23.9.2016

"Jos sua ei ois ollut,
niin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut..."

                                                   Ohikulkijat luulee
                                                   minun seinille puhuvan,
                                                   tyhjyyteen ne sanovan mun kuulee:
                                                   'sua aina rakastan'..."

Vielä kamalampaa kuin oman lapsen kuolema olisi se, ettei häntä koskaan olisi ollut. Leikittelin ajatuksella, minkälaista elämäni tänään olisi - jos Rasmus ei olisi kuollutkaan. Olisimme varmaan odottaneet innoissamme isiä kotiin, viikonloppu ja jotain kivaa tekemistä edessä. Ehkä mummon ja vaarin kanssa mökille tai serkkujen kanssa leikkimään. Mutta tänään minä vietänkin kuolleiden lasten muistopäivää, ensimmäistä kertaa. Minä, isi ja Rasmus-rakas. Tuhansien muiden äitien ja isien kanssa.

"Tahdon susta kiinni pitää,
vaikken sua oikeasti enää nää

                      en tahdo irtikään päästää,
                      taas ilmestyt vierellein,
                      on pakko itseään säästää,
                      sen velkaa sulle jäin..."

Kuolleiden lasten muistopäivää on vietetty syyskuun 23. päivä vuodesta 2010 alkaen. Tämä päivä on meille kaikille lapsemme menettäneille, kaikille niille kuolleille rakkaille, pienille ja isoille, mutta myös huomiona maailmalle: me tarvitsemme erityistä tukea ja apua, niin läheisiltämme kuin yhteiskunnalta. Kuollut lapsi seuraa mukanamme läpi koko elämän. Ei hän häviä, vaikka kyyneleet väistyvätkin.

                              "...olet jokaikinen yön ääni
                                  kukkamerestä poimin sut,
                                  hyvä ajatus sisällä mun pääni,
                                  kun elämä on suuttunut."

Tänään Rasmus on ollut normaalia enemmän mielessäni, sydämessäni. Kun olin ihan hiljaa, olin kuulevinani pienen itkun - muistin niin viiltävän tarkasti, miltä pienen pieni rakkaani kuulosti, miltä näytti, miltä tuntui. Hetki oli hauras ja surullinen, mutta myös täynnä onnea. Luojan kiitos minä muistan. Onneksi Rasmus oli. Onneksi Rasmus tuli. Onneksi minä tiedän, miltä lapseni kuulostaa ja tuntuu.

       "...oot valona mun tiellä
          silloin kun on vaikeaa,
          hullummaksi olisin tullut vielä
          jos sua ei ois ollutkaan..."

Rasmus teki minusta äidin. Rasmus on muuttanut minua kyynel kyyneleeltä - ja tulee muuttamaan vielä pitkään. Minä en haluaisi elämääni ilman Rasmusta. Haluaisin Rasmuksen luokseni, mutta en koskaan, en milloinkaan sitä, että Rasmusta ei olisi ollut.

                        "... jos sua ei ois ollut
                             niin olisin keksinyt sut,
                            vuoteeseeni kuvitellut
                            sulle kadulla puhunut."

Vaan puhunhan minä nytkin. Työmatkalla viimeksi. Näitä ihan tavallisia, kerroin, että äidin on kova ikävä, että tänään on tällainen juhlapäivä. Mutta että äiti aina muistaa, joka päivä ja joka hetki, ei vain tänään. Ja että äiti rakastaa ihan kauheasti Rasmusta, aina. Minä puhun ääneen. Koitan aina katsoa, ettei kovin moni huomaisi. Vaan mitä sitten, jos huomaavatkin - tulisivat hekin hullummiksi lapsensa kuollessa. Tänään ainakaan en välitä. Tänään te joudutte katsomaan, kuuntelemaan.

"...hiljaisuutena öissä,
    ääriviivoissa pihakoivun,
    ilman sua oon kuin vöissä
    ilman sua lakastun

                                                                   saanhan susta kiinni pitää
                                                                   vaikken sua oikeesti enää nää..." 

Lakastunut minä olen. Lakastunut on lapsensa menettänyt vanhempi. Varjo entisestä, haalea, hieman ryppyinen. Jonain päivänä taas varmasti parempi, mutta siihen päivään on paljon pidempi matka kuin maailma luulee. Sitäkin tämä muistopäivä haluaa tuoda esiin. Että lapsen kuolema koskettaa syvästi perhettä ja että suru on kaikin mittapuin pitkä, maailman silmissä todella pitkä. Rasmuksen haudan vieressä on hautakivi, jossa on pienen tytön nimi. Tyttö on kuollut viiden päivän ikäisenä vuonna 1945, hauta puolestaan tehty 50 vuotta myöhemmin. Puoli vuosisataa ja silti äiti ja isi halusivat kaiverruttaa pienen pienen tyttärensä nimen omaan hautakiveensä. Siinä perspektiiviä ja ajantajua. Lapsi ei koskaan kuole äitinsä ja isänsä sydämestä.

    "...en tahdo irtikään päästää,
        taas ilmestyt vierellein,
        on pakko itseään säästää
       sen velkaa sulle jäin..."

Rasmus on osa minua, osa minuuttani ja suurimmassa määrin osa äitiyttäni. Vielä sittenkin,  jos Rasmus saa sisaruksia. Ei ole kuin yksi esikoinen, yksi ensiraskaus, ensisynnytys. Rasmuksen kuolema ei pyyhi pois tapahtunutta, uusi ei korvaa vanhaa. Rasmus-rakas on maailman hienoin esikoispoika ja sellaisena hän tulee meidän elämässä elämään, en saata päästää irti.

               "...ei sua minusta voi erottaa
                   jäät osaksi mieleni maisemaa..."

Minun mielenmaisemaani on maalattu pienen pieni Rasmus-rakas - ja hänen hautansa. Tuo maalaus on tausta elämälleni, minä tapahdun nykyään sen maalauksen edessä, sen väreissä ja sävyissä.

                 "...kiitos, kun olit totta hetken,
                     nyt mun täytyy tästä jatkaa,
                     vierelläni teet loppuretken,
                     vaikka se olis kuvitelmaa

                            olet jokaikinen yön ääni
                            osa lempeää valon kajoa
                            kesäsateena saavut elämääni
                            en kuivuuteen hajoa..."

Rasmus on totta, Rasmus on osa minua, osa meitä, osa elämääni. Tänään ja huomenna. Kyyneleitteni takaa olen kiitollinen siitä, että hän oli. Tänään haudalla itketti enemmän kuin pitkään aikaan. Syystäkin kai. Vuoden takaisesta odostusonnesta on jäljellä hauta, meistä tulikin sellainen perhe, joka viettää kuolleiden lasten muistopäivää - joka ikinen vuosi tästä eteenpäin. Ja me emme ole yksin. Hautausmaallamme kokoontui kymmeniä muitakin äitejä ja isiä, kynttilät kainaloissa, kyyneleet silmissä. Sillä lapsia kuolee, valitettavasti. Rasmuksella on monta kaveria siellä jossain. Siellä hautausmaalla me ikävöivät seisoimme, lakastuneina, kohtaloittemme yhteensaattamina.

   "...oot valona mun tiellä
       silloin kun on vaikeaa
      hullummaksi olisin tullut vielä
      jos sua ei ois ollutkaan."

Tänään sytytän kynttilät Rasmukselle ja kaikille muille niin suuresti kaivatuille.

Lainaukset ovat Kaija Koon laulusta Jos sua ei ois ollut.

Lapseton pariskunta

Huomenna Rasmuksen syntymästä on kulunut yhdeksän kuukautta. Yhdeksän kuukautta sitten kuvittelin elämäni hyvin erilaiseksi kuin mitä se tänään on. Tänään vietämme lapsettoman pariskunnan viikonloppua, laiska sunnuntai-ilta rentouttavan viikonlopun jälkeen. Teemme lapsettoman pariskunnan juttuja: baari-ilta kaupungilla, shoppailua, haudalla käymistä. Sellaista, mitä en osannut elämääni yhdeksän kuukautta sitten kuvitella. Tämä elämä vituttaa, mutta siihen on jotenkin jo tottunut. Siihen, että kaikki meni päin helvettiä, että viikonloppuihin kuuluu hautakynttilät ja hautakivi.

Siihenkin on jo tottunut, että meidän lapsi ei elä. En osaa enää edes kuvitella, minkälaista elämä voisi olla. Mitä me tekisimme, jos Rasmus eläisi? Olisimme onnellisempia, aivan varmasti. Olisimme huolettomampia, innostuneempia, kivempia. Olisimme lapsiperhe. Paljon pyykkiä, leluja lattioilla. Ihastelisimme pystyyn pyrkivää pientä poikaa. Nauttisimme kasvavasta lapsesta, perhe-elämästä. Olisin äiti, lapselleni, mutta myös muille. Viettäisimme aikaa muiden lapsiperheiden kanssa. Nyt me vietämme paljon aikaa kahdestaan. En ole liiemmin kiinnostunut kovinkaan sosiaalisesta elämästä, vaikka menoja joka viikonlopulle ja suurimmalle osalle illoista onkin. En ole liiemmin kiinnostunut lapsista. En tiedä, kuinka paljon kiinnostuksen puute on kipua omasta menetyksestä ja kuinka paljon vain sitä, että maailmamme on jo niin luonnollisen kaukana lapsiperheiden elämästä. Toisaalta tuntuu kuin kyseessä olisi jokin vastareaktio: alussa halusin päättäväisesti ja luonnottomasti kestää kaikki lapset, vauvat ja raskausmahat täydellä tyyneydellä, ehkä nyt tulee se luonnollinen reaktio? Se, että hetkittäin lapset ja vauvat ovat pois juuri minulta. Että itku kaupassa saa aikaan pakokauhun, pienet pojat musertavan ikävän. Että antaisin mitä tahansa siitä, että kaikki olisi mennyt toisin - että Rasmus eläisi.

Ehkä kiinnostuksen puute nousee myös siitä, kuinka en halua kasvoja Rasmukselle. En halua tietää, minkälainen on yhdeksänkuinen lapsi. En ole kiinnostunut tietämään, mitä saman ikäiset osaavat, minkä kokoisia he ovat. En halua nähdä, mistä jäimme paitsi. En myöskään ole liiemmin kiinnostunut vanhemmista. "On niin kamalaa tää nukuttamisrumba, kun toi nousee aina pystyyn...", "me kyllä mietittiin pitkään ykkösen jälkeen, että halutaanko ees kakkosta, kun oli niin hullu meno ton ykkösen kanssa...", "voi kun tää on niin ihana, toivottavasti ei ikinä kasvais isoks!", "tää on kyllä niin rasittava vaihe, että voispa hypätä yli vaan!". Keskustelut ovat todella ok heille, joiden lapset elävät. Minä kuolleen lapsen vanhempana en vain yksinkertaisesti kestä näitä. Vaikka istun hiljaa ja nyökkäilen, hymyilen ja vastailen, sisälläni kiehuu. Minun lapseni hivenen ärsyttävä vaihe kestää ikuisesti, minun pieni poikani ei kasva koskaan, senttiäkään, grammaakaan, päivääkään. Otan jokaisen, kakkosen, kolmosen, nelosen, kunhan vain saisin elävänä kotiin - oli hullua tai ei. Kärsisin niin paljon mieluummin kahdesta elävästä lapsesta kuin yhdestä hautakivestä.

En kuitenkaan halua viedä keneltäkään oikeutusta huoliin. Onneksi huolet eivät ole niin raskaita, onneksi vertailukohtana ei ole oman lapsen kuolema - onneksi suurin osa lapsista elää. Mutta minulle, kuolleen lapsen äidille, nuo keskustelut ovat typerryttävän raskaita, ärsyttäviä. Ehkä siis on parempi, että sallin kiinnostukseni hieman hiipua ja jatkan tätä uutta elämäämme lapsettomana pariskuntana.

"Rakas lapsemme"

Rasmuksen pappa teki Rasmukselle haudalle laatan. Laatan kiinnittäminen venyi kesän yli, mutta vihdoin tällä viikolla laatta kiinnitettiin, hautakivessä lukee vihdoinkin minun oman Rasmus-rakkaani nimi. Rakas lapsemme, siinä lukee. En pystynyt keskittymään töihinkään tuona päivänä, jännitti aivan. Hulluista asioista tulee niin kovin tärkeitä. Laatoista ja lyhdyistä, nimestä kivessä. Onhan Rasmus ollut haudattuna tuon kiven alle jo seitsemän pitkää kuukautta, mutta jokin siinä nimen puuttumisessa on ollut. Aivan kuin asioita ei olisi saatettu loppuun. Aivan kuin tuo hauta ei olisi ollut Rasmuksen, minun, meidän.

Ystäväni tarjoutui heti lähtemään mukaani katsomaan kylttiä. Nämä ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kohtaamisia ja hetkiä: että joku ymmärtää, kuinka tärkeä on juuri tuo hetki. Kuinka kaikessa lohduttomuudessaan niin sydäntä lämmittävän tärkeä, näissä puitteissa hieno asia. Kävimme samalla ostamassa syyskukat ja uudet lyhdyt. Tuntui kuin olisi ollut juhlapäivä. Parvekkeelta nappasin mukaani hautalapion, näitä uuden elämän tavallisia asioita. Kukkien istuttaminenkin sujui ystävän avulla kesää paljon paremmin. Kevyet lyhdyt kruunasivat haudan. Se oli vihdoin kaunis. Vihdoinkin se tuntui omalta, lämpimältä. "Se on ihan sun näköinen hauta, sellainen minkälainen sun lapsen haudan pitääkin olla", ystäväni sanoi. Hän on niin hyvä ystävä, ettei selittelyitä tarvita, niin hyvä, että hän uskaltaa sanoa juuri nuo sanat. Ne olivat nimittäin juuri ne sanat, joita olin kaivannut. Että lapseni hauta näyttää minulta, että sen tunnistaa.

Lehtien leijailua tuijottaessa tunsin ajan virran huumaavan juoksun. Kuinka hauta välähteli kuvina mielessäni: ensin lumisena, jäisenä valkoisen maailman ympäröimänä, vaativana ja uhkaavana. Auki oleva hauta, metrin syvyinen. "Minä vien sinun lapsesi, tänne kylmään maahan minä hänet suljen, sinun pienen ihmeesi", hauta kuiski. Mieleni täyttää maan ropina, kuinka pienen pieni uurna peittyy jäiseen, mustaan maahan. Minä lapioin ja itkin. Lunta oli paljon, oli kylmä ja kuinka epätoivoisen epätodellinen oloni olikaan seistessäni ensimmäisiä kertoja tuon kiven vierellä. Kunnes jää alkoi sulaa, maailmaan syttyä valoja. Päivien pitenevässä valossa hauta oli ahdistava, oksettava - kuin ansa, josta ei pääse ylös. Tunnen vieläkin poskillani viimaisen tuulen jäädyttämät kyyneleet. Auringon paisteen muuttuessa vaativammaksi hauta oli kuin loppumaton päänsärky. Olin odottanut kesän ja auringon helpottavan oloani, mutta kaikki oli päinvastoin. Huumavassa vihreydessä hauta näytti vielä kammottavammalta, irvokkaammalta ja raastavammalta. Se työnsi minua luotaan. En halunnut mennä sinne. Kuumina kesäpäivinä hauta hehkui punagraniitin sävyjä, valkoinen enkeli kiven päällä oli kuin majakka - jo portilta askeleet osuivat oikeaan tahtiin, joka pysähtyi juuri oikeassa kohdassa. Kaikkeen tottuu, kaiken oppii. Ja nyt, nyt kun kivessä lukee "rakas lapsemme", tuntuu kuin kivi jopa pyytäisi luokseen. Askeleeni kulkee kiveä kohti jo keveämmin, niin paljon keveämmin kuin kertaakaan aiemmin.

Vuodenaikojen muuttuminen muistuttaa ajan kulumisesta, siitä, että menen koko ajan eteenpäin - vaikka sen ajoittain unohdankin. "Rakas lapsemme", kuuluisi lukea jossain muualla kuin hautakivessä. Mutta tässä maailmassa, tässä todellisuudessa olen hyväksynyt osani - sen, että hauta on ainoa, mitä Rasmuksesta on enää jäljellä. Minun esikoisestani ei koskaan tule isoa poikaa, mutta hänen hautansa löytyy aina eräältä hautausmaalta, ison koivun juurelta. Ja sen tietävät nyt kaikki - että juuri tuon koivun alla on eräs Rasmus-rakas, rakas lapsemme, äitinsä ja isinsä kallein aarre.