sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Surua ei pääse pakoon

Seisoin kotiovellani, kun näin vanhemman miehen tulevan pyörätuolilla tien yli. Pyörätuoli jäi kiinni raitiovaunujen kiskoihin ja vanha mies kiskoi itseään yhdellä kädellä eteenpäin. "Tarvitsetteko apua", kysyin. Mies kieltäytyi, mutta kävelin silti hänen luokseen ja työnsin kadun yli. Jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Hän oli Antti, 75 vuotta. Elämä oli hänet jo kasaan painanut, mutta kirkas katse pysähtyi silmiini kerta toisensa jälkeen. Menettänyt vaimonsa helmikuussa, kertoi minulle. Muutti nyt uuteen asuntoon, vanhassa kun muistot - vaikkakin kauniit sellaiset - kulkivat perässä päivästä toiseen. "Sellaista se suru vain on, että ei sitä kuitenkaan pääse pakoon", Antti katsoi suoraan silmiini. "Ei siinä auta kuin mennä läpi, täysiä päin vain." Työnsin Antin vielä lähikauppaan saakka, toivotimme toisillemme erinomaiset kesät.

Välillä ajattelen, että elämä tuo eteen juuri niitä tilanteita ja ihmisiä, joita eniten tarvitsee. Niin kuin Antin tänään muistuttamaan minua siitä, ettei surua pääse pakoon. Ei vieläkään. Viime viikot ovat olleet hieman hankalia, vaikka kaikki elämässä on todella hyvin. Elämässäni on näemmä kaksi selkeää ajankohtaa, jolloin suru on enemmän läsnä. Joulu- ja tammikuu ja sitten tämä kesä. Roopen ja avioeron ajankohdat. En ole surullinen, mutta ehkä hieman alakuloinen. Olen hieman saamaton, todella väsynyt koko ajan. Kyyneleet ovat herkemmässä kuin moniin kuukausiin. Viime viikolla arkisen salitreenin päätteeksi pohjaton ikävä viilsi lujempaa kuin aikoihin. Yhtäkkinen ikävä pientä ihmeellistä Rasmustani. En osaa ikävöidä Roopea, vaikka suru hänestä oli musertavampi ja synkempi kuin Rasmuksesta. Ikävöin Rasmusta Roopenkin edestä. Muistin väpättävän alahuulen ja pienet kädet, jotka tarrasivat käsiini kiinni. Näin silmissäni unisen hymyn ja kuulin tyytyväisen huokauksen, kun Rasmus tajusi olevansa sylissäni - muistin ihon pehmeän lämmön omaani vasten, hengityksemme rauhallisuuden tuossa hetkessä. Vaihdoin vaatteet itkien, kyyneleet valuivat kotiovelle saakka.

Miksi? Koska sellaista se suru vain on kaiken normaaliuden, hyvinvoinnin ja onnellisuudenkin keskellä, ei sitä kuitenkaan pääse pakoon - niin kuin Antti minua tänään muistutti.