perjantai 19. toukokuuta 2017

Roopelle

Tänään sinun kuolemastasi on tasan neljä kuukautta. Neljä hirmuisen vaikeaa ja pitkää kuukautta. Sinun mukanasi kuoli niin valtavan paljon, sinä merkitsit niin paljon. Sinä olit toivo, joka varastettiin meiltä. Sinun kuolemasi myötä särkyi niin surullisen paljon. Vaan tiedänhän sen, et sinä sen vuoksi tullut, et särkeäksesi. Haluan ajatella, että sinä tulit tuomaan toivoa, uskon siitä, että synkinkin suru väistyy. En aina jaksa ajatella vielä niin - mutta jonain päivänä, jonain päivänä tiedän sen sydämessäni, siellä missä on sinun paikkasi.

Minun on ikävä sinua. Sitä poikaa, joksi sinä olit tulossa. Sitä elämää, jota en saanutkaan. Toisessa elämässä tänään olisi alkanut äitiysloma - toisessa elämässä me olisimme onnellisia, sinusta, sinun kanssasi, sinun vuoksesi. Voi kuinka erilainen kesä meillä olisikaan edessä. Kuinka erilainen elämä.

Vaan näin elämä vei. Et saanutkaan tulla, et jäädä, et kasvaa sinuksi. Se on meidän taakkamme, ei sinun. Sinä pieni ihmeeni, sinä olit kaikki ja samalla vain hipaisu sielussani. Kevyt kosketus, joka jätti jälkeensä kokonaisen elämän painon. Kuinka paljon surua voi niin pienessä ja kauniissa paketissa tullakaan.

Minä kaipaan sinua. Kaipaan kaikkea, minkä olisit mukanasi tuonut. Haluan olla kiitollinen sinusta, olenkin. Vielä en onnistu kovin hyvin, mutta näytä sinä minulle tie. Ohjaa sinä minua kohti toivoa. Toteuta rakas lahjaasi, ole valona.

Minä rakastan sinua.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Hyvää äitienpäivää

Hyvää äitienpäivää kaikille niille, joille äitiys ei ole itsestäänselvyys. Kaikille niille, joiden äitiyteen kuuluu myös mittaamatonta surua, lohdutonta ikävää ja epätoivoista kaipausta. Hyvää äitienpäivää kaikille niille, jotka eivät mahdu lehtien otsikoiden määritelmään äitiydestä. Kaikille niille, joille toisen raskas arki olisi suuri siunaus. Hyvää äitienpäivää niille, joille sitä ei kukin ja aamiaisin toivoteta. Erilaista, vaan yhtä arvokasta - äitiys kaikissa muodoissaan.

torstai 4. toukokuuta 2017

Kevät ja kyyneleet

Viimeiset kaksi päivää on särkenyt päätä. Toivon, että liiallinen Excelien pyörittäminen on väsyttänyt silmät, mutta samalla pelkään, että kevät tekee jälleen tuhojaan. Viime toukokuu meni totaalisessa ja päänsärkyisessä sumussa. Päätä särki aamusta iltaan niin paljon, että ajatuskin saa sävähtämään. Jos tämä aurinko ja horroksesta heräävä maailma näyttävätkin jälleen suruni todellisen luonteen, haavojen syvyyden ja vielä punottavat arvet? Mitä jos vihertyvä luonto ja vielä viime vuottakin surkeampi äitienpäivä aloittaa jälleen uuden sukelluksen syvälle surun arvaamattomaan maailmaan? En jaksaisi. En millään. En päänsärkyä, en surua, en näitä iloisia ihmisiä. Eikö tämä jo viime vuonna käyty läpi? Eikö tänä vuonna pitänytkin olla helpompaa? Tänään on itkettänyt, ihan kamalasti. Pesin meikitkin töiden jälkeen, eyelinerin kanssa on niin suttuista itkeä. Hautauduin sohvalle ja huusin suruani yksinäisille seinille. Päänsärky tietenkin sen kuin pahenee. Turvonneista silmistä voi sentään syyttää allergiaa. Jotain hyötyä tästä typerästä vuodenajasta.

Kevät, kyyneleet ja syvenevä suru, mikä iloisen aurinkoinen yhdistelmä - jo toistamiseen.