maanantai 5. elokuuta 2019

Mikään muu ei ole varmaa kuin muutos

"Ei kuule kannata pelätä", ne sanoo. Tuntuu kuin ympärilläni olisi klovneja, joiden irvokkaat kasvot vuoroin lähestyvät, vuoroin loittonevat. "Kyllä kaikki kato järjestyy", yksi hihkaisee. "Nyt vähän tsemppiä hei!" toinen huutaa. "Kyllä ei ole mikään muu kuin muutos varmaa!", kolmas irvistelee vieressäni.

Tuijotan klovneja, yritän tunnistaa naamioiden takaa ihmisiä. En saa otetta, en hahmota. Tuskastunut parkaisuni hiljentää maalattujen huulien kuiskutukset. Klovnit tuijottavat minua tylsistyneinä, ovat kuunnelleet jo liian moneen kertaan huoleni. Ne sanovat, että olen vahva. Haluaisin huutaahuutaahuutaa. Huutaa, että en jaksa enää tsempatatsempatatsempata! En jaksa edes ajatusta, että taas pitäisi yrittääyrittääyrittää. Luopualuopualuopua. Että jo tämä pelkkä ajatuskin luopumisesta saa kokoon liimatut palaset natisemaan liitoksistaan.

Ääneni kohoaa, nousen tuoliltani ja vaikerran: antakaa pitää, antakaa säilyä, älkää enää pakottako luopumaan. Ei luopumisia mistään, ei kestään, ei koskaan. Yhden klovnin poskelle valuu hiljaa kyynel. Minun ääneni sortuu kyynelieni myötä. Antakaa minun jotain jo pitää. Antakaa jonkin jo olla pysyvää, varmaa, kestävää. Kun minä muista jo luovuin, antaisitte tämän olla, tämän tärkeän ja ainutlaatuisen, tämän vain minun omani. Antakaaantakaaantakaa. Vain niin on, että yksikään murhe ei onneni lunastus.  Klovnit ovat rauhoittuneet aivan kuin hetken ymmärtäisivät haurauteni, heikkouteni, sen mikä ei näy kuin harvoille ja valituille, harvoin jos koskaan. Yhden käsi painuu olalleni, itseni rajat piirtyvät jälleen kartalle, jossa ei ole päämäärää.

Sydäntänikin polttaa. Pitelen käsilläni rintaani, tunnen sydämeni varman sykkeen. Se huokaa, myöntää heikkoutensa ja haavoittuvuutensa. Jo osa on toisen käsissä. Toisen, joka voi pidellä saamaansa varomattomasti, huolimattomasti, välinpitämättömästi enkä muuta voi vaatia vaikka haluaisinkin. Vaan kun ei valita enää voi, sydän on valintansa tehnyt jo aikoja sitten ennen kuin kaiken päällä keikkuva aina äänekkäin järki suostui mitään myöntämään. Tulen sua vastaan, näet mut kaukaa, tunnistat hattuni. Ja järki nauraa nauramistaan, kieltää kieltämistään, ilkkuu ja kiertelee yllä kuin korppikotka. Jos huolehdit minusta, huolehdin sinusta, ja elämä meistä. Klovnit tuijottavat hiljaa.

Punaiset huulet ovat jähmettyneet epätietoisiin hymyihin. Seison jo, tuijotan klovneja. Etteikö saisi pelätä? Etteikö saisi pelätä menettävänsämenettävänsämenettävänsä taastaastaas? Etteikö se saisi tuntua missään, kun elämässä heiluuheiluuheiluu. Että kaiken luopumisen jälkeen pitäisi vain olla vahvavahvavahva? Ettäkö välinpitämättömyydellä suhtautuisi siihen suurimpaan, joka on kaiken jälkeen kannatellut, pitänyt paikoillaan, mennyt eteenpäin kaiken muun romahtaessa? Etteikö saisi pelätä sitäkin, että toisen käsissä jo oleva heitetään nurkkaan muiden palasten joukkoon, sydänten kaatopaikalle, sinne mikä jo liian tuttu osoite.

Anna minulle paikka, jossa joskus edes saan olla heikko, ravistelen klovnia edessäni. Paikka, jossa minun ei tarvitse aina olla reipasreipasreipas. Ei rohkearohkearohkea. Ei vahvavahvavahva. Ei ymmärtääymmärtääymmärtää. Ei olla lujalujaluja, voimakasvoimakasvoimakas, tunteetontunteetontunteeton. Vaan että saisin sanoa hiljaa, ihan hiljaa: ota syliin ja anna minun olla näin, juuri näin, juuri kuin olen, vikoineni, arpineni, iloineni. Virheineni, säröineni, riemuineni. Anna minun olla heikko, kun maailma ei sitä minulle salli. Anna olla edes hetken heikko, niin jaksan taas. Silitä minun säröjäni ja pidä värisevää sieluani hiljaa. Me olemme ilmasta tehtyjä. Vain hetken minä pyydän, vain hiljaisen hetken ja olen jälleen juuri niin vahva kuin oikeasti olenkin.

Mutta niin minä olen jälleen vahvavahvavahva. Ja niin minä taas jaksanjaksanjaksan ihan kaiken ja en mitään, sillä häpeältäni en haurauttani kenellekään myöntäisi, en vaikka kysyisivätkin. En koskaan. Sanon vain, kuinka kaikki on hyvin eikä mikään minussa tunnu. Sopeudun ja sopeutan niin kuin vahvat ihmiset tekevät.

Ja minä hymyilen klovneille ja laitan naamion. Maalaan huuleni punaisella ja hymyilen. Huudan hilpeästi, kuinka mikään muu ei ole varmaa kuin muutos!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti