tiistai 23. elokuuta 2016

Uusi normaali

Normaali on maailman liikkuvin ja joustavin käsite. Ihminen on olemassa suhteessa ympäröivään maailmaan ja sen ihmisiin. Vertaudumme ympäristöstämme ja peilaamme minuuttamme ympäröivään. Jokaisella meistä on oma normaalimme, se maailman tavallisin - se johon kaikki muu suhteutuu. Normaali kuitenkin elää, vaihtuu elämän mukana. Ihminen on valtavan sopeutuva, uusi normaali rakennetaan muuttuvien olosuhteiden myötä äärimmäisen nopeasti. On pakko, jos vanha normaali on kadonnut, varastettu ja sitten tuhottu. Siihen normaaliin ei voi palata, ei vaikka haluaisikin.

Ennen oli normaalia, että lapset syntyvät ja elävät. Nyt on normaalia, että lapset syntyvät ennenaikaisina, kuolleina, sairaina. Ja kuolevat. Toiset vastasyntyneinä, toiset taaperoina. Äitiensä syleissä, onnettomuuksissa, sairaaloissa. Yllättäen tai odotetusti. Minun normaalini on täynnä kauhua, joka ei enää kauhistuta. Minun elämässäni kauhu on normaalia. On normaalia, että osa lapsista kuolee. Joka päivä joku äiti hyvästelee lapsensa. Joka ikinen päivä. Elämä on täyttynyt peloista, hautakivistä, hautajaisista, kaiken peittävästä surusta. Uudessa normaalissa siivouskomerossa on hautakiven pesua varten ämpäri ja harja. Olohuoneen kaapissa monipuolinen arsenaali hautakynttilöitä. Minä mietin kukkia haudalle, juttelen hautakivelle, silittelen enkeliä sen päällä. Tässä maailmassa pelkään hysteerisesti, että olen liian vanha äidiksi, että emme ikinä saa lapsia - saati eläviä lapsia. "No mutta tehän olette nyt siinä alkuperäisessä suunnitelmassa", yksi ystäväni yritti lohduttaa pelkojani. Naimisiin keväällä 2016, lapsia sitten toivottavasti tämän jälkeen. Ei vain ole enää mitään alkuperäistä suunnitelmaa. En pysty peruuttamaan viime kesään ja pyyhkimään pois Rasmusta. Alkuperäiseen suunnitelmaan palaaminen vaatisi sen. Enää ei ole perusturvallisuutta, ajatusta siitä, että meille ei käy mitään pahaa, että elämä sujuu juuri niin kuin on ajatellut. Minä ja maailma olemme muuttuneet, kaikki vanha on hävinnyt.

En tule koskaan olemaan enää normaali, sillä normaalin rajat on määritelty uudelleen. Tulen olemaan uusi normaali maailmassa, jossa lapsia kuolee, maailmassa, jossa minunkin lapseni kuoli. En tule olemaan vanha minä, sillä maailma, jossa tapahduin on pysyvästi muuttunut. Sen hyväksyminen on tuonut valtavaa rauhaa; en enää etsi vanhaa minua itsestäni ja pidä sitä selviämisen merkkinä. Olen yrittänyt verrata oloani vanhaan, mutta se on turhaa. Olen luopunut siitä, että pidän mittatikkuna minuutta ennen joulukuun puoliväliä. Olin onnellinen odottava äiti, jonka maailman perusturvallisuutta ei oltu rikottu. Siihen minuuteen on turha haikailla takaisin. Rakennan minuuteni alusta, luon normaalin rajat uudestaan. Olen sekoitus vanhaa ja uutta, kokoan itseni näistä palasista, jotka syntyivät sieluni särkyessä 3.1.2016. Minä olen edelleen minä, mutta silti en mitään sinne päinkään. Olen palanen vanhaa ja toinen uutta. En näytäkään enää itseltäni. Kasvoni roikkuvat, hartiani ovat kasassa, ryhtini vain haalea muisto entisestä. Minä näytän surulta, minä olen suru, suru on minä.

Tässä uudessa normaalissa yksi vaikeimmista asioista on olla vanhempi ilman lasta. Palata takaisin siihen kahden aikuisen kotiin, elää elämää kuten mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Puolessa vuodessa tapahtui enemmän kuin milloinkaan aiemmin, mutta ulkoisesti näyttää kuin kaikki olisi ennallaan. Kokonaisesta elämästä muistuttaa enää valokuvat ikkunalaudoilla, taulu seinällä ja puulelu työpydän nurkalla. Äitinä ja isänä eläminen ilman elävää lasta on tympeää. Maailma on tympeä. Ankea ja harmaa. Meille annettiin kaikki ja vietiin kaikki. Identiteettikin. En minä ole äiti kovinkaan monen ihmisen silmissä, ulkopuolisten silmissä lainkaan. Ja vaikka minut armosta laskettaisiinkin äitien ryhmään, ei minulla ole puheenvuoroa keskusteluissa lapsista, äitiydestä ja vanhemmuudesta. Tämä lapsettomuus luo valtavaa ulkopuolisuutta: lapsiperheiden keskellä tuntuu aivan uudella tavalla ulkopuoliselta. Lapsikeskusteluissa me istumme hiljaa. En ole kyennyt sisällyttämään tätä normaaliini, en vielä. Viimeksi televisiosta pauhaava olympialaislähetys pelasti mielenterveyteni.

En ole vielä varma, kuka on tämä uusi minä ja mikä on tämä maailma, jossa tapahdun. Lapsen kuolema aiheuttaa valtavan eksistentiaalisen kriisin, jossa elämältä häviää tarkoitus ja suunta. Elämän merkitys katoaa rampauttaen minuuden. Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Mikä on tärkeää? Mikä on tämä maailma? "...tuntui siltä kuin maailma olisi käännetty nurin päin kuin pyykkinarulle ripustettu vaate. Kaikki oli samanmuotoista, samankokoista ja samanväristä kuin ennenkin, mutta siitä huolimatta täysin väärin." Oloani ja maailmaani erinomaisen tarkasti kuvaava lause osui silmääni Kate Mortonin romaanista Hylätty puutarha, jonka otin mukaani lomalukemiseksi. Tuttu maailma on väärinpäin, rikottu, väärä, mutta minulle nykyään normaali.

Tässä nykyisessä normaalissa maailmassani on aina yksi hautakivi, jonka alle on haudattu pala sydäntäni. Ja vaikka minä toivun, nousen ja normalisoidun, on tuo hautakivi osa minun maailmaani. Se on minun väärinpäin oleva puseroni, loppuelämäni ajan. Tässä nurinkuristen vaatteiden maailmassa voin jonain päivänä olla normaali, uusilla säännöillä. Siihen saakka järjestelen palasia kasaan ja hetki kerrallaan uusi minä rakentuu peilaten itseään tähän uuteen maailmanjärjestykseen, joka kaikessa absurdiudessaan on arkisen normaali.

lauantai 20. elokuuta 2016

Ikävän monet eri kasvot

Ikävällä on monet ja usein ennalta-arvaamattomat kasvot. Suru ja ikävä eivät tiukenna otettaan ilmiselvän kohdalla, pikemminkin yllättävät pienet asiat saattavat kasvaa hetkessä valtaviksi kyyneliksi ja puristavaksi ikäväksi, toisinaan taas haikeiksi hymyiksi. Rasmuksen elämä ei ollut vain kaksi viikkoa teho-osastolla, hänen tarinansa alkoi jo paljon aiemmin - ja ne muistot minua seuraavat.

Lounas intialaisessa ravintolassa on aina haikea. Samassa ravintolassa istuimme minä, tuleva isä ja mummo. Äitini vei meidät lounaalle raskausuutisten jälkeen. Olimme iloisia, mietimme, minkähänlainen vauva sieltä saapuisi. Unelmia ja toiveita, kuinka paljon rakkautta vain muutaman millin elämänalkua kohtaan. Eräs tietty bussipysäkki saa minut aina ajattelemaan Rasmusta. Kävelimme lääkärin luota juuri tuolle bussipysäkille. Kädessämme äitiyskortti ja ultrakuva: 7 mm sekä hurjasti takova sydän oli tervehtinyt meitä monitorista. Aurinko paistoi puiden oksien läpi, elokuinen perjantai oli lämmin. Peloistamme huolimatta raskaus jatkui kierukan poiston jälkeen, kaikki oli hyvin. Askeleet olivat keveät. Samalle bussipysäkille kävelimme muutamaa päivää ennen sairaalaan joutumistani, tuuli pakkasi lumen pysäkin kulmiin, harmaan hyinen maailma oli vaipunut uneen, heräisi taas keväällä - sitten, kun Rasmuksenkin pitäisi syntyä. Yksi tympeän arkinen bussipysäkki, mutta niin kovin paljon Rasmusta.

Näsinneulan näkeminen vie ajatukseni aina Rasmukseen. Olimme juhlimassa kihlajaisvuosipäiväämme ja puolisoni syntymäpäivää Näsinneulassa vain muutama päivä ennen sairaalaan joutumistani. Valtavaa tornia ei pääse pakoon. Se loistaa ympäri kaupunkia, pilkistää aina jonkin rakennuksen takaa, luo varjonsa puistoihin, tuijottaa järvien yli loputtomia metsiä. Minua se muistuttaa onnellisuudesta, perheestä, rakkaudesta - ja Rasmuksesta. Kirkkaana joulukuisena iltana kaupunki kylpi valoissaan allamme, me nautimme illasta, toisistamme, unelmistamme. Aivan kuin koko maailma olisi ollut jalkojemme juuressa, valmiina meitä varten. Rasmus oli sinä iltana rauhallinen, potkaisi muutaman kerran, mutta nukkui lopun aikaa. Mahani oli kasvanut jo kovasti, olin ostanut iltaa varten uudet vaatteet, jotka korostivat kauniisti pyöristynyttä vatsaani. Muistan olleeni vilpittömän onnellinen, sydäntä pakahduttavan onnellinen. Viikko tuosta illasta Rasmus syntyi. Niin pienessä voi maailma muuttua.

Vanhempieni koti on pelkkää Rasmusta. Pelkkää, kaikella muistuttavaa Rasmusta. Miten vanhat tavarat ja asiat voivatkaan nyt olla niin Rasmuksella kuorrutettuja? Vietimme siellä joulun, kävimme sairaalassa sieltä. Olimme vuodenvaihteenkin. Lähempänä sairaalaa, helpompi kulkea. Nukuimme vierashuoneessa, punavalkoisissa lakanoissa. Aivan kuin koko Rasmus olisi tapahtunut siellä. Sinne me menimme Rasmuksen kuoltuakin. Seinät sykkivät Rasmusta, ikkunoista valuva valo hohtaa pelkkää kaiken alleen peittävää Rasmusta. Joulua hieman pelkään. Lempijuhlani, joka on nyt niin Rasmus. Hän syntyi kuin joululahjaksi, eli juhlapyhät. Ehkä se onkin vain onni? Että hän on aina kanssamme jouluna?

Rasmus on niin kaikkialla, niin monissa asioissa. Rasmus tulee mieleeni sitruunoista, niitä himoitsin raskauteni ajan. Vesimeloneista, entinen lempiherkkuni, joka alkoi kuvottaa minua alkuraskaudesta enkä ole sitä sen koommin pystynyt syömään. Jääkaapissa tuijottavasta punajuuripurkista, erään alkuraskauden lauantain heräteostos. Brion lastenvaunut, sellaiset Rasmuksellakin piti olla. Miniluumutomaatit, joita ensin himoitsin, sitten inhosin. Pyykkien vieminen kuivaushuoneeseen on yksi iso Rasmus. Sellainen mukavan lämpöinen ja arkinen. Ajatus tulee aina tietyssä kohdassa portaita. Niillä portailla muistan tulleeni sinuiksi sen kanssa, että edessä on kotielämä - ja ajatus tuntui niiden portaiden jälkeen hyvältä ja turvalliselta.

Vielä nämä kaikki saattavat saada kyyneleet silmiini, toisinaan hymyn huulilleni, huonoina hetkinä maailman romahtamaan. Vaan kuinka ihanaa onkaan, että Rasmus on kaikkialla! Sillä en minä häntä halua unohtaa, haluan muistaa! Unohtamista minä pelkään. Sitä, ettei sitruunat muistuttaisikaan Rasmuksesta. Että bussipysäkit ja Rasmukset häviäisivät hiljalleen ajan vaativan tikityksen alle. Että bussipysäkistä tulisi pelkästään arkisen tympeä ilman yhtään Rasmusta. Se minua kauhistuttaa.

Sillä kaikessa armossaan aika on myös repivän armoton. Kulkee vaativasti eteenpäin kuljettaen minua hetki hetkeltä kauemmaksi. Surustani mutta myös Rasmuksestani.

perjantai 19. elokuuta 2016

Maailma varjon alla

Olen voinut viime aikoina rauhallisemmin. Suru Rasmuksen kuolemasta määrittää edelleen koko olemukseni, mutta ei enää niin vaativasti kuin aiemmin. Aivan kuin surusta olisi tullut hieman lempeämpi, pehmeämpi. Kuin suruni meren myrskyisät aallokot olisivat laantuneet tasaisemmaksi keinunnaksi, rajuksi, mutta jo jotenkin ennakoitavammaksi. Kontrolloitavammaksi. Aivan kuin hartioitani ei painaisi enää niin kovasti. Suru määrää edelleen, mutta minä tahdin.

Toki surun kanssa mikään ei ole niin yksiselittäistä ja suoraviivaista. Viime viikon lomamatkallamme olin kuin kuka tahansa suurkaupunkia kokeva turisti: tuijotin karttaani, ihailin taloja, tarkkailin ihmisiä. Kuitenkin matka tuntui niin kovin toissijaiselta. Meillä pitäisi olla kotona pieni vauva, meidän pitäisi elää vauva-arkea - ei matkustaa maailmalla ihmettelemässä sitä kaikkea, mitä miljoonat muutkin ennen ja jälkeen meidän. Banaalia, kaikille mahdollista. Askeleeni on jo reippaampi, mutta ajatukseni silti raskas: en minä tätä halua! En saatana halua! Mutta kun vaihtoehtoja ei ole, pysähdyn ottamaan kuvan, haistamaan levottoman kaupungin painostavaa hajua. Tuijotan patsasta, siltaa, mahtavia rakennuksia. Mikään ei kuitenkaan tunnu miltään. Ennen niin ihmeellinen ja hämmästyttävä maailma on menettänyt loisteensa. Ihmeellinen maailma, josta puuttuu se kaikista ihmeellisin. Mikä voisi olla ihmeellisempää kuin ihminen, jota ei ikinä voisi ollut olla olemassa ilman sinua? Miten mikään enää hämmästyttäisi? Hämmentävän kauniista maailmasta puuttuu entinen loiste ja säihke, jännitys ja syke. Matka ei hämmästytä, maailma ei yllätä - niin kuin ennen.

Loma luo myös illuusion paosta. Paetaan arkea, unohdetaan huolet - olemmehan lomalla! Minun huoleni eivät vain jää kotiin ja arkeen. Ne seuraavat minua minne ikinä menenkin. Surusta ei ole lomaa. Hieman naiivisti olin salaa elätellyt toiveita, että jollain maagisella tavalla Rasmuksen kuolema häviäisi valtiosta toiseen siirryttäessä. Että voisinkin hetkeksi paeta tätä kaikkea. Että unohtaisin lapseni kuolleen ja eläisin taas palavasti uusia hajuja, uusia ihmeitä - uutta ihmeellistä maata, kulttuuria. Että kaikki voisi olla hetken kuten ennen. Että lomalla pääsisi eroon huolista ja murheista, saisi rentoutua, palata kotiin iloisena ja levänneenä.

Rasmus on kuitenkin kuollut, olin minä missä tahansa. Se varjo matkaani varjostaa eikä mikään ole niin kirkasta kuin ennen. Siihen suhteutettuna matka oli kuitenkin sopiva. Olosuhteisiin nähden ihan mukava. Niin kuin elämäkin viime viikkoina. Valtavan varjon alla, himmeänä varjona entisestä, mutta ihan ok - ainakin hetkittäin.

perjantai 5. elokuuta 2016

40 vuotta

Suunnittelimme viime syksynä kaihtimia parvekkeellemme. Kaihdinmyyjä kävi tekemässä tarjouksenkin, mutta päädyimme odottamaan seuraavaan syksyyn - katsoisimme ensin yhden kesän vauvan kanssa, kuumeneeko parveke, kuinka paljon siellä tulisi edes nukutettua. Sovimme, että kaihdinmyyjä soittaa seuraavan vuoden elokuussa. Se elokuu oli tänään. Puhelin soi kesken työpäivän. Heitin ärtymykseni kiireen keskeyttämisestä sivuun ja vastasin puhelimeeni. Kaihdinmyyjä. Ärtymys palasi, enkä jaksanut sensuroida itseäni sen tarkemmin. "Meidän lapsi valitettavasti kuoli, joten tämä kaihdinasia ei ole meille nyt niin kovin aktiivinen." Linjan toiseen päähän ei laskeutunut tyypillistä vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan hiljainen, mutta vahva ääni vastasi rauhallisesti: "mä olen todella, todella pahoillani." Äänessä oli jotain pysäyttävää, joka aukesi heti seuraavassa lauseessa. "Meidänkin esikoinen on kuollut, mä tiedän miltä tuntuu." 40 vuotta sitten, mutta äänen kyyneleet olivat selvät, ikävä yhtäkkiä niin kovin läsnä. Sydämen haavat repesivät taas auki, minä tunnistin sen. Heti.

Toinen saman kokenut tietää todella, miltä tuntuu. Oman lapsen kuoleman aiheuttamassa surussa on jotain todella universaalia, joka kestää ajan ja kulttuurien väliset erot. Lapsen kuolema on järjenvastainen: ensin kuolevat isovanhemmat, sitten vanhemmat, joskus aikanaan lapset. Listan etupään järjestys voi muuttua, sen kestämme - mutta loppupäästä ei neuvotella, lapset viimeisinä. Sisäämme on ohjelmoitu tarve lisääntyä, tarve jatkaa sukuamme, geenejämme - ja tarve pitää lapsemme elossa. Kauhu tämän järjestyksen sivuuttamisesta on järjetön, olemassaolon rakennelmia syvästi järkyttävä. Lapsen kuollessa vanhempi ei menetä läheistään, hän menettää osan itseään - tätä lasta, tätä elämää, ei olisi voinut koskaan olla olemassa, ellei meitä olisi ollut. Hän oli, koska me olemme. Lapsen kuoleman jälkeinen suru on kenties juuri siitä syystä niin kovin yhdistävää. Sydän ei ole särkynyt, se on revitty rinnasta ulos ja heitetty maahan, eikä sydän koskaan enää ole sama. Ja vielä 40 vuoden päästä sattuu, ei ehkä kuin hetken - mutta se polttava kipu kerran maahan heitetyssä sydämessä, sen minä kuulin tänään puhelimen toisessa päässä.