perjantai 5. kesäkuuta 2020

Väärä hälytys

Löysin patin rinnastani. Näillä kokemuksilla varma valinta kohtaloksi oli kuolema alle neljäkymppisenä rintasyöpään. Mielenterveyden takaamiseksi Roopen kuoleman jälkeen ostettu terveysvakuutus paljasti kuitenkin voimansa, ja muutamassa päivässä pääsin lääkärin kautta laajoihin tutkimuksiin, joissa muutos todettiin normaaliksi. Ei yhtään syöpää, ei kuolemaa - ainakaan tähän, ainakaan tänään.

Kerroin avoimesti hoitajalle ja lääkärille olevani kauhuissani. Että minun maailmassani pienikin muutos tarkoittaa kamalinta kuviteltavissa olevaa vaihtoehtoa, että pienet prosentit eivät lohduta. Ne osuvat aina jollekin ihmispololle, joka ei ole valmistautunut kohtaloonsa yhtään sen paremmin kuin kukaan muukaan. Onnekseni kohtasin hienoja ammattilaisia, jotka ottivat turhanpäiväiset kauhuni huomioon. "Syövältä tämä ei ainakaan heti näytä," sanoi lääkäri ensimmäisenä. Pienen hetken jälkeen pystyin taas hengittämään normaalisti. Kyyneleet tulivat puhtaasta helpotuksesta, siitä että väistin typerän mieleni typerien ajatusten tuottaman kauhun.

Niin kuin väistin myös siinä sylissä, joka minua ei jaksa ymmärtää ja samalla ymmärtää kauniimmin kuin kukaan muu. Hän sanoi, kuinka maitoa ei kannata vielä kaataa. "Hölmö", hän sanoi, kun kysyin, tykkäisikö hän minusta enää, jos olisin sairas. Sitten eläisimme sen kanssa. Se minua lohduttaa. Että joku seisoisi rinnallani silloinkin, kun en sitä ansaitse tai olen hankala, vaikea ja kummallinen. Että joku rakastaisi minua vaillinaisenakin. Hullu, niin kuin kuulemma kaikki naiset, ja samalla suhtautumisessani kuin jokainen, joka joutuu ajattelemaan syövän mahdollisuutta. Hän on omassa hulluudessaan viisain. Joku joka ymmärtää halutessaan enemmän kuin itselleenkään myöntää. Poikkeuksellisen älykäs, poikkeuksellisen viisas. Ihminen, joka osaa ratkaista minkä tahansa ongelman. Nälänhätä on kuulemma ensi viikolla vuorossa - ja minä nauran, vaikka itkettääkin, ja kuinka uskomattoman turvallista ja tärkeää se on. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen kohdanneeni vertaiseni, kenties jonkun joka on jopa enemmän. Ihmisen, joka on voimakas, vahva, kyvytön ja samalla enemmän kuin luultavasti itse koskaan tietää.

Lopulta hänen määritelmänsä hulluudesta vie lähemmäs normaalia. Ehkä en olekaan vain menneisyyteni summa (vaikka olenkin), ehkä olenkin vain aivan normaali (vaikka en olekaan). Normaali ihminen, johon on vaikuttanut jokin ja kaikki se, mitä elämässä on tapahtunut. Niin kuin meihin kaikkiin - niin kuin minuun, niin kuin häneenkin.

Menneisyytemme haamuina me kuljemme; repien varjoja menneisyydestä mukaan sinnekin, minne ne eivät kuulu, iloja ja suruja historiamme valossa kohdaten. Samat hullutukset meitä vaivaavat: menneet pettymykset, surut ja riidat. Kun sinä aina, vaikka todellisuudessa puhumme jostain vuosia sitten käyneestä, jonkun toisen synneistä. En minä niitä enää halua maksaa, ei hänkään varmasti lopulta maksattaa. Ja ehkä minä vain jo toivon - minä haluan - että menneisyytemme velat eivät kuluta tämän päivän onnea. On aika olla onnellinen ja siihen on mahdollisuus. All time high, johon etuoikeutettuna tarjotaan mahdollisuutta. Olisi väärin jättää tämä etuoikeus käyttämättä.

"Ei huono onni kai oo päättymätön tie, se johtaa aina jonnekin", ja tuo tie on sittenkin johtanut juuri hänen syliinsä. Se on johtanut syliin, jossa olen enemmän turvassa kuin missään muualla lapsuuteni jälkeen. Syliin, joka on enemmän, voimakkaammin ja vahvemmin kuin itse olen koskaan ollut. Rauhoittava, tyynnyttävä, turvallinen ja lämmin. Lojaali, järkkymätön, hellä. Ja kun hän tanssittaa minua, tunnen olevani enemmän nainen, enemmän elossa, enemmän mitä vain. Hän pistää vastaan, on ärsyttävä, puutteellinen - ihminen. Hän saa minut myös raivoihini ja repeämään, mutta muuta en lopulta ole koskaan toivonutkaan. Pistä vastaan, anna tulla, tai minä kuljen yli ja ympäri. Hän on epätäydellinen ja kaikessa epätäydellisyydessään juuri se, mitä olen aina toivonut. Epätäydellinen olen minäkin. Olen keskeneräinen, keskeneräisempi kuin aiemmin. Rikkinäisempi, särjetympi ja hajalla. Kykenemätön ja ärsyttävä. En pidä siitä, mutta paranen. Hänen kanssaan paremmin. Paranen päivä päivältä ja jokainen väärä hälytys vie hurjin askelin eteenpäin.

Niin tämäkin. Ehkä alan uskoa jo oikeasti onneen. Ehkä on aika antaa tunteen viedä juuri niin pitkälle kuin on viedäkseen. Minä antaudun häneen ja ehkä en pelkää enää huomista. En epäonnea, jättämistä, hylkäämistä ja menetystä. Ehkä rikkinäisen intuitioni huudot ovat vain vääriä hälytyksiä. Vaikea siihen on uskoa, mutta nyt menneisyyteeni mahtuu myös näitä kokemuksia. Ehkä on aika uskoa väärien hälytysten voimaan ennemmin kuin mihinkään muuhun, ennemmin kuin mielen hulluihin huutoihin.

Väärä hälytys, huh, kaikki hyvin - niin kuin kaikki normaalit ihmiset aina sanovat. Ja hän otti minut syliinsä senkin jälkeen. "Onneksi kaikki kävi hyvin."