Olen onneton. Vuosi sitten kävelin päivät pitkät pitkin tämän kaupungin katuja ja hoin mielessäni "vuoden päästä on helpompaa, kestä vielä, vielä helpottaa". Vaan kun ei helpottanutkaan. Kun kaikki onkin vielä huonommin. Millä ihmeellä rauhoitan epätoivoisen mieleni nyt? Millä sanoilla uskottelen itselleni selviäväni tästäkin?
Olen sanaton. En osaa kuvata itseäni, en tunteitani. Olen mykkä samalla kun sieluni huutaa huutamistaan. Kirkuva sielu ja suljettu suu, välillä luulen räjähtäväni. Pääni halkeaisi ja ajatukseni valuisivat ulos, epäloogisina ja kaoottisina. Saisinko silloin rakennettua niistä jotain järkevää?
Olen haluton, innoton, ponneton. Pitäisi tehdä sitä, pitäisi tehdä tätä. Minua kiinnostaa vain ja ainoastaan salilla käyminen. Ei mikään muu. Ja samalla pitäisi etsiä jälleen elämälleen uusi suunta. Ei tullutkaan äitiyslomaa, tulikin uusi kyltti hautakiveen. Jo toisen kerran pitäisi nousta ja etsiä uusi suunta elämään, jolla ei ole mitään suuntaa.
Olen rauhaton. Olen levoton. Ahdistus repii kaikista suunnista. Kuolleet lapset, epäonnistunut ura, huono ihminen, äiti, ystävä. Milloin elämä alkaa? Milloin tulee päivä, jolloin en toivo, että olisi jo huominen, ensi vuosi, tulevaisuus? Milloin nautin elämästäni? Tästä yhdestä ainoastani, minun omasta elämästäni. Tänään en osaa, odotan vain sitä, että aika auttaisi, veisi eteenpäin. Ja kuinka satuttavaa sellainen elämä on. Toivoa nyt joka päivä, että aika kuluisi. Sillä kuluuhan se, armottomalla vauhdilla.
Olen toivoton. Kaikki tuntuu mahdottomalta, kaukaiselta, epätoivoiselta. Miten mikään voi ikinä onnistua? En uskalla toivoa mitään. En uskalla ajatella, että huomenna on paremmin. Vaikka onhan, tietenkin jonain huomisena on helpompaa.
Olisipa se huominen vain pian.
