Kiire

On muka niin paljon tekemistä. Pitää juosta asemalta toiselle, junasta toiseen, toimistolta toiselle. Niin kiire, että ei ole muka aikaa pysähtyä. Ei ole muka aikaa odottaa seuraavaa junaa – mennä haudalle ja pysähtyä sinne, mikä minun elämäni pysäyttänyt on. On aikaa kuunnella muita, onnitella syntyneistä lapsista, mutta ei aikaa itselle ja omilleni. Ei edes tänään, joka lapsilleni merkitty päivä on. Ei muka aikaa edes hetkeä, ei aikaa ostaa kynttilöitä, ei hiljentyä rauhassa.

Ja minä istun kyyneleet valuen junassa, joka kiitää kiireestä toiseen, esityksestä ja presentaatiosta seuraavaan. Istun ja itken, kun en edes yhtä hetkeä anna niille, jotka minun tärkeimmät ovat. On muka tärkeämpää, on muka jotain merkityksellisempää. Ei minun paljoa heidän vuokseen tarvitsisi, vain lyhyt hetki siellä ja täällä. Ja minun sydämeni särkyy, että en edes tänään heidän vuokseen pysähtynyt.

Sorrun siinä samassa siihen, mihin koko ympäristö kaikella voimallaan. Siihen, jossa joku sanoo, että ei se ole niin mustavalkoista, että kaikilla omat murheensa, jotka olisi syytä ymmärtää. Siihen, jossa ”kamalinta mitä voi tapahtua on oman lapsen kuolema” tarkoittaa juuri sitä. Omaa lasta. Vain ja ainoastaan omaa lasta. Puhuvat itsestään. Vain ja ainoastaan itsestään. Siihen, jossa elämäni rohkeimmaksi teoksi kerron jonkin tilanteeseen sopivan ja kaikkia hyväksyttävästi voimaannuttavan tarinan rohkeudesta tehdä hienoja valintoja, jotka lopulta johtivat onnistumisiin. Per aspera ad astra ja kaikki hymyilevät tyytyväisesti nyökkäillen. Ja minun mieleni huutaa huutamistaan, ilkkuu banaalille tarinalle. Sillä mikään ei koskaan ole ollut rohkeampaa kuin antaa lapselleni lupa mennä. Sillä mikään ei koskaan ole vaatinut yhtä paljon voimaa. Sanoa maailman tärkeimmälle, että enää ei tarvitse – ei äidin eikä isin vuoksi. Sanoa lääkärille, että lapseni saa nyt kuolla, että kaikki on jo tehty. Ja pitää sitten pientä ihmettä sylissään, lähellä sydäntä hiljaa heijaten ja kuolemalle koko elämänsä luovuttaen.

Sen minä haluaisin kertoa vaan vain harvalle voin – saati enää edes haluan. Käsieni sormissa ne ihmiset. En minä surulleni enää tilaa tarvitse vaan itselleni. Sille kuka minä olen. Että saisin olla muutakin kuin vain viimeiset kaksi vuotta elämästäni – siivottu versio, jossa on aika ennen ja jälkeen ilman mitään niiden välissä. Sillä minä olen ihminen, jonka elämän rohkein teko on ollut kantaa lapsensa kuolemaan enkä minä sille mitään voi enkä sitä taakakseni halua laskettavan, en synnikseni. En halua alleviivata, mutta en piilottaakaan. Tämä olen minä. Kuinka toivoisin, että arpeni hyväksyttäisiin. Että joku piirtäisi sormellaan niiden rajoja, kauniiksi niitä kutsuen. Vain todeten, vain hyväksyen ja sitten eteenpäin jatkaen. Toteaisi, mutta antaisi sitten olla. Ei pelkäisi arpiani vaan rakastaisi niitäkin, painaisi sormensa niihin ja sanoisi ”nämä ovat hienot arvet, anna niiden olla, minäkin annan."

Vaan enhän minä itsekään. Kiirehdin kiireestä toiseen unohtaen, että joskus minäkin saisin pysähtyä ja kuljettaa sormiani arpieni rajoilla muistaen, kuinka kauniimpaa kuin arpeni ovat niiden aiheuttajat. Kuinka ihmeellisen hienoa on olla Rasmukseni ja Roopeni äiti. Mikä etuoikeus, kunnia ja ilo.

______________________________________________

Kirjoitin tämän junassa. Itketti kovasti, päätäkin alkoi jo särkeä, en julkaissut tekstiä vaan painoin lopulta tietokoneen kannen kiinni. Tuijotin pitkän aikaa ulos ikkunasta mitään kyyneliltäni näkemättä. Pitkästä aikaa ellei jopa ensimmäistä kertaa koko vuonna itketti niin, että kyynelille ei ollut loppua, rajaa eikä määrää. Kaivoin epätoivoisesti laukustani nenäliinaa, kun tunsin jonkun pysähtyneen viereeni. Samassa vaunussa istunut mies seisoi vieressäni syvälle silmiini katsoen. Hän otti käteni käteensä, painoi käteni suuren kämmenensä sisään. "Kaikki vielä järjestyy, elämä voittaa", hän sanoi hiljaa. Syvensi sitten katsettaan, puristi kättäni lujempaa.

”Kanna ylpeydellä tuskasi, kanna ylpeydellä surusi – älä häpeä, se tekee sinusta juuri sinut.”

Piirsi siinä samalla arpieni rajat, yhdellä kosketuksella niistä jokaisen – aivan kuin olisi kuullut toiveeni.

Mikään muu ei ole varmaa kuin muutos

"Ei kuule kannata pelätä", ne sanoo. Tuntuu kuin ympärilläni olisi klovneja, joiden irvokkaat kasvot vuoroin lähestyvät, vuoroin loittonevat. "Kyllä kaikki kato järjestyy", yksi hihkaisee. "Nyt vähän tsemppiä hei!" toinen huutaa. "Kyllä ei ole mikään muu kuin muutos varmaa!", kolmas irvistelee vieressäni.

Tuijotan klovneja, yritän tunnistaa naamioiden takaa ihmisiä. En saa otetta, en hahmota. Tuskastunut parkaisuni hiljentää maalattujen huulien kuiskutukset. Klovnit tuijottavat minua tylsistyneinä, ovat kuunnelleet jo liian moneen kertaan huoleni. Ne sanovat, että olen vahva. Haluaisin huutaahuutaahuutaa. Huutaa, että en jaksa enää tsempatatsempatatsempata! En jaksa edes ajatusta, että taas pitäisi yrittääyrittääyrittää. Luopualuopualuopua. Että jo tämä pelkkä ajatuskin luopumisesta saa kokoon liimatut palaset natisemaan liitoksistaan.

Ääneni kohoaa, nousen tuoliltani ja vaikerran: antakaa pitää, antakaa säilyä, älkää enää pakottako luopumaan. Ei luopumisia mistään, ei kestään, ei koskaan. Yhden klovnin poskelle valuu hiljaa kyynel. Minun ääneni sortuu kyynelieni myötä. Antakaa minun jotain jo pitää. Antakaa jonkin jo olla pysyvää, varmaa, kestävää. Kun minä muista jo luovuin, antaisitte tämän olla, tämän tärkeän ja ainutlaatuisen, tämän vain minun omani. Antakaaantakaaantakaa. Vain niin on, että yksikään murhe ei onneni lunastus.  Klovnit ovat rauhoittuneet aivan kuin hetken ymmärtäisivät haurauteni, heikkouteni, sen mikä ei näy kuin harvoille ja valituille, harvoin jos koskaan. Yhden käsi painuu olalleni, itseni rajat piirtyvät jälleen kartalle, jossa ei ole päämäärää.

Sydäntänikin polttaa. Pitelen käsilläni rintaani, tunnen sydämeni varman sykkeen. Se huokaa, myöntää heikkoutensa ja haavoittuvuutensa. Jo osa on toisen käsissä. Toisen, joka voi pidellä saamaansa varomattomasti, huolimattomasti, välinpitämättömästi enkä muuta voi vaatia vaikka haluaisinkin. Vaan kun ei valita enää voi, sydän on valintansa tehnyt jo aikoja sitten ennen kuin kaiken päällä keikkuva aina äänekkäin järki suostui mitään myöntämään. Tulen sua vastaan, näet mut kaukaa, tunnistat hattuni. Ja järki nauraa nauramistaan, kieltää kieltämistään, ilkkuu ja kiertelee yllä kuin korppikotka. Jos huolehdit minusta, huolehdin sinusta, ja elämä meistä. Klovnit tuijottavat hiljaa.

Punaiset huulet ovat jähmettyneet epätietoisiin hymyihin. Seison jo, tuijotan klovneja. Etteikö saisi pelätä? Etteikö saisi pelätä menettävänsämenettävänsämenettävänsä taastaastaas? Etteikö se saisi tuntua missään, kun elämässä heiluuheiluuheiluu. Että kaiken luopumisen jälkeen pitäisi vain olla vahvavahvavahva? Ettäkö välinpitämättömyydellä suhtautuisi siihen suurimpaan, joka on kaiken jälkeen kannatellut, pitänyt paikoillaan, mennyt eteenpäin kaiken muun romahtaessa? Etteikö saisi pelätä sitäkin, että toisen käsissä jo oleva heitetään nurkkaan muiden palasten joukkoon, sydänten kaatopaikalle, sinne mikä jo liian tuttu osoite.

Anna minulle paikka, jossa joskus edes saan olla heikko, ravistelen klovnia edessäni. Paikka, jossa minun ei tarvitse aina olla reipasreipasreipas. Ei rohkearohkearohkea. Ei vahvavahvavahva. Ei ymmärtääymmärtääymmärtää. Ei olla lujalujaluja, voimakasvoimakasvoimakas, tunteetontunteetontunteeton. Vaan että saisin sanoa hiljaa, ihan hiljaa: ota syliin ja anna minun olla näin, juuri näin, juuri kuin olen, vikoineni, arpineni, iloineni. Virheineni, säröineni, riemuineni. Anna minun olla heikko, kun maailma ei sitä minulle salli. Anna olla edes hetken heikko, niin jaksan taas. Silitä minun säröjäni ja pidä värisevää sieluani hiljaa. Me olemme ilmasta tehtyjä. Vain hetken minä pyydän, vain hiljaisen hetken ja olen jälleen juuri niin vahva kuin oikeasti olenkin.

Mutta niin minä olen jälleen vahvavahvavahva. Ja niin minä taas jaksanjaksanjaksan ihan kaiken ja en mitään, sillä häpeältäni en haurauttani kenellekään myöntäisi, en vaikka kysyisivätkin. En koskaan. Sanon vain, kuinka kaikki on hyvin eikä mikään minussa tunnu. Sopeudun ja sopeutan niin kuin vahvat ihmiset tekevät.

Ja minä hymyilen klovneille ja laitan naamion. Maalaan huuleni punaisella ja hymyilen. Huudan hilpeästi, kuinka mikään muu ei ole varmaa kuin muutos!

Surua ei pääse pakoon

Seisoin kotiovellani, kun näin vanhemman miehen tulevan pyörätuolilla tien yli. Pyörätuoli jäi kiinni raitiovaunujen kiskoihin ja vanha mies kiskoi itseään yhdellä kädellä eteenpäin. "Tarvitsetteko apua", kysyin. Mies kieltäytyi, mutta kävelin silti hänen luokseen ja työnsin kadun yli. Jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Hän oli Antti, 75 vuotta. Elämä oli hänet jo kasaan painanut, mutta kirkas katse pysähtyi silmiini kerta toisensa jälkeen. Menettänyt vaimonsa helmikuussa, kertoi minulle. Muutti nyt uuteen asuntoon, vanhassa kun muistot - vaikkakin kauniit sellaiset - kulkivat perässä päivästä toiseen. "Sellaista se suru vain on, että ei sitä kuitenkaan pääse pakoon", Antti katsoi suoraan silmiini. "Ei siinä auta kuin mennä läpi, täysiä päin vain." Työnsin Antin vielä lähikauppaan saakka, toivotimme toisillemme erinomaiset kesät.

Välillä ajattelen, että elämä tuo eteen juuri niitä tilanteita ja ihmisiä, joita eniten tarvitsee. Niin kuin Antin tänään muistuttamaan minua siitä, ettei surua pääse pakoon. Ei vieläkään. Viime viikot ovat olleet hieman hankalia, vaikka kaikki elämässä on todella hyvin. Elämässäni on näemmä kaksi selkeää ajankohtaa, jolloin suru on enemmän läsnä. Joulu- ja tammikuu ja sitten tämä kesä. Roopen ja avioeron ajankohdat. En ole surullinen, mutta ehkä hieman alakuloinen. Olen hieman saamaton, todella väsynyt koko ajan. Kyyneleet ovat herkemmässä kuin moniin kuukausiin. Viime viikolla arkisen salitreenin päätteeksi pohjaton ikävä viilsi lujempaa kuin aikoihin. Yhtäkkinen ikävä pientä ihmeellistä Rasmustani. En osaa ikävöidä Roopea, vaikka suru hänestä oli musertavampi ja synkempi kuin Rasmuksesta. Ikävöin Rasmusta Roopenkin edestä. Muistin väpättävän alahuulen ja pienet kädet, jotka tarrasivat käsiini kiinni. Näin silmissäni unisen hymyn ja kuulin tyytyväisen huokauksen, kun Rasmus tajusi olevansa sylissäni - muistin ihon pehmeän lämmön omaani vasten, hengityksemme rauhallisuuden tuossa hetkessä. Vaihdoin vaatteet itkien, kyyneleet valuivat kotiovelle saakka.

Miksi? Koska sellaista se suru vain on kaiken normaaliuden, hyvinvoinnin ja onnellisuudenkin keskellä, ei sitä kuitenkaan pääse pakoon - niin kuin Antti minua tänään muistutti.

Miten menee? vol. 2019

"Ai että miten menee? Hyvin. Ihan todella hyvin. Mä oon onnellinen. Siis kelaa, oikeasti onnellinen. Oon ollut jo pitkään. Kyllä mä sillon Rasmuksen kuoltua tiesin, että tääkin päivä vaan tulee, mutta sitä mä en tiennyt, että mä hautaan vielä toisenkin lapsen ja sen jälkeen menee avioliitto ja koti. Ja sillain siihen nähden tää on oikeesti aika ihme. Onhan se aika rankkaa paskaa, vaikka mä oikeesti unohdan sen välillä. Tätä kaikkee pitää niin normaalina. Mutta siis kelaa nyt, kahessa vuodessa koko paska viemäristä alas. Siis niinku ihan kaikki. What are the chances?! Jengi olettaa mun nyt olevan normaali, mutta enhän mä sitä oikeestaan kuitenkaan oo. Aika paljon outoja juttuja tullut osaksi elämää, mutta tässä kontekstissa mä oon just niin normaali kun vaan voi olla. Ja tää nyt vaan on mun uus normaali. En mä sitä tyhjänpäiväistä höpöttelyä kestä vieläkään, mutta nykyään osaan näytellä todella hyvin. Nyökkäilen ja kelailen ihan muita juttuja. Mä en jaksa arkipäiväisiä tyhjänpäiväisyyksiä ja jengin vinkumista omien valintojen aiheuttamista asioista. Seisokaa hei päätöstenne takana ja kantakaa vastuunne. Ja lapsista vinkumista mä en kestä. Miks helvetissä omasta tärkeimmästään saa puhua niin uskomattoman rumasti, sitä mä aina kelaan. Ja sitten tekis mieli sanoa, että tsemppiä kuule vaan, voin vannoa, että kuolleen kanssa on saletisti paskempaa. En jaksa nyt tähän väliin sössöttää sitä "kaikki on niin suhteellista" -liibalaabaa, kyl sä tiedät. Sillon kolme vuotta sitten mä kelasin, että innostunko mä enää ikinä mistään. Innostun. Innostun niinkin paljon, että yks tyyppi jaksaa aina sanoa, että älä innostu. Tai sit se sanoo, että taas sä innostut. Mua naurattaa se aina. Meen kuulemma aina vähän yli innostumisessani, mutta se on vaan mageeta, sillä on ollut elämässä ne hetket, ettei mikään innostanut tai liikuttanut. Niinku yhtään mikään. Ja kelaa nyt kun Rasmuksen jälkeen oli se olo niin mitä se oli Roopen kuoleman jälkeen. Se oli aika kauheeta, oikeesti. Mä innostun mun duunista, siitä että saan haastaa älyäni joka päivä, mä innostun tästä kaupungista, mä innostun ihmisistä, älykkyydestä, lenkillä käymisestä, elämästä, hetkistä ja jotenkin joskus ihan kaikesta. Suru on tehnyt sen, että asiat näkee nykyään eri valossa, pienessäkin kauneutta ihan eri tavalla, vaikka en mä koe, että mun elämäarvot ois mitenkään radikaalisti muuttunut, ehkä ne oli ihan kohdillaan lähtökohtasestikin. En oo hiffannu sitä, kun jengi hokee, että lapsen kuoltua koko identiteetti ja arvomaailma meni uusiks, mulla ei oo käyny niin. Tai tottakai identiteetti on saanut uusia muotoja, mutta kyllä mä silti oon ihan Hanna ja tunnistettavissa kaikille mut koskaan tunteneille. Mut mä oon kiitollinen siitä, että mä innostun, se on ihan älyttömän ihanaa. Se sama tyyppi sano kerran, että toisaalta se innostuminen kuvastaa intohimosuutta. Ehkä se on niin ja musta on upeeta, että tunnen intohimoa elämää kohtaan. Mut joo. Mulla ei oikein oo enää tarvetta puhua kaikesta. Tai on, mutta jotenkin vaan tosi harvojen kanssa eikä sekään oo sellanen pakottava tarve. Sellasten ihmisten kanssa, jotka jaksaa tulla vähän syvemmälle ja kelailla asioita vähän laajemmasta perspektiivistä ja se on ennemminkin kuva niiden ihmisten yleisestä suhtautumisesta elämään ja asioihin. Tai uskaltaa heittää läppää, sitä mä arvostan ihan erityisesti. Enemmän se on kai jotain valikoivuutta myös sen suhteen, että tärkeiksi voi tulla vaan ne tyypit, jotka pystyy ottamaan vastaan ja etenkin antamaan ite siihen jotain muuta kun sellasta banaalia kauhistelua. Arvostan niitä ihmisiä ihan tosi korkeelle. Tapailin yhtä kundia eron jälkeen. Se sano myöhemmin, että olishan sitä joskus toivonut vähän kevyempiäkin puheenaiheita. Haha, mä oon hilpee tyyppi hei! No ei vaan, ei mun puheenaiheet niin raskaita enää oo. No joo, kaikenlaista. Mutta tiedätsä, se nälkä- ja janojuttu vaivaa vieläkin. Tai siis lopetin syömisen sillon, kun yritin sitä avioliittopoloista pelastaa asumalla himasta veke hetken, mitä se oli - alkukesää 2017. Yritin yks aamu tehä smoothieta enkä löytänyt vieraassa asunnossa kaapeista blenderiä enkä sauvasekotinta. Heitin ne vitun marjat roskiin ja siihen loppu syöminen. Lopetin sillon nukkumisenkin tai siis se vaan loppu. Kelaa nyt, vedin joku puoltoista vuotta putkeen sellasilla ehkä keskimäärin viiden tunnin yöunilla enkä syönyt, niin ja duunia tein luonnollisesti samaan aikaan ihan överisti (no joo, teen mä edelleenki), niin ja surin tietty kuolleita lapsia, avioeroa ja kodin menettämistä. Perussetti! Tässä nyt opettelen kolmefemmana uudestaan näitä perusjuttuja, getting there, vaikka edelleen voin olla syömättä koko päivän eikä mun tuu nälkä tai huono olo, mutta nukkua mä oikeesti yritän ja oon nyt alkuvuoden opetellut syömään lounasta. Ja aamupalaakin oon syönyt jo monta viikkoa. Niin joo ja se parisuhde, eihän se sitten oikein kestänytkään. Joku ihana ihminen oli kommentoinut blogiin, että näin isot asiat rikkoo eikä sitä tarvi hävetä. Se oli helvetin hienosti sanottu. En mä tiedä olisko kaikki kaatunut jossain kohtaa kuitenkin. Ja sitten just toisaalta, sillä kun ei oo mitään väliä. Nyt kävi näin, niin kun hän sano (jaksan diggailla tän lauseen tyhjentävyyttä). Kai tää muutto sitten sinetöi aika paljon eikä siitä mennyt enää kun pari kuukautta sitä samperin edestakas veivaamista. Omaa heikkoutta sen anto tapahtua, mutta en ehkä ollut ihan parhaissa kantimissa sillon. Ja ainakin vedettiin niin loppuun ettei muuten tarvi jossitella, vaikka olisin mä pärjännyt ilman niitä kamalimpia juttuja. Mutta silti oon vaan onnellinen ja kiitollinen, että sain elää sen suhteen ja rakkauden ja sain kaiken sen mielettömän ihanan, mitä siinä suhteessa oli. Ja sitä oli paljon. Opin ihan älyttömästi ja oon ihan saletisti entistä parempi tyttöystävä ja puoliso nykyään. Tai no niin no joo, se kai aina suhteutuu siitä toisesta puoliskosta, että mikä sitten on ihanaa ja hyvää. Mutta oonhan mä hei nyt kuitenkin aika ihana, haha! Mä lähettelen aina yhdelle tyypille kamalia kuvia itestäni ja kysyn, että oonks mä kaunis, tulee niin oikee vastaus joka kerta! Se on hauska läppä, mutta samalla onhan se ollut tärkee osa sitä, että on kasvanu jotenkin sen kanssa, että on ihan okei, vaikka ei mun itsetunto- tai itseluottamus kyllä avioerossa kärsinyt, oikeestaan ihan päinvastoin, kasvo ja vahvistu vaan. Sitä mä oon ihmetellytkin. Yks ystävä sano, että ehkä mua ei nyt rajota mikään ja saan toteuttaa itteäni just niinku haluan ja että siitä tulee se voima ja se ettei se itsetunto horjunutkaan. En mä epäile yhtään etten ois kiva, kaunis ja fiksu, mutta tottakai avioero on vaikuttanut. Ehkä se horjunta tuli sinne, että kelaan, etten oo rakastettava. Tai että mä oon kivaa seuraa mut että ei mua halua kukaan sillain tosissaan, sillain kokonaan ja lopullisesti. Mua ihan kokonaan just tämmösenä. Mutta kyllä ne kauniit sanat on auttanut, niinku esim. se yks tyyppi, joka on puhunut mulle ihan uskomattoman kauniisti. Tai ehkä se on sitäkin, että sen sanoja arvostaa jotenkin niin eri tavalla. Tai ehkä se sanoo asiat jotenkin niin syvemmin ja merkityksellisemmin. Tai ehkä ne on sellasia juttuja, jotka ei oo niin ilmiselviä. Se on hieno piirre ihmisessä. Oon kuulemma ihan oo ja koo ja sen sanomana se on ihan tosi jees. Mut joo, niin se elämä vaan vie. Vaikka siis tiesinhän mä sen. Se mitä oon aina faijasta sanonut, että anto mulle viimeisen lahjan kuolemassaan. Jätti mulle tiedon, että suurinkin suru vaan väistyy ja elämä kantaa. Kelaa kuinka upee faija. Ja niin siinä on käynyt nytkin. Onhan se jumalattoman reissun vaatinut, helvetti on aika kevyt kuvaus parista viime vuodesta, mutta kyllä vaan tuntuu hyvältä olla tässä tänään. Oon ihan uskomattoman ylpee itestäni. Kelaa nyt, siitä kolmen vuoden, kahen vuoden ja vuoden takasesta suosta tähän päivään et oon oikeesti onnellinen. Kerta vuoteen iso menetys, joista jokainen yksinkin ois särkenyt saati sitten kahdet hautajaiset ja yksi avioero. En ois kolme vuotta sitten uskonu mihin samperin kuiluun sitä tippuu kerta toisensa jälkeen. Ja sitten mä vaan oonkin kaiken jälkeen onnellinen. Innoissani ja onnellinen. Onhan se nyt ihan käsittämätöntä! Ja kaikki siis ihan ilman elävää lasta tai uutta parisuhdetta tai edes sitä sillon ollutta suhdetta, niinku ihan yksin. Sillain ihan hyvin kai. Enkä mä enää pelkääkään. Tai vähän joo, mutta sen verran mitä varmaan lopun elämää tuun pelkäämään eri tavalla kun normaalit ihmiset (tää on musta aina niin hauska heittää). Mun maailma on vaan vähän pelottavampi, mutta nyt se alkaa olla enemmän siunaus. On sellasta raakaa realismia, joka tekee elämästä oikeestaan aika syvästi merkityksellisen. Enemmän mä vaan oon kiitollinen kaikesta. Ja mä tarkotan oikeesti kaikesta, kaikesta siitä mitä oon saanut. Jotenkin kaikki on nykyään osa mua ja mun elämää, sellanen saumaton tarina, tarina mun elämästä. Mun elämässä nyt vaan kävi näin ja tää on mun ihan ainoo elämä. Missä biisissä sitä lauletaan, että "pidä kiinni päätöksistä, niissä voima itää"? Sillain tää on mennyt. Mä päätin sillon, että selviän ja taistelen tieni elämään, just se mitä oon aina sanonu, että Rasmuksesta jää jäljelle rakkaus ja Roopesta toivo. Ja päätin, etten katkeroidu. Ja päätin, että mä suren just tasan niin kauan kun sitä helvetin surua kestää välittämättä yhtään siitä, mitä muut siitä on mieltä. En mä tiennyt kauan se pahin tuska kestää, mutta nyt tiedän. Ja tuun sureen vielä varmasti loppuelämäni aina hetkittäin. Tai mistä mä tiiän vaikka tässä tulis joku kauhee takapakki, voihan sekin olla, mutta tulkoot sitten. Enkä mä sillon myöskään tiennyt, että teinks mä oikeita päätöksiä, mutta täältä kauempaa kun kattoo niin ihan okei se tais kuitenkin sitten mennä.

Mutta sillain mulla niinku nykyään menee, että mitäs sulle?"

Miten menee? vol. 2016
https://alapelkaapimeytta.blogspot.com/2016/03/miten-menee.html

Kun aika kuluu

Ihmisistä tulee rohkeampia, kun aika kuluu. Moni haluaisi nyt keskustella kanssani tapahtuneista asioista. Oma tasapainoisuuteni ja selkeyteni varmasti helpottavat lähestymisiä, ehkä heitä ei pelota minun romahtamiseni, ehkä vuodet ovat etäännyttäneet heitä tunteista. En tiedä syitä, eikä ne minua liiemmin kiinnostakaan. Kaipasin kohtaamista alussa, silloin janosin sitä. Minua sattui joka kerta, kun Rasmukseni tai Roopeni sivuutettiin. Vaihdettiin puheenaihetta. Oltiin sovelias hetki hiljaa ja ohjattiin keskustelu nopeasti ja tehokkaasti muualle. Tai kuten eräässä kaveripiirissä, johon syntyi kolme pientä poikaa muutaman kuukauden välein. Minun Rasmukseni yksi heistä. Kun kaksi muuta poikaa olivat syntyneet, ehdotti yksi kavereista, että näiden poikien äideille järjestettäisiin varpajaiset. Yksi parhaista ystävistäni huomautti, että onhan meillä kolmaskin tuore äiti joukossamme. Keskustelu loppui siihen eikä aiheeseen enää koskaan palattu. Tuntui pahalta silloin, nyt lähinnä hymyilyttää, vaikka äitiyteni sivuuttamisella minua voi edelleen loukata syvältä.

Aika muuttaa lähestymiskulmia aiheeseen. Siinä missä ihmiset rohkaistuvat nyt puhumaan tapahtuneesta, olen itse enemmän kiinnostunut ilmiöistä kaiken takana. En puhtaista ja yksinkertaisista ilmentymistä vaan ilmiöistä; merkityksistä ja seurauksista, laajemmista kokonaisuuksista. Olen aina ollut kiinnostunut ilmiöistä ilmentymien taustalla: miksi näin on, mikä siihen on johtanut, mitkä asiat muuttavat näkökulmia, mitkä aatteet taustalla vaikuttavat, mitä on täytynyt tapahtua, jotta nykyisyys tapahtuu? Suruni ei poikkea tässä lainkaan. Pohdin selviämistä - sitä käsitteenä, määritelmänä, määreenä. Mietin kielellisen kuvantamisen keinoja, lapsen kuoleman eri diskursseja. Mietin kuoleman eri sävyjä, menetyksen kohteiden eriarvoisuutta. Sosiaalisten konstruktioiden vaikutuksia, kuoleman merkitystä osana yhteiskuntaa, kuoleman merkityksen muutoksia historiallisessa kontekstissa ja tämän vaikutuksia 2010-luvun surun kohtaamiseen. Pohdin lapsuuden kokemusten vaikutusta kyvykkyyteen kohdata ja käsitellä vastoinkäymisiä, mietin resilienssin käsitteen ilmentymiä, syvistä traumoista selvinneiden ihmisten tarinoita - holokaustista, vainoista ja valtioterrorista, systemaattisesta alistamisesta selvinneiden tarinoita. Pyörittelen kriisien ja traumojen vaikutuksia ihmisen minäkuvaan, maailmankuvaan ja ymmärrykseen elämästä. En katso vain minästä ulos vaan myös ulkoa kohti minää.

Tämän vuoksi "sulla on ollut kyllä kauhean vaikeaa, itse en olisi kyllä selvinnyt" -lauseiden kohtaaminen saa minut vain vaivaantumaan. Minulla on tapahtuneen yksinkertaiseen kertaamiseen tietty valmis mantra, jonka toistan ulkomuistista. Suuri suru, on ollut rankkaa, elämä kuitenkin voittaa. Sitä toistellessani päässäni lyö apinat lautasia yhteen. Vaihdan melko nopeasti yleensä puheenaihetta. En siksi, että olisi vaikea puhua vaan siksi, että keskustelu ei johda mihinkään. Älkää käsittäkö väärin, en halua olla epäkunnioittava heitä kohtaan, jotka nyt rohkaistuvat lähestymään - itse on vain jo niin kovin paljon pidemmällä, että kohtaamispisteet ovat hyvin etäällä toisistaan. Olen kiitollinen, että ihmiset edes nyt uskaltautuvat oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, sanovat ne sanat, joita eivät aiemmin uskaltaneet - minulle niiden sanojen aika on vain jo mennyt.

Olen tutustunut uskomattoman hienoihin ihmisiin muutettuani uuteen kaupunkiini. Monet heistä ovat nousseet tärkeiksi, toiset ystäviksi saakka. Erään ihmisen kanssa olen kokenut alusta lähtien tiettyä ymmärryksen ja yhteyden tunnetta. Hänestä on kasvanut hieman varkainkin todella tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Arvostan hänen älykkyyttään, näkemyksellisyyttä ja kykyä tarkastella asioita ilmiselvän ylitse. Olin kuitenkin aidon hämmästynyt, kun hän kertoi lukeneensa blogiani. Hän ei ole ihmisenä tunteiden kanssa parhaimmillaan, vaikka lopulta osaakin enemmän kuin uskookaan. Yllättäen hänen kanssaan olen käynyt keskusteluita, jotka ovat avanneet itselle jotain uutta. Se ei sinänsä yllätä, sillä hänellä on kyky tulla juuri niille älykkyyden tasoille, missä kohtaamisia toivonkin.

Ensimmäisellä kerralla olin kuitenkin todella hämmentynyt. Hän, jolle tunteista puhuminen ei ole vahvuus, avasi itse keskustelun. Kertoi lukeneensa blogiani. Kertoi, kuinka lukeminen ei ollut helppoa. Kertoi, kuinka hämmentynyt oli ristiriidasta kirjoittamani ja olemukseni välillä. Kuinka hän ei tunnistanut tuntemaansa minua sanoistani. Huomio itsessään ei ole kovinkaan monimutkainen, mutta ilmiönä mielenkiintoinen. Itselle suru ja elämä iloineen ovat niin yhteenkietoutuneita, että en aina ymmärrä ilmiön ristiriitaa. Roopen kuoltua päätin, että kuolema ei saa enää viedä minuuttani, ei enää uudestaan. Sisäiseen maailmaani en pystynyt vaikuttamaan, mutta vaikutin siihen, mihin minun oli mahdollista vaikuttaa - siihen, miltä näytin. Olen käyttänyt Roopen kuolemasta saakka kirkkaita kynsilakkoja, huulipunaa, eyelineria. En ole näyttänyt surulliselta. Pidän huolta ulkonäöstäni, pukeudun aina siististi ja huolitellusti. Lääkäri oli kirjoittanut erääseen epikriisiin: "erittäin huoliteltu ja tyylikäs nainen." Arvio on relevantti, kun tarkastellaan mielenterveyttä. Alussa tuo kaikki oli kosmeettista silmänlumetta, mutta se mitä ruokit, kasvaa. Lopulta huoliteltu ulkonäkö toteuttaa itse itseään, antaa merkityksiä ja voimaa - niin pinnalliselta kuin se saattaakin kuulostaa. Työssäni olen aina iloinen ja hymyilevä huolimatta sisäisestä ristiriidasta. Alkuun iloisuus saattoi olla kosmetiikkaa, jotain pakotettua, mutta jälleen - se mitä ruokit, kasvaa. Olen aidosti aurinkoinen ja hymyilevä, olen ollut jo pitkään. Siinä ei ole mitään pakotettua eikä vaikeaa. Iloisuus ei kuitenkaan poissulje surua. Mikään elämässä ei ole puhtaasti surullista tai iloista, ei ole mustavalkoista, on vain tuhansia eri harmaan sävyjä.

Hän jatkoi keskustelua myöhemmin. Ensimmäisenä ihmisenä hän kysyi, miksi kirjoitan. Miksi ja kenelle? Kirjoitanko kaiken - miksi tekstini on jäsenneltyä, ajoittain jopa runollista? Olen puhunut kirjoittamisestani monien kanssa, mutta lähinnä vain siitä, mitä kirjoitan - en siitä, miksi kirjoitan. Olen puhunut asiasta, en ilmiöstä. Harvemmin kuitenkaan keskustelen edes lähimpien ystävieni kanssa blogistani. En oikeastaan edes tiedä, ketkä kaikki blogiani lukevat ja kuinka usein. Lisäksi on erilaista keskustella ihmisen kanssa, joka ei ole nähnyt todellisuutta, jossa elin. Nähnyt sitä, mistä kaikki on lähtenyt, mistä tähän päivään on tultu. Hän pohti tyyliäni kirjoittaa, sitä kenelle kirjoitan - kertoi uskomuksistaan, pohti niiden suhdetta todellisuuteen. Keskustelumme aiheen ympärillä eivät ole pitkiä, mutta laatu korvaa näissä ehdottomasti määrän. Vaatii paljon, että enää nykyään minulle saa aikaan oivalluksen hetkiä, että pysähdyn ja lähden lähestymään asioita uusista suunnista. Olen kulkenut tätä tietä edestakaisin kolme vuotta, pysähdellyt, tarkastellut, pohtinut, analysoinut. Uusia näkökulmia sisäisessä maailmassani herää edelleen, mutta ulkopuoliset kykenevät näitä harvoin tarjoamaan. Hän pystyy.

Emme ole aiemmin keskustelleet menneisyydestäni kovinkaan useasti. Ohuelti ja minun lyhyinä heittoina, mutta syvällisyys on astunut kuvaan vasta viime aikoina. Kenties suhteemme on syventynyt, olisinhan epäreilu odottaessani ihmisten syöksyvän raakoihin keskusteluihin ohuella tuntemisella tai ilman jonkinasteista tunnesidettä. Erään kerran hän pysähtyi ja kertoi pohtineensa, miksi menneisyyteni kohtaaminen on hänelle niin vaikeaa. Hän kertoi, että on tottunut olemaan se, joka osaa aina auttaa, se jolla on ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Ja kuinka kohdallani hän on voimaton. Kuinka hän ymmärtää, että ei voi auttaa, ei ratkaista - ja se saa hänet tuntemaan voimattomuutta. Hän, joka ei ole kulkenut matkalla mukana, hän joka on vain ohuesti nähnyt suruni tai sen lieveilmiöt, ymmärtää syvemmin kuin moni muu. Viisas ihminen - ja samalla hän kenties tuntee minut syvemmin kuin ymmärränkään.

Ehkä ajan armon vuoksi ihmisetkin lähestyvät minua helpommin. En näytä surulta, harmaalta ja toivottomalta - kuolemalta kuten Rasmuksen ja Roopen kuolemien jälkeen. Ehkä he kokevat, että enää heidän ei tarvise yrittää ratkaista - he eivät ymmärrä, että eivät koskaan olisi voineet tarjota minulle ratkaisuita, eivät pysty nytkään. "No mutta onneks sulla on sentään vielä koti ja mies" -tyyliset lauseet ovat olleet suruni edessä voimattomien ihmisten yrityksiä ratkaista ongelmaani, johon ei ole ratkaisua. Yrittivät, yrittivät sillä osaamisella, joka heillä tuolloin oli. Ja sitten yhtäkkiä ihminen, jolta vähiten mitään odotti, tiivistää kaiken kuten olen aina sanonut ja toivonut: älkää yrittäkö ratkaista, mutta kulkekaa rinnalla sillä kyvyllä, osaamisella ja jaksamisella, joka teillä on.

Se on arvokkainta, mitä minulle voi halutessaan antaa.

Lieveilmiöt

Surulla on kummallisia lieveilmiöitä, jotka ulottuvat tänne saakka, ulottunevat vielä pitkälle elämääni. Suru identifioidaan itkemiseksi ja surumielisyydeksi, kukaan tuskin aavistaa, kuinka paljon muuta mukaan mahtuu. Asioita, joita ei silmällä näe. Asioita, jotka ovat suoraa ja ehdotonta seurausta kaikesta kokemastani.

Eräänä kertana sain paniikkikohtauksen hammaslääkärikäynnin jälkeen. Minä, joka en ole pienimmässäkään määrin taipuvainen minkäänlaiseen panikointiin. Minä, joka kykenen käyttämään rationaalisuutta äärimmäisissäkin tilanteissa. Olen soittanut hätäkeskukseen selittäen täysin loogisesti ja koherentisti tilanteeni; vuodan verta raskausviikolla 24+6, miten kuuluisi toimia. Roopen synnytyksen käynnistyttyä ajoin itse sairaalaan. Olen maannut veren ja oksennuksen seassa vessan lattialla samalla kun kuollut vauvani on maannut sairaalasängylläni arkussaan. Saatuani voimani takaisin, nousin lopulta lattialta, peseydyin ja pyysin rationaalisesti puhtaat vaatteet. Olen kantanut kuolleen esikoiseni sylissäni, pessyt hänen kylmentyvän ruumiinsa, kuivannut ja kapaloinut. Itkien, mutta täysin loogisesti toimien. Olen hakenut molemmat pienet ruumiit ruumishuoneelta, kantanut heidät sylissäni krematorion ovista sisään. Sydän särkyneenä, mutta koko ajan järkevästi käyttäytyen. Jättänyt heidät kylmille lavereille ja lähtenyt pois. Olen peittänyt heidän hautansa maalla ja kyynelilläni ja ajanut sen jälkeen kotiin. Olen toiminut uskomattoman rationaalisesti tilanteissa, joissa voisi kuvitella kaiken rationaalisuuden karkaavan. En ole huutanut, riehunut, raivonnut. Olen toiminut, käyttäytynyt, tehnyt.

Ja sitten tärisen, itken ja haukon henkeäni kirurgisen hammaslääkärikäynnin jälkeen. Istuin pitkään huoneen edessä, kunnes sain pakotettua itseni liikkeelle. Soitin paniikinsekaisen puhelun äidilleni vaivalloisesti puhuen. Klassinen paniikkikohtaus lähes kolme vuotta esikoisen kuolemasta aivan tavallisena päivänä. Äitini ymmärsi tilanteen, sai minut rauhoittumaan minuuteissa. Kuivasin kyyneleeni ja jatkoin toimistolle tekemään työpäiväni loppuun. Ei syyt lopulta niin mystisiä ole. Minulle lääkärikäynnit ovat olleet dramaattisia. Käynti lääkärillä, se joka yleensä on vain varmuuden vuoksi ja josta selviää säikähdyksellä, on johtanut minulla kaksi kertaa hautajaisiin. Looginen järkeni tietää, ettei hammaslääkärikäynti johda hautajaisiin, mutta alkukantaiset tunteet sisälläni eivät usko tuon äänen puhetta. Kaikki lääketieteelliset toimenpiteet yhdistyvät mielessäni kammottaviin kohtaloihin.

Samanlainen kohtaus oli lähellä viime keväänä, kun jouduin toistamiseen aivojen magneettikuvaan. Rajut päänsärkykohtaukset vaativat selvitystä ja sain lähetteen kuvaukseen. Ensimmäisessä kuvauksessa löytyi epämääräinen kohta, joka haluttiin tutkia uudelleen. Istuin odotustilassa uusintakuvausta odottaen, kyyneliäni epätoivoisesti pidätellen. Käteni tärisivät enkä saanut itseäni ylös tuolista. Ihana hoitaja pysäytti kanyylin asettamisen ja otti kädestäni kiinni. "Pelkäätkö sinä tutkimusta?" hän kysyi. "En", vastasin totuudenmukaisesti. "Pelkäätkö sinä tutkimuksen tuloksia?" tuo ammattilainen jatkoi rauhallisesti silmiini katsoen. Kyynelten takaa sain soperrettua myöntävän vastauksen. Hoitaja otti molemmat käteni käsiinsä ja rauhallisesti selitti minulle kaiken mahdollisen. Silitti olkapäätäni ja lupasi, että saan keskeyttää tutkimuksen milloin tahansa. Sain rauhoitettua itseni ja maattua pitkän tutkimuksen paikallaan, vaivalloisesti mutta silti siinä onnistuen. Keväällä laitoin kaiken epämiellyttävän tutkimuksen piikkiin; kukapa tykkäisi olla ahtaassa ja meluisassa tilassa muovikehikko naamallaan? Tuota samaa paniikkikohtausta ne kuitenkin olivat, tiedän nyt.

Samaa sarjaa oli myös selittämättömät kiputilani. Eron jälkeen minulla oli kovia lantiokipuja, voimakasta vihlontaa ja yösärkyä. Keuhkosyövän etäpesäkkeitä, olin aivan varma. Kohtasin onneksi ammattilaisen, hän ymmärsi, vaikka en pelostani kehdannut sanoa edes puolikasta sanaa. Lääkäri tutki minut, kertoi lihaksistoni olevan kireä ja kivun johtuvan siitä. Että jos mitään vakavampaa olisi, olisi kipu todella paljon voimakkaampi ja jatkuva. Vastasi siihen kysymykseen, jota en irrationaalisuuden häpeältäni kyennyt edes muodostamaan. Pian käynnin jälkeen öisin monta kertaa herättänyt kipukin hävisi. Mieli tekee kummallisia temppujaan, kaikessa rationaalisuudessani en voi komentaa lieveilmiötäni vaikka haluaisinkin - mieleni ei usko puhetta eikä järkeä.

Nämä lieveilmiöt ovat muille kovin hassuja. Että kuinka tuo nyt romahtaa, miksi miettii noin hulluja - onhan hän selvinnyt paljon pahemmastakin. Vaan kun se paljon pahempi juuri altistaa. Maailma on pelottava paikka, ei ole vääriä hälytyksiä, on ollut oksettavia uutisia, hirveitä tilanteita. Ei ole selvinnyt säikähdyksellä, omat kokemukset eivät ole olleet loppu hyvin kaikki hyvin -lopetuksella kuorrutettuja tarinoita. On ruumiita ja ruumishuoneita, ruumiiden imelä haju lopunelämää mielessä. On hautajaisia ja hautoja. Elämä on ollut arvaamatonta, mieli väistämättä uskoo niin olevan edelleen. Me ihmiset uskomme asioiden tapahtuvan meille samanlaisina kuin aiemmin, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kenties kyseessä on myös syyllisyyttäkin heijasteleva mielenmaisema. Mielenmaisema, jossa hakkaa takaraivossa, kuinka enää ei saa antaa kaiken tapahtua yllättäen. Että kaikki täytyy ennakoida ja optimoida, täytyy olla vähintään askel edellä! Oireet otetaan vakavasti, lääkäriin mennään välittömästi, ei vähätellä pienintäkään asiaa! Olkoon syöpä, mutta ainakaan ei tule tilannetta, jossa se tulee yllätyksenä! Rationaalisuudessani en ole koskaan kantanut aktiivista syyllisyyttä kummankaan lapseni kuolemasta. Minä tiedän, että en syyllisyydelläni voi muuttaa mitään tapahtunutta. Näin kävi, nyt opetellaan elämään tämän totuuden kanssa. Jossittelu ei auta, ei tuo lapsiani takaisin. Minä tiedän, että toimin niin hyvin kuin silloisen tietoni varassa pystyin toimimaan. Eräs kertoi, kuinka olisi kyllä itse reagoinut tarkemmin. Aivan varmasti, kun lähellä oli esimerkki siitä, mitä voi käydä. Että vähäinen oire voikin johtaa lapsen kuolemaan. Perusturvallisuuden suojaama ihminen ei yksinkertaisesti ajattele, että pieni vihlaisu tarkoittaa kuolemaa. En minäkään silloin, mutta nyt ajattelen.

Alan olla jo paremmalla puolella, nämä hullutukset ovat vähentyneet ja laimentuneet. Siitäkin syystä, että täytin tänään 35 vuotta. Viimeisen vuoden olen enemmän tai vähemmän pelännyt kuolevani 34-vuotiaana. Miksi? Sen takia, että sellaista elämä surun lieveilmiöiden kanssa vain on. Hullua ja irrationaalista, kaiken järjen ajoittain koko voimalla ylittävää. Pelkoa siitä, että menetän kaikki tärkeät asiat elämässäni. Tärkeimmät menetin jo - mikä on tärkeintä, mikä on jäljellä? Minä itse, minun elämäni. Pelkään menettäväni ne minulle kaikkein merkityksellisimmät, minut, työni, rakkauden, elämäni - kaiken sen, mikä luo voimaa, mielekkyyttä ja turvaa. Kaiken sen, mikä on tärkeintä.

Paremmalla puolella olen jo, pitkälläkin siellä. Tiedostan lieveilmiöiden vaikutukset, ennakoimalla pääsen vaikeiden tilanteiden yläpuolelle. Lääkäriä pyydän selittämään tekemänsä toimenpiteet, selkäkivun kohdalla mietin ensisijaisesti työergonomiaa. Tuskin silti koskaan tulen olemaan se ihminen, joka sanoo "ei kannata pelätä, se on ihan turhaa!". Saatan ehkä sanoa, että pelonkin kanssa voi oppia elämään ja sen läsnäolo kirkastaa joskus tärkeät asiat entistä merkityksellisimmiksi. Ei pelolle valtaa antaen, mutta tärkeimmät asiat kirkkaammaksi tehden. Merkityksen ja suunnan osoittaen.

Pieni ihmeeni

Tänään on sinun päiväsi. Sinä pieni ihmeeni, sinä joka olet syvällä sydämessäni, sielussani, minuudessani. Sinä rakas pieni ihmeeni, joka kuljetit minut kauemmaksi kuin koskaan osasin kuvitella. Et kasva mielessäni, et kehity. Sinusta ei koskaan tullut sitä poikaa, joka sinusta piti tulla. Sinä olet jäänyt tähän tammikuun kylmään ja kirkkaaseen päivään pienenä ja määrittämättömänä.

Sinun tilasi on ollut niin pieni, niin määrittelemätön. Tiedän kuinka ihmiset ympärillä eivät ymmärrä sinua. Ei heidän tarvitsekaan, minä tiedän, mikä sinun merkityksesi on. Ihmiset eivät aina ymmärrä, he eivät näe kuin läsnäolevan, he tarvitsevat raamit ja rajat ymmärtääkseen. Konkretiaa, jotain selkeää. He eivät ymmärrä, kuinka pienin mahdollinen voi olla se, joka liikuttaa voimakkaimmin. Niin kuin sinä teit, teet edelleen. Eivät he pahuuttaan, vain ymmärtämättömyyttään. Jäsentämätöntä, määrittelemätöntä on niin vaikea hahmottaa. On vaikea antaa asioille muita määrityksiä kuin silmällä havaittavat. On vaikea ymmärtää, mitä toivo on.

Ajattelen aina, kuinka uskomattoman paljon annoit. Ja mikä ihmisyydessä onkaan kauneinta, kyky antaa itseään enemmän. Sen sinä teit. Sinä pienen pieni ihminen annoit enemmän kuin sinulta olisi koskaan voinut odottaa. Kuinka niin pieni ja niin määrittelemätön on se, joka avaa oven huomiseen. Vaikka lähdit, jätit oven raolleen. Sinä annoit toivon. Jätit kaiken ihmisyytesi minuun, kerroit että toivoaan ei saa koskaan menettää. Että synkimmästäkin epätoivosta voi löytää toivoa, löytyy lopulta aina toivoa. Sinä näytit, kuinka syvimmässäkin surussa on myös valoa.

Siinä on ihmisyydelle mittaa.

Kuljen tämän päivän kirkkauteen kiitollisena sinusta, pieni ihmeeni. En vaihtaisi sinua ja antamaasi mihinkään. Kyynel kyyneleeltä sinä teit minusta tämän ihmisen, ja tänään jo hymyilen. Sinun vuoksesi. Kiitän sinua kyyneleet silmissä, mutta niiden takaa jo hymyillen.

Olet ihmeellinen.