Väsynyt ja yksin

Väsynyt ja yksin.
Väsynyt niin, että mieltä särkee.
Kalliopaasia alas valuu sulanut lumi.
Sormet puuduksissa, polvet tärisevät.
Juuri nyt, nyt juuri et saa hellittää.

Toisten tiellä on lepopaikkoja päivänpaisteessa -
he tapaavat toisensa siellä.
Mutta tämä on sinun tiesi, ja juuri nyt,
nyt juuri et saa horjua.

Itke, jos voit.
Itke, mutta älä valita.
Tie valitsi sinut -
ja sinun osasi on kiittää.

-Dag Hammarskjöld

Dag Hammarskjöldin runon viimeinen kappale on puhutellut minua aina. Ensimmäisen kerran sain siitä valtavasti voimaa, kun istuin elämäni työmahdollisuuden kuljettamana kaukaisen maan huumaavassa auringonpaisteessa ja pyöritin elämäni vaihtoehtoja edessäni. Pelkäsin kuollakseni, että valitsemani työura osoittautuisi kaikeksi, mitä olen aina halunnut - ja samalla olin kauhuissani, jos se ei sitä olisikaan. Jos kaikki, mitä varten olin tehnyt vuosia töitä osoittautuisikin asiaksi, jota en haluaisi. Uravalintani oli poissulkeva - tiesin, että saattaisin joutua luopumaan monista asioista, kenties perheestä, kenties parisuhteesta, uravalintani edessä. Kirjoitin tuolloin Hammarskjöldin sanat päiväkirjaani. Muistan hetken kirkkaasti. Kiireinen ja helteinen katu kaupungin laitamilla, pienen kahvilan terassi palmujen varjossa. Mausteinen kahvi sai hetken maistumaan eksoottiselta ja jännittävältä, huumaavalta. Minä ja yhtäkkiä totta olevat unelmani kaukaisen maan unenomaisessa lämmössä. Tie valitsi minut - ja minun osani on kiittää, kirjoitin päiväkirjaani. Sanojen myötä olin hetkessä sinut unelmieni kanssa. En tuolloin tiennyt, kuinka paljon joutuisin vielä kiittämään. Kuinka monta kertaa toistaisin sanat itselleni, jotta jaksaisin seuraavaan päivään.

Runo kumpusi mieleeni vahvana ja vaativana, kun puolisoni oli lähtenyt pois kotoamme. En ollut aiemmin tuntenut runon alkua. Miten kauneimmat tuntemani sanat olivatkaan vielä kauniimpia. Miten sain voimaa tuohon epätoivoisen surulliseen hetkeen jokaisesta niistä. Saan tänäänkin. Minulle runo on ollut aina lohdullinen. Nöyrtyminen tiensä edessä, sen todellinen ja kokonainen hyväksyminen. Runo on voimaa antava. Tänään etenkin, kun todellisuus on selviämistä, kun sormet ovat puuduksissa, kun polvet tärisevät. Juuri nyt en saa hellittää, juuri nyt en saa luovuttaa.

Tänään juuri en vain jaksaisi. Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet käsittämättömän raskaat. Väsymys lyö yhtäkkiä kasvoille todella voimakkaasti. Viime kuukaudet ovat olleet täynnä selviämistä, epätoivoa, lohduttomuutta, surua, ikävää, pettymystä, ahdistusta. Kaikki vuosipäivät, ensimmäistä kertaa yksin. Väsynyt ja yksin. Luopuminen on hallinnut elämääni viimeisen kaksi vuotta, nyt alan olla väsynyt. Todella väsynyt. Haluan jo päivänpaisteeseen, haluan jo lepopaikkaan muiden kanssa. Haluan astua aurinkoon täältä varjostani, olla yhtä ympäristöni kanssa. En halua tuntea tätä poissulkevaa ulkopuolisuutta. Kun katson ystäviäni ympärilläni, ymmärrän hiljaa, kuinka paljosta jään paitsi. En vain menetysteni myötä, mutta myös sen myötä, mihin en pääse osaksi. En menettänyt vain lapsiani, menetin myös yhteisen elämän rakkaitteni kanssa. He istuvat päivänpaisteessa ja minä varjossani. He rakkaat suojelevat minua onneltaan, kääntävät häveliäästi katsettaan sivuun. Yritän vaivihkaa istua heidän seuraansa, mutta kai aurinko polttaa minua vielä liikaa - en sovi joukkoon. Olen ulkopuolinen, lapseton, perheetön, irrallinen. En halua viedä heidän onneaan, en halua, että he joutuvat asettelemaan sanojansa, miettimään kuinka onnestaan puhuvat. Olen irrallinen kummajainen.

Olen väsynyt tuntemaan, kokemaan, analysoimaan, prosessoimaan, selviämään. Olen väsynyt ajattelemaan. Ajatukseni ovat vahvoja ja vaativia - ja alati läsnäolevia. Helpotuksen ajatusteni kaaokselle antaa työ, mutta jo kotimatkalla nuo pirulaiset hyppäävät jälleen johtoon. Mieli on täynnä analyyseja, tunteita, ajatuksia, välähdyksiä menneestä, muistoja ja sanoja, loputon määrä irrallisia sanoja. Kaikkea yhdessä ja erikseen, valtavana vyyhtinä. Ajatusteni kaaoksen huomasin kunnolla vasta railakkaan työmatkan jälkeen. Heräsin huomaamaan, kuinka ensimmäistä kertaa Rasmuksen kuoleman jälkeen olin ollut kolme kokonaista päivää, aamusta iltaan, ajattelematta kuolleita lapsia ja päättynyttä avioliittoa. Mikä huumaava vapaus ja onni! Viime viikko sujui vielä tuon matkan jälkimainingeissa, mutta ajatukset palasivat takaisin.

Mitäpä minä niitä komentamaan, tiedän kokemuksellani turhaksi, yritän jaksaa antaa niiden riehua. Pienin askelin nuo asettuvat. Kun tarpeeksi analysoi, prosessoi ja tuntee, on helpotus luvassa lopulta. Joku palanen loksahtaa aina silloin tällöin paikalleen. Ottaa paikkansa ja ohjaa kenties muitakin. Saa havahtumaan ja ymmärtämään. Joskus tämä kaikki on valmiimpaa. Se tuskin on huomenna, ehkei seuraavalla viikollakaan, mutta minä odotan. Siihen saakka minä itken, itken kun voin. Minä itken, mutta en valita - tämä tie valitsi minut ja minun osani on kiittää.

Uusi aamunkoi

Haimme tammikuussa virallista avioeroa. Yksi elämäni surullisimmista päivistä. Tammikuu ei ole ollut minulle erityisen armollinen kuukausi. Kahdeksan vuotta sitten isäni kuoli, tammikuussa. Kaksi vuotta sitten maailman ihmeellisin Rasmukseni kuoli, tammikuussa. Viime vuonna pienen pieni Roopeni kuoli, tammikuussa hänkin. Nyt keskitalven kuukausi sai katkeransuloisen ja niin repivän surullisen sinettinsä avioeron myötä.

Avioero on riipivän tuskaista, kaikin tasoin niin kovin repivää – mutta etenkin viime vuosien surujen kuorruttamana tuon irvokkaan paperin lähettäminen tuntui kohtuuttomalta. Avioero satuttaa niin valtavan paljon etenkin siksi, että itse avioliittoon lähti niin lopullisin ajatuksin eikä liiton päättyminen ollut minun käsissäni. ”Minä rakastan sinua, kaiken tämän jälkeen olen varmempi kuin koskaan, että haluan jakaa kanssasi elämäni niin hyvinä kuin huonoina päivinä”, lupasin alttarilla. Minulle nuo sanat olivat totta, kaiken peittävä totuus. Lupauksesta ei voi kuitenkaan pitää kiinni yksin. Jos tahtotila ei ole molemminpuolinen on vala vain joukko sanoja ilman mitään merkitystä. Minulle nuo sanat merkitsivät periksiantamattomuutta, luottamusta ja lupausta rakastaa silloinkin, kun rakkaus on kadoksissa. Lupausta siitä, että rakastan, en toisen vuoksi vaan siitä huolimatta. Lupasin rakastaa silloinkin, kun on vaikeaa. Minä olin tosissani, toinen vähemmän. Avioeron taustat satuttavat kuitenkin kaikista syvimmin. Että hän, jonka olisi pitänyt pitää minusta ja meistä huolta olikin se, joka loukkasi kaikista syvimmältä, raadollisimmallla mahdollisella tavalla. Että hän, joka kaikista maailman ihmisistä tiesi kaiken sen kivun, jonka läpi olimme kulkeneet, oli valmis loukkaamaan vielä lisää – valmis ruoskimaan valmiiksi verta vuotavan sielun ennennäkemättömän syville haavoille. Syvimmän kriisin hetkellä ihmisyytemme mitataan, niin kamalaa kuin se on itse joutua kokemaan rakastamansa ihmisen kohdalla.

Rasmus oli kuolleena sylissäni, kun mieleni reunoilta räjähti kaikkeen olemukseeni pelko. Uskomaton pelko siitä, että minun osani on menettää minun mieheni. Isäni olin jo haudannut, nyt olisi vuorossa esikoiseni, minimieheni. Pelkäsin kuukausien ajan valtavan paljon, että menetän puolisoni. Heräsin monesti yöllä kokeilemaan, hengittääkö hän. Eräänä iltapäivänä puolisoni oli joutunut jäämään pieneksi hetkeksi ylitöihin – juoksin itkuisena parvekkeen ja tielle antavan ikkunan väliä varmana siitä, että hän oli kuollut. Mietin, kuinka ikinä selviäisin ilman häntä, kuinka ikinä jaksaisin nousta, jos menettäisin hänet. Roopen kuoltua olin aivan käsittämättömän kiitollinen ja onnellinen puolisostani. Upea rakas aviomieheni, turvasatama kaikessa elämän myrkyssä. Eräänä iltana juuri Roopen kuoleman jälkeen painauduin puolisoni kainaloon. Hänen ihonsa tuntui pehmeältä poskeani vasten, hänen hengityksensä turvalliselta, iho tutulta ja omalta. Tuossa täysin arkisessa ja meille niin tavanomaisessa hetkessä muistan, kuinka mieleeni välähti yhtäkkiä ajatus siitä, kuinka minun täytyy nyt nauttia koko olemuksellani kaikesta siinä hetkessä olevasta – jos jonain päivänä emme olisikaan enää siinä. Muistan ravistaneeni nuo ajatukset pois. Puristin kuitenkin häntä tiukemmin ja annoin itseni vaipua uskomattomaan kiitollisuuden tilaan, jonka täytti vain hän. Vain hän ja minä ja meidän rakkautemme. Aavistinko tulevan, ehkä niin.

Suuri pelkoni kävi toteen. Olen haudannut isäni ja pienet poikani – ja nyt luovun myös siitä ihmisestä, jonka kanssa luulin kulkevani elämäni loppuun saakka. Ihmisestä, jolle lupasin sydämeni ja elämäni. Kaiken muun surun kanssa tämä luopuminen sattuu, niin välttämätöntä kuin se onkin. Olen kesästä saakka kuunnellut tasaisin väliajoin Diandran kappaletta Kuitenkin. ”Teit vahvemman ihmisen viemällä kaiken, mut sua syytä en.” Olen todella pahoillani itseni puolesta, puolisoni puolesta, mutta en syytä häntä. Hän teki parhaansa, enkä voi syyttää häntä siitä, että hän ei osannut paremmin. Hänellä ei ollut parempia eväitä, hänellä ei ollut enempää osaamista. Hän teki sen, mitä pystyi, ne valinnat, jotka hänen elämässään tuntuivat siinä hetkessä hänelle parhailta. Surullista on se, että minä maksan siitä kaikesta valtavan raskaan hinnan. Minä maksoin suurella osalla elämääni ja unelmiani hinnan hänen surustaan. Oman suruni lisäksi sain kannettavaksi hänen onnettomuutensa. Hänen onnensa lunastus lepää minun sydämelläni. Diandra jatkaa laulussaan: ”enkä ketään muutakaan minä pysty muuttamaan, kuin itseäni ainoastaan.” Suurimmallakaan rakkaudella, anteeksiannolla tai uudella mahdollisuudella minä en pysty muuttamaan ketään – ketään muuta kuin itseäni. Käännän voimani ja ajatukseni itseeni. Alan rakentaa uudestaan itseäni, elämääni ja unelmiani. Rakastan itseäni, annan anteeksi itselleni ja annan itselleni uuden mahdollisuuden. Aloitan kaiken alusta. Perheellisestä äidistä lapsettomaksi sinkuksi. Omistusasunnosta vuokra-asuntoon. Olen kuitenkin kiitollinen saamastani ja tekisin kaiken uudelleen – silläkin uhalla, että tietäisin lopputuloksen. Minä ottaisin kauniit vuodet mieheni kanssa, upeat lapseni – vaikka vain menettääkseni. Sillä vain hän, joka on saanut paljon, voi menettää paljon.

Päivä oli surullinen, mutta en ollut enää surullinen. Kaikkien kokemieni tammikuun päivien jälkeen minä nimittäin tiedän, että selviän tästäkin. Tammikuiset päivät ovat olleet toinen toistaan kauheampia. Muistan jokaisen niistä viiltävällä tarkkuudella. Kirkkaan auringon ja kireän pakkasen, kun kuulin isäni kuolemasta. Putosin polvilleni kiveykselle. ”Hanna, on tapahtunut kauheita. Sun isäsi on kuollut.” En unohda niitä sanoja koskaan. Muistan, miltä jäinen kivi tuntui säärieni alla, muistan kuinka en saanut henkeä. Isäni kuolema ravisutti elämän rakenteita ollen kuitenkin vain uskomattoman kaunis preludi sille surulle, jonka kohtasin kuusi vuotta myöhemmin hyvästellessäni esikoiseni. Puhelu kello 4:56, puhelu joka muutti kaiken. Edessä harmaa ja pimeä tammikuinen päivä, epäuskoinen, lohduton. Roopen kuolema murensi kaiken sen, minkä olin vaivalla uudelleenrakentanut Rasmuksen kuoleman jälkeen. Tuo tammikuinen päivä oli elämäni kamalin. Kaikilla mittareilla hirvein. Sairaalahuoneen hajuinen, tunkkainen, niin uskomattoman pelottava. Kamaluudessaan tämä päivä ei pääse lähellekään. Surun sijaan tunnen huumaavaa haikeutta, ikävääkin, pettymystä, mutta samalla vapautta, varovaista toivoa. Kaiken jälkeen minulla nimittäin on varma ja vahva tieto siitä, että minä selviän. Minä olen selvinnyt tähän saakka, olen selvinnyt aiemmista tammikuista, tulen selviämään tulevaisuudessakin. Matka tulee olemaan vielä pitkä ja kuoppainen, mutta tiedän, että jaksan kulkea suruni läpi kohti valoa. Rämpien, kaatuillen, suuntaa aina uudestaan hakien. Tänään tunnen oman vahvuuteni – sen, jonka elämä on pakottanut minut kasvattamaan. Ei suru pienentynyt ole, minä vain kasvanut sen ympärillä. Tänään olen vapaa elämääni viime vuonna piinanneista valheista, olen vapaa jatkamaan elämääni yksin eteenpäin. Minä ja minun elämäni, tämän näköisenä, tämän kokoisena, kipuineen, onnen hetkineen, suruineen, iloineen, mutta minun elämäni. Tänään syleilen elämääni ja olen kiitollinen siitä, että sain herätä tähänkin aamuun.

On uusi aamunkoi.