Kun aika kuluu

Ihmisistä tulee rohkeampia, kun aika kuluu. Moni haluaisi nyt keskustella kanssani tapahtuneista asioista. Oma tasapainoisuuteni ja selkeyteni varmasti helpottavat lähestymisiä, ehkä heitä ei pelota minun romahtamiseni, ehkä vuodet ovat etäännyttäneet heitä tunteista. En tiedä syitä, eikä ne minua liiemmin kiinnostakaan. Kaipasin kohtaamista alussa, silloin janosin sitä. Minua sattui joka kerta, kun Rasmukseni tai Roopeni sivuutettiin. Vaihdettiin puheenaihetta. Oltiin sovelias hetki hiljaa ja ohjattiin keskustelu nopeasti ja tehokkaasti muualle. Tai kuten eräässä kaveripiirissä, johon syntyi kolme pientä poikaa muutaman kuukauden välein. Minun Rasmukseni yksi heistä. Kun kaksi muuta poikaa olivat syntyneet, ehdotti yksi kavereista, että näiden poikien äideille järjestettäisiin varpajaiset. Yksi parhaista ystävistäni huomautti, että onhan meillä kolmaskin tuore äiti joukossamme. Keskustelu loppui siihen eikä aiheeseen enää koskaan palattu. Tuntui pahalta silloin, nyt lähinnä hymyilyttää, vaikka äitiyteni sivuuttamisella minua voi edelleen loukata syvältä.

Aika muuttaa lähestymiskulmia aiheeseen. Siinä missä ihmiset rohkaistuvat nyt puhumaan tapahtuneesta, olen itse enemmän kiinnostunut ilmiöistä kaiken takana. En puhtaista ja yksinkertaisista ilmentymistä vaan ilmiöistä; merkityksistä ja seurauksista, laajemmista kokonaisuuksista. Olen aina ollut kiinnostunut ilmiöistä ilmentymien taustalla: miksi näin on, mikä siihen on johtanut, mitkä asiat muuttavat näkökulmia, mitkä aatteet taustalla vaikuttavat, mitä on täytynyt tapahtua, jotta nykyisyys tapahtuu? Suruni ei poikkea tässä lainkaan. Pohdin selviämistä - sitä käsitteenä, määritelmänä, määreenä. Mietin kielellisen kuvantamisen keinoja, lapsen kuoleman eri diskursseja. Mietin kuoleman eri sävyjä, menetyksen kohteiden eriarvoisuutta. Sosiaalisten konstruktioiden vaikutuksia, kuoleman merkitystä osana yhteiskuntaa, kuoleman merkityksen muutoksia historiallisessa kontekstissa ja tämän vaikutuksia 2010-luvun surun kohtaamiseen. Pohdin lapsuuden kokemusten vaikutusta kyvykkyyteen kohdata ja käsitellä vastoinkäymisiä, mietin resilienssin käsitteen ilmentymiä, syvistä traumoista selvinneiden ihmisten tarinoita - holokaustista, vainoista ja valtioterrorista, systemaattisesta alistamisesta selvinneiden tarinoita. Pyörittelen kriisien ja traumojen vaikutuksia ihmisen minäkuvaan, maailmankuvaan ja ymmärrykseen elämästä. En katso vain minästä ulos vaan myös ulkoa kohti minää.

Tämän vuoksi "sulla on ollut kyllä kauhean vaikeaa, itse en olisi kyllä selvinnyt" -lauseiden kohtaaminen saa minut vain vaivaantumaan. Minulla on tapahtuneen yksinkertaiseen kertaamiseen tietty valmis mantra, jonka toistan ulkomuistista. Suuri suru, on ollut rankkaa, elämä kuitenkin voittaa. Sitä toistellessani päässäni lyö apinat lautasia yhteen. Vaihdan melko nopeasti yleensä puheenaihetta. En siksi, että olisi vaikea puhua vaan siksi, että keskustelu ei johda mihinkään. Älkää käsittäkö väärin, en halua olla epäkunnioittava heitä kohtaan, jotka nyt rohkaistuvat lähestymään - itse on vain jo niin kovin paljon pidemmällä, että kohtaamispisteet ovat hyvin etäällä toisistaan. Olen kiitollinen, että ihmiset edes nyt uskaltautuvat oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, sanovat ne sanat, joita eivät aiemmin uskaltaneet - minulle niiden sanojen aika on vain jo mennyt.

Olen tutustunut uskomattoman hienoihin ihmisiin muutettuani uuteen kaupunkiini. Monet heistä ovat nousseet tärkeiksi, toiset ystäviksi saakka. Erään ihmisen kanssa olen kokenut alusta lähtien tiettyä ymmärryksen ja yhteyden tunnetta. Hänestä on kasvanut hieman varkainkin todella tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Arvostan hänen älykkyyttään, näkemyksellisyyttä ja kykyä tarkastella asioita ilmiselvän ylitse. Olin kuitenkin aidon hämmästynyt, kun hän kertoi lukeneensa blogiani. Hän ei ole ihmisenä tunteiden kanssa parhaimmillaan, vaikka lopulta osaakin enemmän kuin uskookaan. Yllättäen hänen kanssaan olen käynyt keskusteluita, jotka ovat avanneet itselle jotain uutta. Se ei sinänsä yllätä, sillä hänellä on kyky tulla juuri niille älykkyyden tasoille, missä kohtaamisia toivonkin.

Ensimmäisellä kerralla olin kuitenkin todella hämmentynyt. Hän, jolle tunteista puhuminen ei ole vahvuus, avasi itse keskustelun. Kertoi lukeneensa blogiani. Kertoi, kuinka lukeminen ei ollut helppoa. Kertoi, kuinka hämmentynyt oli ristiriidasta kirjoittamani ja olemukseni välillä. Kuinka hän ei tunnistanut tuntemaansa minua sanoistani. Huomio itsessään ei ole kovinkaan monimutkainen, mutta ilmiönä mielenkiintoinen. Itselle suru ja elämä iloineen ovat niin yhteenkietoutuneita, että en aina ymmärrä ilmiön ristiriitaa. Roopen kuoltua päätin, että kuolema ei saa enää viedä minuuttani, ei enää uudestaan. Sisäiseen maailmaani en pystynyt vaikuttamaan, mutta vaikutin siihen, mihin minun oli mahdollista vaikuttaa - siihen, miltä näytin. Olen käyttänyt Roopen kuolemasta saakka kirkkaita kynsilakkoja, huulipunaa, eyelineria. En ole näyttänyt surulliselta. Pidän huolta ulkonäöstäni, pukeudun aina siististi ja huolitellusti. Lääkäri oli kirjoittanut erääseen epikriisiin: "erittäin huoliteltu ja tyylikäs nainen." Arvio on relevantti, kun tarkastellaan mielenterveyttä. Alussa tuo kaikki oli kosmeettista silmänlumetta, mutta se mitä ruokit, kasvaa. Lopulta huoliteltu ulkonäkö toteuttaa itse itseään, antaa merkityksiä ja voimaa - niin pinnalliselta kuin se saattaakin kuulostaa. Työssäni olen aina iloinen ja hymyilevä huolimatta sisäisestä ristiriidasta. Alkuun iloisuus saattoi olla kosmetiikkaa, jotain pakotettua, mutta jälleen - se mitä ruokit, kasvaa. Olen aidosti aurinkoinen ja hymyilevä, olen ollut jo pitkään. Siinä ei ole mitään pakotettua eikä vaikeaa. Iloisuus ei kuitenkaan poissulje surua. Mikään elämässä ei ole puhtaasti surullista tai iloista, ei ole mustavalkoista, on vain tuhansia eri harmaan sävyjä.

Hän jatkoi keskustelua myöhemmin. Ensimmäisenä ihmisenä hän kysyi, miksi kirjoitan. Miksi ja kenelle? Kirjoitanko kaiken - miksi tekstini on jäsenneltyä, ajoittain jopa runollista? Olen puhunut kirjoittamisestani monien kanssa, mutta lähinnä vain siitä, mitä kirjoitan - en siitä, miksi kirjoitan. Olen puhunut asiasta, en ilmiöstä. Harvemmin kuitenkaan keskustelen edes lähimpien ystävieni kanssa blogistani. En oikeastaan edes tiedä, ketkä kaikki blogiani lukevat ja kuinka usein. Lisäksi on erilaista keskustella ihmisen kanssa, joka ei ole nähnyt todellisuutta, jossa elin. Nähnyt sitä, mistä kaikki on lähtenyt, mistä tähän päivään on tultu. Hän pohti tyyliäni kirjoittaa, sitä kenelle kirjoitan - kertoi uskomuksistaan, pohti niiden suhdetta todellisuuteen. Keskustelumme aiheen ympärillä eivät ole pitkiä, mutta laatu korvaa näissä ehdottomasti määrän. Vaatii paljon, että enää nykyään minulle saa aikaan oivalluksen hetkiä, että pysähdyn ja lähden lähestymään asioita uusista suunnista. Olen kulkenut tätä tietä edestakaisin kolme vuotta, pysähdellyt, tarkastellut, pohtinut, analysoinut. Uusia näkökulmia sisäisessä maailmassani herää edelleen, mutta ulkopuoliset kykenevät näitä harvoin tarjoamaan. Hän pystyy.

Emme ole aiemmin keskustelleet menneisyydestäni kovinkaan useasti. Ohuelti ja minun lyhyinä heittoina, mutta syvällisyys on astunut kuvaan vasta viime aikoina. Kenties suhteemme on syventynyt, olisinhan epäreilu odottaessani ihmisten syöksyvän raakoihin keskusteluihin ohuella tuntemisella tai ilman jonkinasteista tunnesidettä. Erään kerran hän pysähtyi ja kertoi pohtineensa, miksi menneisyyteni kohtaaminen on hänelle niin vaikeaa. Hän kertoi, että on tottunut olemaan se, joka osaa aina auttaa, se jolla on ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Ja kuinka kohdallani hän on voimaton. Kuinka hän ymmärtää, että ei voi auttaa, ei ratkaista - ja se saa hänet tuntemaan voimattomuutta. Hän, joka ei ole kulkenut matkalla mukana, hän joka on vain ohuesti nähnyt suruni tai sen lieveilmiöt, ymmärtää syvemmin kuin moni muu. Viisas ihminen - ja samalla hän kenties tuntee minut syvemmin kuin ymmärränkään.

Ehkä ajan armon vuoksi ihmisetkin lähestyvät minua helpommin. En näytä surulta, harmaalta ja toivottomalta - kuolemalta kuten Rasmuksen ja Roopen kuolemien jälkeen. Ehkä he kokevat, että enää heidän ei tarvise yrittää ratkaista - he eivät ymmärrä, että eivät koskaan olisi voineet tarjota minulle ratkaisuita, eivät pysty nytkään. "No mutta onneks sulla on sentään vielä koti ja mies" -tyyliset lauseet ovat olleet suruni edessä voimattomien ihmisten yrityksiä ratkaista ongelmaani, johon ei ole ratkaisua. Yrittivät, yrittivät sillä osaamisella, joka heillä tuolloin oli. Ja sitten yhtäkkiä ihminen, jolta vähiten mitään odotti, tiivistää kaiken kuten olen aina sanonut ja toivonut: älkää yrittäkö ratkaista, mutta kulkekaa rinnalla sillä kyvyllä, osaamisella ja jaksamisella, joka teillä on.

Se on arvokkainta, mitä minulle voi halutessaan antaa.