Siitä on jo neljä vuotta. Sinä kuljet koko ajan kauemmaksi, liu'ut hiljaa aina vain pidemmälle kuoleman taakse. Sinä poistut minusta pala kerrallaan poistumatta kuitenkaan koskaan. Niin sen kuuluukin mennä, minä tiedän. Niin sinäkin tiedät. Muistatko, kuinka äiti aina sanoi, että elämä kuuluu eläville?
Äidin on niin vaikea enää nähdä sitä elämää, jossa sinä olit. Sitä elämää, jossa oli äiti, isi ja Rasmus-rakas. Sekin elämä on kuitenkin aivan yhtä totta. Sinä olit totta, sinä ja sinun pienet varpaasi, sinun kaunis hymysi, tummat hiuksesi. Sanoin sinua äidin koipeliiniksi, muistatko? Ja sinä lepäsit sylissäni rauhallisena, nukuit äitisi rinnalle ja poltit sydämeeni jäljen, joka ei koskaan lähde. Sinä pieni ihmeeni, tummahiuksinen kaunis poikani. Olet kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Olisin niin kovasti halunnut elää kanssasi, saada olla sinun äitisi elämässä - ei vain kuolemassa. Meille ei annettu kuitenkaan vaihtoehtoja, ei sinulle, ei minulle.
Se aamu oli niin kamala, niin surkea ja surullinen. Ei minulla ole näiden vuosienkaan jälkeen sanoja, jotka kuvaisivat niitä hetkiä. Ja minusta tuntuu niin hullulta ajatella, että me elimme tuon aamun, sinä ja minä. Mietin usein, olinko minä hyvä äiti sinulle kuolemassasi. Olinhan tarpeeksi? Minä en tiennyt, mitä tehdä. En uskaltanut ensin koskeakaan, seisoin vain sivussa tuijottaen, kuinka sinä pieni kultani taistelit kuolemaa vastaan. Olisiko minun pitänyt tehdä jotain enemmän? Olisinko minä voinut auttaa sinua paremmin? Minä vain hoin, kuinka rakastamme sinua, kuinka kaikki on hyvin eikä ole mitään hätää. Kuulithan sinä sen? Tunsithan rakkauteni?
Minä valehtelin sinulle silloin. Kaikki ei ollut hyvin, minä tiesin, että sinä tulet kuolemaan. Tiesin sen heti, kun astuin sisään huoneeseesi. Mutta en minä saattanut sanoa sitä sinulle, en voinut. Rakkaudesta äiti sinulle valehteli. Joskus syytän itseäni. Mietin, olisitko sinä jaksanut, jos minun mieleni ei olisi luovuttanut? Minä olisin tehnyt vuoksesi mitä vain - kuoleman edessä äitikin on kuitenkin voimaton. Hiljaa kuolema kietoi sinua otteeseensa, liikkui sinussa ja sinuun verkkaisesti, mutta niin vaatien. Ja minä vain tuijotin, kauhuissani ja turtana. Minä vihaan välillä sitä, tuota perkeleen mustaa hiljaisuutta, joka sinut vei mukanaan. Että kehtasikin tulla! Että valitsi juuri sinut!
Olen silti onnellinen, että et joutunut olemaan yksin sen voiman edessä. Että me saimme viedä sinut niin pitkälle kuin pystyimme. Sinun vuoksesi, mutta myös meidän vuoksemme. En minä äitinä enää enempää voinut tehdä. Ja sinun isäsi tuuditti sinut kuolemaan, kantoi vahvoilla käsillään sinut aivan loppuun saakka. Et sinä meitä särkenyt vaan kuolema, jolle me emme mitään voineet - et sinä, ei äiti, ei isi.
Älä sinä huoli. Äidillä on kaikki hyvin, on oikeasti. Elämä on antanutkin, antanut paljon, antanut niin paljon, että äitiä pelottaakin. Tänään sinä kuitenkin kuolet jälleen uudestaan. Ja minä annan sinun taas mennä, annan vaikka sydän huutaa edelleen vuosien ikävää.
Sinä elät minussa. Toistut minussa, minuudessani. Sinä poistut minusta poistumatta koskaan - ja siitä minä olen aina kiitollinen.
