On muka niin paljon tekemistä. Pitää juosta asemalta
toiselle, junasta toiseen, toimistolta toiselle. Niin kiire, että ei ole muka
aikaa pysähtyä. Ei ole muka aikaa odottaa seuraavaa junaa – mennä haudalle ja
pysähtyä sinne, mikä minun elämäni pysäyttänyt on. On aikaa kuunnella muita,
onnitella syntyneistä lapsista, mutta ei aikaa itselle ja omilleni. Ei edes
tänään, joka lapsilleni merkitty päivä on. Ei muka aikaa edes hetkeä, ei aikaa ostaa kynttilöitä, ei hiljentyä rauhassa.
Ja minä istun kyyneleet valuen junassa, joka kiitää
kiireestä toiseen, esityksestä ja presentaatiosta seuraavaan. Istun ja itken,
kun en edes yhtä hetkeä anna niille, jotka minun tärkeimmät ovat. On muka
tärkeämpää, on muka jotain merkityksellisempää. Ei minun paljoa heidän vuokseen
tarvitsisi, vain lyhyt hetki siellä ja täällä. Ja minun sydämeni särkyy, että en edes tänään heidän vuokseen pysähtynyt.
Sorrun siinä samassa siihen, mihin koko ympäristö kaikella
voimallaan. Siihen, jossa joku sanoo, että ei se ole niin mustavalkoista, että
kaikilla omat murheensa, jotka olisi syytä ymmärtää. Siihen, jossa ”kamalinta
mitä voi tapahtua on oman lapsen kuolema” tarkoittaa juuri sitä. Omaa lasta.
Vain ja ainoastaan omaa lasta. Puhuvat itsestään. Vain ja ainoastaan itsestään.
Siihen, jossa elämäni rohkeimmaksi teoksi kerron jonkin tilanteeseen sopivan ja
kaikkia hyväksyttävästi voimaannuttavan tarinan rohkeudesta tehdä hienoja
valintoja, jotka lopulta johtivat onnistumisiin. Per aspera ad astra ja kaikki
hymyilevät tyytyväisesti nyökkäillen. Ja minun mieleni huutaa huutamistaan,
ilkkuu banaalille tarinalle. Sillä mikään ei koskaan ole ollut rohkeampaa kuin
antaa lapselleni lupa mennä. Sillä mikään ei koskaan ole vaatinut yhtä paljon
voimaa. Sanoa maailman tärkeimmälle, että enää ei tarvitse – ei äidin eikä isin
vuoksi. Sanoa lääkärille, että lapseni saa nyt kuolla, että kaikki on jo tehty.
Ja pitää sitten pientä ihmettä sylissään, lähellä sydäntä hiljaa heijaten ja
kuolemalle koko elämänsä luovuttaen.
Sen minä haluaisin kertoa vaan vain harvalle voin – saati
enää edes haluan. Käsieni sormissa ne ihmiset. En minä surulleni enää tilaa tarvitse vaan itselleni. Sille
kuka minä olen. Että saisin olla muutakin kuin vain viimeiset kaksi vuotta
elämästäni – siivottu versio, jossa on aika ennen ja jälkeen ilman mitään
niiden välissä. Sillä minä olen ihminen, jonka elämän rohkein teko on ollut
kantaa lapsensa kuolemaan enkä minä sille mitään voi enkä sitä taakakseni halua
laskettavan, en synnikseni. En halua alleviivata, mutta en piilottaakaan. Tämä
olen minä. Kuinka toivoisin, että arpeni hyväksyttäisiin. Että joku piirtäisi
sormellaan niiden rajoja, kauniiksi niitä kutsuen. Vain todeten, vain hyväksyen
ja sitten eteenpäin jatkaen. Toteaisi, mutta antaisi sitten olla. Ei pelkäisi
arpiani vaan rakastaisi niitäkin, painaisi sormensa niihin ja sanoisi ”nämä
ovat hienot arvet, anna niiden olla, minäkin annan."
Vaan enhän minä itsekään. Kiirehdin kiireestä toiseen unohtaen,
että joskus minäkin saisin pysähtyä ja kuljettaa sormiani arpieni rajoilla
muistaen, kuinka kauniimpaa kuin arpeni ovat niiden aiheuttajat. Kuinka
ihmeellisen hienoa on olla Rasmukseni ja Roopeni äiti. Mikä etuoikeus, kunnia
ja ilo.
______________________________________________
Kirjoitin tämän junassa. Itketti kovasti, päätäkin alkoi jo särkeä, en julkaissut
tekstiä vaan painoin lopulta tietokoneen kannen kiinni. Tuijotin pitkän aikaa ulos ikkunasta mitään kyyneliltäni näkemättä. Pitkästä aikaa ellei jopa ensimmäistä kertaa koko
vuonna itketti niin, että kyynelille ei ollut loppua, rajaa eikä määrää.
Kaivoin epätoivoisesti laukustani nenäliinaa, kun tunsin jonkun pysähtyneen
viereeni. Samassa vaunussa istunut mies seisoi vieressäni syvälle silmiini
katsoen. Hän otti käteni käteensä, painoi käteni suuren kämmenensä sisään. "Kaikki vielä järjestyy, elämä voittaa", hän sanoi hiljaa. Syvensi sitten katsettaan, puristi kättäni lujempaa.
”Kanna ylpeydellä tuskasi, kanna ylpeydellä surusi – älä häpeä, se
tekee sinusta juuri sinut.”
