maanantai 17. elokuuta 2020

Elokuun aurinko

Elokuun aurinko on erilainen. Siinä on merkityksiä, syvyyttä. Kesän hiipuva valo paljastaa paljon. Valossa on haikeutta, lämpöä. Se paljastaa rosoisen pinnan. Pinta on kaunis.

Pidän siitä paljon. Pidän enemmän kuin koskaan aiemmin.

Ja minä olen onnellinen. Ja minun kyyneleeni polttavat poskia kaikesta siitä, mitä olen saanut. Ei onni ole onnettomuuden puutetta. Se on sitä, että mitään ei pois ottaisi, mitään ei lisäisi.

Illan viimeiset säteet kimaltavat kyynelissä. Nämä illat vievät ajassa taaksepäin, mutta enää ei ole surua ja tuskaa. Ei kaipuuta siihen, mitä joskus oli oleva, mitä joskus olisi voinut olla. On vain hiljainen haikeus. Hetkittäinen hiljainen huokaus eräille pienille pojille, joille haluaisi kertoa, kuinka kaikki on hyvin. Ottaa syliin, kädestä kiinni ja heijata hiljaa. Kuiskia onnesta ja matkasta, tästä uskomattomasta seikkailusta, jonka he minulle antoivat.

Kuljetan sormiani pintaa pitkin. Pysähtelen hetkittäin kuin tunteakseni tarkemmin pinnan muodon. Rakastan kaikkea sitä epäsymmetriaa, jonka sormieni alla tunnen. Pinta on yhtenäinen, siinä ei ole enää aukkoja. On korkeampia kohtia, jossain sileyttä, toisaalla kyynelten polttamia uomia. Pinta ei ole enää hauras. Se on vakaa ja selkeä. Vahva ja voimakas. Se on kuitenkin herkkä. Herkkä aistimaan ja tuntemaan.

Minä kuiskaan kiitokseni. Huokaan hiljaisen kiitokseni kaikesta siitä, mitä olen saanut. Kiitokseni pinnasta, joka on muotoutunut elämän kauneudessa ja kauheudessa. Ajatella, kuinka paljon voi kaksi pientä elämää antaa. Ja vaikka he kuolevat vielä tuhansia kertoja uudestaan, ja vaikka pintani muuttuu niistä jokaisen myötä, olen valmis elämään.

Valo välkkyy meren pinnasta. Kuulen uuden perheeni äänet taustalta. Se on erilainen perhe kuin koskaan kuvittelin. Se on erilainen, mutta parempi kuin uskalsin koskaan toivoa. Ja kuinka tärkeää on vihdoin voida sanoa; missään muualla en olisi, matkastani en mitään muuttaisi.

Katso pintaani, se on kaunis. Olen kotona.

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Väärä hälytys

Löysin patin rinnastani. Näillä kokemuksilla varma valinta kohtaloksi oli kuolema alle neljäkymppisenä rintasyöpään. Mielenterveyden takaamiseksi Roopen kuoleman jälkeen ostettu terveysvakuutus paljasti kuitenkin voimansa, ja muutamassa päivässä pääsin lääkärin kautta laajoihin tutkimuksiin, joissa muutos todettiin normaaliksi. Ei yhtään syöpää, ei kuolemaa - ainakaan tähän, ainakaan tänään.

Kerroin avoimesti hoitajalle ja lääkärille olevani kauhuissani. Että minun maailmassani pienikin muutos tarkoittaa kamalinta kuviteltavissa olevaa vaihtoehtoa, että pienet prosentit eivät lohduta. Ne osuvat aina jollekin ihmispololle, joka ei ole valmistautunut kohtaloonsa yhtään sen paremmin kuin kukaan muukaan. Onnekseni kohtasin hienoja ammattilaisia, jotka ottivat turhanpäiväiset kauhuni huomioon. "Syövältä tämä ei ainakaan heti näytä," sanoi lääkäri ensimmäisenä. Pienen hetken jälkeen pystyin taas hengittämään normaalisti. Kyyneleet tulivat puhtaasta helpotuksesta, siitä että väistin typerän mieleni typerien ajatusten tuottaman kauhun.

Niin kuin väistin myös siinä sylissä, joka minua ei jaksa ymmärtää ja samalla ymmärtää kauniimmin kuin kukaan muu. Hän sanoi, kuinka maitoa ei kannata vielä kaataa. "Hölmö", hän sanoi, kun kysyin, tykkäisikö hän minusta enää, jos olisin sairas. Sitten eläisimme sen kanssa. Se minua lohduttaa. Että joku seisoisi rinnallani silloinkin, kun en sitä ansaitse tai olen hankala, vaikea ja kummallinen. Että joku rakastaisi minua vaillinaisenakin. Hullu, niin kuin kuulemma kaikki naiset, ja samalla suhtautumisessani kuin jokainen, joka joutuu ajattelemaan syövän mahdollisuutta. Hän on omassa hulluudessaan viisain. Joku joka ymmärtää halutessaan enemmän kuin itselleenkään myöntää. Poikkeuksellisen älykäs, poikkeuksellisen viisas. Ihminen, joka osaa ratkaista minkä tahansa ongelman. Nälänhätä on kuulemma ensi viikolla vuorossa - ja minä nauran, vaikka itkettääkin, ja kuinka uskomattoman turvallista ja tärkeää se on. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen kohdanneeni vertaiseni, kenties jonkun joka on jopa enemmän. Ihmisen, joka on voimakas, vahva, kyvytön ja samalla enemmän kuin luultavasti itse koskaan tietää.

Lopulta hänen määritelmänsä hulluudesta vie lähemmäs normaalia. Ehkä en olekaan vain menneisyyteni summa (vaikka olenkin), ehkä olenkin vain aivan normaali (vaikka en olekaan). Normaali ihminen, johon on vaikuttanut jokin ja kaikki se, mitä elämässä on tapahtunut. Niin kuin meihin kaikkiin - niin kuin minuun, niin kuin häneenkin.

Menneisyytemme haamuina me kuljemme; repien varjoja menneisyydestä mukaan sinnekin, minne ne eivät kuulu, iloja ja suruja historiamme valossa kohdaten. Samat hullutukset meitä vaivaavat: menneet pettymykset, surut ja riidat. Kun sinä aina, vaikka todellisuudessa puhumme jostain vuosia sitten käyneestä, jonkun toisen synneistä. En minä niitä enää halua maksaa, ei hänkään varmasti lopulta maksattaa. Ja ehkä minä vain jo toivon - minä haluan - että menneisyytemme velat eivät kuluta tämän päivän onnea. On aika olla onnellinen ja siihen on mahdollisuus. All time high, johon etuoikeutettuna tarjotaan mahdollisuutta. Olisi väärin jättää tämä etuoikeus käyttämättä.

"Ei huono onni kai oo päättymätön tie, se johtaa aina jonnekin", ja tuo tie on sittenkin johtanut juuri hänen syliinsä. Se on johtanut syliin, jossa olen enemmän turvassa kuin missään muualla lapsuuteni jälkeen. Syliin, joka on enemmän, voimakkaammin ja vahvemmin kuin itse olen koskaan ollut. Rauhoittava, tyynnyttävä, turvallinen ja lämmin. Lojaali, järkkymätön, hellä. Ja kun hän tanssittaa minua, tunnen olevani enemmän nainen, enemmän elossa, enemmän mitä vain. Hän pistää vastaan, on ärsyttävä, puutteellinen - ihminen. Hän saa minut myös raivoihini ja repeämään, mutta muuta en lopulta ole koskaan toivonutkaan. Pistä vastaan, anna tulla, tai minä kuljen yli ja ympäri. Hän on epätäydellinen ja kaikessa epätäydellisyydessään juuri se, mitä olen aina toivonut. Epätäydellinen olen minäkin. Olen keskeneräinen, keskeneräisempi kuin aiemmin. Rikkinäisempi, särjetympi ja hajalla. Kykenemätön ja ärsyttävä. En pidä siitä, mutta paranen. Hänen kanssaan paremmin. Paranen päivä päivältä ja jokainen väärä hälytys vie hurjin askelin eteenpäin.

Niin tämäkin. Ehkä alan uskoa jo oikeasti onneen. Ehkä on aika antaa tunteen viedä juuri niin pitkälle kuin on viedäkseen. Minä antaudun häneen ja ehkä en pelkää enää huomista. En epäonnea, jättämistä, hylkäämistä ja menetystä. Ehkä rikkinäisen intuitioni huudot ovat vain vääriä hälytyksiä. Vaikea siihen on uskoa, mutta nyt menneisyyteeni mahtuu myös näitä kokemuksia. Ehkä on aika uskoa väärien hälytysten voimaan ennemmin kuin mihinkään muuhun, ennemmin kuin mielen hulluihin huutoihin.

Väärä hälytys, huh, kaikki hyvin - niin kuin kaikki normaalit ihmiset aina sanovat. Ja hän otti minut syliinsä senkin jälkeen. "Onneksi kaikki kävi hyvin."

perjantai 3. tammikuuta 2020

Silmänräpäys ja ikuisuus

Siitä on jo neljä vuotta. Sinä kuljet koko ajan kauemmaksi, liu'ut hiljaa aina vain pidemmälle kuoleman taakse. Sinä poistut minusta pala kerrallaan poistumatta kuitenkaan koskaan. Niin sen kuuluukin mennä, minä tiedän. Niin sinäkin tiedät. Muistatko, kuinka äiti aina sanoi, että elämä kuuluu eläville?

Äidin on niin vaikea enää nähdä sitä elämää, jossa sinä olit. Sitä elämää, jossa oli äiti, isi ja Rasmus-rakas. Sekin elämä on kuitenkin aivan yhtä totta. Sinä olit totta, sinä ja sinun pienet varpaasi, sinun kaunis hymysi, tummat hiuksesi. Sanoin sinua äidin koipeliiniksi, muistatko? Ja sinä lepäsit sylissäni rauhallisena, nukuit äitisi rinnalle ja poltit sydämeeni jäljen, joka ei koskaan lähde. Sinä pieni ihmeeni, tummahiuksinen kaunis poikani. Olet kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Olisin niin kovasti halunnut elää kanssasi, saada olla sinun äitisi elämässä - ei vain kuolemassa. Meille ei annettu kuitenkaan vaihtoehtoja, ei sinulle, ei minulle.

Se aamu oli niin kamala, niin surkea ja surullinen. Ei minulla ole näiden vuosienkaan jälkeen sanoja, jotka kuvaisivat niitä hetkiä. Ja minusta tuntuu niin hullulta ajatella, että me elimme tuon aamun, sinä ja minä. Mietin usein, olinko minä hyvä äiti sinulle kuolemassasi. Olinhan tarpeeksi? Minä en tiennyt, mitä tehdä. En uskaltanut ensin koskeakaan, seisoin vain sivussa tuijottaen, kuinka sinä pieni kultani taistelit kuolemaa vastaan. Olisiko minun pitänyt tehdä jotain enemmän? Olisinko minä voinut auttaa sinua paremmin? Minä vain hoin, kuinka rakastamme sinua, kuinka kaikki on hyvin eikä ole mitään hätää. Kuulithan sinä sen? Tunsithan rakkauteni?

Minä valehtelin sinulle silloin. Kaikki ei ollut hyvin, minä tiesin, että sinä tulet kuolemaan. Tiesin sen heti, kun astuin sisään huoneeseesi. Mutta en minä saattanut sanoa sitä sinulle, en voinut. Rakkaudesta äiti sinulle valehteli. Joskus syytän itseäni. Mietin, olisitko sinä jaksanut, jos minun mieleni ei olisi luovuttanut? Minä olisin tehnyt vuoksesi mitä vain - kuoleman edessä äitikin on kuitenkin voimaton. Hiljaa kuolema kietoi sinua otteeseensa, liikkui sinussa ja sinuun verkkaisesti, mutta niin vaatien. Ja minä vain tuijotin, kauhuissani ja turtana. Minä vihaan välillä sitä, tuota perkeleen mustaa hiljaisuutta, joka sinut vei mukanaan. Että kehtasikin tulla! Että valitsi juuri sinut!

Olen silti onnellinen, että et joutunut olemaan yksin sen voiman edessä. Että me saimme viedä sinut niin pitkälle kuin pystyimme. Sinun vuoksesi, mutta myös meidän vuoksemme. En minä äitinä enää enempää voinut tehdä. Ja sinun isäsi tuuditti sinut kuolemaan, kantoi vahvoilla käsillään sinut aivan loppuun saakka. Et sinä meitä särkenyt vaan kuolema, jolle me emme mitään voineet - et sinä, ei äiti, ei isi.

Älä sinä huoli. Äidillä on kaikki hyvin, on oikeasti. Elämä on antanutkin, antanut paljon, antanut niin paljon, että äitiä pelottaakin. Tänään sinä kuitenkin kuolet jälleen uudestaan. Ja minä annan sinun taas mennä, annan vaikka sydän huutaa edelleen vuosien ikävää.

Sinä elät minussa. Toistut minussa, minuudessani. Sinä poistut minusta poistumatta koskaan - ja siitä minä olen aina kiitollinen.