tag:blogger.com,1999:blog-73239221633943143272024-03-06T00:49:59.796+02:00Älä pelkää pimeyttähannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.comBlogger113125tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-69767974967898417102020-08-17T20:49:00.000+03:002020-08-17T20:49:20.471+03:00Elokuun aurinko<p>Elokuun aurinko on erilainen. Siinä on merkityksiä, syvyyttä. Kesän hiipuva valo paljastaa paljon. Valossa on haikeutta, lämpöä. Se paljastaa rosoisen pinnan. Pinta on kaunis.</p><p>Pidän siitä paljon. Pidän enemmän kuin koskaan aiemmin.</p><p>Ja minä olen onnellinen. Ja minun kyyneleeni polttavat poskia kaikesta siitä, mitä olen saanut. Ei onni ole onnettomuuden puutetta. Se on sitä, että mitään ei pois ottaisi, mitään ei lisäisi.</p><p>Illan viimeiset säteet kimaltavat kyynelissä. Nämä illat vievät ajassa taaksepäin, mutta enää ei ole surua ja tuskaa. Ei kaipuuta siihen, mitä joskus oli oleva, mitä joskus olisi voinut olla. On vain hiljainen haikeus. Hetkittäinen hiljainen huokaus eräille pienille pojille, joille haluaisi kertoa, kuinka kaikki on hyvin. Ottaa syliin, kädestä kiinni ja heijata hiljaa. Kuiskia onnesta ja matkasta, tästä uskomattomasta seikkailusta, jonka he minulle antoivat.</p><p>Kuljetan sormiani pintaa pitkin. Pysähtelen hetkittäin kuin tunteakseni tarkemmin pinnan muodon. Rakastan kaikkea sitä epäsymmetriaa, jonka sormieni alla tunnen. Pinta on yhtenäinen, siinä ei ole enää aukkoja. On korkeampia kohtia, jossain sileyttä, toisaalla kyynelten polttamia uomia. Pinta ei ole enää hauras. Se on vakaa ja selkeä. Vahva ja voimakas. Se on kuitenkin herkkä. Herkkä aistimaan ja tuntemaan.</p><p>Minä kuiskaan kiitokseni. Huokaan hiljaisen kiitokseni kaikesta siitä, mitä olen saanut. Kiitokseni pinnasta, joka on muotoutunut elämän kauneudessa ja kauheudessa. Ajatella, kuinka paljon voi kaksi pientä elämää antaa. Ja vaikka he kuolevat vielä tuhansia kertoja uudestaan, ja vaikka pintani muuttuu niistä jokaisen myötä, olen valmis elämään.</p><p>Valo välkkyy meren pinnasta. Kuulen uuden perheeni äänet taustalta. Se on erilainen perhe kuin koskaan kuvittelin. Se on erilainen, mutta parempi kuin uskalsin koskaan toivoa. Ja kuinka tärkeää on vihdoin voida sanoa; missään muualla en olisi, matkastani en mitään muuttaisi.</p><p>Katso pintaani, se on kaunis. Olen kotona.</p>hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-62001824008955899722020-06-05T08:30:00.001+03:002020-06-05T20:57:26.645+03:00Väärä hälytysLöysin patin rinnastani. Näillä kokemuksilla varma valinta kohtaloksi oli kuolema alle neljäkymppisenä rintasyöpään. Mielenterveyden takaamiseksi Roopen kuoleman jälkeen ostettu terveysvakuutus paljasti kuitenkin voimansa, ja muutamassa päivässä pääsin lääkärin kautta laajoihin tutkimuksiin, joissa muutos todettiin normaaliksi. Ei yhtään syöpää, ei kuolemaa - ainakaan tähän, ainakaan tänään.<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Kerroin avoimesti hoitajalle ja lääkärille olevani kauhuissani. Että minun maailmassani pienikin muutos tarkoittaa kamalinta kuviteltavissa olevaa vaihtoehtoa, että pienet prosentit eivät lohduta. Ne osuvat aina jollekin ihmispololle, joka ei ole valmistautunut kohtaloonsa yhtään sen paremmin kuin kukaan muukaan. Onnekseni kohtasin hienoja ammattilaisia, jotka ottivat turhanpäiväiset kauhuni huomioon. "Syövältä tämä ei ainakaan heti näytä," sanoi lääkäri ensimmäisenä. Pienen hetken jälkeen pystyin taas hengittämään normaalisti. Kyyneleet tulivat puhtaasta helpotuksesta, siitä että väistin typerän mieleni typerien ajatusten tuottaman kauhun.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Niin kuin väistin myös siinä sylissä, joka minua ei jaksa ymmärtää ja samalla ymmärtää kauniimmin kuin kukaan muu. Hän sanoi, kuinka maitoa ei kannata vielä kaataa. "Hölmö", hän sanoi, kun kysyin, tykkäisikö hän minusta enää, jos olisin sairas. Sitten eläisimme sen kanssa. Se minua lohduttaa. Että joku seisoisi rinnallani silloinkin, kun en sitä ansaitse tai olen hankala, vaikea ja kummallinen. Että joku rakastaisi minua vaillinaisenakin. Hullu, niin kuin kuulemma kaikki naiset, ja samalla suhtautumisessani kuin jokainen, joka joutuu ajattelemaan syövän mahdollisuutta. Hän on omassa hulluudessaan viisain. Joku joka ymmärtää halutessaan enemmän kuin itselleenkään myöntää. Poikkeuksellisen älykäs, poikkeuksellisen viisas. Ihminen, joka osaa ratkaista minkä tahansa ongelman. Nälänhätä on kuulemma ensi viikolla vuorossa - ja minä nauran, vaikka itkettääkin, ja kuinka uskomattoman turvallista ja tärkeää se on. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen kohdanneeni vertaiseni, kenties jonkun joka on jopa enemmän. Ihmisen, joka on voimakas, vahva, kyvytön ja samalla enemmän kuin luultavasti itse koskaan tietää.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Lopulta hänen määritelmänsä hulluudesta vie lähemmäs normaalia. Ehkä en olekaan vain menneisyyteni summa (vaikka olenkin), ehkä olenkin vain aivan normaali (vaikka en olekaan). Normaali ihminen, johon on vaikuttanut jokin ja kaikki se, mitä elämässä on tapahtunut. Niin kuin meihin kaikkiin - niin kuin minuun, niin kuin häneenkin.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Menneisyytemme haamuina me kuljemme; repien varjoja menneisyydestä mukaan sinnekin, minne ne eivät kuulu, iloja ja suruja historiamme valossa kohdaten. Samat hullutukset meitä vaivaavat: menneet pettymykset, surut ja riidat. Kun sinä aina, vaikka todellisuudessa puhumme jostain vuosia sitten käyneestä, jonkun toisen synneistä. En minä niitä enää halua maksaa, ei hänkään varmasti lopulta maksattaa. Ja ehkä minä vain jo toivon - minä haluan - että menneisyytemme velat eivät kuluta tämän päivän onnea. On aika olla onnellinen ja siihen on mahdollisuus. All time high, johon etuoikeutettuna tarjotaan mahdollisuutta. Olisi väärin jättää tämä etuoikeus käyttämättä.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
"Ei huono onni kai oo päättymätön tie, se johtaa aina jonnekin", ja tuo tie on sittenkin johtanut juuri hänen syliinsä. Se on johtanut syliin, jossa olen enemmän turvassa kuin missään muualla lapsuuteni jälkeen. Syliin, joka on enemmän, voimakkaammin ja vahvemmin kuin itse olen koskaan ollut. Rauhoittava, tyynnyttävä, turvallinen ja lämmin. Lojaali, järkkymätön, hellä. Ja kun hän tanssittaa minua, tunnen olevani enemmän nainen, enemmän elossa, enemmän mitä vain. Hän pistää vastaan, on ärsyttävä, puutteellinen - ihminen. Hän saa minut myös raivoihini ja repeämään, mutta muuta en lopulta ole koskaan toivonutkaan. Pistä vastaan, anna tulla, tai minä kuljen yli ja ympäri. Hän on epätäydellinen ja kaikessa epätäydellisyydessään juuri se, mitä olen aina toivonut. Epätäydellinen olen minäkin. Olen keskeneräinen, keskeneräisempi kuin aiemmin. Rikkinäisempi, särjetympi ja hajalla. Kykenemätön ja ärsyttävä. En pidä siitä, mutta paranen. Hänen kanssaan paremmin. Paranen päivä päivältä ja jokainen väärä hälytys vie hurjin askelin eteenpäin.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Niin tämäkin. Ehkä alan uskoa jo oikeasti onneen. Ehkä on aika antaa tunteen viedä juuri niin pitkälle kuin on viedäkseen. Minä antaudun häneen ja ehkä en pelkää enää huomista. En epäonnea, jättämistä, hylkäämistä ja menetystä. Ehkä rikkinäisen intuitioni huudot ovat vain vääriä hälytyksiä. Vaikea siihen on uskoa, mutta nyt menneisyyteeni mahtuu myös näitä kokemuksia. Ehkä on aika uskoa väärien hälytysten voimaan ennemmin kuin mihinkään muuhun, ennemmin kuin mielen hulluihin huutoihin.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Väärä hälytys, huh, kaikki hyvin - niin kuin kaikki normaalit ihmiset aina sanovat. Ja hän otti minut syliinsä senkin jälkeen. "Onneksi kaikki kävi hyvin."</div>
hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-64262209927232360022020-01-03T14:37:00.000+02:002020-01-03T14:37:02.141+02:00Silmänräpäys ja ikuisuusSiitä on jo neljä vuotta. Sinä kuljet koko ajan kauemmaksi, liu'ut hiljaa aina vain pidemmälle kuoleman taakse. Sinä poistut minusta pala kerrallaan poistumatta kuitenkaan koskaan. Niin sen kuuluukin mennä, minä tiedän. Niin sinäkin tiedät. Muistatko, kuinka äiti aina sanoi, että elämä kuuluu eläville?<br />
<br />
Äidin on niin vaikea enää nähdä sitä elämää, jossa sinä olit. Sitä elämää, jossa oli äiti, isi ja Rasmus-rakas. Sekin elämä on kuitenkin aivan yhtä totta. Sinä olit totta, sinä ja sinun pienet varpaasi, sinun kaunis hymysi, tummat hiuksesi. Sanoin sinua äidin koipeliiniksi, muistatko? Ja sinä lepäsit sylissäni rauhallisena, nukuit äitisi rinnalle ja poltit sydämeeni jäljen, joka ei koskaan lähde. Sinä pieni ihmeeni, tummahiuksinen kaunis poikani. Olet kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Olisin niin kovasti halunnut elää kanssasi, saada olla sinun äitisi elämässä - ei vain kuolemassa. Meille ei annettu kuitenkaan vaihtoehtoja, ei sinulle, ei minulle.<br />
<br />
Se aamu oli niin kamala, niin surkea ja surullinen. Ei minulla ole näiden vuosienkaan jälkeen sanoja, jotka kuvaisivat niitä hetkiä. Ja minusta tuntuu niin hullulta ajatella, että me elimme tuon aamun, sinä ja minä. Mietin usein, olinko minä hyvä äiti sinulle kuolemassasi. Olinhan tarpeeksi? Minä en tiennyt, mitä tehdä. En uskaltanut ensin koskeakaan, seisoin vain sivussa tuijottaen, kuinka sinä pieni kultani taistelit kuolemaa vastaan. Olisiko minun pitänyt tehdä jotain enemmän? Olisinko minä voinut auttaa sinua paremmin? Minä vain hoin, kuinka rakastamme sinua, kuinka kaikki on hyvin eikä ole mitään hätää. Kuulithan sinä sen? Tunsithan rakkauteni?<br />
<br />
Minä valehtelin sinulle silloin. Kaikki ei ollut hyvin, minä tiesin, että sinä tulet kuolemaan. Tiesin sen heti, kun astuin sisään huoneeseesi. Mutta en minä saattanut sanoa sitä sinulle, en voinut. Rakkaudesta äiti sinulle valehteli. Joskus syytän itseäni. Mietin, olisitko sinä jaksanut, jos minun mieleni ei olisi luovuttanut? Minä olisin tehnyt vuoksesi mitä vain - kuoleman edessä äitikin on kuitenkin voimaton. Hiljaa kuolema kietoi sinua otteeseensa, liikkui sinussa ja sinuun verkkaisesti, mutta niin vaatien. Ja minä vain tuijotin, kauhuissani ja turtana. Minä vihaan välillä sitä, tuota perkeleen mustaa hiljaisuutta, joka sinut vei mukanaan. Että kehtasikin tulla! Että valitsi juuri sinut!<br />
<br />
Olen silti onnellinen, että et joutunut olemaan yksin sen voiman edessä. Että me saimme viedä sinut niin pitkälle kuin pystyimme. Sinun vuoksesi, mutta myös meidän vuoksemme. En minä äitinä enää enempää voinut tehdä. Ja sinun isäsi tuuditti sinut kuolemaan, kantoi vahvoilla käsillään sinut aivan loppuun saakka. Et sinä meitä särkenyt vaan kuolema, jolle me emme mitään voineet - et sinä, ei äiti, ei isi.<br />
<br />
Älä sinä huoli. Äidillä on kaikki hyvin, on oikeasti. Elämä on antanutkin, antanut paljon, antanut niin paljon, että äitiä pelottaakin. Tänään sinä kuitenkin kuolet jälleen uudestaan. Ja minä annan sinun taas mennä, annan vaikka sydän huutaa edelleen vuosien ikävää.<br />
<br />
Sinä elät minussa. Toistut minussa, minuudessani. Sinä poistut minusta poistumatta koskaan - ja siitä minä olen aina kiitollinen.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-53474187155279799182019-09-23T23:30:00.000+03:002019-09-24T00:59:17.211+03:00Kiire<br />
<div class="MsoNormal">
On muka niin paljon tekemistä. Pitää juosta asemalta
toiselle, junasta toiseen, toimistolta toiselle. Niin kiire, että ei ole muka
aikaa pysähtyä. Ei ole muka aikaa odottaa seuraavaa junaa – mennä haudalle ja
pysähtyä sinne, mikä minun elämäni pysäyttänyt on. On aikaa kuunnella muita,
onnitella syntyneistä lapsista, mutta ei aikaa itselle ja omilleni. Ei edes
tänään, joka lapsilleni merkitty päivä on. Ei muka aikaa edes hetkeä, ei aikaa ostaa kynttilöitä, ei hiljentyä rauhassa.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Ja minä istun kyyneleet valuen junassa, joka kiitää
kiireestä toiseen, esityksestä ja presentaatiosta seuraavaan. Istun ja itken,
kun en edes yhtä hetkeä anna niille, jotka minun tärkeimmät ovat. On muka
tärkeämpää, on muka jotain merkityksellisempää. Ei minun paljoa heidän vuokseen
tarvitsisi, vain lyhyt hetki siellä ja täällä. Ja minun sydämeni särkyy, että en edes tänään heidän vuokseen pysähtynyt.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Sorrun siinä samassa siihen, mihin koko ympäristö kaikella
voimallaan. Siihen, jossa joku sanoo, että ei se ole niin mustavalkoista, että
kaikilla omat murheensa, jotka olisi syytä ymmärtää. Siihen, jossa ”kamalinta
mitä voi tapahtua on oman lapsen kuolema” tarkoittaa juuri sitä. Omaa lasta.
Vain ja ainoastaan omaa lasta. Puhuvat itsestään. Vain ja ainoastaan itsestään.
Siihen, jossa elämäni rohkeimmaksi teoksi kerron jonkin tilanteeseen sopivan ja
kaikkia hyväksyttävästi voimaannuttavan tarinan rohkeudesta tehdä hienoja
valintoja, jotka lopulta johtivat onnistumisiin. Per aspera ad astra ja kaikki
hymyilevät tyytyväisesti nyökkäillen. Ja minun mieleni huutaa huutamistaan,
ilkkuu banaalille tarinalle. Sillä mikään ei koskaan ole ollut rohkeampaa kuin
antaa lapselleni lupa mennä. Sillä mikään ei koskaan ole vaatinut yhtä paljon
voimaa. Sanoa maailman tärkeimmälle, että enää ei tarvitse – ei äidin eikä isin
vuoksi. Sanoa lääkärille, että lapseni saa nyt kuolla, että kaikki on jo tehty.
Ja pitää sitten pientä ihmettä sylissään, lähellä sydäntä hiljaa heijaten ja
kuolemalle koko elämänsä luovuttaen.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Sen minä haluaisin kertoa vaan vain harvalle voin – saati
enää edes haluan. Käsieni sormissa ne ihmiset. En minä surulleni enää tilaa tarvitse vaan itselleni. Sille
kuka minä olen. Että saisin olla muutakin kuin vain viimeiset kaksi vuotta
elämästäni – siivottu versio, jossa on aika ennen ja jälkeen ilman mitään
niiden välissä. Sillä minä olen ihminen, jonka elämän rohkein teko on ollut
kantaa lapsensa kuolemaan enkä minä sille mitään voi enkä sitä taakakseni halua
laskettavan, en synnikseni. En halua alleviivata, mutta en piilottaakaan. Tämä
olen minä. Kuinka toivoisin, että arpeni hyväksyttäisiin. Että joku piirtäisi
sormellaan niiden rajoja, kauniiksi niitä kutsuen. Vain todeten, vain hyväksyen
ja sitten eteenpäin jatkaen. Toteaisi, mutta antaisi sitten olla. Ei pelkäisi
arpiani vaan rakastaisi niitäkin, painaisi sormensa niihin ja sanoisi ”nämä
ovat hienot arvet, anna niiden olla, minäkin annan."<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Vaan enhän minä itsekään. Kiirehdin kiireestä toiseen unohtaen,
että joskus minäkin saisin pysähtyä ja kuljettaa sormiani arpieni rajoilla
muistaen, kuinka kauniimpaa kuin arpeni ovat niiden aiheuttajat. Kuinka
ihmeellisen hienoa on olla Rasmukseni ja Roopeni äiti. Mikä etuoikeus, kunnia
ja ilo.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
______________________________________________<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Kirjoitin tämän junassa. Itketti kovasti, päätäkin alkoi jo särkeä, en julkaissut
tekstiä vaan painoin lopulta tietokoneen kannen kiinni. Tuijotin pitkän aikaa ulos ikkunasta mitään kyyneliltäni näkemättä. Pitkästä aikaa ellei jopa ensimmäistä kertaa koko
vuonna itketti niin, että kyynelille ei ollut loppua, rajaa eikä määrää.
Kaivoin epätoivoisesti laukustani nenäliinaa, kun tunsin jonkun pysähtyneen
viereeni. Samassa vaunussa istunut mies seisoi vieressäni syvälle silmiini
katsoen. Hän otti käteni käteensä, painoi käteni suuren kämmenensä sisään. "Kaikki vielä järjestyy, elämä voittaa", hän sanoi hiljaa. Syvensi sitten katsettaan, puristi kättäni lujempaa.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
”Kanna ylpeydellä tuskasi, kanna ylpeydellä surusi – älä häpeä, se
tekee sinusta juuri sinut.”<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<o:p>Piirsi siinä samalla arpieni rajat, yhdellä kosketuksella niistä jokaisen – aivan kuin olisi kuullut toiveeni.</o:p></div>
<br />hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-14936834791930019382019-08-05T18:56:00.000+03:002019-09-24T18:56:34.792+03:00Mikään muu ei ole varmaa kuin muutos"Ei kuule kannata pelätä", ne sanoo. Tuntuu kuin ympärilläni olisi klovneja, joiden irvokkaat kasvot vuoroin lähestyvät, vuoroin loittonevat. "Kyllä kaikki kato järjestyy", yksi hihkaisee. "Nyt vähän tsemppiä hei!" toinen huutaa. "Kyllä ei ole mikään muu kuin muutos varmaa!", kolmas irvistelee vieressäni.<br />
<br />
Tuijotan klovneja, yritän tunnistaa naamioiden takaa ihmisiä. En saa otetta, en hahmota. Tuskastunut parkaisuni hiljentää maalattujen huulien kuiskutukset. Klovnit tuijottavat minua tylsistyneinä, ovat kuunnelleet jo liian moneen kertaan huoleni. Ne sanovat, että olen vahva. Haluaisin huutaahuutaahuutaa. Huutaa, että en jaksa enää tsempatatsempatatsempata! En jaksa edes ajatusta, että taas pitäisi yrittääyrittääyrittää. Luopualuopualuopua. Että jo tämä pelkkä ajatuskin luopumisesta saa kokoon liimatut palaset natisemaan liitoksistaan.<br />
<br />
Ääneni kohoaa, nousen tuoliltani ja vaikerran: antakaa pitää, antakaa säilyä, älkää enää pakottako luopumaan. Ei luopumisia mistään, ei kestään, ei koskaan. Yhden klovnin poskelle valuu hiljaa kyynel. Minun ääneni sortuu kyynelieni myötä. Antakaa minun jotain jo pitää. Antakaa jonkin jo olla pysyvää, varmaa, kestävää. Kun minä muista jo luovuin, antaisitte tämän olla, tämän tärkeän ja ainutlaatuisen, tämän vain minun omani. Antakaaantakaaantakaa. Vain niin on, että yksikään murhe ei onneni lunastus. Klovnit ovat rauhoittuneet aivan kuin hetken ymmärtäisivät haurauteni, heikkouteni, sen mikä ei näy kuin harvoille ja valituille, harvoin jos koskaan. Yhden käsi painuu olalleni, itseni rajat piirtyvät jälleen kartalle, jossa ei ole päämäärää.<br />
<br />
Sydäntänikin polttaa. Pitelen käsilläni rintaani, tunnen sydämeni varman sykkeen. Se huokaa, myöntää heikkoutensa ja haavoittuvuutensa. Jo osa on toisen käsissä. Toisen, joka voi pidellä saamaansa varomattomasti, huolimattomasti, välinpitämättömästi enkä muuta voi vaatia vaikka haluaisinkin. Vaan kun ei valita enää voi, sydän on valintansa tehnyt jo aikoja sitten ennen kuin kaiken päällä keikkuva aina äänekkäin järki suostui mitään myöntämään. Tulen sua vastaan, näet mut kaukaa, tunnistat hattuni. Ja järki nauraa nauramistaan, kieltää kieltämistään, ilkkuu ja kiertelee yllä kuin korppikotka. Jos huolehdit minusta, huolehdin sinusta, ja elämä meistä. Klovnit tuijottavat hiljaa.<br />
<br />
Punaiset huulet ovat jähmettyneet epätietoisiin hymyihin. Seison jo, tuijotan klovneja. Etteikö saisi pelätä? Etteikö saisi pelätä menettävänsämenettävänsämenettävänsä taastaastaas? Etteikö se saisi tuntua missään, kun elämässä heiluuheiluuheiluu. Että kaiken luopumisen jälkeen pitäisi vain olla vahvavahvavahva? Ettäkö välinpitämättömyydellä suhtautuisi siihen suurimpaan, joka on kaiken jälkeen kannatellut, pitänyt paikoillaan, mennyt eteenpäin kaiken muun romahtaessa? Etteikö saisi pelätä sitäkin, että toisen käsissä jo oleva heitetään nurkkaan muiden palasten joukkoon, sydänten kaatopaikalle, sinne mikä jo liian tuttu osoite.<br />
<br />
Anna minulle paikka, jossa joskus edes saan olla heikko, ravistelen klovnia edessäni. Paikka, jossa minun ei tarvitse aina olla reipasreipasreipas. Ei rohkearohkearohkea. Ei vahvavahvavahva. Ei ymmärtääymmärtääymmärtää. Ei olla lujalujaluja, voimakasvoimakasvoimakas, tunteetontunteetontunteeton. Vaan että saisin sanoa hiljaa, ihan hiljaa: ota syliin ja anna minun olla näin, juuri näin, juuri kuin olen, vikoineni, arpineni, iloineni. Virheineni, säröineni, riemuineni. Anna minun olla heikko, kun maailma ei sitä minulle salli. Anna olla edes hetken heikko, niin jaksan taas. Silitä minun säröjäni ja pidä värisevää sieluani hiljaa. Me olemme ilmasta tehtyjä. Vain hetken minä pyydän, vain hiljaisen hetken ja olen jälleen juuri niin vahva kuin oikeasti olenkin.<br />
<br />
Mutta niin minä olen jälleen vahvavahvavahva. Ja niin minä taas jaksanjaksanjaksan ihan kaiken ja en mitään, sillä häpeältäni en haurauttani kenellekään myöntäisi, en vaikka kysyisivätkin. En koskaan. Sanon vain, kuinka kaikki on hyvin eikä mikään minussa tunnu. Sopeudun ja sopeutan niin kuin vahvat ihmiset tekevät.<br />
<br />
Ja minä hymyilen klovneille ja laitan naamion. Maalaan huuleni punaisella ja hymyilen. Huudan hilpeästi, kuinka mikään muu ei ole varmaa kuin muutos!hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-5450220006367015162019-06-30T23:40:00.001+03:002019-07-01T09:21:25.617+03:00Surua ei pääse pakoonSeisoin kotiovellani, kun näin vanhemman miehen tulevan pyörätuolilla tien yli. Pyörätuoli jäi kiinni raitiovaunujen kiskoihin ja vanha mies kiskoi itseään yhdellä kädellä eteenpäin. "Tarvitsetteko apua", kysyin. Mies kieltäytyi, mutta kävelin silti hänen luokseen ja työnsin kadun yli. Jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Hän oli Antti, 75 vuotta. Elämä oli hänet jo kasaan painanut, mutta kirkas katse pysähtyi silmiini kerta toisensa jälkeen. Menettänyt vaimonsa helmikuussa, kertoi minulle. Muutti nyt uuteen asuntoon, vanhassa kun muistot - vaikkakin kauniit sellaiset - kulkivat perässä päivästä toiseen. "Sellaista se suru vain on, että ei sitä kuitenkaan pääse pakoon", Antti katsoi suoraan silmiini. "Ei siinä auta kuin mennä läpi, täysiä päin vain." Työnsin Antin vielä lähikauppaan saakka, toivotimme toisillemme erinomaiset kesät.<br />
<br />
Välillä ajattelen, että elämä tuo eteen juuri niitä tilanteita ja ihmisiä, joita eniten tarvitsee. Niin kuin Antin tänään muistuttamaan minua siitä, ettei surua pääse pakoon. Ei vieläkään. Viime viikot ovat olleet hieman hankalia, vaikka kaikki elämässä on todella hyvin. Elämässäni on näemmä kaksi selkeää ajankohtaa, jolloin suru on enemmän läsnä. Joulu- ja tammikuu ja sitten tämä kesä. Roopen ja avioeron ajankohdat. En ole surullinen, mutta ehkä hieman alakuloinen. Olen hieman saamaton, todella väsynyt koko ajan. Kyyneleet ovat herkemmässä kuin moniin kuukausiin. Viime viikolla arkisen salitreenin päätteeksi pohjaton ikävä viilsi lujempaa kuin aikoihin. Yhtäkkinen ikävä pientä ihmeellistä Rasmustani. En osaa ikävöidä Roopea, vaikka suru hänestä oli musertavampi ja synkempi kuin Rasmuksesta. Ikävöin Rasmusta Roopenkin edestä. Muistin väpättävän alahuulen ja pienet kädet, jotka tarrasivat käsiini kiinni. Näin silmissäni unisen hymyn ja kuulin tyytyväisen huokauksen, kun Rasmus tajusi olevansa sylissäni - muistin ihon pehmeän lämmön omaani vasten, hengityksemme rauhallisuuden tuossa hetkessä. Vaihdoin vaatteet itkien, kyyneleet valuivat kotiovelle saakka.<br />
<br />
Miksi? Koska sellaista se suru vain on kaiken normaaliuden, hyvinvoinnin ja onnellisuudenkin keskellä, ei sitä kuitenkaan pääse pakoon - niin kuin Antti minua tänään muistutti.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-85022694217180488342019-03-14T22:35:00.000+02:002019-03-15T15:37:14.946+02:00Miten menee? vol. 2019"Ai että miten menee? Hyvin. Ihan todella hyvin. Mä oon onnellinen. Siis kelaa, oikeasti onnellinen. Oon ollut jo pitkään. Kyllä mä sillon Rasmuksen kuoltua tiesin, että tääkin päivä vaan tulee, mutta sitä mä en tiennyt, että mä hautaan vielä toisenkin lapsen ja sen jälkeen menee avioliitto ja koti. Ja sillain siihen nähden tää on oikeesti aika ihme. Onhan se aika rankkaa paskaa, vaikka mä oikeesti unohdan sen välillä. Tätä kaikkee pitää niin normaalina. Mutta siis kelaa nyt, kahessa vuodessa koko paska viemäristä alas. Siis niinku ihan kaikki. What are the chances?! Jengi olettaa mun nyt olevan normaali, mutta enhän mä sitä oikeestaan kuitenkaan oo. Aika paljon outoja juttuja tullut osaksi elämää, mutta tässä kontekstissa mä oon just niin normaali kun vaan voi olla. Ja tää nyt vaan on mun uus normaali. En mä sitä tyhjänpäiväistä höpöttelyä kestä vieläkään, mutta nykyään osaan näytellä todella hyvin. Nyökkäilen ja kelailen ihan muita juttuja. Mä en jaksa arkipäiväisiä tyhjänpäiväisyyksiä ja jengin vinkumista omien valintojen aiheuttamista asioista. Seisokaa hei päätöstenne takana ja kantakaa vastuunne. Ja lapsista vinkumista mä en kestä. Miks helvetissä omasta tärkeimmästään saa puhua niin uskomattoman rumasti, sitä mä aina kelaan. Ja sitten tekis mieli sanoa, että tsemppiä kuule vaan, voin vannoa, että kuolleen kanssa on saletisti paskempaa. En jaksa nyt tähän väliin sössöttää sitä "kaikki on niin suhteellista" -liibalaabaa, kyl sä tiedät. Sillon kolme vuotta sitten mä kelasin, että innostunko mä enää ikinä mistään. Innostun. Innostun niinkin paljon, että yks tyyppi jaksaa aina sanoa, että älä innostu. Tai sit se sanoo, että taas sä innostut. Mua naurattaa se aina. Meen kuulemma aina vähän yli innostumisessani, mutta se on vaan mageeta, sillä on ollut elämässä ne hetket, ettei mikään innostanut tai liikuttanut. Niinku yhtään mikään. Ja kelaa nyt kun Rasmuksen jälkeen oli se olo niin mitä se oli Roopen kuoleman jälkeen. Se oli aika kauheeta, oikeesti. Mä innostun mun duunista, siitä että saan haastaa älyäni joka päivä, mä innostun tästä kaupungista, mä innostun ihmisistä, älykkyydestä, lenkillä käymisestä, elämästä, hetkistä ja jotenkin joskus ihan kaikesta. Suru on tehnyt sen, että asiat näkee nykyään eri valossa, pienessäkin kauneutta ihan eri tavalla, vaikka en mä koe, että mun elämäarvot ois mitenkään radikaalisti muuttunut, ehkä ne oli ihan kohdillaan lähtökohtasestikin. En oo hiffannu sitä, kun jengi hokee, että lapsen kuoltua koko identiteetti ja arvomaailma meni uusiks, mulla ei oo käyny niin. Tai tottakai identiteetti on saanut uusia muotoja, mutta kyllä mä silti oon ihan Hanna ja tunnistettavissa kaikille mut koskaan tunteneille. Mut mä oon kiitollinen siitä, että mä innostun, se on ihan älyttömän ihanaa. Se sama tyyppi sano kerran, että toisaalta se innostuminen kuvastaa intohimosuutta. Ehkä se on niin ja musta on upeeta, että tunnen intohimoa elämää kohtaan. Mut joo. Mulla ei oikein oo enää tarvetta puhua kaikesta. Tai on, mutta jotenkin vaan tosi harvojen kanssa eikä sekään oo sellanen pakottava tarve. Sellasten ihmisten kanssa, jotka jaksaa tulla vähän syvemmälle ja kelailla asioita vähän laajemmasta perspektiivistä ja se on ennemminkin kuva niiden ihmisten yleisestä suhtautumisesta elämään ja asioihin. Tai uskaltaa heittää läppää, sitä mä arvostan ihan erityisesti. Enemmän se on kai jotain valikoivuutta myös sen suhteen, että tärkeiksi voi tulla vaan ne tyypit, jotka pystyy ottamaan vastaan ja etenkin antamaan ite siihen jotain muuta kun sellasta banaalia kauhistelua. Arvostan niitä ihmisiä ihan tosi korkeelle. Tapailin yhtä kundia eron jälkeen. Se sano myöhemmin, että olishan sitä joskus toivonut vähän kevyempiäkin puheenaiheita. Haha, mä oon hilpee tyyppi hei! No ei vaan, ei mun puheenaiheet niin raskaita enää oo. No joo, kaikenlaista. Mutta tiedätsä, se nälkä- ja janojuttu vaivaa vieläkin. Tai siis lopetin syömisen sillon, kun yritin sitä avioliittopoloista pelastaa asumalla himasta veke hetken, mitä se oli - alkukesää 2017. Yritin yks aamu tehä smoothieta enkä löytänyt vieraassa asunnossa kaapeista blenderiä enkä sauvasekotinta. Heitin ne vitun marjat roskiin ja siihen loppu syöminen. Lopetin sillon nukkumisenkin tai siis se vaan loppu. Kelaa nyt, vedin joku puoltoista vuotta putkeen sellasilla ehkä keskimäärin viiden tunnin yöunilla enkä syönyt, niin ja duunia tein luonnollisesti samaan aikaan ihan överisti (no joo, teen mä edelleenki), niin ja surin tietty kuolleita lapsia, avioeroa ja kodin menettämistä. Perussetti! Tässä nyt opettelen kolmefemmana uudestaan näitä perusjuttuja, getting there, vaikka edelleen voin olla syömättä koko päivän eikä mun tuu nälkä tai huono olo, mutta nukkua mä oikeesti yritän ja oon nyt alkuvuoden opetellut syömään lounasta. Ja aamupalaakin oon syönyt jo monta viikkoa. Niin joo ja se parisuhde, eihän se sitten oikein kestänytkään. Joku ihana ihminen oli kommentoinut blogiin, että näin isot asiat rikkoo eikä sitä tarvi hävetä. Se oli helvetin hienosti sanottu. En mä tiedä olisko kaikki kaatunut jossain kohtaa kuitenkin. Ja sitten just toisaalta, sillä kun ei oo mitään väliä. Nyt kävi näin, niin kun hän sano (jaksan diggailla tän lauseen tyhjentävyyttä). Kai tää muutto sitten sinetöi aika paljon eikä siitä mennyt enää kun pari kuukautta sitä samperin edestakas veivaamista. Omaa heikkoutta sen anto tapahtua, mutta en ehkä ollut ihan parhaissa kantimissa sillon. Ja ainakin vedettiin niin loppuun ettei muuten tarvi jossitella, vaikka olisin mä pärjännyt ilman niitä kamalimpia juttuja. Mutta silti oon vaan onnellinen ja kiitollinen, että sain elää sen suhteen ja rakkauden ja sain kaiken sen mielettömän ihanan, mitä siinä suhteessa oli. Ja sitä oli paljon. Opin ihan älyttömästi ja oon ihan saletisti entistä parempi tyttöystävä ja puoliso nykyään. Tai no niin no joo, se kai aina suhteutuu siitä toisesta puoliskosta, että mikä sitten on ihanaa ja hyvää. Mutta oonhan mä hei nyt kuitenkin aika ihana, haha! Mä lähettelen aina yhdelle tyypille kamalia kuvia itestäni ja kysyn, että oonks mä kaunis, tulee niin oikee vastaus joka kerta! Se on hauska läppä, mutta samalla onhan se ollut tärkee osa sitä, että on kasvanu jotenkin sen kanssa, että on ihan okei, vaikka ei mun itsetunto- tai itseluottamus kyllä avioerossa kärsinyt, oikeestaan ihan päinvastoin, kasvo ja vahvistu vaan. Sitä mä oon ihmetellytkin. Yks ystävä sano, että ehkä mua ei nyt rajota mikään ja saan toteuttaa itteäni just niinku haluan ja että siitä tulee se voima ja se ettei se itsetunto horjunutkaan. En mä epäile yhtään etten ois kiva, kaunis ja fiksu, mutta tottakai avioero on vaikuttanut. Ehkä se horjunta tuli sinne, että kelaan, etten oo rakastettava. Tai että mä oon kivaa seuraa mut että ei mua halua kukaan sillain tosissaan, sillain kokonaan ja lopullisesti. Mua ihan kokonaan just tämmösenä. Mutta kyllä ne kauniit sanat on auttanut, niinku esim. se yks tyyppi, joka on puhunut mulle ihan uskomattoman kauniisti. Tai ehkä se on sitäkin, että sen sanoja arvostaa jotenkin niin eri tavalla. Tai ehkä se sanoo asiat jotenkin niin syvemmin ja merkityksellisemmin. Tai ehkä ne on sellasia juttuja, jotka ei oo niin ilmiselviä. Se on hieno piirre ihmisessä. Oon kuulemma ihan oo ja koo ja sen sanomana se on ihan tosi jees. Mut joo, niin se elämä vaan vie. Vaikka siis tiesinhän mä sen. Se mitä oon aina faijasta sanonut, että anto mulle viimeisen lahjan kuolemassaan. Jätti mulle tiedon, että suurinkin suru vaan väistyy ja elämä kantaa. Kelaa kuinka upee faija. Ja niin siinä on käynyt nytkin. Onhan se jumalattoman reissun vaatinut, helvetti on aika kevyt kuvaus parista viime vuodesta, mutta kyllä vaan tuntuu hyvältä olla tässä tänään. Oon ihan uskomattoman ylpee itestäni. Kelaa nyt, siitä kolmen vuoden, kahen vuoden ja vuoden takasesta suosta tähän päivään et oon oikeesti onnellinen. Kerta vuoteen iso menetys, joista jokainen yksinkin ois särkenyt saati sitten kahdet hautajaiset ja yksi avioero. En ois kolme vuotta sitten uskonu mihin samperin kuiluun sitä tippuu kerta toisensa jälkeen. Ja sitten mä vaan oonkin kaiken jälkeen onnellinen. Innoissani ja onnellinen. Onhan se nyt ihan käsittämätöntä! Ja kaikki siis ihan ilman elävää lasta tai uutta parisuhdetta tai edes sitä sillon ollutta suhdetta, niinku ihan yksin. Sillain ihan hyvin kai. Enkä mä enää pelkääkään. Tai vähän joo, mutta sen verran mitä varmaan lopun elämää tuun pelkäämään eri tavalla kun normaalit ihmiset (tää on musta aina niin hauska heittää). Mun maailma on vaan vähän pelottavampi, mutta nyt se alkaa olla enemmän siunaus. On sellasta raakaa realismia, joka tekee elämästä oikeestaan aika syvästi merkityksellisen. Enemmän mä vaan oon kiitollinen kaikesta. Ja mä tarkotan oikeesti kaikesta, kaikesta siitä mitä oon saanut. Jotenkin kaikki on nykyään osa mua ja mun elämää, sellanen saumaton tarina, tarina mun elämästä. Mun elämässä nyt vaan kävi näin ja tää on mun ihan ainoo elämä. Missä biisissä sitä lauletaan, että "pidä kiinni päätöksistä, niissä voima itää"? Sillain tää on mennyt. Mä päätin sillon, että selviän ja taistelen tieni elämään, just se mitä oon aina sanonu, että Rasmuksesta jää jäljelle rakkaus ja Roopesta toivo. Ja päätin, etten katkeroidu. Ja päätin, että mä suren just tasan niin kauan kun sitä helvetin surua kestää välittämättä yhtään siitä, mitä muut siitä on mieltä. En mä tiennyt kauan se pahin tuska kestää, mutta nyt tiedän. Ja tuun sureen vielä varmasti loppuelämäni aina hetkittäin. Tai mistä mä tiiän vaikka tässä tulis joku kauhee takapakki, voihan sekin olla, mutta tulkoot sitten. Enkä mä sillon myöskään tiennyt, että teinks mä oikeita päätöksiä, mutta täältä kauempaa kun kattoo niin ihan okei se tais kuitenkin sitten mennä. <br />
<br />
Mutta sillain mulla niinku nykyään menee, että mitäs sulle?"<br />
<br />
Miten menee? vol. 2016<br />
https://alapelkaapimeytta.blogspot.com/2016/03/miten-menee.htmlhannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-39002484436718180232019-03-02T22:25:00.001+02:002019-03-02T22:25:24.841+02:00Kun aika kuluuIhmisistä tulee rohkeampia, kun aika kuluu. Moni haluaisi nyt keskustella kanssani tapahtuneista asioista. Oma tasapainoisuuteni ja selkeyteni varmasti helpottavat lähestymisiä, ehkä heitä ei pelota minun romahtamiseni, ehkä vuodet ovat etäännyttäneet heitä tunteista. En tiedä syitä, eikä ne minua liiemmin kiinnostakaan. Kaipasin kohtaamista alussa, silloin janosin sitä. Minua sattui joka kerta, kun Rasmukseni tai Roopeni sivuutettiin. Vaihdettiin puheenaihetta. Oltiin sovelias hetki hiljaa ja ohjattiin keskustelu nopeasti ja tehokkaasti muualle. Tai kuten eräässä kaveripiirissä, johon syntyi kolme pientä poikaa muutaman kuukauden välein. Minun Rasmukseni yksi heistä. Kun kaksi muuta poikaa olivat syntyneet, ehdotti yksi kavereista, että näiden poikien äideille järjestettäisiin varpajaiset. Yksi parhaista ystävistäni huomautti, että onhan meillä kolmaskin tuore äiti joukossamme. Keskustelu loppui siihen eikä aiheeseen enää koskaan palattu. Tuntui pahalta silloin, nyt lähinnä hymyilyttää, vaikka äitiyteni sivuuttamisella minua voi edelleen loukata syvältä.<br />
<br />
Aika muuttaa lähestymiskulmia aiheeseen. Siinä missä ihmiset rohkaistuvat nyt puhumaan tapahtuneesta, olen itse enemmän kiinnostunut ilmiöistä kaiken takana. En puhtaista ja yksinkertaisista ilmentymistä vaan ilmiöistä; merkityksistä ja seurauksista, laajemmista kokonaisuuksista. Olen aina ollut kiinnostunut ilmiöistä ilmentymien taustalla: miksi näin on, mikä siihen on johtanut, mitkä asiat muuttavat näkökulmia, mitkä aatteet taustalla vaikuttavat, mitä on täytynyt tapahtua, jotta nykyisyys tapahtuu? Suruni ei poikkea tässä lainkaan. Pohdin selviämistä - sitä käsitteenä, määritelmänä, määreenä. Mietin kielellisen kuvantamisen keinoja, lapsen kuoleman eri diskursseja. Mietin kuoleman eri sävyjä, menetyksen kohteiden eriarvoisuutta. Sosiaalisten konstruktioiden vaikutuksia, kuoleman merkitystä osana yhteiskuntaa, kuoleman merkityksen muutoksia historiallisessa kontekstissa ja tämän vaikutuksia 2010-luvun surun kohtaamiseen. Pohdin lapsuuden kokemusten vaikutusta kyvykkyyteen kohdata ja käsitellä vastoinkäymisiä, mietin resilienssin käsitteen ilmentymiä, syvistä traumoista selvinneiden ihmisten tarinoita - holokaustista, vainoista ja valtioterrorista, systemaattisesta alistamisesta selvinneiden tarinoita. Pyörittelen kriisien ja traumojen vaikutuksia ihmisen minäkuvaan, maailmankuvaan ja ymmärrykseen elämästä. En katso vain minästä ulos vaan myös ulkoa kohti minää.<br />
<br />
Tämän vuoksi "sulla on ollut kyllä kauhean vaikeaa, itse en olisi kyllä selvinnyt" -lauseiden kohtaaminen saa minut vain vaivaantumaan. Minulla on tapahtuneen yksinkertaiseen kertaamiseen tietty valmis mantra, jonka toistan ulkomuistista. Suuri suru, on ollut rankkaa, elämä kuitenkin voittaa. Sitä toistellessani päässäni lyö apinat lautasia yhteen. Vaihdan melko nopeasti yleensä puheenaihetta. En siksi, että olisi vaikea puhua vaan siksi, että keskustelu ei johda mihinkään. Älkää käsittäkö väärin, en halua olla epäkunnioittava heitä kohtaan, jotka nyt rohkaistuvat lähestymään - itse on vain jo niin kovin paljon pidemmällä, että kohtaamispisteet ovat hyvin etäällä toisistaan. Olen kiitollinen, että ihmiset edes nyt uskaltautuvat oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, sanovat ne sanat, joita eivät aiemmin uskaltaneet - minulle niiden sanojen aika on vain jo mennyt.<br />
<br />
Olen tutustunut uskomattoman hienoihin ihmisiin muutettuani uuteen kaupunkiini. Monet heistä ovat nousseet tärkeiksi, toiset ystäviksi saakka. Erään ihmisen kanssa olen kokenut alusta lähtien tiettyä ymmärryksen ja yhteyden tunnetta. Hänestä on kasvanut hieman varkainkin todella tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Arvostan hänen älykkyyttään, näkemyksellisyyttä ja kykyä tarkastella asioita ilmiselvän ylitse. Olin kuitenkin aidon hämmästynyt, kun hän kertoi lukeneensa blogiani. Hän ei ole ihmisenä tunteiden kanssa parhaimmillaan, vaikka lopulta osaakin enemmän kuin uskookaan. Yllättäen hänen kanssaan olen käynyt keskusteluita, jotka ovat avanneet itselle jotain uutta. Se ei sinänsä yllätä, sillä hänellä on kyky tulla juuri niille älykkyyden tasoille, missä kohtaamisia toivonkin.<br />
<br />
Ensimmäisellä kerralla olin kuitenkin todella hämmentynyt. Hän, jolle tunteista puhuminen ei ole vahvuus, avasi itse keskustelun. Kertoi lukeneensa blogiani. Kertoi, kuinka lukeminen ei ollut helppoa. Kertoi, kuinka hämmentynyt oli ristiriidasta kirjoittamani ja olemukseni välillä. Kuinka hän ei tunnistanut tuntemaansa minua sanoistani. Huomio itsessään ei ole kovinkaan monimutkainen, mutta ilmiönä mielenkiintoinen. Itselle suru ja elämä iloineen ovat niin yhteenkietoutuneita, että en aina ymmärrä ilmiön ristiriitaa. Roopen kuoltua päätin, että kuolema ei saa enää viedä minuuttani, ei enää uudestaan. Sisäiseen maailmaani en pystynyt vaikuttamaan, mutta vaikutin siihen, mihin minun oli mahdollista vaikuttaa - siihen, miltä näytin. Olen käyttänyt Roopen kuolemasta saakka kirkkaita kynsilakkoja, huulipunaa, eyelineria. En ole näyttänyt surulliselta. Pidän huolta ulkonäöstäni, pukeudun aina siististi ja huolitellusti. Lääkäri oli kirjoittanut erääseen epikriisiin: "erittäin huoliteltu ja tyylikäs nainen." Arvio on relevantti, kun tarkastellaan mielenterveyttä. Alussa tuo kaikki oli kosmeettista silmänlumetta, mutta se mitä ruokit, kasvaa. Lopulta huoliteltu ulkonäkö toteuttaa itse itseään, antaa merkityksiä ja voimaa - niin pinnalliselta kuin se saattaakin kuulostaa. Työssäni olen aina iloinen ja hymyilevä huolimatta sisäisestä ristiriidasta. Alkuun iloisuus saattoi olla kosmetiikkaa, jotain pakotettua, mutta jälleen - se mitä ruokit, kasvaa. Olen aidosti aurinkoinen ja hymyilevä, olen ollut jo pitkään. Siinä ei ole mitään pakotettua eikä vaikeaa. Iloisuus ei kuitenkaan poissulje surua. Mikään elämässä ei ole puhtaasti surullista tai iloista, ei ole mustavalkoista, on vain tuhansia eri harmaan sävyjä.<br />
<br />
Hän jatkoi keskustelua myöhemmin. Ensimmäisenä ihmisenä hän kysyi, miksi kirjoitan. Miksi ja kenelle? Kirjoitanko kaiken - miksi tekstini on jäsenneltyä, ajoittain jopa runollista? Olen puhunut kirjoittamisestani monien kanssa, mutta lähinnä vain siitä, <i>mitä </i>kirjoitan - en siitä, <i>miksi </i>kirjoitan. Olen puhunut asiasta, en ilmiöstä. Harvemmin kuitenkaan keskustelen edes lähimpien ystävieni kanssa blogistani. En oikeastaan edes tiedä, ketkä kaikki blogiani lukevat ja kuinka usein. Lisäksi on erilaista keskustella ihmisen kanssa, joka ei ole nähnyt todellisuutta, jossa elin. Nähnyt sitä, mistä kaikki on lähtenyt, mistä tähän päivään on tultu. Hän pohti tyyliäni kirjoittaa, sitä kenelle kirjoitan - kertoi uskomuksistaan, pohti niiden suhdetta todellisuuteen. Keskustelumme aiheen ympärillä eivät ole pitkiä, mutta laatu korvaa näissä ehdottomasti määrän. Vaatii paljon, että enää nykyään minulle saa aikaan oivalluksen hetkiä, että pysähdyn ja lähden lähestymään asioita uusista suunnista. Olen kulkenut tätä tietä edestakaisin kolme vuotta, pysähdellyt, tarkastellut, pohtinut, analysoinut. Uusia näkökulmia sisäisessä maailmassani herää edelleen, mutta ulkopuoliset kykenevät näitä harvoin tarjoamaan. Hän pystyy.<br />
<br />
Emme ole aiemmin keskustelleet menneisyydestäni kovinkaan useasti. Ohuelti ja minun lyhyinä heittoina, mutta syvällisyys on astunut kuvaan vasta viime aikoina. Kenties suhteemme on syventynyt, olisinhan epäreilu odottaessani ihmisten syöksyvän raakoihin keskusteluihin ohuella tuntemisella tai ilman jonkinasteista tunnesidettä. Erään kerran hän pysähtyi ja kertoi pohtineensa, miksi menneisyyteni kohtaaminen on hänelle niin vaikeaa. Hän kertoi, että on tottunut olemaan se, joka osaa aina auttaa, se jolla on ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Ja kuinka kohdallani hän on voimaton. Kuinka hän ymmärtää, että ei voi auttaa, ei ratkaista - ja se saa hänet tuntemaan voimattomuutta. Hän, joka ei ole kulkenut matkalla mukana, hän joka on vain ohuesti nähnyt suruni tai sen lieveilmiöt, ymmärtää syvemmin kuin moni muu. Viisas ihminen - ja samalla hän kenties tuntee minut syvemmin kuin ymmärränkään.<br />
<br />
Ehkä ajan armon vuoksi ihmisetkin lähestyvät minua helpommin. En näytä surulta, harmaalta ja toivottomalta - kuolemalta kuten Rasmuksen ja Roopen kuolemien jälkeen. Ehkä he kokevat, että enää heidän ei tarvise yrittää ratkaista - he eivät ymmärrä, että eivät koskaan olisi voineet tarjota minulle ratkaisuita, eivät pysty nytkään. "No mutta onneks sulla on sentään vielä koti ja mies" -tyyliset lauseet ovat olleet suruni edessä voimattomien ihmisten yrityksiä ratkaista ongelmaani, johon ei ole ratkaisua. Yrittivät, yrittivät sillä osaamisella, joka heillä tuolloin oli. Ja sitten yhtäkkiä ihminen, jolta vähiten mitään odotti, tiivistää kaiken kuten olen aina sanonut ja toivonut: älkää yrittäkö ratkaista, mutta kulkekaa rinnalla sillä kyvyllä, osaamisella ja jaksamisella, joka teillä on.<br />
<br />
Se on arvokkainta, mitä minulle voi halutessaan antaa.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-79822946117715503022019-01-28T23:10:00.002+02:002019-03-02T22:26:32.811+02:00LieveilmiötSurulla on kummallisia lieveilmiöitä, jotka ulottuvat tänne saakka, ulottunevat vielä pitkälle elämääni. Suru identifioidaan itkemiseksi ja surumielisyydeksi, kukaan tuskin aavistaa, kuinka paljon muuta mukaan mahtuu. Asioita, joita ei silmällä näe. Asioita, jotka ovat suoraa ja ehdotonta seurausta kaikesta kokemastani.<br />
<br />
Eräänä kertana sain paniikkikohtauksen hammaslääkärikäynnin jälkeen. Minä, joka en ole pienimmässäkään määrin taipuvainen minkäänlaiseen panikointiin. Minä, joka kykenen käyttämään rationaalisuutta äärimmäisissäkin tilanteissa. Olen soittanut hätäkeskukseen selittäen täysin loogisesti ja koherentisti tilanteeni; vuodan verta raskausviikolla 24+6, miten kuuluisi toimia. Roopen synnytyksen käynnistyttyä ajoin itse sairaalaan. Olen maannut veren ja oksennuksen seassa vessan lattialla samalla kun kuollut vauvani on maannut sairaalasängylläni arkussaan. Saatuani voimani takaisin, nousin lopulta lattialta, peseydyin ja pyysin rationaalisesti puhtaat vaatteet. Olen kantanut kuolleen esikoiseni sylissäni, pessyt hänen kylmentyvän ruumiinsa, kuivannut ja kapaloinut. Itkien, mutta täysin loogisesti toimien. Olen hakenut molemmat pienet ruumiit ruumishuoneelta, kantanut heidät sylissäni krematorion ovista sisään. Sydän särkyneenä, mutta koko ajan järkevästi käyttäytyen. Jättänyt heidät kylmille lavereille ja lähtenyt pois. Olen peittänyt heidän hautansa maalla ja kyynelilläni ja ajanut sen jälkeen kotiin. Olen toiminut uskomattoman rationaalisesti tilanteissa, joissa voisi kuvitella kaiken rationaalisuuden karkaavan. En ole huutanut, riehunut, raivonnut. Olen toiminut, käyttäytynyt, tehnyt.<br />
<br />
Ja sitten tärisen, itken ja haukon henkeäni kirurgisen hammaslääkärikäynnin jälkeen. Istuin pitkään huoneen edessä, kunnes sain pakotettua itseni liikkeelle. Soitin paniikinsekaisen puhelun äidilleni vaivalloisesti puhuen. Klassinen paniikkikohtaus lähes kolme vuotta esikoisen kuolemasta aivan tavallisena päivänä. Äitini ymmärsi tilanteen, sai minut rauhoittumaan minuuteissa. Kuivasin kyyneleeni ja jatkoin toimistolle tekemään työpäiväni loppuun. Ei syyt lopulta niin mystisiä ole. Minulle lääkärikäynnit ovat olleet dramaattisia. Käynti lääkärillä, se joka yleensä on vain varmuuden vuoksi ja josta selviää säikähdyksellä, on johtanut minulla kaksi kertaa hautajaisiin. Looginen järkeni tietää, ettei hammaslääkärikäynti johda hautajaisiin, mutta alkukantaiset tunteet sisälläni eivät usko tuon äänen puhetta. Kaikki lääketieteelliset toimenpiteet yhdistyvät mielessäni kammottaviin kohtaloihin.<br />
<br />
Samanlainen kohtaus oli lähellä viime keväänä, kun jouduin toistamiseen aivojen magneettikuvaan. Rajut päänsärkykohtaukset vaativat selvitystä ja sain lähetteen kuvaukseen. Ensimmäisessä kuvauksessa löytyi epämääräinen kohta, joka haluttiin tutkia uudelleen. Istuin odotustilassa uusintakuvausta odottaen, kyyneliäni epätoivoisesti pidätellen. Käteni tärisivät enkä saanut itseäni ylös tuolista. Ihana hoitaja pysäytti kanyylin asettamisen ja otti kädestäni kiinni. "Pelkäätkö sinä tutkimusta?" hän kysyi. "En", vastasin totuudenmukaisesti. "Pelkäätkö sinä tutkimuksen tuloksia?" tuo ammattilainen jatkoi rauhallisesti silmiini katsoen. Kyynelten takaa sain soperrettua myöntävän vastauksen. Hoitaja otti molemmat käteni käsiinsä ja rauhallisesti selitti minulle kaiken mahdollisen. Silitti olkapäätäni ja lupasi, että saan keskeyttää tutkimuksen milloin tahansa. Sain rauhoitettua itseni ja maattua pitkän tutkimuksen paikallaan, vaivalloisesti mutta silti siinä onnistuen. Keväällä laitoin kaiken epämiellyttävän tutkimuksen piikkiin; kukapa tykkäisi olla ahtaassa ja meluisassa tilassa muovikehikko naamallaan? Tuota samaa paniikkikohtausta ne kuitenkin olivat, tiedän nyt.<br />
<br />
Samaa sarjaa oli myös selittämättömät kiputilani. Eron jälkeen minulla oli kovia lantiokipuja, voimakasta vihlontaa ja yösärkyä. Keuhkosyövän etäpesäkkeitä, olin aivan varma. Kohtasin onneksi ammattilaisen, hän ymmärsi, vaikka en pelostani kehdannut sanoa edes puolikasta sanaa. Lääkäri tutki minut, kertoi lihaksistoni olevan kireä ja kivun johtuvan siitä. Että jos mitään vakavampaa olisi, olisi kipu todella paljon voimakkaampi ja jatkuva. Vastasi siihen kysymykseen, jota en irrationaalisuuden häpeältäni kyennyt edes muodostamaan. Pian käynnin jälkeen öisin monta kertaa herättänyt kipukin hävisi. Mieli tekee kummallisia temppujaan, kaikessa rationaalisuudessani en voi komentaa lieveilmiötäni vaikka haluaisinkin - mieleni ei usko puhetta eikä järkeä.<br />
<br />
Nämä lieveilmiöt ovat muille kovin hassuja. Että kuinka tuo nyt romahtaa, miksi miettii noin hulluja - onhan hän selvinnyt paljon pahemmastakin. Vaan kun se paljon pahempi juuri altistaa. Maailma on pelottava paikka, ei ole vääriä hälytyksiä, on ollut oksettavia uutisia, hirveitä tilanteita. Ei ole selvinnyt säikähdyksellä, omat kokemukset eivät ole olleet loppu hyvin kaikki hyvin -lopetuksella kuorrutettuja tarinoita. On ruumiita ja ruumishuoneita, ruumiiden imelä haju lopunelämää mielessä. On hautajaisia ja hautoja. Elämä on ollut arvaamatonta, mieli väistämättä uskoo niin olevan edelleen. Me ihmiset uskomme asioiden tapahtuvan meille samanlaisina kuin aiemmin, niin hyvässä kuin pahassakin.<br />
<br />
Kenties kyseessä on myös syyllisyyttäkin heijasteleva mielenmaisema. Mielenmaisema, jossa hakkaa takaraivossa, kuinka enää ei saa antaa kaiken tapahtua yllättäen. Että kaikki täytyy ennakoida ja optimoida, täytyy olla vähintään askel edellä! Oireet otetaan vakavasti, lääkäriin mennään välittömästi, ei vähätellä pienintäkään asiaa! Olkoon syöpä, mutta ainakaan ei tule tilannetta, jossa se tulee yllätyksenä! Rationaalisuudessani en ole koskaan kantanut aktiivista syyllisyyttä kummankaan lapseni kuolemasta. Minä tiedän, että en syyllisyydelläni voi muuttaa mitään tapahtunutta. Näin kävi, nyt opetellaan elämään tämän totuuden kanssa. Jossittelu ei auta, ei tuo lapsiani takaisin. Minä tiedän, että toimin niin hyvin kuin silloisen tietoni varassa pystyin toimimaan. Eräs kertoi, kuinka olisi kyllä itse reagoinut tarkemmin. Aivan varmasti, kun lähellä oli esimerkki siitä, mitä voi käydä. Että vähäinen oire voikin johtaa lapsen kuolemaan. Perusturvallisuuden suojaama ihminen ei yksinkertaisesti ajattele, että pieni vihlaisu tarkoittaa kuolemaa. En minäkään silloin, mutta nyt ajattelen.<br />
<br />
Alan olla jo paremmalla puolella, nämä hullutukset ovat vähentyneet ja laimentuneet. Siitäkin syystä, että täytin tänään 35 vuotta. Viimeisen vuoden olen enemmän tai vähemmän pelännyt kuolevani 34-vuotiaana. Miksi? Sen takia, että sellaista elämä surun lieveilmiöiden kanssa vain on. Hullua ja irrationaalista, kaiken järjen ajoittain koko voimalla ylittävää. Pelkoa siitä, että menetän kaikki tärkeät asiat elämässäni. Tärkeimmät menetin jo - mikä on tärkeintä, mikä on jäljellä? Minä itse, minun elämäni. Pelkään menettäväni ne minulle kaikkein merkityksellisimmät, minut, työni, rakkauden, elämäni - kaiken sen, mikä luo voimaa, mielekkyyttä ja turvaa. Kaiken sen, mikä on tärkeintä.<br />
<br />
Paremmalla puolella olen jo, pitkälläkin siellä. Tiedostan lieveilmiöiden vaikutukset, ennakoimalla pääsen vaikeiden tilanteiden yläpuolelle. Lääkäriä pyydän selittämään tekemänsä toimenpiteet, selkäkivun kohdalla mietin ensisijaisesti työergonomiaa. Tuskin silti koskaan tulen olemaan se ihminen, joka sanoo "ei kannata pelätä, se on ihan turhaa!". Saatan ehkä sanoa, että pelonkin kanssa voi oppia elämään ja sen läsnäolo kirkastaa joskus tärkeät asiat entistä merkityksellisimmiksi. Ei pelolle valtaa antaen, mutta tärkeimmät asiat kirkkaammaksi tehden. Merkityksen ja suunnan osoittaen.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-39560947001883366992019-01-19T09:15:00.000+02:002019-01-19T09:15:33.390+02:00Pieni ihmeeniTänään on sinun päiväsi. Sinä pieni ihmeeni, sinä joka olet syvällä sydämessäni, sielussani, minuudessani. Sinä rakas pieni ihmeeni, joka kuljetit minut kauemmaksi kuin koskaan osasin kuvitella. Et kasva mielessäni, et kehity. Sinusta ei koskaan tullut sitä poikaa, joka sinusta piti tulla. Sinä olet jäänyt tähän tammikuun kylmään ja kirkkaaseen päivään pienenä ja määrittämättömänä.<div>
<br /></div>
<div>
Sinun tilasi on ollut niin pieni, niin määrittelemätön. Tiedän kuinka ihmiset ympärillä eivät ymmärrä sinua. Ei heidän tarvitsekaan, minä tiedän, mikä sinun merkityksesi on. Ihmiset eivät aina ymmärrä, he eivät näe kuin läsnäolevan, he tarvitsevat raamit ja rajat ymmärtääkseen. Konkretiaa, jotain selkeää. He eivät ymmärrä, kuinka pienin mahdollinen voi olla se, joka liikuttaa voimakkaimmin. Niin kuin sinä teit, teet edelleen. Eivät he pahuuttaan, vain ymmärtämättömyyttään. Jäsentämätöntä, määrittelemätöntä on niin vaikea hahmottaa. On vaikea antaa asioille muita määrityksiä kuin silmällä havaittavat. On vaikea ymmärtää, mitä toivo on.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Ajattelen aina, kuinka uskomattoman paljon annoit. Ja mikä ihmisyydessä onkaan kauneinta, kyky antaa itseään enemmän. Sen sinä teit. Sinä pienen pieni ihminen annoit enemmän kuin sinulta olisi koskaan voinut odottaa. Kuinka niin pieni ja niin määrittelemätön on se, joka avaa oven huomiseen. Vaikka lähdit, jätit oven raolleen. Sinä annoit toivon. Jätit kaiken ihmisyytesi minuun, kerroit että toivoaan ei saa koskaan menettää. Että synkimmästäkin epätoivosta voi löytää toivoa, löytyy lopulta aina toivoa. Sinä näytit, kuinka syvimmässäkin surussa on myös valoa.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Siinä on ihmisyydelle mittaa.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Kuljen tämän päivän kirkkauteen kiitollisena sinusta, pieni ihmeeni. En vaihtaisi sinua ja antamaasi mihinkään. Kyynel kyyneleeltä sinä teit minusta tämän ihmisen, ja tänään jo hymyilen. Sinun vuoksesi. Kiitän sinua kyyneleet silmissä, mutta niiden takaa jo hymyillen.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Olet ihmeellinen.</div>
hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-2547341561268228742018-12-28T18:00:00.000+02:002018-12-28T18:00:00.240+02:00Valoja hämärässä (vaan ei enää pimeydessä)Tapasin tänä vuonna hyvin erityislaatuisen ihmisen. Hänessä on jotain valtavaa voimaa ja ymmärrystä, vaikka ulkoisesti tuo saattaa monelta jäädä huomaamatta. Hän on poikkeuksellinen, vimmainen, kuohuva, ärsyttäväkin ja samalla viisaudessaan ja ymmärryksessään täysin vailla vertaansa. Emme tapaa kovin usein, mutta hän soittaa sattumalta aina juuri silloin, kun hänen seuransa on kaikki mitä tarvitsen. Niin juuri ennen jouluakin.<br />
<br />
Istuimme takkatulen ääressä jouluun hiljentyvän kaupungin yllä. Ikkunoista loisti valkoisen lumipeitteen alta keskustan kirkkaat valot. Ylhäältä maisemaa katsoessa maailmassa ei ollut muuta kuin valojen ja lumihiutaleiden verkkainen leikki kattojen päällä. Tuntui kuin olisimme olleet kahdestaan hiljaisessa kaupungissa. Emme tiedä toisistamme juurikaan. Emme tunne toisiamme ja samalla tunnemme toisemme syvästi, kohtaamme jollain sielujen tasolla, jota ei ole mahdollista selittää. Hän ei tiedä minusta kovinkaan paljoa. Tarinani pintapuolisesti, mutta ei matkaani. "Kuolema seuraa sua", hän sanoi yhtäkkiä, katsoi syvälle silmiini kuin väsyneenä, hieman pahoillaan. Värähdin. "Ei se Hanna ole huono. Ajattele, että sä osaat menettää, ajattele mikä valtava taito se on, sehän on uskomaton lahja." Istuin hiljaa ja tuijotin tulen voimaa. Sitähän minä pelkäänkin, selitin. Sitä että olen - olenkin jo - se, josta kuiskitaan kaduilla säälien: "kuinka paljon yhdelle annetaankaan kannettavaksi." Keskustelumme soljuu kaikkialla ja ei missään, hän poukkoilee intensiteetissään asioiden ohi ja hetkessä taas takaisin. "Mitä sä oikein haluat elämältäsi?" hän kysyi kesken toisen lauseen. Pyöritin päätäni, myönsin tietämättömyyteni. "Se sun ongelmiesi ydin onkin; et tiedä mitä elämältäsi haluat. Mieti nyt tarkkaan." Hän jatkoi taas jonnekin muualle. "Mieti tarkemmin päätöksiä, joita nyt teet", sanoi yhdessä välissä katseensa liekeistä nostaen. "Valitset liikaa arvojasi vastaan, kannattaako se?" hän kysyi viiltävästi tuijottaen, "oon miettinyt sitä jo monta viikkoa." Ja minä tiedän, että hän tietää. Tietää, vaikka en ole sanaakaan sanonut. Minä kaikki uskonnot hylännyt uskon siihen, että hän vain tietää. Jostain täysin selittämättömästä syystä, jostain kaikelle järjelle vieraasta syystä hän tietää ja puhuu minulle aina juuri silloin, kun sanoilla on maailmoja siirtävä voima.<br />
<br />
Miksi hän minulle antaa? Ehkä vain ihmisyyttään, ehkä toiset meistä on luotu auttamaan siinä missä toiset luopumaan. "Tule viereen, nukutaan", hän kuiskaa lopulta hiljaa. Vetää minut syliinsä ja antaa särjetyn olla ehjä hetken. Hänen jälkeensä olen aina hieman pidemmällä. Niin nytkin. Pyörsin aiemmin tekemäni päätöksen ja valitsin toisin. Sillä oikeassa hän oli - suruni lieveilmiöiden sumentamana en osaa aina valita oikein. Nyt valitsin uudestaan, rakkauden ja ystäväni kovien arvojen edelle. Surun matka on pitkä ja tie mutkainen - matkaani ovat onneksi viitoittamassa nämä joskus tuntemattomatkin ihmiset, valoina hämärässä oikeaan suuntaan ohjaamassa.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-72449907043171662962018-12-26T23:18:00.002+02:002018-12-26T23:18:32.966+02:00Ikävä, ikävämpi, jouluMikä riemukas joulu onkaan ollut. Olen ollut yksi iso musta kasa. Sellainen, joka on imenyt kaiken valon, kimalluksen ja lämmön ympäriltään. Hyvää joulua kaikille ympärillä olleille, tästä nautti tuskin kukaan. Joulupukin saapuminen aiheutti uskomattoman kyyneltulvan. Serkut hihkuivat riemussaan lahjojensa keskellä ja minä nyyhkytin sohvannurkassa. Joulupukki oli ymmärtäväinen, pyysi pieniä serkkuja tuomaan lahjat minulle, ei tarvinut nousta nurkasta.<br />
<br />
Kolmevuotiasta pientä poikaa on niin paljon raastavampi kaivata kuin yksi- tai kaksivuotiasta. Joukosta puuttuu niin vahvasti yksi. Haluan Rasmukseni riemuitsemaan lahjoistaan! Puuttuu niin paljon ääntä ja ihmisyyttä, puuttuu niin valtavan paljon Rasmusta. Kolmevuotiaalle minulla on hahmo, pienempiä en ole osannut kuvitella. Kaipaan Rasmusta, kaipaan omaa perhettäni, kaipaan meitä. Kaipasin puolisoani. Olisin halunnut sen jokajouluisen jouluriidan siitä, kenen luona ollaan ja kuinka paljon (olisin voinut olla joustavampikin). Vääntämisen joulukuusesta ja lopulta paketista paljastuvat uudet lasipallot (jokajouluinen myönnytys häneltä). Omasta kinkusta ikionnellisen miehen. Olisin halunnut hänen lahjansa, hänen sylinsä. Yksinäisyys viilsi lujaa - ja syvältä. Miksi edes hän ei voinut jäädä? Miksi jouduin luopumaan kaikesta?<br />
<br />
Joulupäivän valuin synkkänä mustassa mekossani. Talo täynnä vieraita oli uskomaton ponnistus. Kiukuttikin. Että miksi tämä joulukin minulta vietiin? Olen ollut aina uskomaton jouluihminen - vaan en enää. Joulu ei kiinnostanut, muut ihmiset eivät kiinnostaneet, käperryin omaan itsekkääseen suruuni koko sielullani. Tuttavani kysyi jouluperinteistä. Kerroin hilpeästä kynttilätraditiosta lasteni haudalla. Hihhei ja jouluiloa sinnekin!<br />
<br />
Kaipaukseni ja ikäväni kohdistui perheeseen, ikiomaan perheeseen, sen lämpöön. Ja pitkälti Rasmukseen. Roopea en osaa samalla tavoin kaivata. Kaikessa ihmisyydessään ja toivossaan hän ei kasva mielessäni, jäänyt suruni kirkkaimmaksi timantiksi tuo pieni ihmisenalku. Perhekäsitteeseen hän kuuluu, siihen jossa on isä, äiti ja kaksi poikaa. Se on minun haaveita täynnä ollut uneni, rakkaudentäyteinen unelmani, joka vain hävisi. Miten <i>koko perhe</i> voi vain hävitä? Miten voi olla mahdollista, että mitään siitä ei jää jäljelle? Miten voi olla mahdollista, että olen yksin - eihän näin vain voi käydä? Jouluna tuo yksinäisyys oli repivää.<br />
<br />
Nämä hilpeät jouluajatukset täyttivät pyhät. Raikkaan mustia surun kyllästämiä ajatuksia; ikävää, pelkoa, kiukkua, yksinäisyyttä ja kaipausta.<br />
<br />
Uuden ajanlaskun jälkeinen jouluharjoitus numero kolme: erinomaisen surkeaa ja synkkää, ei liiemmin kerrottavaa jälkipolville. Josko ensi vuonna jo hieman keveämmin.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-4269764045578692842018-12-13T23:03:00.000+02:002018-12-13T23:03:25.935+02:00"Silloin tulee kyyneleet"Ja sieltä ne tulivat. Yhtä polttavina ja vaativina kuin aina ennenkin, parkaisun kanssa. Itkeminen ei ole ylvästä eikä kaunista. Ei ole valuvia kyyneleitä, on kamala kipu ja nyyhkytys, vaikerrus. Ääneen, edelleen, vielä kolmen vuoden jälkeen. Sellaista on suru lapsen kuolemasta.<br />
<br />
Olen odottanutkin. On taas se aika vuodesta, pimein hetki, pimeimmät hetket. Nousu kohti kaikkia päivämääriä, niitä jotka minut ovat särkeneet. Olen uppoutunut uuteen työhöni. Suunnitellut strategiaa, laatinut budjettia, tehnyt vuosisuunnitelmia, opiskellut ja analysoinut, juossut tapaamisissa. En peittääkseni, sillä en edelleenkään osaa saati halua väistellä tunteitani. Suru on kuitenkin ollut kaukana, niin kaukana, että olen alkanut ymmärtää kaikkia niitä, jotka suruani ovat kummeksuneet. Siltä minustakin on tuntunut; että miten surinkaan niin lohduttomasti niin kauan. Vaikka tiedän kyllä, tiedän kyllä miksi. Tiedän kuinka kummeksujatkin olisivat surreet. Ja tänään suru on taas täällä.<br />
<br />
Se tulee niin hiljaa ja yllättäen. Tarjouspyynnön laatimisen keskeytti ystävän viesti. Siinä oli kuva joulurekasta, joka on entisen kotini lähellä olevan supermarketin pihassa ensi viikon keskiviikkona. Rasmuksen syntymäpäivänä. Vain vilkaisu ja jokainen menetykseni vyöryi ylitseni. Näen pienen kolmevuotiaan innoissaan odottamassa tuota rekkaa, syntymäpäivänään. Mikä syntymäpäivälahja! Rasmus olisi ollut innoissaan! Hehkunut ja riemuinnut. Se olisi ollut erinomainen tapa viettää syntymäpäivää, äidin ja isin kanssa hienoa rekkaa ihmetellen! Vaan tässä minä istun, yksin keittiönpöytäni ääressä tympeä tarjouspyyntö seuranani myöhäisen illan pimeydessä.<br />
<br />
Päivät vilahtelevat ohitse, vaikka paino hartioilla kertoo niiden olevan kaikkea muuta kuin vain päivämääriä. Eilen oli kihlajaispäivämme, muistin tänään. Kolme vuotta sitten tänä päivänä juhlimme kihlajaistemme vuosipäivää ja puolisoni syntymäpäivää. Yksi elämäni ehdottomasti onnellisimmista päivistä. Tänään kaikki oli vielä hyvin. Ja ylihuomenna ajanlasku alkaa jälleen alusta. Ei se alkanut Rasmuksen syntymästä, se alkoi siitä päivästä, kun perusturvallisuuteni rikottiin. Se alkaa siitä päivästä, kun minuun lyötiin piikki toisensa jälkeen, hätäisesti molempiin reisiin, kun minut työnnettiin verta valuvana kovalla kiireellä synnytyssaliin, jossa kyynelieni takaa vain vaivoin pystyin käsittämään kaiken minulle tapahtuvan.<br />
<br />
Siihen päivään minä murruin vuosi sittenkin. Makasin huikean sinisen valtameren aaltojen kohinaa kuunnellen paahtavassa lämmössä. Kyyneleet tulivat yhtä varoittamatta, yhtä vaativina, yhtä äänekkäinä. En peitellyt, en osaa tai en enää välitä. Saksalainen nainen vieressäni katsoi surullisena. Katsoi syvälle silmiin, aivan kuin olisi ymmärtänyt suruni aiheet. Ei kääntänyt katsettaan, ihminen. Siinä minä altaan reunalla vuoroin nyyhkytin, vuoroin ulvoin kipuani. Niin kuin tänäänkin. Niin kuin nytkin.<br />
<br />
Sitä elämä kaikessa toipumisessa edelleen on. Vain yksi pieni osuma ja arpeni aukeavat. Aukeavat vertavuotaviksi haavoiksi. Huomenna aamulla herään aikaisemmin, teen tarjouspyyntöni loppuun ennen palaveria. Tämän illan minä kuitenkin suren, suren juuri niin paljon kuin sydämeni huutaa. Vuoden pimein ajanjakso alkaa, mutta en minä pelkää. Kyyneleistä ja kivusta huolimatta en pelkää pimeyttä. Sen lupasin sille uskomattoman ihmeelliselle pojalle, joka innoissaan lähtisi kanssani katsomaan joulurekkaa kolmantena syntymäpäivänään.<br />
<br />
Sillä äidit pitävät aina lupauksensa.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-14644112918834241502018-11-26T22:16:00.001+02:002018-11-27T22:22:51.084+02:00Yksin, mutta ei yksinäinenMinua on nuoresta saakka vaivannut kummallinen ajatus. Olin vain 12-vuotias, kun muistan ajatelleeni sitä ensimmäisen kerran. Muistan hetken tarkasti. Eräs arkinen bussimatka, syksyinen harmaa päivä, bussi mateli iltapäivän ruuhkassa hitaasti vilkkaan tien yli. Ajattelin tuolloin ensimmäisen kerran, että tulen jäämään yksin. Ajatus oli absurdi ja pelottava - etenkin koska en tiennyt tuolloin mitään naisen ja miehen välisestä rakkaudesta tai sen puutteesta. Muistan säikähtäneeni ajatusta, karistaneeni lopulta sen mielestäni. Silti muistan hetken edelleen kristallinkirkkaasti, edelleen, 22 vuotta myöhemmin. Jossain taustalla tuo ajatus on aina kummitellut.<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Ajatus on palannut jälleen mieleeni. Olen palannut takaisin siihen minulle normaaliin mielenmaisemaan ja olotilaan, siihen joka on ollut minulle tuttu koko elämäni aina 12-vuotiaasta saakka. Olen aina tuntenut kummallista ulkopuolisuutta suhteessa parisuhteessa oleviin ystäviini, perheellisiin ystäviini - tai tarkemmin en heihin, mutta pariskuntien ja perheiden seurassa. Kyse ei ole koskaan ollut siitä, että haluaisin tuntea niin, lähinnä olen tuntenut jollain kummalla tavalla eroavani joukosta. Tuo tunne kaikkosi puolisoni kanssa. Olin hämmentynyt ja kiitollinen, että sittenkin minäkin saisin osani. Että 12-vuotiaan ajatus oli vain pelkkä kummallinen yksittäinen ajatus - niin kuin se varmasti edelleenkin on. Rakkaus ei ole koskaan ollut minulle helppoa. En tarkoita, ettenkö rakastaisi - rakastan, syvältä ja lujaa ja näytän tunteeni täysimittaisesti, mutta rakastuminen ja kiintyminen vaativat minulta poikkeuksellisen paljon. Aikaa, tunnetta, sitä tiettyä tarkkaa oloa. Kun siihen päädyn, olen koko sielullani mukana. Puolisooni rakastuin päätäpahkaa, syvästi ja vahvasti heti alusta saakka. Ensimmäisten päivien jälkeen oli täysin ilmiselvää, että kohtalomme olisi olla yhdessä. Tunne ylikirjoitti kaikki epäilykset ja vahvistui päivä päivältä vain olemassaolonsa oikeutuksesta. Minua hymyilyttää edelleen, kun vain ajattelenkin niitä kauniita hetkiä.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Toinen mielessäni pyörinyt ajatus on isotätini. Ihailin lapsena suunnattomasti häntä. Hän eli elämänsä yksin, menemättä koskaan naimisiin - rakastumatta? Vai rikkoiko jokin hänet joskus kauan sitten? Tuo yksinäisyyden valinta oli minusta outoa, mutta samalla kiehtovaa. Isotätini oli suuri persoona, vahva ja kaunis nainen. Jollain tapaa anteeksipyytelemätön ja rohkea, itsenäinen. Hän matkusti maailman ympäri, vaelsi Borneon sademetsissä, kulki kaukaiset maat aina uudestaan silloin kun yksinäinen nainen matkalla ei ollut millään tapaa itsestäänselvyys. Muistan jo lapsena ajatelleeni, että meissä on jotain samaa. Näytänkin häneltä. Lapsen mieli ei tuota ajatusta pystynyt erittelemään ja näin aikuisenakin se on yhä vaikeaa - isotätini kuoli jo yli 20 vuotta sitten. Nyt huomaan palaavani häneen. Tuohon omapäiseen valkohiuksiseen naiseen, jonka katseessa paistoi aina itsepäinen ja voimakas uteliaisuus elämää kohtaan, polttava intohimo.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Ehkä teen hiljaista tiliä sen mahdollisuuden kanssa, että en koskaan tule saamaan lapsia - ehkä en puolisoakaan. Ehkä suru lasten kuolemista on kulkenut sen jonkin määrittämättömän matkan, joka mahdollistaa myös rakkauden menettämisen mukanaan tuomien ajatusten todellisen läpikäymisen. Kaikesta menetetystä kai nämä kumpuavat, pelot ja menneisyyden ajatukset. Huomaan ympäröiväni itseni ihmisillä, joihin en luota - on kai helpompi olla, kun luottamusta ei voi menettää. En pelkää, että minua petettäisiin, pelkään että en kelpaa juuri sellaisena kuin olen, niin kuin en kelvannut elämäni suurimman surun hetkenä. Minua ei lopulta satuttanut pettäminen, minua satuttaa se, että heikoimpana hetkenäni minun luotani käveltiin kylmästi pois. Sinä hetkenä, kun rakkaus ja hyväksyntä olisi ollut kaikki mitä tarvitsen, kun olin puolustuskyvytön, hauras ja uskomattoman särjetty. Sen vuoksi on helpompi olla niiden seurassa, joilta ei pienintäkään lupausta odota tai edes halua. Niiden seurassa, joiden kohdalla ei ole pelkoa omakotitaloista ja koiranpennuista eikä täten pettymyksistäkään, ei särkymisestä. Nykyään olen välinpitämätön ja tunteeton, kylmän rationaalinen. Kaikesta selviää olankohautuksella, välinpitämättömällä tuhahduksella. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta annan itselleni aikaa, paranen vielä - olen päättänyt sen.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Silti on ollut iloista huomata, että ajatukset suuntautuvat jo niin pitkälle kaikkialle muualle. Uskomattoman palkitsevaan työhön, kehittyvään uraan ja treffipettymyksiin. Hyvin tavanomaisiin asioihin ja ajatuksiin. Siihen, kuinka elämän surkeimmat treffit naurattavat tragikoomisuudessaan, kuinka monta hauskaa tarinaa on kerrottavaksi. Kuinka helteisen kesän iltoja oli hienoa viettää merellä veneillen, huolimatta siitä ettei edes pienintä ihastumista lopulta syttynyt, ainakaan omasta puolesta. Kai tuolloin 12-vuotiaana jo aavistin, kuinka rakkaus ei ole helppoa. Siihen tarvitaan kahden ihmisen välinen selittämätön kemia, tunne jolla ei ole järkeä eikä olemassaolon syytä muualla kuin itsessään. Tuo selittämättömyys on uskomattoman harvassa ja ilman sitä minä en kykene rakkauteen.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Nyt on kuitenkin hyvä näin. Kaikista peloista huolimatta juuri nyt ei ole kiire mihinkään. Tässä on hyvä. Tässä rakastamassani kaupungissa yhtäkkiä tilanteessa, jossa itseni nuorena kuvittelin. Mielekäs ja paljon vaativa työ, ura, pitkiä päiviä, paljon ystäviä. Se joku kenties puuttuu, tulee jos on tullakseen. Mutta jos näin on aina, ei kai elämä ole huono silloinkaan, sellaisenaankaan. Aina voin lähteä Borneon sademetsiin elämän ihmeellisyyttä tutkimaan - sen tien minulle on viitoittanut eräs vahva ja viisas nainen jo kauan ennen minua.</div>
hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-21273512961417955592018-11-11T18:48:00.000+02:002018-11-11T18:48:10.509+02:00Maailman urheimmille isille<br />
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
He Lost His Baby Too<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
"It must be very difficult<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
To be a man in grief.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
Since "Men don't cry" and "Men are
strong"<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
No tears can bring relief.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
It must be very difficult<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
To stand up to the test,<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
And field calls and visitors<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
So she can get some rest.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
They always ask if she's alright<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
And what she's going through,<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
But seldom take his hand and ask<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
My friend, but how are you?<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
He hears her crying in the night<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
And thinks his heart will break,<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
He dries her tears and comforts her,<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
But 'stays strong' for her sake.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
It must be very difficult<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
To start each day anew,<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
And try to be so very brave.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="text-align: center;">
He lost his baby too."<o:p></o:p></div>
<br /><br />
<br />
Hyvää isänpäivää maailman urheimmille isille. Heille, joita harva tänään muistaa. Heille, jotka ovat menettäneet aivan yhtä paljon kuin äiditkin - ja kaikessa näkymättömyydessään vielä enemmän. Heille, joiden surulle ei ole tilaa eikä aikaa. Niille isille, jotka pitävät rakkaansa turvassa, kuivaavat kyyneleet, tukevat ja hoitavat - silloinkin, kun eivät jaksaisi. Seisovat selkä suorassa kannatellen surun rampauttamia äitejä, surun runtelemia perheitään. Heille, jotka ovat kantaneet isyyden raskaimman taakan, tulevat kantamaan loppuelämänsä. Heille, jotka valitsevat rohkeuden vaikka pieni lapsi sisällä huutaa vain turvaa ja apua. Särkyneille, rikotuille, rohkeille, turvallisille. Heille, jotka ovat menettäneet oman ainutlaatuisen lapsensa. Tänään sulkeudun itsekkyyteeni ja varaan onnitteluni vain heille. Heille urheille, joilla ei ole ollut vaihtoehtoja.<br />
<br />
Hyvää isänpäivää myös Rasmuksen ja Roopen urheimmalle ja ikuisesti maailman parhaalle isille. Meidän pienet poikamme eivät olisi voineet saada parempaa isiä.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-20355113505708175372018-09-22T07:22:00.000+03:002018-09-22T07:22:02.284+03:00Loogisen päättelyn virheOnneksi kuolivat niin pieninä, on moni sanonut. Että vaikeampaa olisi ollut myöhemmin. Että vaikeampaa on niillä, jotka vanhemman lapsensa ovat menettäneet. Että suru suurempi. Että tuska kauheampi. Ei isäni kohdalla vain. Ei kukaan ole sanonut; onneksi isäsi kuoli sinun ollessa 25-vuotias. Että olisi ollut kauheampaa myöhemmin. Vielä pahempaa kymmenen vuotta eteenpäin. Että ajattelehan, kuinka hirveää suru olisi, jos isäsi olisi ehtinyt saattaa sinut alttarille, nähdä lapsenlapsensa, olla tukena elämän suurissa suruissa. Kauheampaa se olisi ollut, jos yhteistä aikaa olisi ollut enemmän, aikaa kulkea rinnakkain, aikaa rakastaa. Ei kukaan sano, ei tule sanomaan. Mutta lapseni ovat onneksi. Onneksi kuolleita pieninä. Surukin sitten pienempi ja niin paljon helpompi.<br />
<br />
Vaan ei ole. "Menetimme yhtä paljon, minä sain vain niin paljon enemmän", sanoi vanhemman lapsensa menettänyt äiti. Hän joka tietää pillimehut ja hassut sanat. Lempilelut ja unisadut - mutta myös surun määrän, sen painostavan painon. Kuinka paljon mielummin surisin muistoja kuin menetettyä tulevaa. Kuinka haluaisin tietää, miten sanovat äiti. Kuinka minua uhmaisivat, veisivät hermoni äärirajoilleen. Kuinka nukkumattomien öiden jälkeen lämmin poski poskea vasten veisi pois kaiken kiukun. Kuinka haluaisin tietää, mitä heistä olisi tullut. Olisivatko onnistuneet, missä epäonnistuneet, milloin itkeneet, mistä nauraneet. Mikä olisi heidät särkenyt, mikä jälleen ehjäksi luonut. Kunpa tietäisin, miten olisivat minusta irrottautuneet, lähteneet kulkemaan omia polkujaan minä elämän järjestyksessä jälkeen jääden, voimattomana parasta toivoen, pahinta peläten, mutta aina rakastaen.<br />
<br />
Ja kuinka kiitollinen olen edes kahdesta viikosta. Antaisin jäseniäni edes hetkestä lisää, päivästäkin, tunnista. Kun tietäisin edes jotain, voisin nojautua ystäviäni kohti ja sanoa: "muistatteko kun Rasmus aina?" Ja kaikki nauraisivat muistaessaan, kertoisivat omia muistojaan. Kerrattaisiin hassut sanat, lempileikit. Olisi muistoja, valokuvia, lukemattomia hetkiä. Kunpa voisinkin palata valokuviin ja muistoihini, kunpa olisi mihin palata - niin kuin isäni kohdalla. Tietää, mistä ruoasta piti, miten nauru nousi hetkessä ylös, silmät siristyivät ja lopulta kyyneleet valuivat kaikesta nauramisesta. Kuinka meni lopulta kippuraan silmiänsä pyyhkien ääni naurusta käheänä. Kunpa tietäisin, en vain arvaisi.<br />
<br />
Jos tietäisit, että lapsesi tulisi kuolemaan väistämättömästi ennen sinua - kuinka kauan valitsisit viettää hänen kanssaan? Vuoden, viisi vuotta, viisitoista vuotta? Empimättä ja välittömästi on jokainen vanhempi vastannut viimeisen vastauksen. Olkoon se ratkaisu loogisen päättelyn virheeseen, sillä en minäkään muuta vastaisi.<br />
<br />
Ja sinä joka luulet muuta, katso itseäsi peilistä ja kysy, kysy rehellisesti ja raadollisesti: näinkö vähän todella rakastan, näinkö vähän minulle merkitsevät että pois antaisin, jotta suruni ei suurempi olisi?<br />
<br />
Käännä sitten kehäsi ja tee päätelmäsi uudelleen. Katso hiljaa saamaasi ja sulkeudu kiitollisena onneesi. Että näin paljon, näin paljon kuitenkin - vaikka huominen viimeinen olisikin.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com41tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-37094557185127213552018-09-02T20:53:00.001+03:002018-09-02T20:53:57.899+03:00VuosiJälleen yksi vuosipäivä. Vuosi sitten muutin tähän kaupunkiin. Vuosi sitten ajoimme äitini kanssa uuden kotitaloni porttikongista sisään. Pihalla seisoivat ystäväni puolisoineen, yksi ystävä valtavan "Tervetuloa kotiin" -kyltin kanssa. Toiset ystävät olivat edellisenä iltana tulleet pakkaamaan kotini, kotimme. Laittamaan punaisiin laatikoihin kaiken yhdessä rakennetun. Rakastamani koti oli autio, rakkaudeton, sieluton. Tuo rakastamamme ihana koti hetkessä vain pelkkiä seiniä ja kaikuja menneisyydestä. Näin välähdyksinä kaiken tapahtuneen, arjen polttavan rakkauden, juhlan helkkyvät äänet, surumme tummuuden. Ensimmäiset hetkemme tuossa kodissa - ja tuon viimeisen aamun surulliset yhteiset hetket, vain me kaksi ja koko historiamme välissämme. Silmissäni välähteli kaikki mennyt, mutta myös kaikki tuleva, joka kohdaltamme menetettiin. Me kerran niin umpirakastuneet, onnelliset - ja yhtäkkiä vain minä suruni yksinäisyydessä.<br />
<br />
Sen vuoksi nuo ystävät ja heidän vierellään seisovat puolisot tuntuivat niin uskomattoman tärkeiltä. Että en olekaan aivan yksin. Että minulla on elämässäni suojaverkko, jonka varaan saan jälleen pudota. Ja niin he purkivat autot, kantoivat tavarat sisään, asettelivat kaappeihin. Äitini puolisoineen vei minut huonekalukaupoille, ostivat kaiken tarvittavan, kantoivat sisään uuteen kotiini. Sillä aikaa punaiset laatikot olivat tyhjentyneet, tavarat löytäneet paikkansa. Seisoin hämmentyneenä kaiken keskellä, silmät kyynelissä ympärilleni katsellen. Yksi oli purkanut koruni juuri oikeaan paikkaan, toinen asetellut juomalasit juuri oikein päin. Seuraavana iltana kaikki oli valmista. 48 tuntia pakkaamisen aloittamisesta vanhassa kodissani uusi kotini näytti siltä kuin olisin asunut siellä aina. Äitini oli silittänyt verhotkin ja ripustanut paikoilleen. Istuin loputtoman väsyneenä sohvallani, tuijotin vain eteeni. Tämä olisi nyt elämäni. Tämä on nyt elämäni.<br />
<br />
En saata uskoa, että tuosta hetkestä on jo vuosi. Kokonainen vuosi. En muista menneestä vuodesta juurikaan. Muistan tuskan, selviämisen pakon, hädän ja kyyneleet. Muistan myös vapauden riemun syysauringon noustessa meren takaa värjäten kaupungin siluetin tulimereksi. Muistan tanssiaskeleeni lumihiutaleiden leijaillessa, onnen kaupungin lakkaamattomasta sykkeestä. Muistan pakkasen purevuuden, mereltä nousevan jäisen tuulen - ja sen kuinka kyyneleet jäätyvät poskille. Muistan itkeneeni lukemattomia kertoja julkisesti, vähät välittämättä kenestäkään muusta ympärilläni. Olen myös nauranut ja tanssinut, syleillyt elämää kauniimmin kuin koskaan aiemmin. Olen elänyt, täysin hetkissä vähät välittämättä huomisesta. Se on ollut vapauttavaa, rajoja rikkovaa, sopimatonta - ja juuri siksi niin valtavan tärkeää.<br />
<br />
Vaikka muistikuvani ovatkin katkonaisia, osittaisia ja vielä jäsentymättömiä, olen oppinut vuodessa enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikista tärkeimpänä olen oppinut, näyttänyt ja elänyt toteen elämän vahvimman totuuden.<br />
<br />
Ihmisen on mahdollista selvitä mistä vain.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-23825007679344858852018-08-25T13:17:00.000+03:002018-08-25T13:17:35.964+03:00Ymmärtää (tajuta tai käsittää / saada selvää / suoda ymmärrystä, tajuta tekijän motiiveita)Elämä hämmästyttää ja on ihmeellistä. Etenkin eroni jälkeen olen pelännyt, että kukaan ei enää ymmärrä kuolleita pieniä poikiani - ei samalla tavalla kuin lasteni isä, joka tunsi ja tiesi jokaisen hetken, jokaisen askeleen, <i>kaiken.</i> Ymmärryksen vaatimus itsessään on älyllisesti epärehellinen; emme me koskaan ymmärrä täysin toisen kokemaa, toisen omaa. Jokainen meistä elää omaa subjektiivista elämäänsä subjektiivisella ymmärryksellään subjektiivisista lähtökohdistaan. Kukaan toinen ei voi koskaan <i>todella ymmärtää</i> tuota elämää, jossa olemme vain ohikulkijoina. Rinnalla voi kuitenkin kulkea. Tarkastella objektiivisesti tuota subjektiivista viitekehystä ja ymmärtää ne reunaehdot, joiden välillä toinen elää. Olla läsnä, puhua, kertoa, kuunnella, <i>yrittää ymmärtää.</i><br />
<i><br /></i>
Niin kuin eräs ihminen, johon olen saanut suuren etuoikeuden tutustua. Viisas ihminen, joka on sanoillaan antanut enemmän kuin moni muu koskaan elämäni aikana. Eräänä iltana kävimme pitkän keskustelun lempisäveltäjistämme, lempikappaleistamme. Kerroin rakkaudestani Bachiin, hän esitteli intohimonsa Haydniin. Viimeisten sanojen jälkeen kavahdin, jopa loukkaannuin. Kunnes ymmärsin - ymmärsin, ettei kukaan muu aiemmin ole uskaltanut tulla niin lähelle, niin rohkeasti kuin hän. Hän, joka jälleen osoitti, kuinka suuri merkitys sanoilla - ja ihmisyydellä - on. Hän, joka osoitti, että en tule koskaan olemaan yksin. Aina on ihmisiä, joilla on kyky tulla lähelle, olla läsnä, heitä jotka <i>yrittävät ymmärtää - </i>ja niin tehdessään antavat minulle sana sanalta jotain uutta, jolla edetä. Jotain uutta, joka vie taas eteenpäin.<br />
<br />
Minä:<br />
<i>"Bachin Air (on the G string) on puolestaan lähdön ja hyvästien kappale. Ikuisen rakkauteni manifesti. Se on soinut niin isäni, Rasmukseni kuin Roopeni (hänelle pienelle lähtiessä ja tullessa, ensin huilulla, sitten pianolla). Hitaiden ja ikuisten hyvästien, kaipauksen, sointi, niiden muoto ja todellinen ilmentymä. Haikeudessaan ja kauneudessaan enemmän kuin koskaan voin sanoin kuvailla tai kuvittaa mieleni maisemaa. Taipuminen surun ja kaiken saadun kauneuden edessä. Taipuminen (vaan ei taittuminen) elämän väistämättömyydessä, rakkauden ikuisuudessa."</i><br />
<i><br /></i>
Hän:<br />
<i>"Se on yksi lempikappaleistani myös. Ääretön, ikuinen, eteerisyydessään vailla minkäänlaista vertailupintaa. Ihmiskunnan ilmaisu eteerisyydestä, ikuisuudesta.</i><br />
<i><br /></i>
<i>Hienoa, että aina nousee joku yksi (valittu, ainoa), joka kykenee ilmaisemaan sen, mitä emme ole vielä ilmaisseet. Tekee sen, mitä emme ole vielä tehneet.</i><br />
<i><br /></i>
<i>Tämä kappale on sävelletty sinulle.</i><br />
<i><br /></i>
<i>Isällesi.</i><br />
<i>Rasmuksellesi.</i><br />
<i>Roopellesi.</i><br />
<i><br /></i>
<i>Kappale saattaa. Lohduttaa. Kertoo miksi. Antaa syyt. Auttaa antamaan anteeksi.</i><br />
<i><br /></i>
<i>Auttaa antamaan lähteä."</i><br />
<br />
Olen hämmästynyt elämän ihmeellisyydestä. Olen kiitollinen. Kiitollinen rohkeudesta, kohtaamisesta. Kiitollinen sanoista, sillä niillä on valtava voima. Tämä on minun elämäni taustamusiikki - ja hän <i>ymmärsi </i>sen.<br />
<br />
Johann Sebastian Bach, Air (on the G string):<br />
https://www.youtube.com/watch?v=GMkmQlfOJDkhannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-56261654925039607692018-08-24T07:00:00.000+03:002018-08-25T23:25:02.177+03:00Ennen kuin kaikki muuttuuMinulla on tapana vaellella kirjakaupoissa. Ostan käytännössä aina kirjan tai kaksi; toisinaan hetken mielijohteesta nimen perusteella, joskus kiinnostavan aiheen vuoksi. Kirjahyllyssäni on aina lukemattomia kirjoja odottamassa oikeaa hetkeä, inspiraatiota, tunnelmaa. Suurimman osan kirjoistani päivään ja nimeän, monesti saatesanoin; useimmiten sanonnalla "lue enemmän, luulet vähemmän" tai Jari Tervon muunnoksella "lue enemmän, luulet paremmin". Päivämäärät ja sanat sitovat kirjani minuun, osaksi tarinaa, johon kirjat uppoavat, osaksi tiettyjä hetkiä, tunnelmia, osaksi tiettyä elämää.<br />
<br />
Eräänä elokuisena päivänä kolme vuotta sitten vaelsin jälleen kirjakaupan hiljaisia käytäviä. En erityisesti hakenut mitään, kävelin päämäärättömästi ja kuljetin sormiani verkkaisesti kirjojen selkämyksiä pitkin. Kävelin kerran jo ohi, mutta jokin veti minut takaisin. <i>"Ennen kuin kaikki muuttuu"</i>, luki erään kirjan kannessa. <i>"Taina Latvalan toisiinsa kietoutuvat kertomukset tarttuvat surun ja huumorin sävyttämiin hetkiin, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan",</i> luki takakannessa. Ostopäätökseni tein sillä hetkellä. Minä pieni tuleva äiti, kaiken uuden äärellä jännittyneenä. Minä pieni hetkissä, joiden jälkeen mikään ei olisi enää entisensä - hetkissä <i>ennen kuin kaikki muuttuu.</i><br />
<br />
<i>"He uskovat, että tällaiset kesät jatkuvat ikuisesti; että tämä kylä pysyy aina samanlaisena, ja tytön posket, ja pojan suu. He kulkevat ohi autioiden talojen ja väsyneiden aitojen, kaikkien paikkojen joihin he ovat tottuneet." </i>Näihin sanoihin jäin kiinni. Näin meidät kaupunkimme valoissa ja risteyksissä rakastuneina, kulkemassa mäntyjen reunustamaa hiekkatietä onnellisina, istumassa järven rannassa sylikkäin. Näin silmissäni aikamme ennen ja jälkeen; huikaisevan onnen kahdestaan ja vielä suuremman riemun, kun meitä olisi kolme. <i>Ennen kuin kaikki muuttuu. </i>Näin meidät kaikki jo yhdessä. Kulkemassa tuota hiekkatietä yhdessä, perheenä, aivan erityisellä tavalla onnellisina, aivan uudella tavalla rakastuneina. Uskoin, että ihanat kesät seuraisivat toisiaan antaen vuosi vuodelta vain enemmän. Että kesämme jatkuisivat ikuisesti. <i>Ennen kuin kaikki muuttui.</i><br />
<i><br /></i>
Kolme vuotta siitä, kun <i>kaikki muuttui.</i> Ei sellaiseksi kuin koskaan kuvittelin. Ei tullutkaan toinen toistaan loisteliaampia kesiä. Tulikin mittaamatonta surua, repivää kauheutta, uskomattomia loukkauksia, moneen kertaan särkynyt sydän. <i>Kaikki muuttui</i> - toisenlaiseksi, uudenlaiseksi, erilaiseksi. <i>Kaikki muuttui</i> ja minä sen mukana. Luin kirjan uudestaan tänä kesänä. Kuljetin sormiani etusivun tekstin yllä. "<i>24.8.2015 "...ennen kuin kaikki muuttuu..." </i>olen kirjoittanut nimeni jälkeen. Kuljetin mieleni noiden sanojen tarinaan, niihin hetkiin. Kuljetin itseni siihen kuplivaan riemuun, malttamattomaan odotukseen, unelmia täynnä olevaan mielenmaisemaan, jossa odotin seuraavaa kesää, rakkautta ja kaiken peittävää onnea; kuljetin itseni osaksi sitä elämää, jota sain etuoikeuden kerran elää.<br />
<br />
<i>Ennen kuin kaikki muuttui.</i><br />
<br />hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-81145311779866500872018-07-24T09:48:00.000+03:002018-08-07T09:01:52.517+03:00Hetki satumaailmassaJokin aika sitten olin vanhassa kotikaupungissani työmatkalla. Olin ajatellut työpäivän päätteeksi poiketa haudalla ennen viikonloppumatkan aloittamista. Työpäivä kuitenkin venyi tyypilliseen tapaan ja lähdin aikataulusta reippaasti myöhässä matelemaan ruuhkaan. Puhuin pojille matkalla. Kerroin, että äiti tulee jokin toinen päivä käymään haudalla. Ajan kanssa sitten ihan vain heitä varten. Juuri ennen kuin olin siirtymässä moottoritielle alkoi radiosta soida Mestaripiirros. Se juuri oikea versio, se jota kuuntelin Rasmuksen eläessä. En voinut hymylleni mitään, en kyynelillenikään - käännyin välittömästi kohti hautausmaata. "No tullaan, tullaan! Kyllä äiti tulee!" huudahdin hymyillen.<br />
<br />
Nämä ovat näitä minun hetkiäni. Satuja, joihin annan itseni aika ajoin vaipua. Annan itseni uskoa hetkiin, joissa Rasmus on läsnä, lähellä. Sallin itseni uskoa, että kaiken takana on jotain suurempaa, että Rasmus elää hetkittäin aivan lähelläni. On luonani. Että Rasmus minulle tuolloin sanoi laulunsa kautta: "tulisit äiti kuitenkin.” Ja enhän minä voinut olla menemättä - kun rakas pieni niin kauniisti pyysi. Hänelläkin varmasti ikävä äitiä.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-88566628474724287202018-06-26T22:37:00.002+03:002018-06-26T22:37:13.860+03:00ToipilasPienen Roope-rakkaani piti syntyä vuosi sitten. Juuri ennen laskettua aikaa lääkäri totesi yllättäen uuden raskauden. Olen nähnyt kohtuni niin monesti ultran ruudulta, että en itsekään voinut erehtyä, ei voinut hämmentynyt miehenikään. Lääkäri teki lähetteen äitiyspoliklinikalle, pyysi soittamaan heti juhannuksen jälkeen. Olo oli uskomaton - Roopen piti olla vasta syntymässä, avioliittoni oli hajoamassa käsiin, mutta silti elämä antaisikin vielä. Oliko eroon liittyvä valtava kuormitus vai luonnon valinta, vuoto alkoi runsaana ennen tuota juhannuksen jälkeistä puhelua. En ole liiemmin asiaa miettinyt, eipä sille tilaakaan olisi ollut, mutta tänään olen palannut vuoden takaisiin hetkiin monesti. Vuosi sitten avioliittoni päätös alkoi olla selvä, puolisoni muutti juhannuksen jälkeen kotoamme - vaikka palasikin heti seuraavana päivänä. Yritimmekin vielä aina pitkälle syksyn pimeyteen saakka kahden kaupungin ja rakkautemme rajoja koetellen. Me tai pimeys, emme enää nähneet mahdollisuuksia.<div>
<br /></div>
<div>
Välillä elämä tuntuu utopistiselta unelta, karmivalta ja painostavalta painajaiselta. Minulla pitäisi olla kaksi poikaa, aviomies ja koti. Sen sijaan olen sinkku, lapseton ja asun vuokrakodissa. Kaikki viime vuosien merkityksellinen katosi kuin yhdessä henkäyksessä. Tänään olen miettinyt Roopea. Sitä, minkälainen poika hänestä olisi kasvanut. Olen miettinyt vaihtoehtoisia elämiä, niitä joissa olisin aivan muualla kuin tässä pienessä kodissani kaupungin kattojen yllä. Miettinyt, minkälaista elämäni olisi, jos viime kesän raskaus olisikin jatkunut. Sitä elämää, jossa edes toinen pojista olisi selvinnyt, vaikka avioliittoni olisikin hajonnut. Minkälaista elämäni olisi Roopen äitinä yksin? Mitä me tekisimme yhdessä? Sitä elämää, jossa molemmat pojat eläisivät - eläisimme yhdessä kolmisin, minä ja pojat. Olen miettinyt sitä elämää, jossa avioliittomme olisi kestänyt kaiken surun, olisimme yhdessä, vaikka pojat kuolleet - odottaisinko jo sisarusta pojille? Olisimmeko ostaneet sen kauniin uuden rivitalon? Voi siitä olisi tullut niin kovin kaunis koti perheellemme!</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Kaikkien vaihtoehtoisten elämien yli kulkee kuitenkin ainoa todellinen elämä. Tämä ainoa elämä, joka tapahtui. Ei ole olemassa mitään muuta. Tämä elämä, jossa olen lopulta tyytyväinen. En siihen, mitä on käynyt, mutta siihen mitä on nyt. Olen onnellinenkin. Olen onnellinen, että olen selvinnyt. Että olen jaksanut. Että olen kestänyt, vaikka sitä olen ajoittain epäillyt koko olemukseni painolla. Olen ollut välillä varma, että en jaksa enää hetkeäkään. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut täysin voimaton, varma siitä, että huomista ei voi enää tulla. Isäni kuoltua ystäväni sanoi minulle: "vaikka kuinka sattuu, hengittäminen ei lopu." Niitä sanoja olen joutunut toistelemaan itselleni ja välillä hengittäminen on ollut kaikki, mihin olen pystynyt.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Voin hyvin, pelottavankin hyvin. Koko kevään olen pelännyt mielenterveyden romahtamista. Psykoosia tai masennusta. Jotain äkillistä ja syvää, eihän tällaisista asioista voi selvitä ilman massiivista mielenterveysongelmatiikkaa! Kriisiterapeuttini on lohduttanut minun ohittaneen psykoosiherkkyyskauden jo aikaa sitten ja vannonut minun olevan mielenterveydeltäni erinomaisessa kunnossa. Analyyttisena ja teoriaorientoituneena ihmisenä olen alkanut pikkuhiljaa uskoa häntä. Uusimpana kuitenkin pelkään työuupumusta. Teen vaativaa asiantuntijatyötä, josta nautin suunnattomasti. Työviikot ovat kuitenkin pitkiä ja matkapäiviä kertyy joka kuulle useita. Työ antaa aivan ehdottomasti enemmän kuin ottaa, mutta entä jos siltikin uuvun? Pelko kumpuaa eritoten siitä seikasta, että työ on kannatellut minua eteenpäin kaiken myrskyn keskellä ollen turvasatama omilta ajatuksilta sekä se osuus elämästä, jossa onnistun ja etenen niin monien muiden asioiden romahdettua.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tänään työ tuntui taakalta. Olin ärtynyt ja kireä. Jatkuvat keskeytykset saivat minut kiroamaan hampaitteni välistä, tekemättömät työt aiheuttivat vain väsymystä. Aloin sommitella päässäni työuupumusdiagnoosia; siitähän tässä varmasti on kyse! Edessä pitkä sairausloma ja yrityksen kannalta olennaisten projektien epäonnistuminen. Kunnes tajusin. En minä ole työuupunut, olen edelleen surullinen. Olen edelleen toipilas. Elän vuoden takaisia päiviä ja hetkiä, vaihtoehtoisia elämiäni, pienen Roopeni menetystä. Uomiinsa asettunut arki saa unohtamaan kaiken sen, mikä elämääni edelleen vaikuttaa. Väsymykseen haen syytä työstä tai arjen kiireistä - en sieltä, missä kaikista loogisin syy on, edelleen. Taustalla on suru menetetyistä elämistä, pienistä rakkaista pojistani, rakkauden menetyksestä, rakkaimpani menetyksestä, luottamuksen menetyksestä - avioliitosta, mahdollisuuksista, toiveista ja unelmista.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Kaikessa hyvinvoinnissani olen edelleen toipilas. Kuin jalkansa murtanut. Kipsi on jo poissa, mutta kuljen kepeillä pitkän matkaa muiden takana. Hitaasti, vaikka joka päivä varmemmin. Silti vielä uusia askeleita hakien, jalkojeni kestävyyttä joka päivä arvioiden. En minä ole kuin muut, ne jotka eivät tarvitse keppejä. Ei minun askeleeni kuulukaan olla aina kepeä ja varma. Ei minun tarvitse vielä osata, minä vasta harjoittelen. Ei minun tarvitse aina jaksaa, väsyn edelleen niin kovin helposti. Ei minun tarvitse olla joka päivä loistava, riittää että olen. Riittää, että otan joka päivä askeleen, vaikka pienenkin.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Olen toipilas, vielä pitkään.</div>
hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-90216057574056331182018-05-02T13:21:00.000+03:002018-05-02T13:21:48.738+03:00Uusi elämä satamassaTörmäsin hetki sitten kuvaavaan tarinaan. Tarinaan, joka kaikkia kielikuvia, vertauksia ja kielellisiä kuvauksia paremmin heijastelee kaikkea sitä, miltä elämäni on viimeisen kahden vuoden aikana tuntunut. Joskus kaikista yllättävimmät sanat ovat niitä kaikista kuvaavimpia - ja osuvimpia, sillä sattuukin, että asun nykyään satamassa. Ja tässä satamassa olen päättänyt aloittaa uuden elämäni.<br />
<br />
Tarina alla:<br />
<i><br /></i>
<i>"Eksyin eilen kaupunkiin, kaikki alkoi kun lähdin karkkikauppaan mutta en ennen ollut mennyt yksin mihinkään. Kysyin eräältä Pertiltä apua, mutta hänellä oli kiire Perttien kokoukseen. Jouduin siis menemään kauppaan omin neuvoin. Lähdin etsimään kauppaa. Kun olin löytänyt kaupan se oli kiinni. Sitten tajusin, että en löydä kotiin joten päätin aloittaa uuden elämän satamassa."</i><br />
<i><br /></i>
<i>-</i>Kevätpörriäisessä Riku Nevanlinna, Samu Saanavuo ja Aaro Kiiskinen 5 A<br />
<br />
<br />hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-23949461961155973502018-04-16T21:54:00.001+03:002018-08-23T11:41:49.537+03:00Kun ei tarvitsekaan enää vain selvitäVarovaisesti kevään rinnalla on kulkenut hiljainen, mutta alati vahvistuva tunne siitä, että jotain on tapahtunut. Että jokin vielä määrittämätön askel on otettu, että Jotain Merkittävää on tapahtunut. On parempi olo. On tasaisempi olo. On helpompi olla. On tavallinen olo. Jokainen päivä ei ole enää pelottava seikkailu, arvaamaton vuoristorata. Arki kulkee uomillaan enemmän kuin tavanomaisesti. Pitkiä päiviä töissä, paljon ystäviä ja läheisiä, museoita, kävelyitä, lounaita - lauantaisaunoja, sunnuntaipäivällisiä, kaukaa tulleita ystäviä, tapaamisia uuden kaupungin vilkkaudessa. Uuden elämän uusia arkisia kuvioita ilman suurempaa selviämistä, ilman taisteluita tai kauhuja.<br />
<br />
Päivät ovat asettuneet uomiinsa ja kotikin tuntuu seitsemän pitkän kuukauden jälkeen oikeasti kodilta. Ensimmäisen kerran tunne valtasi minut pidemmän työmatkan jälkeen kotiin palatessani helmikuussa. Istuin lentokentällä taksiin ja sanoin kuljettajalle: "mennään kotiin." Ei tunne silloin vielä kauaa kestänyt, mutta kävi ilmoittamassa olemassaolostaan. Nyt tämä pieni kotini kaupungin kattojen yllä alkaa muodostua turvasatamaksi, siksi paikaksi, jonne on aina hyvä tulla. Kotiutuminen on ollut vaikeaa. Loppusyksystä jouduin muuttamaan pois ensimmäisestä asunnostani ja olin kuukauden verran koditon. Nykyiseen kotiini pääsin muuttamaan aivan vuoden lopussa ja pienin askelin olen oppinut hyväksymään tämän kodikseni, rakastamaan näitä pieniä neliöitä ja muuttunutta ajatusta kodista. Ei tullutkaan uutta omakotitaloa, tulikin tämä pieni vuokrakoti. Taistelin vastaan pitkään. Huusin mielessäni ei jokaiselle, joka kehtasi kehua kotiani. En minä tätä halua, minä haluan yhdessä rakennetun omakotitaloni tai sen rakkaudella suunnitellun uuden rivitalon, ison aikuisten kodin niin kuin kaikilla muillakin ympärillä, en tätä pientä opiskelija-asuntoa. Tunnen jo itseni niin hyvin, että annoin itselleni luvan kiukutella. Vastaantaistelemisen ja kiukuttelun jälkeen tiedän lopulta tulevan hyväksynnän - minun pitää vain niin kovin vahvasti saada tuntea kaikki ennen kuin asettuvat uomiinsa.<br />
<br />
Se minut on tähän hetkeen kuljettanut. Kohtaaminen ja tunteminen. Kutsun metodiani umpikohtaamiseksi. Kohtaan kovapäisesti ja päättäväisesti kaiken eteen tulevan. Kaikki tilanteet, kaikki tunteet. Luoja välillä on ollut vaikeaa. Vaikeaa, lohdutonta ja epätoivoista, mutta kuinka vaikea taistelu vie lopulta eteenpäin. Olen mennyt tuskaani päin lujaa, välillä kaiken jaksamisen kustannuksella. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut aivan varma, että en enää jaksa. Että minulla ei ole enää voimaa jaksaa huomiseen, ei seuraavaan hetkeen, ei parempaan päivään. Olen itkenyt, olen huutanut, olen kironnut, maannut paikallani apaattisena ja itkenyt lisää. Vaan tässä minä seison. Tänään todella seison. En ole enää polvillani, en ryömi eteenpäin. Minä seison, vielä hauraana ja heikkona, mutta seison. En kuvittele matkani olevan kuin vasta alussa, mutta tässä alussa minä seison jo jaloillani. Jotain Merkittävää on tapahtunut.<br />
<br />
En voi suositella umpikohtaamisen metodiani kaikille. Minulle se on kuitenkin ollut ainoa oikea tapa kulkea eteenpäin. Minua ajaa kaikkea kipua enemmän eteenpäin uteliaisuus. Uteliaisuus elämää kohtaan, tätä omaani kohtaan. Kieltämisen sijaan haluan tuntea, kohtaamattomuuden sijaan kohdata. Haluan tietää, mitä tämä kaikki tarkoittaa minuudelleni. Haluan kokea sen elämän, jota en pyytänyt koskaan saada elää, mutta jonka minä toiveistani huolimatta sain. En halua vältellä, haluan nähdä. En halua väistää, haluan olla osa kohtaloani. En halua antaa kaiken tapahtuneen määrittää minua, haluan määritellä uuden minuuteni itse. Haluan nähdä kaiken sen, mitä kaikki tapahtunut tarkoittaa. Se ei ole helppoa, ei mitään sinne päinkään, mutta sen minä silti valitsen. Minun pienet rakkaat poikani eivät syntyneet viedäkseen vaan antaakseen - aivan kuin jokainen niistäkin lapsista, jotka saavat etuoikeuden elää. Minun pienten ihmeellisten poikieni elämät menettäisivät merkityksensä ja saisivat irvokkaan muiston, jos minä en selviäisi. Sen vuoksi minä umpikohtaan. Uppiniskaisesti taistelen tietäni eteenpäin tunteiden ja ajatusten viidakossa.<br />
<br />
Viimeinen puoli vuotta on ollut vaikea. Sopeutuminen totaalisen uuteen elämään koko lähiympäristön jatkaessa eteenpäin normaalilla perhe-elämämallilla on ollut uskomattoman raskasta. Pitkään minusta tuntui, että olen vain retkellä. Että olen vain hetken pois kotoa ja pian palaan takaisin kotiin. Palaisin takaisin puolisoni luo, yrittäisimme sisarusta Rasmukselle ja Roopelle, rakentaisimme haavailemamme omakotitalon. Eläisimme sitä elämää, jota kaikki muutkin. Yhteisiä perhehetkiä ystävien kanssa, yhteisiä äitiyden ja vanhemmuuden kokemuksen jakamisia, kaverikuvia parhaiden ystävien lasten kanssa. Arkista kiirettä, päiväkodin aloittamisia, perhelomia. Tältä retkeltä minä en kuitenkaan palaa. Tämä on retki sanan kaikessa merkityksessä, mutta kotiinpaluuta menneeseen ei ole. Tuskin palaan enää koskaan - ei ole enää mitään, minne palata. Jouduin lähtemään retkelleni yksin, selässäni vain muistoni, rinnassa särjetty sydämeni.<br />
<br />
Vaan siitä samasta ajatuksesta kumpuaa tänään voimani. Minua ei pelastanut mikään eikä kukaan - ei uusi suhde, ei elävä lapsi. Minä itse pelastin itseni. Yksin, itse, itseäni armahtaen ja rakastaen. Minä olen kulkenut matkani yksin, matkustanut kauas sisääni, kauas kotoani. Välillä itseäni hiuksista eteenpäin repien, välillä tanssiaskeleita ottaen. Olen säälinyt, sättinyt, soimannut. Olen syyttänyt, anellut, voivotellut. Mutta olen myös kehunut, vaalinut ja armahtanut. Rakastanut, hoivannut, hellinyt. Antanut armoa paljon särjetylle, rakkautta sille, joka sitä selvitäkseen tarvitsee. Minulle itselleni. Pidän itsestäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kaiken epätäydellisyyden, päättämättömyyden ja päämäärättömyydenkin keskellä pidän itsestäni valtavan paljon. Olen ylpeä itsestäni. Olen kulkenut pitkän matkan ollen kuitenkin vasta tieni alussa. Olen heikko, mutta vahvempi kuin ikinä. Olen hauras, mutta ehjempi kuin koskaan. Olen sekaisin, mutta selväjärkisempi kuin ikinä kuvittelin voivani olla.<br />
<br />
Kai uskallan sen jo kirjoittaakin; puhdas selviäminen on vihdoin ohitse. Tähän saakka kaikki on ollut selviämistä. Jokainen päivä, jokainen tunne, kaikki ajatukset, koko elämä. Pelkkää raivokasta selviämistä päivästä ja hetkestä toiseen. Enää ei tarvitse vain selvitä, varovaisesti on elämisen vuoro. Ja kuinka haluankaan elää! Elää tätä minun elämääni Rasmuksen ja Roopen äitinä, naisena, ystävänä, tätinä, kummitätinä, siskona, kollegana, tyttärenä. Uuden edessä jälleen uteliaana, valmiina elämään.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-1188335432780232312018-02-26T23:32:00.000+02:002018-02-26T23:32:16.523+02:00Väsynyt ja yksin<i>Väsynyt ja yksin.</i><br />
<i>Väsynyt niin, että mieltä särkee.</i><br />
<i>Kalliopaasia alas valuu sulanut lumi.</i><br />
<i>Sormet puuduksissa, polvet tärisevät.</i><br />
<i>Juuri nyt, nyt juuri et saa hellittää.</i><br />
<i><br /></i>
<i>Toisten tiellä on lepopaikkoja päivänpaisteessa -</i><br />
<i>he tapaavat toisensa siellä.</i><br />
<i>Mutta tämä on sinun tiesi, ja juuri nyt,</i><br />
<i>nyt juuri et saa horjua.</i><br />
<i><br /></i>
<i>Itke, jos voit.</i><br />
<i>Itke, mutta älä valita.</i><br />
<i>Tie valitsi sinut -</i><br />
<i>ja sinun osasi on kiittää.</i><br />
<br />
-Dag Hammarskjöld<br />
<br />
Dag Hammarskjöldin runon viimeinen kappale on puhutellut minua aina. Ensimmäisen kerran sain siitä valtavasti voimaa, kun istuin elämäni työmahdollisuuden kuljettamana kaukaisen maan huumaavassa auringonpaisteessa ja pyöritin elämäni vaihtoehtoja edessäni. Pelkäsin kuollakseni, että valitsemani työura osoittautuisi kaikeksi, mitä olen aina halunnut - ja samalla olin kauhuissani, jos se ei sitä olisikaan. Jos kaikki, mitä varten olin tehnyt vuosia töitä osoittautuisikin asiaksi, jota en haluaisi. Uravalintani oli poissulkeva - tiesin, että saattaisin joutua luopumaan monista asioista, kenties perheestä, kenties parisuhteesta, uravalintani edessä. Kirjoitin tuolloin Hammarskjöldin sanat päiväkirjaani. Muistan hetken kirkkaasti. Kiireinen ja helteinen katu kaupungin laitamilla, pienen kahvilan terassi palmujen varjossa. Mausteinen kahvi sai hetken maistumaan eksoottiselta ja jännittävältä, huumaavalta. Minä ja yhtäkkiä totta olevat unelmani kaukaisen maan unenomaisessa lämmössä. <i>Tie valitsi minut - ja minun osani on kiittää</i>, kirjoitin päiväkirjaani. Sanojen myötä olin hetkessä sinut unelmieni kanssa. En tuolloin tiennyt, kuinka paljon joutuisin vielä kiittämään. Kuinka monta kertaa toistaisin sanat itselleni, jotta jaksaisin seuraavaan päivään.<br />
<br />
Runo kumpusi mieleeni vahvana ja vaativana, kun puolisoni oli lähtenyt pois kotoamme. En ollut aiemmin tuntenut runon alkua. Miten kauneimmat tuntemani sanat olivatkaan vielä kauniimpia. Miten sain voimaa tuohon epätoivoisen surulliseen hetkeen jokaisesta niistä. Saan tänäänkin. Minulle runo on ollut aina lohdullinen. Nöyrtyminen tiensä edessä, sen todellinen ja kokonainen hyväksyminen. Runo on voimaa antava. Tänään etenkin, kun todellisuus on selviämistä, kun sormet ovat puuduksissa, kun polvet tärisevät. Juuri nyt en saa hellittää, juuri nyt en saa luovuttaa. <br />
<br />
Tänään juuri en vain jaksaisi. Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet käsittämättömän raskaat. Väsymys lyö yhtäkkiä kasvoille todella voimakkaasti. Viime kuukaudet ovat olleet täynnä selviämistä, epätoivoa, lohduttomuutta, surua, ikävää, pettymystä, ahdistusta. Kaikki vuosipäivät, ensimmäistä kertaa yksin. Väsynyt ja yksin. Luopuminen on hallinnut elämääni viimeisen kaksi vuotta, nyt alan olla väsynyt. Todella väsynyt. Haluan jo päivänpaisteeseen, haluan jo lepopaikkaan muiden kanssa. Haluan astua aurinkoon täältä varjostani, olla yhtä ympäristöni kanssa. En halua tuntea tätä poissulkevaa ulkopuolisuutta. Kun katson ystäviäni ympärilläni, ymmärrän hiljaa, kuinka paljosta jään paitsi. En vain menetysteni myötä, mutta myös sen myötä, mihin en pääse osaksi. En menettänyt vain lapsiani, menetin myös yhteisen elämän rakkaitteni kanssa. He istuvat päivänpaisteessa ja minä varjossani. He rakkaat suojelevat minua onneltaan, kääntävät häveliäästi katsettaan sivuun. Yritän vaivihkaa istua heidän seuraansa, mutta kai aurinko polttaa minua vielä liikaa - en sovi joukkoon. Olen ulkopuolinen, lapseton, perheetön, irrallinen. En halua viedä heidän onneaan, en halua, että he joutuvat asettelemaan sanojansa, miettimään kuinka onnestaan puhuvat. Olen irrallinen kummajainen.<br />
<br />
Olen väsynyt tuntemaan, kokemaan, analysoimaan, prosessoimaan, selviämään. Olen väsynyt ajattelemaan. Ajatukseni ovat vahvoja ja vaativia - ja alati läsnäolevia. Helpotuksen ajatusteni kaaokselle antaa työ, mutta jo kotimatkalla nuo pirulaiset hyppäävät jälleen johtoon. Mieli on täynnä analyyseja, tunteita, ajatuksia, välähdyksiä menneestä, muistoja ja sanoja, loputon määrä irrallisia sanoja. Kaikkea yhdessä ja erikseen, valtavana vyyhtinä. Ajatusteni kaaoksen huomasin kunnolla vasta railakkaan työmatkan jälkeen. Heräsin huomaamaan, kuinka ensimmäistä kertaa Rasmuksen kuoleman jälkeen olin ollut kolme kokonaista päivää, aamusta iltaan, ajattelematta kuolleita lapsia ja päättynyttä avioliittoa. Mikä huumaava vapaus ja onni! Viime viikko sujui vielä tuon matkan jälkimainingeissa, mutta ajatukset palasivat takaisin.<br />
<br />
Mitäpä minä niitä komentamaan, tiedän kokemuksellani turhaksi, yritän jaksaa antaa niiden riehua. Pienin askelin nuo asettuvat. Kun tarpeeksi analysoi, prosessoi ja tuntee, on helpotus luvassa lopulta. Joku palanen loksahtaa aina silloin tällöin paikalleen. Ottaa paikkansa ja ohjaa kenties muitakin. Saa havahtumaan ja ymmärtämään. Joskus tämä kaikki on valmiimpaa. Se tuskin on huomenna, ehkei seuraavalla viikollakaan, mutta minä odotan. Siihen saakka minä itken, itken kun voin. Minä itken, mutta en valita - tämä tie valitsi minut ja minun osani on kiittää.hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7323922163394314327.post-12401971093885417502018-02-22T13:09:00.000+02:002018-02-23T07:51:28.976+02:00Uusi aamunkoiHaimme tammikuussa virallista avioeroa. Yksi elämäni
surullisimmista päivistä. Tammikuu ei ole ollut minulle erityisen armollinen
kuukausi. Kahdeksan vuotta sitten isäni kuoli, tammikuussa. Kaksi vuotta sitten
maailman ihmeellisin Rasmukseni kuoli, tammikuussa. Viime vuonna pienen pieni
Roopeni kuoli, tammikuussa hänkin. Nyt keskitalven kuukausi sai
katkeransuloisen ja niin repivän surullisen sinettinsä avioeron myötä.
<br />
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Avioero on riipivän tuskaista, kaikin tasoin niin kovin
repivää – mutta etenkin viime vuosien surujen kuorruttamana tuon irvokkaan
paperin lähettäminen tuntui kohtuuttomalta. Avioero satuttaa niin valtavan
paljon etenkin siksi, että itse avioliittoon lähti niin lopullisin ajatuksin
eikä liiton päättyminen ollut minun käsissäni. ”Minä rakastan sinua, kaiken
tämän jälkeen olen varmempi kuin koskaan, että haluan jakaa kanssasi elämäni
niin hyvinä kuin huonoina päivinä”, lupasin alttarilla. Minulle nuo sanat
olivat totta, kaiken peittävä totuus. Lupauksesta ei voi kuitenkaan pitää
kiinni yksin. Jos tahtotila ei ole molemminpuolinen on vala vain joukko sanoja
ilman mitään merkitystä. Minulle nuo sanat merkitsivät periksiantamattomuutta,
luottamusta ja lupausta rakastaa silloinkin, kun rakkaus on kadoksissa. Lupausta
siitä, että rakastan, en toisen vuoksi vaan siitä huolimatta. Lupasin rakastaa
silloinkin, kun on vaikeaa. Minä olin tosissani, toinen vähemmän. Avioeron
taustat satuttavat kuitenkin kaikista syvimmin. Että hän, jonka olisi pitänyt
pitää minusta ja meistä huolta olikin se, joka loukkasi kaikista syvimmältä, raadollisimmallla
mahdollisella tavalla. Että hän, joka kaikista maailman ihmisistä tiesi kaiken
sen kivun, jonka läpi olimme kulkeneet, oli valmis loukkaamaan vielä lisää –
valmis ruoskimaan valmiiksi verta vuotavan sielun ennennäkemättömän syville
haavoille. Syvimmän kriisin hetkellä ihmisyytemme mitataan, niin kamalaa kuin
se on itse joutua kokemaan rakastamansa ihmisen kohdalla.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Rasmus oli kuolleena sylissäni, kun mieleni reunoilta
räjähti kaikkeen olemukseeni pelko. Uskomaton pelko siitä, että minun
osani on menettää minun mieheni. Isäni olin jo haudannut, nyt olisi vuorossa
esikoiseni, minimieheni. Pelkäsin kuukausien ajan valtavan paljon, että
menetän puolisoni. Heräsin monesti yöllä kokeilemaan, hengittääkö hän. Eräänä
iltapäivänä puolisoni oli joutunut jäämään pieneksi hetkeksi ylitöihin –
juoksin itkuisena parvekkeen ja tielle antavan ikkunan väliä varmana siitä,
että hän oli kuollut. Mietin, kuinka ikinä selviäisin ilman häntä, kuinka ikinä
jaksaisin nousta, jos menettäisin hänet. Roopen kuoltua olin aivan käsittämättömän
kiitollinen ja onnellinen puolisostani. Upea rakas aviomieheni, turvasatama
kaikessa elämän myrkyssä. Eräänä iltana juuri Roopen kuoleman jälkeen
painauduin puolisoni kainaloon. Hänen ihonsa tuntui pehmeältä
poskeani vasten, hänen hengityksensä turvalliselta, iho tutulta ja omalta.
Tuossa täysin arkisessa ja meille niin tavanomaisessa hetkessä muistan, kuinka
mieleeni välähti yhtäkkiä ajatus siitä, kuinka minun täytyy nyt nauttia koko
olemuksellani kaikesta siinä hetkessä olevasta – jos jonain päivänä emme
olisikaan enää siinä. Muistan ravistaneeni nuo ajatukset pois. Puristin
kuitenkin häntä tiukemmin ja annoin itseni vaipua uskomattomaan kiitollisuuden
tilaan, jonka täytti vain hän. Vain hän ja minä ja meidän rakkautemme. Aavistinko
tulevan, ehkä niin.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Suuri pelkoni kävi toteen. Olen haudannut isäni ja pienet
poikani – ja nyt luovun myös siitä ihmisestä, jonka kanssa luulin kulkevani
elämäni loppuun saakka. Ihmisestä, jolle lupasin sydämeni ja elämäni. Kaiken
muun surun kanssa tämä luopuminen sattuu, niin välttämätöntä kuin se onkin. Olen
kesästä saakka kuunnellut tasaisin väliajoin Diandran kappaletta Kuitenkin.
”Teit vahvemman ihmisen viemällä kaiken, mut sua syytä en.” Olen todella
pahoillani itseni puolesta, puolisoni puolesta, mutta en syytä häntä. Hän teki
parhaansa, enkä voi syyttää häntä siitä, että hän ei osannut paremmin. Hänellä
ei ollut parempia eväitä, hänellä ei ollut enempää osaamista. Hän teki sen,
mitä pystyi, ne valinnat, jotka hänen elämässään tuntuivat siinä hetkessä
hänelle parhailta. Surullista on se, että minä maksan siitä kaikesta valtavan
raskaan hinnan. Minä maksoin suurella osalla elämääni ja unelmiani hinnan hänen
surustaan. Oman suruni lisäksi sain kannettavaksi hänen onnettomuutensa. Hänen
onnensa lunastus lepää minun sydämelläni. Diandra jatkaa laulussaan: ”enkä
ketään muutakaan minä pysty muuttamaan, kuin itseäni ainoastaan.” Suurimmallakaan
rakkaudella, anteeksiannolla tai uudella mahdollisuudella minä en pysty
muuttamaan ketään – ketään muuta kuin itseäni. Käännän voimani ja ajatukseni
itseeni. Alan rakentaa uudestaan itseäni, elämääni ja unelmiani. Rakastan
itseäni, annan anteeksi itselleni ja annan itselleni uuden mahdollisuuden. Aloitan
kaiken alusta. Perheellisestä äidistä lapsettomaksi sinkuksi. Omistusasunnosta
vuokra-asuntoon. Olen kuitenkin kiitollinen saamastani ja tekisin kaiken
uudelleen – silläkin uhalla, että tietäisin lopputuloksen. Minä ottaisin
kauniit vuodet mieheni kanssa, upeat lapseni – vaikka vain menettääkseni. Sillä
vain hän, joka on saanut paljon, voi menettää paljon.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Päivä oli surullinen, mutta en ollut enää surullinen.
Kaikkien kokemieni tammikuun päivien jälkeen minä nimittäin tiedän, että
selviän tästäkin. Tammikuiset päivät ovat olleet toinen toistaan kauheampia. Muistan
jokaisen niistä viiltävällä tarkkuudella. Kirkkaan auringon ja kireän pakkasen,
kun kuulin isäni kuolemasta. Putosin polvilleni kiveykselle. ”Hanna, on
tapahtunut kauheita. Sun isäsi on kuollut.” En unohda niitä sanoja koskaan. Muistan,
miltä jäinen kivi tuntui säärieni alla, muistan kuinka en saanut henkeä. Isäni
kuolema ravisutti elämän rakenteita ollen kuitenkin vain uskomattoman kaunis
preludi sille surulle, jonka kohtasin kuusi vuotta myöhemmin hyvästellessäni
esikoiseni. Puhelu kello 4:56, puhelu joka muutti kaiken. Edessä harmaa ja
pimeä tammikuinen päivä, epäuskoinen, lohduton. Roopen kuolema murensi kaiken
sen, minkä olin vaivalla uudelleenrakentanut Rasmuksen kuoleman jälkeen. Tuo
tammikuinen päivä oli elämäni kamalin. Kaikilla mittareilla hirvein. Sairaalahuoneen
hajuinen, tunkkainen, niin uskomattoman pelottava. Kamaluudessaan tämä päivä ei
pääse lähellekään. Surun sijaan tunnen huumaavaa haikeutta, ikävääkin,
pettymystä, mutta samalla vapautta, varovaista toivoa. Kaiken jälkeen minulla nimittäin
on varma ja vahva tieto siitä, että minä selviän. Minä olen selvinnyt tähän
saakka, olen selvinnyt aiemmista tammikuista, tulen selviämään tulevaisuudessakin. Matka tulee olemaan vielä pitkä ja
kuoppainen, mutta tiedän, että jaksan kulkea suruni läpi kohti valoa. Rämpien,
kaatuillen, suuntaa aina uudestaan hakien. Tänään tunnen oman vahvuuteni – sen,
jonka elämä on pakottanut minut kasvattamaan. Ei suru pienentynyt ole, minä
vain kasvanut sen ympärillä. Tänään olen vapaa elämääni viime vuonna
piinanneista valheista, olen vapaa jatkamaan elämääni yksin eteenpäin. Minä ja
minun elämäni, tämän näköisenä, tämän kokoisena, kipuineen, onnen hetkineen, suruineen,
iloineen, mutta minun elämäni. Tänään syleilen elämääni ja olen kiitollinen
siitä, että sain herätä tähänkin aamuun.<br />
<br />
On uusi aamunkoi.</div>
hannahttp://www.blogger.com/profile/03975960462119080905noreply@blogger.com2