Lohdutus

"Ei se haittaa, että Rasmus on kuollut. Sen minä vain halusin sinulle sanoa", totesi neljävuotias veljenpoikani. Lohdutti, toinen. Pieni ihminen, suuret sanat. Sama pieni ihminen tuli hiiren hiljaa halaamaan, kun kyyneleet kastelivat taas poskeni, oli vain vieressä, halasi kaikin voimin. Jatkoi sitten taas leikkejään. Ihmettelen, miten kummassa niin pieni voi osata olla niin valtavan suuri?

Neljävuotias osoitti sen, mitä lohtu ja lohdutus todella ovat. Kykyä olla läsnä hetkessä, sanoa sen, mitä mielessä on, halata. En minä muuta ole tarvinnut tai kaivannut. Moni sureva puhuu lohduttajien vääristä sanoista, vääristä teoista. Minä en ole halunnut niitä laskea, en kirjata ylös. Lapsen kuolemassa on jotain niin äärimmäistä, että olen ollut onnellinen, että joku sanoo jotain, että joku uskaltaa tulla lähelle. Mitä itsekään osaisin sanoa? Mitkä sanat olisivat riittäviä, mitkä tarpeeksi? Minua on lohduttanut ja auttanut jokainen osanotto, lämmin ajatus, sana ja teko. Sanat ja teot, jotka tulevat sydämestä, ovat aina oikeita.

Kullanarvoisia ovat olleet ne ihmiset, jotka ovat tulleet luoksemme, puoliksi väkisinkin. Kysyneet, kuunnelleet, häirinneet. Ottaneet osaa, pitäneet seuraa. Yksi ystävä on vienyt minua lenkille, ollut aivan hiljaa ja kuunnellut tarinani uudestaan ja uudestaan. Tuskin koskaan osaan häntä tarpeeksi kiittää kaikesta siitä lohdusta, minkä läsnäolollaan on tuonut. Lohdutusta ovat tuoneet Rasmuksen arkun äärellä seisseet ystävät, perhe, läheiset. Hautajaisiin tullut tyttärensä menettänyt isä. Tietää tuskamme, surullinen. Seisoo siinä kuitenkin, jakaa taakkaamme, lohduttaa.

Lohdutusta sureva ihminen kaipaa. Sitä, että joku tulee, ottaa kädestä kiinni, on läsnä, kuuntelee. Sanoo sydämestään: "ei se haittaa."