lauantai 22. syyskuuta 2018

Loogisen päättelyn virhe

Onneksi kuolivat niin pieninä, on moni sanonut. Että vaikeampaa olisi ollut myöhemmin. Että vaikeampaa on niillä, jotka vanhemman lapsensa ovat menettäneet. Että suru suurempi. Että tuska kauheampi. Ei isäni kohdalla vain. Ei kukaan ole sanonut; onneksi isäsi kuoli sinun ollessa 25-vuotias. Että olisi ollut kauheampaa myöhemmin. Vielä pahempaa kymmenen vuotta eteenpäin. Että ajattelehan, kuinka hirveää suru olisi, jos isäsi olisi ehtinyt saattaa sinut alttarille, nähdä lapsenlapsensa, olla tukena elämän suurissa suruissa. Kauheampaa se olisi ollut, jos yhteistä aikaa olisi ollut enemmän, aikaa kulkea rinnakkain, aikaa rakastaa. Ei kukaan sano, ei tule sanomaan. Mutta lapseni ovat onneksi. Onneksi kuolleita pieninä. Surukin sitten pienempi ja niin paljon helpompi.

Vaan ei ole. "Menetimme yhtä paljon, minä sain vain niin paljon enemmän", sanoi vanhemman lapsensa menettänyt äiti. Hän joka tietää pillimehut ja hassut sanat. Lempilelut ja unisadut - mutta myös surun määrän, sen painostavan painon. Kuinka paljon mielummin surisin muistoja kuin menetettyä tulevaa. Kuinka haluaisin tietää, miten sanovat äiti. Kuinka minua uhmaisivat, veisivät hermoni äärirajoilleen. Kuinka nukkumattomien öiden jälkeen lämmin poski poskea vasten veisi pois kaiken kiukun. Kuinka haluaisin tietää, mitä heistä olisi tullut. Olisivatko onnistuneet, missä epäonnistuneet, milloin itkeneet, mistä nauraneet. Mikä olisi heidät särkenyt, mikä jälleen ehjäksi luonut. Kunpa tietäisin, miten olisivat minusta irrottautuneet, lähteneet kulkemaan omia polkujaan minä elämän järjestyksessä jälkeen jääden, voimattomana parasta toivoen, pahinta peläten, mutta aina rakastaen.

Ja kuinka kiitollinen olen edes kahdesta viikosta. Antaisin jäseniäni edes hetkestä lisää, päivästäkin, tunnista. Kun tietäisin edes jotain, voisin nojautua ystäviäni kohti ja sanoa: "muistatteko kun Rasmus aina?" Ja kaikki nauraisivat muistaessaan, kertoisivat omia muistojaan. Kerrattaisiin hassut sanat, lempileikit. Olisi muistoja, valokuvia, lukemattomia hetkiä. Kunpa voisinkin palata valokuviin ja muistoihini, kunpa olisi mihin palata - niin kuin isäni kohdalla. Tietää, mistä ruoasta piti, miten nauru nousi hetkessä ylös, silmät siristyivät ja lopulta kyyneleet valuivat kaikesta nauramisesta. Kuinka meni lopulta kippuraan silmiänsä pyyhkien ääni naurusta käheänä. Kunpa tietäisin, en vain arvaisi.

Jos tietäisit, että lapsesi tulisi kuolemaan väistämättömästi ennen sinua - kuinka kauan valitsisit viettää hänen kanssaan? Vuoden, viisi vuotta, viisitoista vuotta? Empimättä ja välittömästi on jokainen vanhempi vastannut viimeisen vastauksen. Olkoon se ratkaisu loogisen päättelyn virheeseen, sillä en minäkään muuta vastaisi.

Ja sinä joka luulet muuta, katso itseäsi peilistä ja kysy, kysy rehellisesti ja raadollisesti: näinkö vähän todella rakastan, näinkö vähän minulle merkitsevät että pois antaisin, jotta suruni ei suurempi olisi?

Käännä sitten kehäsi ja tee päätelmäsi uudelleen. Katso hiljaa saamaasi ja sulkeudu kiitollisena onneesi. Että näin paljon, näin paljon kuitenkin - vaikka huominen viimeinen olisikin.

42 kommenttia:

  1. Kiitos blogistasi, Hanna.

    VastaaPoista
  2. Luin aamulla Iltalehdestä tarinasi. Oli kuin olisin lukenut omaa tarinaani.
    Minulle syntyi 3.4.11 pienet kaksoset, Sara ja Roope viikolla 24+4. Molemmat menehtyivät vajaan viikon ikäisinä parin päivän välein. Hitsauduimme yhteen lasten isän kanssa ja päätimme mennä naimisiin 5 vkon kuluttua lasten hautajaisista. Tunteet haudattiin "ilon" alle... syksyllä tulin uudellern raskaaksi mutta raskaus keskeytyi viikolla 14... tammikuussa uusi raskaus kun oli pakottava tarve saada lapsi. Ja ihana rakas poika syntyi ajallaan terveenä seuraavana syksynä. Elämä oli ihanaa, ainakin ulkopuolisten silmissö. Sisällä taistelin ja masennuin ja väsyin. Puoliso ei voinut ymmärtää miksi en ollut onneni huipulla kun vihdoin oli pieni vauva. En ymmärtänyt itsekään tilaani. Kaikki vain vyöryi ylitseni. Hoidin kyllä vauvaani ja rakastin mutta jotenkin sumun läpi. Erosimme puolisoni kanssa kun poikamme oli pari vuotias. Elämä lähti rullaamaan uutta arkea ja oli helpompaa kun ei ollut puolisoa arvostelemassa koko ajan. Kävin terapiassa 2 vuotta. Nykyään iloitsen ja nautin eskarilaiseni seurasta, välit exään kunnossa. Muistelen niitä alkuvuosia sumuisina aikoina mutta alkoi se aurinko jostain välistä porottamaan. Voimia ja jaksamisia ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani menetyksistäsi ja siitä, ettet saanut jakaa elämääsi Saran ja Roopen kanssa. Elämä onneksi kantaa, niin uskomattomalta kuin se ajoittain tuntuukin. Kiitos, kun kirjoitit.

      Poista
  3. Minäkin luin iltalehdestä tarinasi ja se kosketti minua paljon. Ihailen vahvuuttasi ja kykyä kirjoittaa sanoiksi tuo tuska. Neljä keskenmenoa kokeneena aivan samanlaiset tunteet ovat olleet minullakin. Juuri tuota menetettyä tulevaa surin kaikissa keskenmenoissa. Lopulta meitä auttoi IVF-hoidot. Huonolaatuiset munasolut johtivat minulla keskenmenoihin. Tulevaisuutta ajatellen voin suositella hoitoja ja tunnen muutaman naisen, jotka ovat yksin saaneet lapsen niiden avulla eivätkä ole päivääkään katuneet. Toivotan sinulle voimia, selviät kyllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen iloinen, että lääketiede pystyi teitä auttamaan. Kiitos toivon jakamisesta, sitä tarvitaan.

      Poista
  4. Voimia Hanna sinulle ❤ Itkin kun luin tarinasi tänään iltalehdestä. Samalla ajattelin kuinka uskomattoman upea ja
    ihana ihminen olet. Tarinasi oli niin lämminhenkisesti ja hienosti kerrottu, myös tuo yllä oleva kirjoituksesi.
    Lämmin kiitos sinulle. Annat lohdutusta tuhansille muille äideille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos sinulle. Jos voin antaa lohdutusta edes yhdelle, kannan tämän suruni keveämmin ja selkä suorassa.

      Poista
  5. Kiitos blogistasi. Luin iltalehden artikkelin, ja tarinasi todella samanlainen kuin itsellä. Nyt +30v ja yksin jatkan. Tuo tyuöpaikan vaihto ja yksityiselämästä puhumatta jättäminen on kanssa käynyt tutuksi. Helppo ihmisten sanoa, että puhuminen auttaa. Mutta joskus on vain helpompi olla joku muu kuin 5 kuolleen lapsen äiti ja jätetyksi tullut sen takia kun ei voi saada lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuinka tiedän tuon tunnemaailman. Suurin kipu eron suhteen nousee juuri viimeisen lauseesi sanoista; että en kelvannutkaan näin, en tällaisena joka olen. Kuinka kipeää se on itsellekin, että kehoni ei toimi kuin normaaleilla ihmisillä - ja että eron kautta se vielä konkretisoidaan julmasti. Erotessa myös tuntui kuin lapset olisivat kuolleet uudestaan, kuin kaikki mahdollisuudet perheeseen olisi varastettu vielä uudestaan. Rakkautta ja toivoa tulevaan, et ole yksin.

      Poista
  6. Voimia ja jaksamista sinulle Hanna ! Minua kosketti todella kovasti sinun kokemukset . Omasta kokemuksesta tuli 30 v , ja se oli kuin olisi tapahtunut hetki sitten . --- eikö henkilökunta ole oppinut mitään näissä vuosikymmenissä ? Kompurointia kompuroinnin jälkeen . koulutukseen pitäisi lisätä muutama tunti , miten kohdata äiti näissä tilanteissa. Huippu oli se , että minut vietiin synnytyksen jälkeen naistentautien osastolle, huoneeseen joista kolmelle oli tehty abortti ..... halusin kotiin hyvin nopeasti. ----- Nämä pienet eivät unohdu koskaan . ( meidän vauva ei ollut pieni , painoi 5600 g ja ultran arvio oli 3600 g...... ) Minut varmasti vietäisiin hoitoon , jos uskaltaisin kertoa , miten paljon olen käynyt haudalla , voimia hakemassa. Sieltä saan jotain sellaista , johon ei vieläkään löydy sanoja . Ihanasti kerroit ja sydämellä hoidit kaiken , --- niissä on sitä samaa ,jota myös itse tein. Jos haluat vaihtaa ajatuksia , voit ottaa yhteyttä . Sähköposti jota käytän on heinonenriitta@suomi24.fi tai puh 045 330 3944 . Kauniit muistot eivät ikinä kuole . Ja sydämissämme kuljetamme heitä aina mukana. lämpimin terveisin Riitta Heinonen Riihimäeltä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Riitta, olen pahoillani vauvasi menetyksestä - ja olen niin pahoillani, että rikottua tuossa hetkessä on täytynyt rikkoa vielä lisää. Se on surullista ja julmaa, ja niin kovin helposti väistettävissä. Eräs viisas kommentoija aikoinaan kirjoitti blogiini, kuinka hyvin pienellä inhimillisyydellä kokemuksesta olisi voinut saada vähemmän traumatisoivan. Valitettavasti inhimillisyyttä ei mikään koulutus voi opettaa. Toiset meistä kykenevät ihmisen kohtaamiseen, toiset pakenevat ammattinsa taakse suojatakseen itseään (niin kuin eräs hoitohenkilökuntaan kuuluva IL:n jutun kommenteissa kertoikin tekevänsä). Minulla on ollut suuri onni saada kohdata myös suuria ammattilaisia, jotka ovat tunteensa näyttäen kohdanneet minut särjetyn kaikella inhimillisyydellään; heihin palaan aina uudestaan. Toivon, että sinullakin on edes yksi tällainen kohtaaminen sydämessäsi.

      Aina ajoittain pysähdyn siihen ajatukseen, kuinka poikani ovat aina kuolleet - myös 30 vuoden kuluttua. Mietin, miltä suruni silloin näyttää, miltä tuntuu, missä muistuu mieleen. Ja nyt kun luen sinun sanojasi, tiedän, että suruni äitinä on aivan yhtä suuri vielä 30 vuoden kuluttua. Ehkä kenties harvemmin läsnä, mutta aina yhtä totta luo tullessaan.

      Kiitos todella paljon, että kirjoitit ja jaoit kokemuksesi. Rakkautta ja valoa sinulle.

      Poista
  7. Kiitos tarinastasi iltalehdessä. Tuska helpottaa jossain vaiheessa mutta aina toisten vastaavat tarinat lapsensa menettäneistä tuo kyyneleet silmiin ja oman menetetyn pienoisen mieleen ❤ Lapseni kuolemasta on kohta kolmekymmentä vuotta, Hän oli toisella vuodella nukahtaessaan syliini �� Mukanani Hän kulkee aina ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen niin pahoillani, että olet joutunut lapsestasi luopumaan. Rakkaus ja muistot eivät onneksi koskaan kuole <3 rakkaita ajatuksia sinulle ja pienellesi!

      Poista
  8. Minäkin luin tarinasi tänään. Kiitos! Se kosketti ❤️

    VastaaPoista
  9. Hei luin myös tekstisi iltalehdestä.. Minua kosketti tämä tarinasi niin. En toivo muuta kuin voimia sinulle ja haluan kertoa sinulle että Jeesus rakastaa sinua ja olet äärettömän tärkeä ihminen. Vain Jumala auttaa pääsemään yli tuommoista asioista ja yksi parhain juttu vielä taivaassa eräänä päivänä näät lapsesi kun sen aika on. Siunausta sinulle ihana nainen ja muistan sinua rukouksessa!

    VastaaPoista
  10. Voimia tarvitaan noissa tilanteissa. Itse olen menettänyt raskaus myrkytyksessä vauvan. Häntä ei edes ehditty kastaa. Pari vuotta sen jälkeen kuoli Hannele tyttömme liikenne onnettomuusess 7 vuotiaana. On ollut pakko vaan selvitä ja jaksaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani menetyksistäsi. Pakon edessä ihminen taipuu käsittämöttään voimaan - kun ei muu auta, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Toivon sinulle voimia ja toivoa jaksaa.

      Poista
  11. Tarinasi oli todella koskettava, pitkään aikaan en ole itkenyt näin paljon lehtijutusta. Oma tarinani on erilainen, mutta silti eläydyin vahvasti tarinaasi. Me yritimme lasta 7v, kunnes oli lopetettava. Suru ja tuska sellaisten lasten menettämisestä, joita ei koskaan tullut, on varmasti hyvin erilainen kuin sinun tuskasi, jonka syvyyttä en osaa edes kuvitella. Silti välissämme tulee aina olemaan se suru ja syntymättömien lastemme kaipuu, sekä inhimilliset pettymyksen, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet. Liittomme on hajoamassa nyt, niinkuin usein käy sitten kun kriisin aika on yhdessä kestetty, sitten kun alkaa toipua. Ymmärrän siis hyvin mitä teille tapahtui tai kuvittelen tapahtuneen oman liittonne kanssa. Ymmärrän myös omasta kokemuksesta, mitä on aloittaa uudelleen 34-vuotiaana. Keräsin itse itseni palasia siinä iässä vaikean eron jälkeen. Voin vain ihailla vahvuuttasi ja kykyäsi kulkea kaikesta huolimatta kiitollisuuden tietä, mikä on elämänmittainen oppitunti minullekin. Kaikkea hyvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pettymyksen, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet ovat varmasti hyvin samankaltaisia näissä suruissa. Luin Roopen kuoleman jälkeen lapsettomuuspoliklinikan tutkimusaulassa lapsettomuusopasta ja pystyin samaistumaan moniin kuvattuihin asioihin. Paljon on kyseessä tulevaisuuden menettäminen. Kaiken sen menettäminen, mikä on totta ympärillä ja suurimmalle osalle ihmisistä. Tuota kaikkea seuraa kuin elokuvasta; sivullisena katsomossa toivoen voivansa osallistua. Vanhemmuuden toiveiden rikkoutuminen särkee väistämättä miehen ja naisen väliltä jotain uskomattoman herkkää. En tiedä, voiko tuota säröä koskaan korjata - toiset vain kestävät sen kanssa.

      Olen pahoillani kokemastasi. Olen surullinen siitä, että et ole saanut kokea äitiyttä. Toivon, että jaksat silti kulkea kiitollisuuden tietä - tätä joka toisille on niin itsestäänselvä, mutta meille joillekin ajoittain niin kovin raskas. Valitaan kiitollisuus niinäkin päivinä, kun ei jaksaisi. Maksetaan velkaa itsellemme ja elämillemme - kaikesta kivusta huolimatta tämä on kaikki, mitä meillä on ja niin on hyvä.

      Poista
  12. "Moni äiti on sanonut minulle, ettei ikinä selviäisi lapsensa kuolemasta. Vastaan aina, että kyllä selviäisit. Ei siinä ole vaihtoehtoa. Tämä on yksi yleisimmistä mantroista, mitä elävien lasten äidit hokevat. Lause tarkoittaa varmasti hyvää, mutta on typerryttävä - en minä selviä, koska olen jotenkin valmiimpi ja vahvempi, selviän koska minulle ei annettu mitään muuta vaihtoehtoa. Niin tekevät kaikki muutkin äidit ja isät. Ja ne jotka eivät selviä, eivät ole täällä enää tarinaansa kertomassa".
    Kiitos em. kommentista! Tämä ei todella vaihtoehto. Ehkä minäkin selviän, tavalla tai toisella. Voimaa syksyysi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selviät. Selviät varmasti. Tyyli ei ratkaise, ainoastaan määränpää. Voimia sinullekin <3

      Poista
  13. Kiitos tarinasi jakamisesta Iltalehdessä. ❤️ T. Enkelipojan äiti (37+4)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 rakkaita ajatuksia sinulle ja pienelle pojallesi!

      Poista
  14. Vaikka edelleen en tunne sinua kasvotusten, on sinussa sitä jotain jota ihailen niin suuresti. Sinä olet yksi syy miksi aloin purkamaan suruani blogiin, sinä olet ensimmäinen kontakti vertaistukeen. Kiitos siitä <3 itkin silmät päästäni kuin luin iltalehden juttua.

    Terkuin edelleen se Keskostytön äiti, enkelitytön äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana sinä! On uskomatonta kuulla, jos olen voinut antaa jotain, joka on auttanut eteenpäin.

      Paljon onnea ja rakkautta teille. Toivon koko sydämestäni, että kaikki menee hyvin <3

      Poista
  15. Minä myös luin tarinasi tänään. Voimia, Hanna, ja osanottoni suureen suruun. <3

    Yt. Elina

    VastaaPoista
  16. Iltalehden tarinasta tulin tänne blogin puolelle ja yhdellä istumalla luin kokonaan. Ja itkin, vaikka itsellä on kolme lasta, nuoria aikuisia jo. Toivon kaikkea hyvää elämääsi, kaikkea paskaa oletkin saanut jo enemmän, kuin keskivertoihminen koko elämänsä aikana.

    VastaaPoista
  17. Saisinpa halata sinua. Halaisin lujasti ja pitäisin kiinni kädestä, vaikka kuinka oletkin täysin tuntematon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hämmästyn teidän upeiden ihmisten kohdalla joka kerta. Teidän suurten ihmisten, jotka kaikesta tuntemattomuudesta huolimatta jaatte aikaanne ja ajatuksianne, suuria sielujanne. Kiitos sinulle - en epäile hetkeäkään, ettetkö toimisi juuri noin ja se tuntuu uskomattoman lohduttavalta ja kauniilta <3

      Poista
  18. Hei Hanna! Tarinasi ja blogi-kirjoituksesi toivat suuresti lohtua❤️ Synnytin eilen 22.9 kohtuun rv 36 kuolleen tyttäremme. Voimia, halauksia ja siunausta sinulle! Terv. Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Elina.

      Olen uskomattoman pahoillani pienen tyttäresi kuolemasta. Uskomattoman pahoillani.

      Muistan ensimmäiset hetket Rasmuksen kuoleman jälkeen kristallinkirkkaana. Kaikki mitä silloin toivoin ja tarvitsin, oli jonkun sanomaan, lupaamaan ja vannomaan, että voin selvitä vielä - edes jotenkin. Pitelin Rasmusta kuolleena sylissäni ja vaikersin hoitajalle tuskaisena kysyen, miten ikinä voimme selvitä. Hoitaja katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi kaikella rakkaudellaan ja ihmisyydellään: "te selviätte kyllä." Nuo ovat olleet sanat, joihin olen palannut mustimpien hetkieni aikana. Vain kolme sanaa, mutta mikä voima nostaa ylös edes sen verran, että selviää seuraavaan hetkeen.

      Jos olen voinut antaa sinulle lohtua, edes hetkeksi, edes pieneksi häivähdykseksi, olen tehnyt enemmän kuin koskaan elämältäni uskalsin odottaa.

      Toivon sinulle voimaa, lohtua ja toivoa. Toivon, että jaksat. En voi luvata matkan olevan helppo, ei mitään sinne päinkään, mutta jaksa kulkea. Ei edes päivä kerrallaan, joskus vain henkäys kerrallaan, mutta se riittää. Lupaan, että vielä selviät. Anna surun ottaa sinut ja luovu sitten, kun sen aika on. Pieni rakas ainutlaatuinen tyttäresi ei tullut viemään vaan tuomaan, pidä tuo rakkaus sydämessäsi ja anna sen kantaa silloin kun on vaikeinta.

      Ajattelen pientä ihmeellistä tytärtäsi ja sinua. Toivon rakkautta ja toivoa koko sydämestäni. Alla on runo, josta bloginikin on nimensä saanut, se on ollut minun mantrani pimeydessä. Vielä koittaa valo, lupaan sen.

      "Älä pelkää pimeyttä,
      valo syttyy silloin.
      Ei tähtiäkään nähdä
      kuin pimeässä illoin.

      Myös musta silmäterä
      on iiriksessä sulla,
      vain pimeyden kautta
      voi valo esiin tulla.

      Älä pelkää pimeyttä,
      se on valon ehto.
      Älä pelkää pimeyttä,
      se on valon kehto."

      Erik Blomberg

      Poista
  19. Minä olen kahteen kertaan ollut vähällä menettää lapseni. Lapsen ollessa vastasyntynyt ja hänen ollessaan teini-ikäinen.

    Vastasyntyneen menettäminen tuntui ajatuksena paljon, paljon vaikeammalta kuin teinin menettäminen - todellakin.

    Tuolla "en ikinä selviäisi lapseni menettämisestä!" ihmiset tarkoittavat sitä, että rakastavat mielestään lapsiaan enemmän kuin muut. Nämä ihmiset ajattelevat, että lapsensa menettänyt ja siitä selvinnyt ihminen ei rakastanut tarpeeksi.

    Näinhän asia ei ole. Samaa sukua ovat kostofantasia-ajatukset, jos oma lapsi kuolisi väkivallan seurauksena. Nämä ihmiset kuvittelevat, että kävisivät tappamassa pahointekijän ja sellainen joka ei niin tee, ei rakastanut lastaan tarpeeksi. Ei sekään toisi lasta takaisin, itse joutuisi vain vankilaan tai pakkohoitoon. Paremmin elämä vapaalla ja avopalveluiden tuella jatkuu.

    Kauniit ajatukseni luoksesi tänä kuolleiden lasten muistopäivänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi. Olen tuon lauseen yhdistänyt samaan asiaan. Äidinrakkaus on siitä kummallinen käsite, että se ei ole itsestäänselvää kuin kokijalle itselleen - ja meillä äideillä tuntuu olevan jokin kumma ajatus siitä, että me rakastamme lapsiamme enemmän kuin muut rakastavat lapsiaan. Tämä on älyllisesti täysin epärehellinen ajatus siinä missä maailmaan mahtuu myös äitejä, jotka eivät lapsiaan rakasta - niin surullista kuin se onkin.

      Kun Rasmus oli teho-osastolla, kuoli viereiseltä paikalta pieni vauva. Muistan tuolloin ajatelleeni, kuinka ikinä itse selviäisin vastaavasta. Luulen, että pääsin lähelle kauhua tuolloin, ainakin lähemmäksi kuin ihminen, joka ei ole koskaan joutunut pelkäämään lapsensa kuolemaa (sen ollessa ilmeisen mahdollista). Tuo kauhukuvani oli kuitenkin vain kaunis esiajatus todellisuudesta, harhainen päiväuni kuvitellusta surusta. Ei suru rakkauden määrästä suhteudu vaan oman ainutlaatuisen lapsen menettämisestä - ja se on meille vanhemmille aina sama, jokainen meistä menettää juuri sen ainutlaatuisen ihmeellisen ihmisen, jota ei olisi ikinä maailmassa voinut olla olemassa ilman minua ja meitä.

      Kiitän erikseen myös siitä, että rehellisesti kirjoitit, kuinka vastasyntyneen menettäminen tuntui ajatuksena paljon vaikeammalta. Olen myös uskomattoman kiitollinen, että tarinassasi on sanat "vähällä menettää". Olen kiitollinen, että elämä voitti.

      Kiitos, että annoit aikaasi jakaaksesi ajatuksiasi - nämä antavat aina jotain, jolla kulkea jälleen eteenpäin.

      Poista
  20. Kiitos kun annat vaikealle, todella vaikealle, aiheelle kasvot. On tärkeää, että ihmiset tietävät enemmän.

    Meidän esikoisemme menehtyi kohtukuolemaan rv38 ja en ole koskaan ollut enää aivan ennallani, vaikka meitä onkin siunattu kahdella upealla lapsella tämän jälkeen ja olen heistä loputtoman kiitollinen, ja onnellinen kun saan heidän kanssaan olla. Mutta kun arki pysähtyy ja tulee hetki, jossa esikoinen tulee mieleen, niin mieli romahtaa. Tapahtuman jälkeen tuli pitkälti olo, että millään ei ole mitään väliä ja parempi tukahduttaa kaikki tunteet, siinä alaspäin osoittavassa vuoristoradassa tässä sitten ollaankin oltu mielen osalta.

    Olen myös yrittänyt tapahtumasta asti täyttää pääni muilla asioilla, että voisin välttää miettimästä asiaa ja se on ollut virhe. En kyllä toisaalta tunne, että asian loputon vatulointikaan veisi mihinkään, joten asia on itselle hyvin hankala. En ole sen jälkeen ollut ihminen, joka haluaisin olla, mutta ei se toki vain tämän tapahtuman syy ole.

    Tiedän vertaisryhmistä, että on ihmisiä, joilla on asiat paljon paljon huonommin, myös sinulla on asiat paljon huonommin ja vaativampi tilanne selviytyä. Asia ei vain unohdu ja siitä on vaikea päästää iri, katkeruus ja pelko jäävät elämään helposti, toivon että kaikki kohtalotoverit löytäisivät tavat niiden hallintaan ja elämän palapelin elvyttämiseen. Toivon sinulle mitä parasta selviytymistä ja kiitän vielä, että kerroit asiasta ja ylipäätään toivotan kaikkea hyvää tulevaisuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että kirjoitit. Elämänsä kipeimpien asioiden jakaminen julkisesti ei ollut helppo päätös, mutta nämä viestit antavat vain lisää syitä. Kiitän siitä, että kirjoitit ja kerrot tarinasi kertomisella olleen merkitystä.

      Esikoisen menettäminen jättää äitiyteen valtavan aukon, olen pahoillani, että et saanut esikoisesi kohdalla kokea tavanomaista äitiyttä. Äitiys tuskin koskaan palaa ennalleen, ei ainakaan sellaiseksi vaaleanpunaiseksi ja vain unelmia sisältäväksi. Olen iloinen, että olette saaneet sisaruksia esikoisellenne.

      Minulle kaiken kohtaaminen on ollut tie keveämpään oloon. Olen uppiniskaisesti kohdannut kaiken alusta saakka, yrittänyt olla kieltämättä mitään tunteita, käyttänyt sanoja kaiken purkamiseen. Ajattelen tunteita usein ystävinä, jotka poikkeavat kertomassa asiansa. Annan heidän myös aina lähteä. Kaikilla meillä on kuitenkin omat tapamme ja lapsen kuollessa jokainen niistä on vain paras mahdollinen arvaus toimivasta tavasta kohdata suuri suru. Toiset onnistuvat arvaamaan itselleen parhaat tavat heti, toisilla siihen menee aikaa. Anna itsellesi aikaa löytää ne keinot, jotka vievät sinua parhaiten eteenpäin. Vasta jälkikäteen on mahdollista arvioida onnistumistaan ja matka on pitkä.

      Toivon sinulle toivoa ja hyvää tulevaan.

      Poista
  21. Minun lapseni kuoli 24-vuotiaana. Suru on ihan sama, mutta minulla on muistoja. Olisin halunnut niitä paljon lisää, mutta kuitenkin... Rakkaus on ihan samanlainen huolimatta lapsen iästä. Joku vertainen sanoi surusta selviämisestä hyvin: humalasta selvitään, ei surusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani. Surussa lapsen kuolemasta on jotain uskomattoman universaalia, joka kestää ajalliset, kulttuuriset ja jopa uskonnolliset eroavaisuudet. Kaksi viikkoa tai 24 vuotta, kyseessä on silti oma ainutlaatuinen ja ihmeellinen lapsi. Olen onnellinen, että sait muistoja ainutlaatuisesta lapsestasi - kauniisiin muistoihin minäkin palaan ja rakkaudella niitä vaalin suruni hetkissäkin.

      Valoa ja rakkautta sinulle.

      Poista