Hiljaisuus

Miten voikaan olla niin paljon sanottavaa, mutta niin käsittämättömän vähän sanoja? Olen halunnut kirjoittaa, mutta en ole löytänyt oikeita sanoja. Tuhat asiaa, tunnetta ja ajatusta, mutta ei mitään, millä kuvata niitä. Arki ja elämä vievät surulta tilaa, mutta myös ympäristön tapahtumat ovat syöneet sanojani. Lähipiiriimme syntyi muutamia viikkoja sitten ennenaikainen poika. Äiti oli sairaalassa useamman viikon ennen syntymää, ennenaikaisuus osattiin ennustaa. Luojan kiitos pieni vauva syntyi vain kuusi viikkoa ennenaikaisena ja kaikeksi onneksi niin hyvävointisena, että perhe pääsi kotiutumaan kaksi viikkoa synnytyksestä. Vaikka heidän kauttaan olen käynyt lävitse joka ikisen oman kokemukseni aina sairaalaan joutumisesta Rasmuksen syntymään ja kuolemaan saakka, en ole pystynyt kirjoittamaan. Aivan kuin sanani olisivat voineet ennustaa heille epäonnea. Suru on näyttänyt taas raadollisempaakin puoltaan. Sitä, joka ehti olla jo hetken aikaa poissa.

Hieman hullukin olen ollut. Pidimme ystäväpiirimme kanssa ystävällemme vauvakutsut sairaalalla. Minä ajoin monta sataa kilometriä työpäiväni päätteeksi, että pääsin paikalle. Ja siellä minä olin. Odottavien äitien kanssa vauvakutsuja juhlimassa. Hissien kohdalla pois lähtiessä tuli itku. Ovissa luki vastasyntyneiden teho-osasto. Se sattui niin käsittämättömän lujaa - pikakelauksena mieleni täytti tuhannet kuvat Rasmuksesta, elävänä, kuolleena, koneissa, sylissä, arkussa. Pahinta oli ympäristön vaikeneminen, odottava ystäväni tuli halaamaan - mutta kukaan muu ei sanonut mitään. Kotimatkalla ystäväni puhui työasioistaan, aivan kuin emme sairaalassa olisi olleetkaan. Se lisäsi hulluuttani, aivan kuin olisin ollut jokin outo kummajainen, joka kävi vain irrationaalisesti itkemässä toisen juhlissa. Aivan kuin minun syyni romahtaa olisivat täysin olan kohautuksella sivuutettavissa. Jäin ihmettelemään itsekin, kuinka minussa on varmasti jotain vikaa - että ei minun olisi kuulunut romahtaa ja olla niin itsekäs. Olin niin sekaisin ja pökerryksissä, etten saanut itsekään suutani auki. Olin hiljaa, ihan hiljaa.

Toisen keskosen syntymä on tuonut mukanaan hirmuisen määrän tunteita ja asioita, joiden en tiennyt olevan edes olemassa. Yksi liittyi onnitteluihin. Muistutin ystäviäni, että keskosen vanhempia on syytä onnitella ja muistaa kuten täysiaikaisenkin vauvan perhettä. Ystäväni vastasivat tämän olevan itsestäänselvyys.Olin todella hämmentynyt, sillä meidän kohdalla tämä ei ollut itsestäänselvyys. Johtuiko joulunpyhistä tai siitä, että Rasmus oli niin käsittämättömän pieni, mutta meille asti onnittelukortit ja -lahjat eivät koskaan tulleet. Olkoon syy mikä tahansa, olin loukkaantunut, surullinen ja onneton, ettei meidän pientä ihmettämme muistettu. Yksi onnittelukortti vastaa sataa - kun lapsi on kuollut.

Toisena asiana hämmästyin ihmisten tietämättömyydestä. Yksi kysyi, mitä on kenguruhoito. Olin hämmentynyt, Rasmuksesta ei kuitenkaan ole kuin alle vuosi. Samalla kuitenkin ymmärsin, kuinka Rasmuksen elämästä ei olla koskaan keskusteltu. Jossain hetkissä on puhuttu Rasmuksen kuolemasta, mutta tuskin kenenkään kanssa hänen elämästään. Kai tuo johtaa niiden keskustelun mahdollistavien hetkien vähyyteen: kuollut lapsi vaatii täysin erilaisen tilan ja ajan kuin elävä lapsi. Hyvin harva osaa puhua kuolleesta lapsesta normaalisti, enkä minäkään aina. Ensimmäistä kertaa vasta reilu viikko sitten koin lapsuudenystävieni seurassa tilan ja hetken olevan sellainen, että pystyin puhumaan Rasmuksesta niin elävänä kuin kuolleena lapsena - normaalisti, ilman kauhistelua, ilman puheenaiheen vaihtoa, ilman vaivaannuttavaa hiljaisuutta. Yksi ilta, jossa Rasmus sai olla läsnä korvasi monet niistä illoista, jolloin olen vaiennut - ihmisten reaktioista johtuen tai niitä jo ennakoiden.

Näiden mörköjen kanssa olen viime kuukauden kamppaillut. Yksi toisensa jälkeen epämääräiset katkeruuden ja yksinäisyyden tunteet ovat hyppineet olalta toiselle. Pikakelaukset Rasmuksesta aina positiivisesta raskaustestistä uurnanlaskuun ovat vilisseet silmissäni. Edestakaisin, alusta loppuun, lopusta alkuun. Surua, kaipausta, muistoja. Katkeruutta ja yksinäisyyttä. Silti kuitenkin jo kevyemmin kuin kertaakaan aiemmin. Kamppailuni on ollut erilaista, hetkittäin repivää, mutta ei niin tuskaista. Ei niin pitkäkestoista. Ohimenevää ja armollisempaa. Arki armahtaa ja painaa surua taakse.

Kamppailua tämä kuitenkin on ollut, sillä hiljaisuus on pahinta - niin muiden kuin omakin.