Väsynyt ja yksin

Väsynyt ja yksin.
Väsynyt niin, että mieltä särkee.
Kalliopaasia alas valuu sulanut lumi.
Sormet puuduksissa, polvet tärisevät.
Juuri nyt, nyt juuri et saa hellittää.

Toisten tiellä on lepopaikkoja päivänpaisteessa -
he tapaavat toisensa siellä.
Mutta tämä on sinun tiesi, ja juuri nyt,
nyt juuri et saa horjua.

Itke, jos voit.
Itke, mutta älä valita.
Tie valitsi sinut -
ja sinun osasi on kiittää.

-Dag Hammarskjöld

Dag Hammarskjöldin runon viimeinen kappale on puhutellut minua aina. Ensimmäisen kerran sain siitä valtavasti voimaa, kun istuin elämäni työmahdollisuuden kuljettamana kaukaisen maan huumaavassa auringonpaisteessa ja pyöritin elämäni vaihtoehtoja edessäni. Pelkäsin kuollakseni, että valitsemani työura osoittautuisi kaikeksi, mitä olen aina halunnut - ja samalla olin kauhuissani, jos se ei sitä olisikaan. Jos kaikki, mitä varten olin tehnyt vuosia töitä osoittautuisikin asiaksi, jota en haluaisi. Uravalintani oli poissulkeva - tiesin, että saattaisin joutua luopumaan monista asioista, kenties perheestä, kenties parisuhteesta, uravalintani edessä. Kirjoitin tuolloin Hammarskjöldin sanat päiväkirjaani. Muistan hetken kirkkaasti. Kiireinen ja helteinen katu kaupungin laitamilla, pienen kahvilan terassi palmujen varjossa. Mausteinen kahvi sai hetken maistumaan eksoottiselta ja jännittävältä, huumaavalta. Minä ja yhtäkkiä totta olevat unelmani kaukaisen maan unenomaisessa lämmössä. Tie valitsi minut - ja minun osani on kiittää, kirjoitin päiväkirjaani. Sanojen myötä olin hetkessä sinut unelmieni kanssa. En tuolloin tiennyt, kuinka paljon joutuisin vielä kiittämään. Kuinka monta kertaa toistaisin sanat itselleni, jotta jaksaisin seuraavaan päivään.

Runo kumpusi mieleeni vahvana ja vaativana, kun puolisoni oli lähtenyt pois kotoamme. En ollut aiemmin tuntenut runon alkua. Miten kauneimmat tuntemani sanat olivatkaan vielä kauniimpia. Miten sain voimaa tuohon epätoivoisen surulliseen hetkeen jokaisesta niistä. Saan tänäänkin. Minulle runo on ollut aina lohdullinen. Nöyrtyminen tiensä edessä, sen todellinen ja kokonainen hyväksyminen. Runo on voimaa antava. Tänään etenkin, kun todellisuus on selviämistä, kun sormet ovat puuduksissa, kun polvet tärisevät. Juuri nyt en saa hellittää, juuri nyt en saa luovuttaa.

Tänään juuri en vain jaksaisi. Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet käsittämättömän raskaat. Väsymys lyö yhtäkkiä kasvoille todella voimakkaasti. Viime kuukaudet ovat olleet täynnä selviämistä, epätoivoa, lohduttomuutta, surua, ikävää, pettymystä, ahdistusta. Kaikki vuosipäivät, ensimmäistä kertaa yksin. Väsynyt ja yksin. Luopuminen on hallinnut elämääni viimeisen kaksi vuotta, nyt alan olla väsynyt. Todella väsynyt. Haluan jo päivänpaisteeseen, haluan jo lepopaikkaan muiden kanssa. Haluan astua aurinkoon täältä varjostani, olla yhtä ympäristöni kanssa. En halua tuntea tätä poissulkevaa ulkopuolisuutta. Kun katson ystäviäni ympärilläni, ymmärrän hiljaa, kuinka paljosta jään paitsi. En vain menetysteni myötä, mutta myös sen myötä, mihin en pääse osaksi. En menettänyt vain lapsiani, menetin myös yhteisen elämän rakkaitteni kanssa. He istuvat päivänpaisteessa ja minä varjossani. He rakkaat suojelevat minua onneltaan, kääntävät häveliäästi katsettaan sivuun. Yritän vaivihkaa istua heidän seuraansa, mutta kai aurinko polttaa minua vielä liikaa - en sovi joukkoon. Olen ulkopuolinen, lapseton, perheetön, irrallinen. En halua viedä heidän onneaan, en halua, että he joutuvat asettelemaan sanojansa, miettimään kuinka onnestaan puhuvat. Olen irrallinen kummajainen.

Olen väsynyt tuntemaan, kokemaan, analysoimaan, prosessoimaan, selviämään. Olen väsynyt ajattelemaan. Ajatukseni ovat vahvoja ja vaativia - ja alati läsnäolevia. Helpotuksen ajatusteni kaaokselle antaa työ, mutta jo kotimatkalla nuo pirulaiset hyppäävät jälleen johtoon. Mieli on täynnä analyyseja, tunteita, ajatuksia, välähdyksiä menneestä, muistoja ja sanoja, loputon määrä irrallisia sanoja. Kaikkea yhdessä ja erikseen, valtavana vyyhtinä. Ajatusteni kaaoksen huomasin kunnolla vasta railakkaan työmatkan jälkeen. Heräsin huomaamaan, kuinka ensimmäistä kertaa Rasmuksen kuoleman jälkeen olin ollut kolme kokonaista päivää, aamusta iltaan, ajattelematta kuolleita lapsia ja päättynyttä avioliittoa. Mikä huumaava vapaus ja onni! Viime viikko sujui vielä tuon matkan jälkimainingeissa, mutta ajatukset palasivat takaisin.

Mitäpä minä niitä komentamaan, tiedän kokemuksellani turhaksi, yritän jaksaa antaa niiden riehua. Pienin askelin nuo asettuvat. Kun tarpeeksi analysoi, prosessoi ja tuntee, on helpotus luvassa lopulta. Joku palanen loksahtaa aina silloin tällöin paikalleen. Ottaa paikkansa ja ohjaa kenties muitakin. Saa havahtumaan ja ymmärtämään. Joskus tämä kaikki on valmiimpaa. Se tuskin on huomenna, ehkei seuraavalla viikollakaan, mutta minä odotan. Siihen saakka minä itken, itken kun voin. Minä itken, mutta en valita - tämä tie valitsi minut ja minun osani on kiittää.