä tarvitsen. Niin juuri ennen jouluakin.

Istuimme takkatulen ääressä jouluun hiljentyvän kaupungin yllä. Ikkunoista loisti valkoisen lumipeitteen alta keskustan kirkkaat valot. Ylhäältä maisemaa katsoessa maailmassa ei ollut muuta kuin valojen ja lumihiutaleiden verkkainen leikki kattojen päällä. Tuntui kuin olisimme olleet kahdestaan hiljaisessa kaupungissa. Emme tiedä toisistamme juurikaan. Emme tunne toisiamme ja samalla tunnemme toisemme syvästi, kohtaamme jollain sielujen tasolla, jota ei ole mahdollista selittää. Hän ei tiedä minusta kovinkaan paljoa. Tarinani pintapuolisesti, mutta ei matkaani. "Kuolema seuraa sua", hän sanoi yhtäkkiä, katsoi syvälle silmiini kuin väsyneenä, hieman pahoillaan. Värähdin. "Ei se Hanna ole huono. Ajattele, että sä osaat menettää, ajattele mikä valtava taito se on, sehän on uskomaton lahja." Istuin hiljaa ja tuijotin tulen voimaa. Sitähän minä pelkäänkin, selitin. Sitä että olen - olenkin jo - se, josta kuiskitaan kaduilla säälien: "kuinka paljon yhdelle annetaankaan kannettavaksi." Keskustelumme soljuu kaikkialla ja ei missään, hän poukkoilee intensiteetissään asioiden ohi ja hetkessä taas takaisin. "Mitä sä oikein haluat elämältäsi?" hän kysyi kesken toisen lauseen. Pyöritin päätäni, myönsin tietämättömyyteni. "Se sun ongelmiesi ydin onkin; et tiedä mitä elämältäsi haluat. Mieti nyt tarkkaan." Hän jatkoi taas jonnekin muualle. "Mieti tarkemmin päätöksiä, joita nyt teet", sanoi yhdessä välissä katseensa liekeistä nostaen. "Valitset liikaa arvojasi vastaan, kannattaako se?" hän kysyi viiltävästi tuijottaen, "oon miettinyt sitä jo monta viikkoa." Ja minä tiedän, että hän tietää. Tietää, vaikka en ole sanaakaan sanonut. Minä kaikki uskonnot hylännyt uskon siihen, että hän vain tietää. Jostain täysin selittämättömästä syystä, jostain kaikelle järjelle vieraasta syystä hän tietää ja puhuu minulle aina juuri silloin, kun sanoilla on maailmoja siirtävä voima.

Miksi hän minulle antaa? Ehkä vain ihmisyyttään, ehkä toiset meistä on luotu auttamaan siinä missä toiset luopumaan. "Tule viereen, nukutaan", hän kuiskaa lopulta hiljaa. Vetää minut syliinsä ja antaa särjetyn olla ehjä hetken. Hänen jälkeensä olen aina hieman pidemmällä. Niin nytkin. Pyörsin aiemmin tekemäni päätöksen ja valitsin toisin. Sillä oikeassa hän oli - suruni lieveilmiöiden sumentamana en osaa aina valita oikein. Nyt valitsin uudestaan, rakkauden ja ystäväni kovien arvojen edelle. Surun matka on pitkä ja tie mutkainen - matkaani ovat onneksi viitoittamassa nämä joskus tuntemattomatkin ihmiset, valoina hämärässä oikeaan suuntaan ohjaamassa.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Ikävä, ikävämpi, joulu

Mikä riemukas joulu onkaan ollut. Olen ollut yksi iso musta kasa. Sellainen, joka on imenyt kaiken valon, kimalluksen ja lämmön ympäriltään. Hyvää joulua kaikille ympärillä olleille, tästä nautti tuskin kukaan. Joulupukin saapuminen aiheutti uskomattoman kyyneltulvan. Serkut hihkuivat riemussaan lahjojensa keskellä ja minä nyyhkytin sohvannurkassa. Joulupukki oli ymmärtäväinen, pyysi pieniä serkkuja tuomaan lahjat minulle, ei tarvinut nousta nurkasta.

Kolmevuotiasta pientä poikaa on niin paljon raastavampi kaivata kuin yksi- tai kaksivuotiasta. Joukosta puuttuu niin vahvasti yksi. Haluan Rasmukseni riemuitsemaan lahjoistaan! Puuttuu niin paljon ääntä ja ihmisyyttä, puuttuu niin valtavan paljon Rasmusta. Kolmevuotiaalle minulla on hahmo, pienempiä en ole osannut kuvitella. Kaipaan Rasmusta, kaipaan omaa perhettäni, kaipaan meitä. Kaipasin puolisoani. Olisin halunnut sen jokajouluisen jouluriidan siitä, kenen luona ollaan ja kuinka paljon (olisin voinut olla joustavampikin). Vääntämisen joulukuusesta ja lopulta paketista paljastuvat uudet lasipallot (jokajouluinen myönnytys häneltä). Omasta kinkusta ikionnellisen miehen. Olisin halunnut hänen lahjansa, hänen sylinsä. Yksinäisyys viilsi lujaa - ja syvältä. Miksi edes hän ei voinut jäädä? Miksi jouduin luopumaan kaikesta?

Joulupäivän valuin synkkänä mustassa mekossani. Talo täynnä vieraita oli uskomaton ponnistus. Kiukuttikin. Että miksi tämä joulukin minulta vietiin? Olen ollut aina uskomaton jouluihminen - vaan en enää. Joulu ei kiinnostanut, muut ihmiset eivät kiinnostaneet, käperryin omaan itsekkääseen suruuni koko sielullani. Tuttavani kysyi jouluperinteistä. Kerroin hilpeästä kynttilätraditiosta lasteni haudalla. Hihhei ja jouluiloa sinnekin!

Kaipaukseni ja ikäväni kohdistui perheeseen, ikiomaan perheeseen, sen lämpöön. Ja pitkälti Rasmukseen. Roopea en osaa samalla tavoin kaivata. Kaikessa ihmisyydessään ja toivossaan hän ei kasva mielessäni, jäänyt suruni kirkkaimmaksi timantiksi tuo pieni ihmisenalku. Perhekäsitteeseen hän kuuluu, siihen jossa on isä, äiti ja kaksi poikaa. Se on minun haaveita täynnä ollut uneni, rakkaudentäyteinen unelmani, joka vain hävisi. Miten koko perhe voi vain hävitä? Miten voi olla mahdollista, että mitään siitä ei jää jäljelle? Miten voi olla mahdollista, että olen yksin - eihän näin vain voi käydä? Jouluna tuo yksinäisyys oli repivää.

Nämä hilpeät jouluajatukset täyttivät pyhät. Raikkaan mustia surun kyllästämiä ajatuksia; ikävää, pelkoa, kiukkua, yksinäisyyttä ja kaipausta.

Uuden ajanlaskun jälkeinen jouluharjoitus numero kolme: erinomaisen surkeaa ja synkkää, ei liiemmin kerrottavaa jälkipolville. Josko ensi vuonna jo hieman keveämmin.

torstai 13. joulukuuta 2018

"Silloin tulee kyyneleet"

Ja sieltä ne tulivat. Yhtä polttavina ja vaativina kuin aina ennenkin, parkaisun kanssa. Itkeminen ei ole ylvästä eikä kaunista. Ei ole valuvia kyyneleitä, on kamala kipu ja nyyhkytys, vaikerrus. Ääneen, edelleen, vielä kolmen vuoden jälkeen. Sellaista on suru lapsen kuolemasta.

Olen odottanutkin. On taas se aika vuodesta, pimein hetki, pimeimmät hetket. Nousu kohti kaikkia päivämääriä, niitä jotka minut ovat särkeneet. Olen uppoutunut uuteen työhöni. Suunnitellut strategiaa, laatinut budjettia, tehnyt vuosisuunnitelmia, opiskellut ja analysoinut, juossut tapaamisissa. En peittääkseni, sillä en edelleenkään osaa saati halua väistellä tunteitani. Suru on kuitenkin ollut kaukana, niin kaukana, että olen alkanut ymmärtää kaikkia niitä, jotka suruani ovat kummeksuneet. Siltä minustakin on tuntunut; että miten surinkaan niin lohduttomasti niin kauan. Vaikka tiedän kyllä, tiedän kyllä miksi. Tiedän kuinka kummeksujatkin olisivat surreet. Ja tänään suru on taas täällä.

Se tulee niin hiljaa ja yllättäen. Tarjouspyynnön laatimisen keskeytti ystävän viesti. Siinä oli kuva joulurekasta, joka on entisen kotini lähellä olevan supermarketin pihassa ensi viikon keskiviikkona. Rasmuksen syntymäpäivänä. Vain vilkaisu ja jokainen menetykseni vyöryi ylitseni. Näen pienen kolmevuotiaan innoissaan odottamassa tuota rekkaa, syntymäpäivänään. Mikä syntymäpäivälahja! Rasmus olisi ollut innoissaan! Hehkunut ja riemuinnut. Se olisi ollut erinomainen tapa viettää syntymäpäivää, äidin ja isin kanssa hienoa rekkaa ihmetellen! Vaan tässä minä istun, yksin keittiönpöytäni ääressä tympeä tarjouspyyntö seuranani myöhäisen illan pimeydessä.

Päivät vilahtelevat ohitse, vaikka paino hartioilla kertoo niiden olevan kaikkea muuta kuin vain päivämääriä. Eilen oli kihlajaispäivämme, muistin tänään. Kolme vuotta sitten tänä päivänä juhlimme kihlajaistemme vuosipäivää ja puolisoni syntymäpäivää. Yksi elämäni ehdottomasti onnellisimmista päivistä. Tänään kaikki oli vielä hyvin. Ja ylihuomenna ajanlasku alkaa jälleen alusta. Ei se alkanut Rasmuksen syntymästä, se alkoi siitä päivästä, kun perusturvallisuuteni rikottiin. Se alkaa siitä päivästä, kun minuun lyötiin piikki toisensa jälkeen, hätäisesti molempiin reisiin, kun minut työnnettiin verta valuvana kovalla kiireellä synnytyssaliin, jossa kyynelieni takaa vain vaivoin pystyin käsittämään kaiken minulle tapahtuvan.

Siihen päivään minä murruin vuosi sittenkin. Makasin huikean sinisen valtameren aaltojen kohinaa kuunnellen paahtavassa lämmössä. Kyyneleet tulivat yhtä varoittamatta, yhtä vaativina, yhtä äänekkäinä. En peitellyt, en osaa tai en enää välitä. Saksalainen nainen vieressäni katsoi surullisena. Katsoi syvälle silmiin, aivan kuin olisi ymmärtänyt suruni aiheet. Ei kääntänyt katsettaan, ihminen. Siinä minä altaan reunalla vuoroin nyyhkytin, vuoroin ulvoin kipuani. Niin kuin tänäänkin. Niin kuin nytkin.

Sitä elämä kaikessa toipumisessa edelleen on. Vain yksi pieni osuma ja arpeni aukeavat. Aukeavat vertavuotaviksi haavoiksi. Huomenna aamulla herään aikaisemmin, teen tarjouspyyntöni loppuun ennen palaveria. Tämän illan minä kuitenkin suren, suren juuri niin paljon kuin sydämeni huutaa. Vuoden pimein ajanjakso alkaa, mutta en minä pelkää. Kyyneleistä ja kivusta huolimatta en pelkää pimeyttä. Sen lupasin sille uskomattoman ihmeelliselle pojalle, joka innoissaan lähtisi kanssani katsomaan joulurekkaa kolmantena syntymäpäivänään.

Sillä äidit pitävät aina lupauksensa.