Mikä riemukas joulu onkaan ollut. Olen ollut yksi iso musta kasa. Sellainen, joka on imenyt kaiken valon, kimalluksen ja lämmön ympäriltään. Hyvää joulua kaikille ympärillä olleille, tästä nautti tuskin kukaan. Joulupukin saapuminen aiheutti uskomattoman kyyneltulvan. Serkut hihkuivat riemussaan lahjojensa keskellä ja minä nyyhkytin sohvannurkassa. Joulupukki oli ymmärtäväinen, pyysi pieniä serkkuja tuomaan lahjat minulle, ei tarvinut nousta nurkasta.
Kolmevuotiasta pientä poikaa on niin paljon raastavampi kaivata kuin yksi- tai kaksivuotiasta. Joukosta puuttuu niin vahvasti yksi. Haluan Rasmukseni riemuitsemaan lahjoistaan! Puuttuu niin paljon ääntä ja ihmisyyttä, puuttuu niin valtavan paljon Rasmusta. Kolmevuotiaalle minulla on hahmo, pienempiä en ole osannut kuvitella. Kaipaan Rasmusta, kaipaan omaa perhettäni, kaipaan meitä. Kaipasin puolisoani. Olisin halunnut sen jokajouluisen jouluriidan siitä, kenen luona ollaan ja kuinka paljon (olisin voinut olla joustavampikin). Vääntämisen joulukuusesta ja lopulta paketista paljastuvat uudet lasipallot (jokajouluinen myönnytys häneltä). Omasta kinkusta ikionnellisen miehen. Olisin halunnut hänen lahjansa, hänen sylinsä. Yksinäisyys viilsi lujaa - ja syvältä. Miksi edes hän ei voinut jäädä? Miksi jouduin luopumaan kaikesta?
Joulupäivän valuin synkkänä mustassa mekossani. Talo täynnä vieraita oli uskomaton ponnistus. Kiukuttikin. Että miksi tämä joulukin minulta vietiin? Olen ollut aina uskomaton jouluihminen - vaan en enää. Joulu ei kiinnostanut, muut ihmiset eivät kiinnostaneet, käperryin omaan itsekkääseen suruuni koko sielullani. Tuttavani kysyi jouluperinteistä. Kerroin hilpeästä kynttilätraditiosta lasteni haudalla. Hihhei ja jouluiloa sinnekin!
Kaipaukseni ja ikäväni kohdistui perheeseen, ikiomaan perheeseen, sen lämpöön. Ja pitkälti Rasmukseen. Roopea en osaa samalla tavoin kaivata. Kaikessa ihmisyydessään ja toivossaan hän ei kasva mielessäni, jäänyt suruni kirkkaimmaksi timantiksi tuo pieni ihmisenalku. Perhekäsitteeseen hän kuuluu, siihen jossa on isä, äiti ja kaksi poikaa. Se on minun haaveita täynnä ollut uneni, rakkaudentäyteinen unelmani, joka vain hävisi. Miten koko perhe voi vain hävitä? Miten voi olla mahdollista, että mitään siitä ei jää jäljelle? Miten voi olla mahdollista, että olen yksin - eihän näin vain voi käydä? Jouluna tuo yksinäisyys oli repivää.
Nämä hilpeät jouluajatukset täyttivät pyhät. Raikkaan mustia surun kyllästämiä ajatuksia; ikävää, pelkoa, kiukkua, yksinäisyyttä ja kaipausta.
Uuden ajanlaskun jälkeinen jouluharjoitus numero kolme: erinomaisen surkeaa ja synkkää, ei liiemmin kerrottavaa jälkipolville. Josko ensi vuonna jo hieman keveämmin.
Luin Iltalehdestä tarinasi. Et uskokaan miten äärettömän pahoillani olen puolestasi. Me menetimme peräkkäin kaksi lasta raskausaikana mutta saimme heti perään kaksoset lapsettomuushoidoilla. Voi sitä kohtelua mitä sainkaan sairaalassa osakseni, ne sanat ja teot satuttivat vielä pitkään jälkeenkin. Lapsellamme ei tuntunut olevan mitään arvoa. Meille hän oli kuitenkin kaikki kaikessa, niin odotettu ja kaivattu. Toinen lapsemme kuoli niin varhaisilla viikoilla ja niin pian ensimmäisen jälkeen että en oikein osannut sitä surra, suru oli vielä niin vahvana ensimmäisestä. Kiitos että kirjoitat tätä blogia ja kerrot tuntemuksistasi. Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa ja että ne suurimmat vaikeudet olisivat jo takanapäin.<3
VastaaPoistaOlen pahoillani menetyksistäsi - ja samalla kiitollinen, että elämä on myös antanut. Olen paljon pohtinut hoitohenkilökunnan suhtautumista ja sitä kuinka pienellä vaivalla voisi olla ihminen. Ei niissä tilanteissa muuta kaipaa, vain oikeutuksen tuskalleen, ihmisen ymmärryksen lähelleen. Olen pahoillani, että olet joutunut kohtaamaan heitä, joille ihmisyys ja sen mukanaan tuoma kunnioituksen vaatimus eivät ole korkeimpia arvoja.
PoistaLuulen, että ajallinen läheisyys saa surut kietoutumaan niin vahvasti yhteen, että niiden irrottaminen on vaikeaa. Missä alkaa suru mistäkin? Mihin toinen loppuu ja toinen alkaa? Jaan kokemuksesi, samaa koen toisen poikani kohdalla.
Kiitos, että kirjoitit. Ja kiitos, että kerroit toiveesi. Se tuo aina toivoa itsellekin - että jos vaikein olisikin jo takana. Jaksan uskoa siihen taas hetken pidempään. Kaikkea hyvää sinullekin.
Hei, olen todella pahoillani, äärettömän pahoillani sinun ja Rasmuksen ja Roopen puolesta. En tunne sinua, mutta elämäsi ja kokemuksesi ovat koskettaneet minua paljon. Halusin nyt kirjoittaa sinulle, koska tiedän että huomenna on sinulle raskas päivä. Toivon sinulle niin kovasti valoa, lämpöä ja iloa elämääsi. Oma lapseni syntyi sairaana keskosena, mutta hän on elossa, sairas mutta elossa. Mietin kuitenkin usein toisia lapsia jotka eivät selvinneet. Olimme lähes vuoden sairaalassa, ja ne kaikki lapset alkoivat tuntua ikään kuin omilta. Siksi suren huomenna myös sinun lastasi täällä kaukana, ja toivon että siten sinun surusi olisi edes hetken kevyempi.
VastaaPoista