torstai 13. joulukuuta 2018

"Silloin tulee kyyneleet"

Ja sieltä ne tulivat. Yhtä polttavina ja vaativina kuin aina ennenkin, parkaisun kanssa. Itkeminen ei ole ylvästä eikä kaunista. Ei ole valuvia kyyneleitä, on kamala kipu ja nyyhkytys, vaikerrus. Ääneen, edelleen, vielä kolmen vuoden jälkeen. Sellaista on suru lapsen kuolemasta.

Olen odottanutkin. On taas se aika vuodesta, pimein hetki, pimeimmät hetket. Nousu kohti kaikkia päivämääriä, niitä jotka minut ovat särkeneet. Olen uppoutunut uuteen työhöni. Suunnitellut strategiaa, laatinut budjettia, tehnyt vuosisuunnitelmia, opiskellut ja analysoinut, juossut tapaamisissa. En peittääkseni, sillä en edelleenkään osaa saati halua väistellä tunteitani. Suru on kuitenkin ollut kaukana, niin kaukana, että olen alkanut ymmärtää kaikkia niitä, jotka suruani ovat kummeksuneet. Siltä minustakin on tuntunut; että miten surinkaan niin lohduttomasti niin kauan. Vaikka tiedän kyllä, tiedän kyllä miksi. Tiedän kuinka kummeksujatkin olisivat surreet. Ja tänään suru on taas täällä.

Se tulee niin hiljaa ja yllättäen. Tarjouspyynnön laatimisen keskeytti ystävän viesti. Siinä oli kuva joulurekasta, joka on entisen kotini lähellä olevan supermarketin pihassa ensi viikon keskiviikkona. Rasmuksen syntymäpäivänä. Vain vilkaisu ja jokainen menetykseni vyöryi ylitseni. Näen pienen kolmevuotiaan innoissaan odottamassa tuota rekkaa, syntymäpäivänään. Mikä syntymäpäivälahja! Rasmus olisi ollut innoissaan! Hehkunut ja riemuinnut. Se olisi ollut erinomainen tapa viettää syntymäpäivää, äidin ja isin kanssa hienoa rekkaa ihmetellen! Vaan tässä minä istun, yksin keittiönpöytäni ääressä tympeä tarjouspyyntö seuranani myöhäisen illan pimeydessä.

Päivät vilahtelevat ohitse, vaikka paino hartioilla kertoo niiden olevan kaikkea muuta kuin vain päivämääriä. Eilen oli kihlajaispäivämme, muistin tänään. Kolme vuotta sitten tänä päivänä juhlimme kihlajaistemme vuosipäivää ja puolisoni syntymäpäivää. Yksi elämäni ehdottomasti onnellisimmista päivistä. Tänään kaikki oli vielä hyvin. Ja ylihuomenna ajanlasku alkaa jälleen alusta. Ei se alkanut Rasmuksen syntymästä, se alkoi siitä päivästä, kun perusturvallisuuteni rikottiin. Se alkaa siitä päivästä, kun minuun lyötiin piikki toisensa jälkeen, hätäisesti molempiin reisiin, kun minut työnnettiin verta valuvana kovalla kiireellä synnytyssaliin, jossa kyynelieni takaa vain vaivoin pystyin käsittämään kaiken minulle tapahtuvan.

Siihen päivään minä murruin vuosi sittenkin. Makasin huikean sinisen valtameren aaltojen kohinaa kuunnellen paahtavassa lämmössä. Kyyneleet tulivat yhtä varoittamatta, yhtä vaativina, yhtä äänekkäinä. En peitellyt, en osaa tai en enää välitä. Saksalainen nainen vieressäni katsoi surullisena. Katsoi syvälle silmiin, aivan kuin olisi ymmärtänyt suruni aiheet. Ei kääntänyt katsettaan, ihminen. Siinä minä altaan reunalla vuoroin nyyhkytin, vuoroin ulvoin kipuani. Niin kuin tänäänkin. Niin kuin nytkin.

Sitä elämä kaikessa toipumisessa edelleen on. Vain yksi pieni osuma ja arpeni aukeavat. Aukeavat vertavuotaviksi haavoiksi. Huomenna aamulla herään aikaisemmin, teen tarjouspyyntöni loppuun ennen palaveria. Tämän illan minä kuitenkin suren, suren juuri niin paljon kuin sydämeni huutaa. Vuoden pimein ajanjakso alkaa, mutta en minä pelkää. Kyyneleistä ja kivusta huolimatta en pelkää pimeyttä. Sen lupasin sille uskomattoman ihmeelliselle pojalle, joka innoissaan lähtisi kanssani katsomaan joulurekkaa kolmantena syntymäpäivänään.

Sillä äidit pitävät aina lupauksensa.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Yksin, mutta ei yksinäinen

Minua on nuoresta saakka vaivannut kummallinen ajatus. Olin vain 12-vuotias, kun muistan ajatelleeni sitä ensimmäisen kerran. Muistan hetken tarkasti. Eräs arkinen bussimatka, syksyinen harmaa päivä, bussi mateli iltapäivän ruuhkassa hitaasti vilkkaan tien yli. Ajattelin tuolloin ensimmäisen kerran, että tulen jäämään yksin. Ajatus oli absurdi ja pelottava - etenkin koska en tiennyt tuolloin mitään naisen ja miehen välisestä rakkaudesta tai sen puutteesta. Muistan säikähtäneeni ajatusta, karistaneeni lopulta sen mielestäni. Silti muistan hetken edelleen kristallinkirkkaasti, edelleen, 22 vuotta myöhemmin. Jossain taustalla tuo ajatus on aina kummitellut.

Ajatus on palannut jälleen mieleeni. Olen palannut takaisin siihen minulle normaaliin mielenmaisemaan ja olotilaan, siihen joka on ollut minulle tuttu koko elämäni aina 12-vuotiaasta saakka. Olen aina tuntenut kummallista ulkopuolisuutta suhteessa parisuhteessa oleviin ystäviini, perheellisiin ystäviini - tai tarkemmin en heihin, mutta pariskuntien ja perheiden seurassa. Kyse ei ole koskaan ollut siitä, että haluaisin tuntea niin, lähinnä olen tuntenut jollain kummalla tavalla eroavani joukosta. Tuo tunne kaikkosi puolisoni kanssa. Olin hämmentynyt ja kiitollinen, että sittenkin minäkin saisin osani. Että 12-vuotiaan ajatus oli vain pelkkä kummallinen yksittäinen ajatus - niin kuin se varmasti edelleenkin on. Rakkaus ei ole koskaan ollut minulle helppoa. En tarkoita, ettenkö rakastaisi - rakastan, syvältä ja lujaa ja näytän tunteeni täysimittaisesti, mutta rakastuminen ja kiintyminen vaativat minulta poikkeuksellisen paljon. Aikaa, tunnetta, sitä tiettyä tarkkaa oloa. Kun siihen päädyn, olen koko sielullani mukana. Puolisooni rakastuin päätäpahkaa, syvästi ja vahvasti heti alusta saakka. Ensimmäisten päivien jälkeen oli täysin ilmiselvää, että kohtalomme olisi olla yhdessä. Tunne ylikirjoitti kaikki epäilykset ja vahvistui päivä päivältä vain olemassaolonsa oikeutuksesta. Minua hymyilyttää edelleen, kun vain ajattelenkin niitä kauniita hetkiä.

Toinen mielessäni pyörinyt ajatus on isotätini. Ihailin lapsena suunnattomasti häntä. Hän eli elämänsä yksin, menemättä koskaan naimisiin - rakastumatta? Vai rikkoiko jokin hänet joskus kauan sitten? Tuo yksinäisyyden valinta oli minusta outoa, mutta samalla kiehtovaa. Isotätini oli suuri persoona, vahva ja kaunis nainen. Jollain tapaa anteeksipyytelemätön ja rohkea, itsenäinen. Hän matkusti maailman ympäri, vaelsi Borneon sademetsissä, kulki kaukaiset maat aina uudestaan silloin kun yksinäinen nainen matkalla ei ollut millään tapaa itsestäänselvyys. Muistan jo lapsena ajatelleeni, että meissä on jotain samaa. Näytänkin häneltä. Lapsen mieli ei tuota ajatusta pystynyt erittelemään ja näin aikuisenakin se on yhä vaikeaa - isotätini kuoli jo yli 20 vuotta sitten. Nyt huomaan palaavani häneen. Tuohon omapäiseen valkohiuksiseen naiseen, jonka katseessa paistoi aina itsepäinen ja voimakas uteliaisuus elämää kohtaan, polttava intohimo.

Ehkä teen hiljaista tiliä sen mahdollisuuden kanssa, että en koskaan tule saamaan lapsia - ehkä en puolisoakaan. Ehkä suru lasten kuolemista on kulkenut sen jonkin määrittämättömän matkan, joka mahdollistaa myös rakkauden menettämisen mukanaan tuomien ajatusten todellisen läpikäymisen. Kaikesta menetetystä kai nämä kumpuavat, pelot ja menneisyyden ajatukset. Huomaan ympäröiväni itseni ihmisillä, joihin en luota - on kai helpompi olla, kun luottamusta ei voi menettää. En pelkää, että minua petettäisiin, pelkään että en kelpaa juuri sellaisena kuin olen, niin kuin en kelvannut elämäni suurimman surun hetkenä. Minua ei lopulta satuttanut pettäminen, minua satuttaa se, että heikoimpana hetkenäni minun luotani käveltiin kylmästi pois. Sinä hetkenä, kun rakkaus ja hyväksyntä olisi ollut kaikki mitä tarvitsen, kun olin puolustuskyvytön, hauras ja uskomattoman särjetty. Sen vuoksi on helpompi olla niiden seurassa, joilta ei pienintäkään lupausta odota tai edes halua. Niiden seurassa, joiden kohdalla ei ole pelkoa omakotitaloista ja koiranpennuista eikä täten pettymyksistäkään, ei särkymisestä. Nykyään olen välinpitämätön ja tunteeton, kylmän rationaalinen. Kaikesta selviää olankohautuksella, välinpitämättömällä tuhahduksella. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta annan itselleni aikaa, paranen vielä - olen päättänyt sen.

Silti on ollut iloista huomata, että ajatukset suuntautuvat jo niin pitkälle kaikkialle muualle. Uskomattoman palkitsevaan työhön, kehittyvään uraan ja treffipettymyksiin. Hyvin tavanomaisiin asioihin ja ajatuksiin. Siihen, kuinka elämän surkeimmat treffit naurattavat tragikoomisuudessaan, kuinka monta hauskaa tarinaa on kerrottavaksi. Kuinka helteisen kesän iltoja oli hienoa viettää merellä veneillen, huolimatta siitä ettei edes pienintä ihastumista lopulta syttynyt, ainakaan omasta puolesta. Kai tuolloin 12-vuotiaana jo aavistin, kuinka rakkaus ei ole helppoa. Siihen tarvitaan kahden ihmisen välinen selittämätön kemia, tunne jolla ei ole järkeä eikä olemassaolon syytä muualla kuin itsessään. Tuo selittämättömyys on uskomattoman harvassa ja ilman sitä minä en kykene rakkauteen.

Nyt on kuitenkin hyvä näin. Kaikista peloista huolimatta juuri nyt ei ole kiire mihinkään. Tässä on hyvä. Tässä rakastamassani kaupungissa yhtäkkiä tilanteessa, jossa itseni nuorena kuvittelin. Mielekäs ja paljon vaativa työ, ura, pitkiä päiviä, paljon ystäviä. Se joku kenties puuttuu, tulee jos on tullakseen. Mutta jos näin on aina, ei kai elämä ole huono silloinkaan, sellaisenaankaan. Aina voin lähteä Borneon sademetsiin elämän ihmeellisyyttä tutkimaan - sen tien minulle on viitoittanut eräs vahva ja viisas nainen jo kauan ennen minua.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Maailman urheimmille isille


He Lost His Baby Too

"It must be very difficult
To be a man in grief.
Since "Men don't cry" and "Men are strong"
No tears can bring relief.
It must be very difficult
To stand up to the test,
And field calls and visitors
So she can get some rest.
They always ask if she's alright
And what she's going through,
But seldom take his hand and ask
My friend, but how are you?
He hears her crying in the night
And thinks his heart will break,
He dries her tears and comforts her,
But 'stays strong' for her sake.
It must be very difficult
To start each day anew,
And try to be so very brave.
He lost his baby too."



Hyvää isänpäivää maailman urheimmille isille. Heille, joita harva tänään muistaa. Heille, jotka ovat menettäneet aivan yhtä paljon kuin äiditkin - ja kaikessa näkymättömyydessään vielä enemmän. Heille, joiden surulle ei ole tilaa eikä aikaa. Niille isille, jotka pitävät rakkaansa turvassa, kuivaavat kyyneleet, tukevat ja hoitavat - silloinkin, kun eivät jaksaisi. Seisovat selkä suorassa kannatellen surun rampauttamia äitejä, surun runtelemia perheitään. Heille, jotka ovat kantaneet isyyden raskaimman taakan, tulevat kantamaan loppuelämänsä. Heille, jotka valitsevat rohkeuden vaikka pieni lapsi sisällä huutaa vain turvaa ja apua. Särkyneille, rikotuille, rohkeille, turvallisille. Heille, jotka ovat menettäneet oman ainutlaatuisen lapsensa. Tänään sulkeudun itsekkyyteeni ja varaan onnitteluni vain heille. Heille urheille, joilla ei ole ollut vaihtoehtoja.

Hyvää isänpäivää myös Rasmuksen ja Roopen urheimmalle ja ikuisesti maailman parhaalle isille. Meidän pienet poikamme eivät olisi voineet saada parempaa isiä.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Loogisen päättelyn virhe

Onneksi kuolivat niin pieninä, on moni sanonut. Että vaikeampaa olisi ollut myöhemmin. Että vaikeampaa on niillä, jotka vanhemman lapsensa ovat menettäneet. Että suru suurempi. Että tuska kauheampi. Ei isäni kohdalla vain. Ei kukaan ole sanonut; onneksi isäsi kuoli sinun ollessa 25-vuotias. Että olisi ollut kauheampaa myöhemmin. Vielä pahempaa kymmenen vuotta eteenpäin. Että ajattelehan, kuinka hirveää suru olisi, jos isäsi olisi ehtinyt saattaa sinut alttarille, nähdä lapsenlapsensa, olla tukena elämän suurissa suruissa. Kauheampaa se olisi ollut, jos yhteistä aikaa olisi ollut enemmän, aikaa kulkea rinnakkain, aikaa rakastaa. Ei kukaan sano, ei tule sanomaan. Mutta lapseni ovat onneksi. Onneksi kuolleita pieninä. Surukin sitten pienempi ja niin paljon helpompi.

Vaan ei ole. "Menetimme yhtä paljon, minä sain vain niin paljon enemmän", sanoi vanhemman lapsensa menettänyt äiti. Hän joka tietää pillimehut ja hassut sanat. Lempilelut ja unisadut - mutta myös surun määrän, sen painostavan painon. Kuinka paljon mielummin surisin muistoja kuin menetettyä tulevaa. Kuinka haluaisin tietää, miten sanovat äiti. Kuinka minua uhmaisivat, veisivät hermoni äärirajoilleen. Kuinka nukkumattomien öiden jälkeen lämmin poski poskea vasten veisi pois kaiken kiukun. Kuinka haluaisin tietää, mitä heistä olisi tullut. Olisivatko onnistuneet, missä epäonnistuneet, milloin itkeneet, mistä nauraneet. Mikä olisi heidät särkenyt, mikä jälleen ehjäksi luonut. Kunpa tietäisin, miten olisivat minusta irrottautuneet, lähteneet kulkemaan omia polkujaan minä elämän järjestyksessä jälkeen jääden, voimattomana parasta toivoen, pahinta peläten, mutta aina rakastaen.

Ja kuinka kiitollinen olen edes kahdesta viikosta. Antaisin jäseniäni edes hetkestä lisää, päivästäkin, tunnista. Kun tietäisin edes jotain, voisin nojautua ystäviäni kohti ja sanoa: "muistatteko kun Rasmus aina?" Ja kaikki nauraisivat muistaessaan, kertoisivat omia muistojaan. Kerrattaisiin hassut sanat, lempileikit. Olisi muistoja, valokuvia, lukemattomia hetkiä. Kunpa voisinkin palata valokuviin ja muistoihini, kunpa olisi mihin palata - niin kuin isäni kohdalla. Tietää, mistä ruoasta piti, miten nauru nousi hetkessä ylös, silmät siristyivät ja lopulta kyyneleet valuivat kaikesta nauramisesta. Kuinka meni lopulta kippuraan silmiänsä pyyhkien ääni naurusta käheänä. Kunpa tietäisin, en vain arvaisi.

Jos tietäisit, että lapsesi tulisi kuolemaan väistämättömästi ennen sinua - kuinka kauan valitsisit viettää hänen kanssaan? Vuoden, viisi vuotta, viisitoista vuotta? Empimättä ja välittömästi on jokainen vanhempi vastannut viimeisen vastauksen. Olkoon se ratkaisu loogisen päättelyn virheeseen, sillä en minäkään muuta vastaisi.

Ja sinä joka luulet muuta, katso itseäsi peilistä ja kysy, kysy rehellisesti ja raadollisesti: näinkö vähän todella rakastan, näinkö vähän minulle merkitsevät että pois antaisin, jotta suruni ei suurempi olisi?

Käännä sitten kehäsi ja tee päätelmäsi uudelleen. Katso hiljaa saamaasi ja sulkeudu kiitollisena onneesi. Että näin paljon, näin paljon kuitenkin - vaikka huominen viimeinen olisikin.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Vuosi

Jälleen yksi vuosipäivä. Vuosi sitten muutin tähän kaupunkiin. Vuosi sitten ajoimme äitini kanssa uuden kotitaloni porttikongista sisään. Pihalla seisoivat ystäväni puolisoineen, yksi ystävä valtavan "Tervetuloa kotiin" -kyltin kanssa. Toiset ystävät olivat edellisenä iltana tulleet pakkaamaan kotini, kotimme. Laittamaan punaisiin laatikoihin kaiken yhdessä rakennetun. Rakastamani koti oli autio, rakkaudeton, sieluton. Tuo rakastamamme ihana koti hetkessä vain pelkkiä seiniä ja kaikuja menneisyydestä. Näin välähdyksinä kaiken tapahtuneen, arjen polttavan rakkauden, juhlan helkkyvät äänet, surumme tummuuden. Ensimmäiset hetkemme tuossa kodissa - ja tuon viimeisen aamun surulliset yhteiset hetket, vain me kaksi ja koko historiamme välissämme. Silmissäni välähteli kaikki mennyt, mutta myös kaikki tuleva, joka kohdaltamme menetettiin. Me kerran niin umpirakastuneet, onnelliset - ja yhtäkkiä vain minä suruni yksinäisyydessä.

Sen vuoksi nuo ystävät ja heidän vierellään seisovat puolisot tuntuivat niin uskomattoman tärkeiltä. Että en olekaan aivan yksin. Että minulla on elämässäni suojaverkko, jonka varaan saan jälleen pudota. Ja niin he purkivat autot, kantoivat tavarat sisään, asettelivat kaappeihin. Äitini puolisoineen vei minut huonekalukaupoille, ostivat kaiken tarvittavan, kantoivat sisään uuteen kotiini. Sillä aikaa punaiset laatikot olivat tyhjentyneet, tavarat löytäneet paikkansa. Seisoin hämmentyneenä kaiken keskellä, silmät kyynelissä ympärilleni katsellen. Yksi oli purkanut koruni juuri oikeaan paikkaan, toinen asetellut juomalasit juuri oikein päin. Seuraavana iltana kaikki oli valmista. 48 tuntia pakkaamisen aloittamisesta vanhassa kodissani uusi kotini näytti siltä kuin olisin asunut siellä aina. Äitini oli silittänyt verhotkin ja ripustanut paikoilleen. Istuin loputtoman väsyneenä sohvallani, tuijotin vain eteeni. Tämä olisi nyt elämäni. Tämä on nyt elämäni.

En saata uskoa, että tuosta hetkestä on jo vuosi. Kokonainen vuosi. En muista menneestä vuodesta juurikaan. Muistan tuskan, selviämisen pakon, hädän ja kyyneleet. Muistan myös vapauden riemun syysauringon noustessa meren takaa värjäten kaupungin siluetin tulimereksi. Muistan tanssiaskeleeni lumihiutaleiden leijaillessa, onnen kaupungin lakkaamattomasta sykkeestä. Muistan pakkasen purevuuden, mereltä nousevan jäisen tuulen - ja sen kuinka kyyneleet jäätyvät poskille. Muistan itkeneeni lukemattomia kertoja julkisesti, vähät välittämättä kenestäkään muusta ympärilläni. Olen myös nauranut ja tanssinut, syleillyt elämää kauniimmin kuin koskaan aiemmin. Olen elänyt, täysin hetkissä vähät välittämättä huomisesta. Se on ollut vapauttavaa, rajoja rikkovaa, sopimatonta - ja juuri siksi niin valtavan tärkeää.

Vaikka muistikuvani ovatkin katkonaisia, osittaisia ja vielä jäsentymättömiä, olen oppinut vuodessa enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikista tärkeimpänä olen oppinut, näyttänyt ja elänyt toteen elämän vahvimman totuuden.

Ihmisen on mahdollista selvitä mistä vain.

lauantai 25. elokuuta 2018

Ymmärtää (tajuta tai käsittää / saada selvää / suoda ymmärrystä, tajuta tekijän motiiveita)

Elämä hämmästyttää ja on ihmeellistä. Etenkin eroni jälkeen olen pelännyt, että kukaan ei enää ymmärrä kuolleita pieniä poikiani - ei samalla tavalla kuin lasteni isä, joka tunsi ja tiesi jokaisen hetken, jokaisen askeleen, kaiken. Ymmärryksen vaatimus itsessään on älyllisesti epärehellinen; emme me koskaan ymmärrä täysin toisen kokemaa, toisen omaa. Jokainen meistä elää omaa subjektiivista elämäänsä subjektiivisella ymmärryksellään subjektiivisista lähtökohdistaan. Kukaan toinen ei voi koskaan todella ymmärtää tuota elämää, jossa olemme vain ohikulkijoina. Rinnalla voi kuitenkin kulkea. Tarkastella objektiivisesti tuota subjektiivista viitekehystä ja ymmärtää ne reunaehdot, joiden välillä toinen elää. Olla läsnä, puhua, kertoa, kuunnella, yrittää ymmärtää.

Niin kuin eräs ihminen, johon olen saanut suuren etuoikeuden tutustua. Viisas ihminen, joka on sanoillaan antanut enemmän kuin moni muu koskaan elämäni aikana. Eräänä iltana kävimme pitkän keskustelun lempisäveltäjistämme, lempikappaleistamme. Kerroin rakkaudestani Bachiin, hän esitteli intohimonsa Haydniin. Viimeisten sanojen jälkeen kavahdin, jopa loukkaannuin. Kunnes ymmärsin - ymmärsin, ettei kukaan muu aiemmin ole uskaltanut tulla niin lähelle, niin rohkeasti kuin hän. Hän, joka jälleen osoitti, kuinka suuri merkitys sanoilla - ja ihmisyydellä - on.  Hän, joka osoitti, että en tule koskaan olemaan yksin. Aina on ihmisiä, joilla on kyky tulla lähelle, olla läsnä, heitä jotka yrittävät ymmärtää - ja niin tehdessään antavat minulle sana sanalta jotain uutta, jolla edetä. Jotain uutta, joka vie taas eteenpäin.

Minä:
"Bachin Air (on the G string) on puolestaan lähdön ja hyvästien kappale. Ikuisen rakkauteni manifesti. Se on soinut niin isäni, Rasmukseni kuin Roopeni (hänelle pienelle lähtiessä ja tullessa, ensin huilulla, sitten pianolla). Hitaiden ja ikuisten hyvästien, kaipauksen, sointi, niiden muoto ja todellinen ilmentymä. Haikeudessaan ja kauneudessaan enemmän kuin koskaan voin sanoin kuvailla tai kuvittaa mieleni maisemaa. Taipuminen surun ja kaiken saadun kauneuden edessä. Taipuminen (vaan ei taittuminen) elämän väistämättömyydessä, rakkauden ikuisuudessa."

Hän:
"Se on yksi lempikappaleistani myös. Ääretön, ikuinen, eteerisyydessään vailla minkäänlaista vertailupintaa. Ihmiskunnan ilmaisu eteerisyydestä, ikuisuudesta.

Hienoa, että aina nousee joku yksi (valittu, ainoa), joka kykenee ilmaisemaan sen, mitä emme ole vielä ilmaisseet. Tekee sen, mitä emme ole vielä tehneet.

Tämä kappale on sävelletty sinulle.

Isällesi.
Rasmuksellesi.
Roopellesi.

Kappale saattaa. Lohduttaa. Kertoo miksi. Antaa syyt. Auttaa antamaan anteeksi.

Auttaa antamaan lähteä."

Olen hämmästynyt elämän ihmeellisyydestä. Olen kiitollinen. Kiitollinen rohkeudesta, kohtaamisesta. Kiitollinen sanoista, sillä niillä on valtava voima. Tämä on minun elämäni taustamusiikki - ja hän ymmärsi sen.

Johann Sebastian Bach, Air (on the G string):
https://www.youtube.com/watch?v=GMkmQlfOJDk

perjantai 24. elokuuta 2018

Ennen kuin kaikki muuttuu

Minulla on tapana vaellella kirjakaupoissa. Ostan käytännössä aina kirjan tai kaksi; toisinaan hetken mielijohteesta nimen perusteella, joskus kiinnostavan aiheen vuoksi. Kirjahyllyssäni on aina lukemattomia kirjoja odottamassa oikeaa hetkeä, inspiraatiota, tunnelmaa. Suurimman osan kirjoistani päivään ja nimeän, monesti saatesanoin; useimmiten sanonnalla "lue enemmän, luulet vähemmän" tai Jari Tervon muunnoksella "lue enemmän, luulet paremmin". Päivämäärät ja sanat sitovat kirjani minuun, osaksi tarinaa, johon kirjat uppoavat, osaksi tiettyjä hetkiä, tunnelmia, osaksi tiettyä elämää.

Eräänä elokuisena päivänä kolme vuotta sitten vaelsin jälleen kirjakaupan hiljaisia käytäviä. En erityisesti hakenut mitään, kävelin päämäärättömästi ja kuljetin sormiani verkkaisesti kirjojen selkämyksiä pitkin. Kävelin kerran jo ohi, mutta jokin veti minut takaisin. "Ennen kuin kaikki muuttuu", luki erään kirjan kannessa. "Taina Latvalan toisiinsa kietoutuvat kertomukset tarttuvat surun ja huumorin sävyttämiin hetkiin, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan", luki takakannessa. Ostopäätökseni tein sillä hetkellä. Minä pieni tuleva äiti, kaiken uuden äärellä jännittyneenä. Minä pieni hetkissä, joiden jälkeen mikään ei olisi enää entisensä - hetkissä ennen kuin kaikki muuttuu.

"He uskovat, että tällaiset kesät jatkuvat ikuisesti; että tämä kylä pysyy aina samanlaisena, ja tytön posket, ja pojan suu. He kulkevat ohi autioiden talojen ja väsyneiden aitojen, kaikkien paikkojen joihin he ovat tottuneet." Näihin sanoihin jäin kiinni. Näin meidät kaupunkimme valoissa ja risteyksissä rakastuneina, kulkemassa mäntyjen reunustamaa hiekkatietä onnellisina, istumassa järven rannassa sylikkäin. Näin silmissäni aikamme ennen ja jälkeen; huikaisevan onnen kahdestaan ja vielä suuremman riemun, kun meitä olisi kolme. Ennen kuin kaikki muuttuu. Näin meidät kaikki jo yhdessä. Kulkemassa tuota hiekkatietä yhdessä, perheenä, aivan erityisellä tavalla onnellisina, aivan uudella tavalla rakastuneina. Uskoin, että ihanat kesät seuraisivat toisiaan antaen vuosi vuodelta vain enemmän. Että kesämme jatkuisivat ikuisesti. Ennen kuin kaikki muuttui.

Kolme vuotta siitä, kun kaikki muuttui. Ei sellaiseksi kuin koskaan kuvittelin. Ei tullutkaan toinen toistaan loisteliaampia kesiä. Tulikin mittaamatonta surua, repivää kauheutta, uskomattomia loukkauksia, moneen kertaan särkynyt sydän. Kaikki muuttui - toisenlaiseksi, uudenlaiseksi, erilaiseksi. Kaikki muuttui ja minä sen mukana. Luin kirjan uudestaan tänä kesänä. Kuljetin sormiani etusivun tekstin yllä. "24.8.2015 "...ennen kuin kaikki muuttuu..." olen kirjoittanut nimeni jälkeen. Kuljetin mieleni noiden sanojen tarinaan, niihin hetkiin. Kuljetin itseni siihen kuplivaan riemuun, malttamattomaan odotukseen, unelmia täynnä olevaan mielenmaisemaan, jossa odotin seuraavaa kesää, rakkautta ja kaiken peittävää onnea; kuljetin itseni osaksi sitä elämää, jota sain etuoikeuden kerran elää.

Ennen kuin kaikki muuttui.