lauantai 22. syyskuuta 2018

Loogisen päättelyn virhe

Onneksi kuolivat niin pieninä, on moni sanonut. Että vaikeampaa olisi ollut myöhemmin. Että vaikeampaa on niillä, jotka vanhemman lapsensa ovat menettäneet. Että suru suurempi. Että tuska kauheampi. Ei isäni kohdalla vain. Ei kukaan ole sanonut; onneksi isäsi kuoli sinun ollessa 25-vuotias. Että olisi ollut kauheampaa myöhemmin. Vielä pahempaa kymmenen vuotta eteenpäin. Että ajattelehan, kuinka hirveää suru olisi, jos isäsi olisi ehtinyt saattaa sinut alttarille, nähdä lapsenlapsensa, olla tukena elämän suurissa suruissa. Kauheampaa se olisi ollut, jos yhteistä aikaa olisi ollut enemmän, aikaa kulkea rinnakkain, aikaa rakastaa. Ei kukaan sano, ei tule sanomaan. Mutta lapseni ovat onneksi. Onneksi kuolleita pieninä. Surukin sitten pienempi ja niin paljon helpompi.

Vaan ei ole. "Menetimme yhtä paljon, minä sain vain niin paljon enemmän", sanoi vanhemman lapsensa menettänyt äiti. Hän joka tietää pillimehut ja hassut sanat. Lempilelut ja unisadut - mutta myös surun määrän, sen painostavan painon. Kuinka paljon mielummin surisin muistoja kuin menetettyä tulevaa. Kuinka haluaisin tietää, miten sanovat äiti. Kuinka minua uhmaisivat, veisivät hermoni äärirajoilleen. Kuinka nukkumattomien öiden jälkeen lämmin poski poskea vasten veisi pois kaiken kiukun. Kuinka haluaisin tietää, mitä heistä olisi tullut. Olisivatko onnistuneet, missä epäonnistuneet, milloin itkeneet, mistä nauraneet. Mikä olisi heidät särkenyt, mikä jälleen ehjäksi luonut. Kunpa tietäisin, miten olisivat minusta irrottautuneet, lähteneet kulkemaan omia polkujaan minä elämän järjestyksessä jälkeen jääden, voimattomana parasta toivoen, pahinta peläten, mutta aina rakastaen.

Ja kuinka kiitollinen olen edes kahdesta viikosta. Antaisin jäseniäni edes hetkestä lisää, päivästäkin, tunnista. Kun tietäisin edes jotain, voisin nojautua ystäviäni kohti ja sanoa: "muistatteko kun Rasmus aina?" Ja kaikki nauraisivat muistaessaan, kertoisivat omia muistojaan. Kerrattaisiin hassut sanat, lempileikit. Olisi muistoja, valokuvia, lukemattomia hetkiä. Kunpa voisinkin palata valokuviin ja muistoihini, kunpa olisi mihin palata - niin kuin isäni kohdalla. Tietää, mistä ruoasta piti, miten nauru nousi hetkessä ylös, silmät siristyivät ja lopulta kyyneleet valuivat kaikesta nauramisesta. Kuinka meni lopulta kippuraan silmiänsä pyyhkien ääni naurusta käheänä. Kunpa tietäisin, en vain arvaisi.

Jos tietäisit, että lapsesi tulisi kuolemaan väistämättömästi ennen sinua - kuinka kauan valitsisit viettää hänen kanssaan? Vuoden, viisi vuotta, viisitoista vuotta? Empimättä ja välittömästi on jokainen vanhempi vastannut viimeisen vastauksen. Olkoon se ratkaisu loogisen päättelyn virheeseen, sillä en minäkään muuta vastaisi.

Ja sinä joka luulet muuta, katso itseäsi peilistä ja kysy, kysy rehellisesti ja raadollisesti: näinkö vähän todella rakastan, näinkö vähän minulle merkitsevät että pois antaisin, jotta suruni ei suurempi olisi?

Käännä sitten kehäsi ja tee päätelmäsi uudelleen. Katso hiljaa saamaasi ja sulkeudu kiitollisena onneesi. Että näin paljon, näin paljon kuitenkin - vaikka huominen viimeinen olisikin.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Vuosi

Jälleen yksi vuosipäivä. Vuosi sitten muutin tähän kaupunkiin. Vuosi sitten ajoimme äitini kanssa uuden kotitaloni porttikongista sisään. Pihalla seisoivat ystäväni puolisoineen, yksi ystävä valtavan "Tervetuloa kotiin" -kyltin kanssa. Toiset ystävät olivat edellisenä iltana tulleet pakkaamaan kotini, kotimme. Laittamaan punaisiin laatikoihin kaiken yhdessä rakennetun. Rakastamani koti oli autio, rakkaudeton, sieluton. Tuo rakastamamme ihana koti hetkessä vain pelkkiä seiniä ja kaikuja menneisyydestä. Näin välähdyksinä kaiken tapahtuneen, arjen polttavan rakkauden, juhlan helkkyvät äänet, surumme tummuuden. Ensimmäiset hetkemme tuossa kodissa - ja tuon viimeisen aamun surulliset yhteiset hetket, vain me kaksi ja koko historiamme välissämme. Silmissäni välähteli kaikki mennyt, mutta myös kaikki tuleva, joka kohdaltamme menetettiin. Me kerran niin umpirakastuneet, onnelliset - ja yhtäkkiä vain minä suruni yksinäisyydessä.

Sen vuoksi nuo ystävät ja heidän vierellään seisovat puolisot tuntuivat niin uskomattoman tärkeiltä. Että en olekaan aivan yksin. Että minulla on elämässäni suojaverkko, jonka varaan saan jälleen pudota. Ja niin he purkivat autot, kantoivat tavarat sisään, asettelivat kaappeihin. Äitini puolisoineen vei minut huonekalukaupoille, ostivat kaiken tarvittavan, kantoivat sisään uuteen kotiini. Sillä aikaa punaiset laatikot olivat tyhjentyneet, tavarat löytäneet paikkansa. Seisoin hämmentyneenä kaiken keskellä, silmät kyynelissä ympärilleni katsellen. Yksi oli purkanut koruni juuri oikeaan paikkaan, toinen asetellut juomalasit juuri oikein päin. Seuraavana iltana kaikki oli valmista. 48 tuntia pakkaamisen aloittamisesta vanhassa kodissani uusi kotini näytti siltä kuin olisin asunut siellä aina. Äitini oli silittänyt verhotkin ja ripustanut paikoilleen. Istuin loputtoman väsyneenä sohvallani, tuijotin vain eteeni. Tämä olisi nyt elämäni. Tämä on nyt elämäni.

En saata uskoa, että tuosta hetkestä on jo vuosi. Kokonainen vuosi. En muista menneestä vuodesta juurikaan. Muistan tuskan, selviämisen pakon, hädän ja kyyneleet. Muistan myös vapauden riemun syysauringon noustessa meren takaa värjäten kaupungin siluetin tulimereksi. Muistan tanssiaskeleeni lumihiutaleiden leijaillessa, onnen kaupungin lakkaamattomasta sykkeestä. Muistan pakkasen purevuuden, mereltä nousevan jäisen tuulen - ja sen kuinka kyyneleet jäätyvät poskille. Muistan itkeneeni lukemattomia kertoja julkisesti, vähät välittämättä kenestäkään muusta ympärilläni. Olen myös nauranut ja tanssinut, syleillyt elämää kauniimmin kuin koskaan aiemmin. Olen elänyt, täysin hetkissä vähät välittämättä huomisesta. Se on ollut vapauttavaa, rajoja rikkovaa, sopimatonta - ja juuri siksi niin valtavan tärkeää.

Vaikka muistikuvani ovatkin katkonaisia, osittaisia ja vielä jäsentymättömiä, olen oppinut vuodessa enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikista tärkeimpänä olen oppinut, näyttänyt ja elänyt toteen elämän vahvimman totuuden.

Ihmisen on mahdollista selvitä mistä vain.

lauantai 25. elokuuta 2018

Ymmärtää (tajuta tai käsittää / saada selvää / suoda ymmärrystä, tajuta tekijän motiiveita)

Elämä hämmästyttää ja on ihmeellistä. Etenkin eroni jälkeen olen pelännyt, että kukaan ei enää ymmärrä kuolleita pieniä poikiani - ei samalla tavalla kuin lasteni isä, joka tunsi ja tiesi jokaisen hetken, jokaisen askeleen, kaiken. Ymmärryksen vaatimus itsessään on älyllisesti epärehellinen; emme me koskaan ymmärrä täysin toisen kokemaa, toisen omaa. Jokainen meistä elää omaa subjektiivista elämäänsä subjektiivisella ymmärryksellään subjektiivisista lähtökohdistaan. Kukaan toinen ei voi koskaan todella ymmärtää tuota elämää, jossa olemme vain ohikulkijoina. Rinnalla voi kuitenkin kulkea. Tarkastella objektiivisesti tuota subjektiivista viitekehystä ja ymmärtää ne reunaehdot, joiden välillä toinen elää. Olla läsnä, puhua, kertoa, kuunnella, yrittää ymmärtää.

Niin kuin eräs ihminen, johon olen saanut suuren etuoikeuden tutustua. Viisas ihminen, joka on sanoillaan antanut enemmän kuin moni muu koskaan elämäni aikana. Eräänä iltana kävimme pitkän keskustelun lempisäveltäjistämme, lempikappaleistamme. Kerroin rakkaudestani Bachiin, hän esitteli intohimonsa Haydniin. Viimeisten sanojen jälkeen kavahdin, jopa loukkaannuin. Kunnes ymmärsin - ymmärsin, ettei kukaan muu aiemmin ole uskaltanut tulla niin lähelle, niin rohkeasti kuin hän. Hän, joka jälleen osoitti, kuinka suuri merkitys sanoilla - ja ihmisyydellä - on.  Hän, joka osoitti, että en tule koskaan olemaan yksin. Aina on ihmisiä, joilla on kyky tulla lähelle, olla läsnä, heitä jotka yrittävät ymmärtää - ja niin tehdessään antavat minulle sana sanalta jotain uutta, jolla edetä. Jotain uutta, joka vie taas eteenpäin.

Minä:
"Bachin Air (on the G string) on puolestaan lähdön ja hyvästien kappale. Ikuisen rakkauteni manifesti. Se on soinut niin isäni, Rasmukseni kuin Roopeni (hänelle pienelle lähtiessä ja tullessa, ensin huilulla, sitten pianolla). Hitaiden ja ikuisten hyvästien, kaipauksen, sointi, niiden muoto ja todellinen ilmentymä. Haikeudessaan ja kauneudessaan enemmän kuin koskaan voin sanoin kuvailla tai kuvittaa mieleni maisemaa. Taipuminen surun ja kaiken saadun kauneuden edessä. Taipuminen (vaan ei taittuminen) elämän väistämättömyydessä, rakkauden ikuisuudessa."

Hän:
"Se on yksi lempikappaleistani myös. Ääretön, ikuinen, eteerisyydessään vailla minkäänlaista vertailupintaa. Ihmiskunnan ilmaisu eteerisyydestä, ikuisuudesta.

Hienoa, että aina nousee joku yksi (valittu, ainoa), joka kykenee ilmaisemaan sen, mitä emme ole vielä ilmaisseet. Tekee sen, mitä emme ole vielä tehneet.

Tämä kappale on sävelletty sinulle.

Isällesi.
Rasmuksellesi.
Roopellesi.

Kappale saattaa. Lohduttaa. Kertoo miksi. Antaa syyt. Auttaa antamaan anteeksi.

Auttaa antamaan lähteä."

Olen hämmästynyt elämän ihmeellisyydestä. Olen kiitollinen. Kiitollinen rohkeudesta, kohtaamisesta. Kiitollinen sanoista, sillä niillä on valtava voima. Tämä on minun elämäni taustamusiikki - ja hän ymmärsi sen.

Johann Sebastian Bach, Air (on the G string):
https://www.youtube.com/watch?v=GMkmQlfOJDk

perjantai 24. elokuuta 2018

Ennen kuin kaikki muuttuu

Minulla on tapana vaellella kirjakaupoissa. Ostan käytännössä aina kirjan tai kaksi; toisinaan hetken mielijohteesta nimen perusteella, joskus kiinnostavan aiheen vuoksi. Kirjahyllyssäni on aina lukemattomia kirjoja odottamassa oikeaa hetkeä, inspiraatiota, tunnelmaa. Suurimman osan kirjoistani päivään ja nimeän, monesti saatesanoin; useimmiten sanonnalla "lue enemmän, luulet vähemmän" tai Jari Tervon muunnoksella "lue enemmän, luulet paremmin". Päivämäärät ja sanat sitovat kirjani minuun, osaksi tarinaa, johon kirjat uppoavat, osaksi tiettyjä hetkiä, tunnelmia, osaksi tiettyä elämää.

Eräänä elokuisena päivänä kolme vuotta sitten vaelsin jälleen kirjakaupan hiljaisia käytäviä. En erityisesti hakenut mitään, kävelin päämäärättömästi ja kuljetin sormiani verkkaisesti kirjojen selkämyksiä pitkin. Kävelin kerran jo ohi, mutta jokin veti minut takaisin. "Ennen kuin kaikki muuttuu", luki erään kirjan kannessa. "Taina Latvalan toisiinsa kietoutuvat kertomukset tarttuvat surun ja huumorin sävyttämiin hetkiin, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan", luki takakannessa. Ostopäätökseni tein sillä hetkellä. Minä pieni tuleva äiti, kaiken uuden äärellä jännittyneenä. Minä pieni hetkissä, joiden jälkeen mikään ei olisi enää entisensä - hetkissä ennen kuin kaikki muuttuu.

"He uskovat, että tällaiset kesät jatkuvat ikuisesti; että tämä kylä pysyy aina samanlaisena, ja tytön posket, ja pojan suu. He kulkevat ohi autioiden talojen ja väsyneiden aitojen, kaikkien paikkojen joihin he ovat tottuneet." Näihin sanoihin jäin kiinni. Näin meidät kaupunkimme valoissa ja risteyksissä rakastuneina, kulkemassa mäntyjen reunustamaa hiekkatietä onnellisina, istumassa järven rannassa sylikkäin. Näin silmissäni aikamme ennen ja jälkeen; huikaisevan onnen kahdestaan ja vielä suuremman riemun, kun meitä olisi kolme. Ennen kuin kaikki muuttuu. Näin meidät kaikki jo yhdessä. Kulkemassa tuota hiekkatietä yhdessä, perheenä, aivan erityisellä tavalla onnellisina, aivan uudella tavalla rakastuneina. Uskoin, että ihanat kesät seuraisivat toisiaan antaen vuosi vuodelta vain enemmän. Että kesämme jatkuisivat ikuisesti. Ennen kuin kaikki muuttui.

Kolme vuotta siitä, kun kaikki muuttui. Ei sellaiseksi kuin koskaan kuvittelin. Ei tullutkaan toinen toistaan loisteliaampia kesiä. Tulikin mittaamatonta surua, repivää kauheutta, uskomattomia loukkauksia, moneen kertaan särkynyt sydän. Kaikki muuttui - toisenlaiseksi, uudenlaiseksi, erilaiseksi. Kaikki muuttui ja minä sen mukana. Luin kirjan uudestaan tänä kesänä. Kuljetin sormiani etusivun tekstin yllä. "24.8.2015 "...ennen kuin kaikki muuttuu..." olen kirjoittanut nimeni jälkeen. Kuljetin mieleni noiden sanojen tarinaan, niihin hetkiin. Kuljetin itseni siihen kuplivaan riemuun, malttamattomaan odotukseen, unelmia täynnä olevaan mielenmaisemaan, jossa odotin seuraavaa kesää, rakkautta ja kaiken peittävää onnea; kuljetin itseni osaksi sitä elämää, jota sain etuoikeuden kerran elää.

Ennen kuin kaikki muuttui.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Hetki satumaailmassa

Jokin aika sitten olin vanhassa kotikaupungissani työmatkalla. Olin ajatellut työpäivän päätteeksi poiketa haudalla ennen viikonloppumatkan aloittamista. Työpäivä kuitenkin venyi tyypilliseen tapaan ja lähdin aikataulusta reippaasti myöhässä matelemaan ruuhkaan. Puhuin pojille matkalla. Kerroin, että äiti tulee jokin toinen päivä käymään haudalla. Ajan kanssa sitten ihan vain heitä varten. Juuri ennen kuin olin siirtymässä moottoritielle alkoi radiosta soida Mestaripiirros. Se juuri oikea versio, se jota kuuntelin Rasmuksen eläessä. En voinut hymylleni mitään, en kyynelillenikään - käännyin välittömästi kohti hautausmaata. "No tullaan, tullaan! Kyllä äiti tulee!" huudahdin hymyillen.

Nämä ovat näitä minun hetkiäni. Satuja, joihin annan itseni aika ajoin vaipua. Annan itseni uskoa hetkiin, joissa Rasmus on läsnä, lähellä. Sallin itseni uskoa, että kaiken takana on jotain suurempaa, että Rasmus elää hetkittäin aivan lähelläni. On luonani. Että Rasmus minulle tuolloin sanoi laulunsa kautta: "tulisit äiti kuitenkin.” Ja enhän minä voinut olla menemättä - kun rakas pieni niin kauniisti pyysi. Hänelläkin varmasti ikävä äitiä.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Toipilas

Pienen Roope-rakkaani piti syntyä vuosi sitten. Juuri ennen laskettua aikaa lääkäri totesi yllättäen uuden raskauden. Olen nähnyt kohtuni niin monesti ultran ruudulta, että en itsekään voinut erehtyä, ei voinut hämmentynyt miehenikään. Lääkäri teki lähetteen äitiyspoliklinikalle, pyysi soittamaan heti juhannuksen jälkeen. Olo oli uskomaton - Roopen piti olla vasta syntymässä, avioliittoni oli hajoamassa käsiin, mutta silti elämä antaisikin vielä. Oliko eroon liittyvä valtava kuormitus vai luonnon valinta, vuoto alkoi runsaana ennen tuota juhannuksen jälkeistä puhelua. En ole liiemmin asiaa miettinyt, eipä sille tilaakaan olisi ollut, mutta tänään olen palannut vuoden takaisiin hetkiin monesti. Vuosi sitten avioliittoni päätös alkoi olla selvä, puolisoni muutti juhannuksen jälkeen kotoamme - vaikka palasikin heti seuraavana päivänä. Yritimmekin vielä aina pitkälle syksyn pimeyteen saakka kahden kaupungin ja rakkautemme rajoja koetellen. Me tai pimeys, emme enää nähneet mahdollisuuksia.

Välillä elämä tuntuu utopistiselta unelta, karmivalta ja painostavalta painajaiselta. Minulla pitäisi olla kaksi poikaa, aviomies ja koti. Sen sijaan olen sinkku, lapseton ja asun vuokrakodissa. Kaikki viime vuosien merkityksellinen katosi kuin yhdessä henkäyksessä. Tänään olen miettinyt Roopea. Sitä, minkälainen poika hänestä olisi kasvanut. Olen miettinyt vaihtoehtoisia elämiä, niitä joissa olisin aivan muualla kuin tässä pienessä kodissani kaupungin kattojen yllä. Miettinyt, minkälaista elämäni olisi, jos viime kesän raskaus olisikin jatkunut. Sitä elämää, jossa edes toinen pojista olisi selvinnyt, vaikka avioliittoni olisikin hajonnut. Minkälaista elämäni olisi Roopen äitinä yksin? Mitä me tekisimme yhdessä? Sitä elämää, jossa molemmat pojat eläisivät - eläisimme yhdessä kolmisin, minä ja pojat. Olen miettinyt sitä elämää, jossa avioliittomme olisi kestänyt kaiken surun, olisimme yhdessä, vaikka pojat kuolleet - odottaisinko jo sisarusta pojille? Olisimmeko ostaneet sen kauniin uuden rivitalon? Voi siitä olisi tullut niin kovin kaunis koti perheellemme!

Kaikkien vaihtoehtoisten elämien yli kulkee kuitenkin ainoa todellinen elämä. Tämä ainoa elämä, joka tapahtui. Ei ole olemassa mitään muuta. Tämä elämä, jossa olen lopulta tyytyväinen. En siihen, mitä on käynyt, mutta siihen mitä on nyt. Olen onnellinenkin. Olen onnellinen, että olen selvinnyt. Että olen jaksanut. Että olen kestänyt, vaikka sitä olen ajoittain epäillyt koko olemukseni painolla. Olen ollut välillä varma, että en jaksa enää hetkeäkään. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut täysin voimaton, varma siitä, että huomista ei voi enää tulla. Isäni kuoltua ystäväni sanoi minulle: "vaikka kuinka sattuu, hengittäminen ei lopu." Niitä sanoja olen joutunut toistelemaan itselleni ja välillä hengittäminen on ollut kaikki, mihin olen pystynyt.

Voin hyvin, pelottavankin hyvin. Koko kevään olen pelännyt mielenterveyden romahtamista. Psykoosia tai masennusta. Jotain äkillistä ja syvää, eihän tällaisista asioista voi selvitä ilman massiivista mielenterveysongelmatiikkaa! Kriisiterapeuttini on lohduttanut minun ohittaneen psykoosiherkkyyskauden jo aikaa sitten ja vannonut minun olevan mielenterveydeltäni erinomaisessa kunnossa. Analyyttisena ja teoriaorientoituneena ihmisenä olen alkanut pikkuhiljaa uskoa häntä. Uusimpana kuitenkin pelkään työuupumusta. Teen vaativaa asiantuntijatyötä, josta nautin suunnattomasti. Työviikot ovat kuitenkin pitkiä ja matkapäiviä kertyy joka kuulle useita. Työ antaa aivan ehdottomasti enemmän kuin ottaa, mutta entä jos siltikin uuvun? Pelko kumpuaa eritoten siitä seikasta, että työ on kannatellut minua eteenpäin kaiken myrskyn keskellä ollen turvasatama omilta ajatuksilta sekä se osuus elämästä, jossa onnistun ja etenen niin monien muiden asioiden romahdettua.

Tänään työ tuntui taakalta. Olin ärtynyt ja kireä. Jatkuvat keskeytykset saivat minut kiroamaan hampaitteni välistä, tekemättömät työt aiheuttivat vain väsymystä. Aloin sommitella päässäni työuupumusdiagnoosia; siitähän tässä varmasti on kyse! Edessä pitkä sairausloma ja yrityksen kannalta olennaisten projektien epäonnistuminen. Kunnes tajusin. En minä ole työuupunut, olen edelleen surullinen. Olen edelleen toipilas. Elän vuoden takaisia päiviä ja hetkiä, vaihtoehtoisia elämiäni, pienen Roopeni menetystä. Uomiinsa asettunut arki saa unohtamaan kaiken sen, mikä elämääni edelleen vaikuttaa. Väsymykseen haen syytä työstä tai arjen kiireistä - en sieltä, missä kaikista loogisin syy on, edelleen. Taustalla on suru menetetyistä elämistä, pienistä rakkaista pojistani, rakkauden menetyksestä, rakkaimpani menetyksestä, luottamuksen menetyksestä - avioliitosta, mahdollisuuksista, toiveista ja unelmista.

Kaikessa hyvinvoinnissani olen edelleen toipilas. Kuin jalkansa murtanut. Kipsi on jo poissa, mutta kuljen kepeillä pitkän matkaa muiden takana. Hitaasti, vaikka joka päivä varmemmin. Silti vielä uusia askeleita hakien, jalkojeni kestävyyttä joka päivä arvioiden. En minä ole kuin muut, ne jotka eivät tarvitse keppejä. Ei minun askeleeni kuulukaan olla aina kepeä ja varma. Ei minun tarvitse vielä osata, minä vasta harjoittelen. Ei minun tarvitse aina jaksaa, väsyn edelleen niin kovin helposti. Ei minun tarvitse olla joka päivä loistava, riittää että olen. Riittää, että otan joka päivä askeleen, vaikka pienenkin.

Olen toipilas, vielä pitkään.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Uusi elämä satamassa

Törmäsin hetki sitten kuvaavaan tarinaan. Tarinaan, joka kaikkia kielikuvia, vertauksia ja kielellisiä kuvauksia paremmin heijastelee kaikkea sitä, miltä elämäni on viimeisen kahden vuoden aikana tuntunut. Joskus kaikista yllättävimmät sanat ovat niitä kaikista kuvaavimpia - ja osuvimpia, sillä sattuukin, että asun nykyään satamassa. Ja tässä satamassa olen päättänyt aloittaa uuden elämäni.

Tarina alla:

"Eksyin eilen kaupunkiin, kaikki alkoi kun lähdin karkkikauppaan mutta en ennen ollut mennyt yksin mihinkään. Kysyin eräältä Pertiltä apua, mutta hänellä oli kiire Perttien kokoukseen. Jouduin siis menemään kauppaan omin neuvoin. Lähdin etsimään kauppaa. Kun olin löytänyt kaupan se oli kiinni. Sitten tajusin, että en löydä kotiin joten päätin aloittaa uuden elämän satamassa."

-Kevätpörriäisessä Riku Nevanlinna, Samu Saanavuo ja Aaro Kiiskinen 5 A