lauantai 22. syyskuuta 2018

Loogisen päättelyn virhe

Onneksi kuolivat niin pieninä, on moni sanonut. Että vaikeampaa olisi ollut myöhemmin. Että vaikeampaa on niillä, jotka vanhemman lapsensa ovat menettäneet. Että suru suurempi. Että tuska kauheampi. Ei isäni kohdalla vain. Ei kukaan ole sanonut; onneksi isäsi kuoli sinun ollessa 25-vuotias. Että olisi ollut kauheampaa myöhemmin. Vielä pahempaa kymmenen vuotta eteenpäin. Että ajattelehan, kuinka hirveää suru olisi, jos isäsi olisi ehtinyt saattaa sinut alttarille, nähdä lapsenlapsensa, olla tukena elämän suurissa suruissa. Kauheampaa se olisi ollut, jos yhteistä aikaa olisi ollut enemmän, aikaa kulkea rinnakkain, aikaa rakastaa. Ei kukaan sano, ei tule sanomaan. Mutta lapseni ovat onneksi. Onneksi kuolleita pieninä. Surukin sitten pienempi ja niin paljon helpompi.

Vaan ei ole. "Menetimme yhtä paljon, minä sain vain niin paljon enemmän", sanoi vanhemman lapsensa menettänyt äiti. Hän joka tietää pillimehut ja hassut sanat. Lempilelut ja unisadut - mutta myös surun määrän, sen painostavan painon. Kuinka paljon mielummin surisin muistoja kuin menetettyä tulevaa. Kuinka haluaisin tietää, miten sanovat äiti. Kuinka minua uhmaisivat, veisivät hermoni äärirajoilleen. Kuinka nukkumattomien öiden jälkeen lämmin poski poskea vasten veisi pois kaiken kiukun. Kuinka haluaisin tietää, mitä heistä olisi tullut. Olisivatko onnistuneet, missä epäonnistuneet, milloin itkeneet, mistä nauraneet. Mikä olisi heidät särkenyt, mikä jälleen ehjäksi luonut. Kunpa tietäisin, miten olisivat minusta irrottautuneet, lähteneet kulkemaan omia polkujaan minä elämän järjestyksessä jälkeen jääden, voimattomana parasta toivoen, pahinta peläten, mutta aina rakastaen.

Ja kuinka kiitollinen olen edes kahdesta viikosta. Antaisin jäseniäni edes hetkestä lisää, päivästäkin, tunnista. Kun tietäisin edes jotain, voisin nojautua ystäviäni kohti ja sanoa: "muistatteko kun Rasmus aina?" Ja kaikki nauraisivat muistaessaan, kertoisivat omia muistojaan. Kerrattaisiin hassut sanat, lempileikit. Olisi muistoja, valokuvia, lukemattomia hetkiä. Kunpa voisinkin palata valokuviin ja muistoihini, kunpa olisi mihin palata - niin kuin isäni kohdalla. Tietää, mistä ruoasta piti, miten nauru nousi hetkessä ylös, silmät siristyivät ja lopulta kyyneleet valuivat kaikesta nauramisesta. Kuinka meni lopulta kippuraan silmiänsä pyyhkien ääni naurusta käheänä. Kunpa tietäisin, en vain arvaisi.

Jos tietäisit, että lapsesi tulisi kuolemaan väistämättömästi ennen sinua - kuinka kauan valitsisit viettää hänen kanssaan? Vuoden, viisi vuotta, viisitoista vuotta? Empimättä ja välittömästi on jokainen vanhempi vastannut viimeisen vastauksen. Olkoon se ratkaisu loogisen päättelyn virheeseen, sillä en minäkään muuta vastaisi.

Ja sinä joka luulet muuta, katso itseäsi peilistä ja kysy, kysy rehellisesti ja raadollisesti: näinkö vähän todella rakastan, näinkö vähän minulle merkitsevät että pois antaisin, jotta suruni ei suurempi olisi?

Käännä sitten kehäsi ja tee päätelmäsi uudelleen. Katso hiljaa saamaasi ja sulkeudu kiitollisena onneesi. Että näin paljon, näin paljon kuitenkin - vaikka huominen viimeinen olisikin.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Vuosi

Jälleen yksi vuosipäivä. Vuosi sitten muutin tähän kaupunkiin. Vuosi sitten ajoimme äitini kanssa uuden kotitaloni porttikongista sisään. Pihalla seisoivat ystäväni puolisoineen, yksi ystävä valtavan "Tervetuloa kotiin" -kyltin kanssa. Toiset ystävät olivat edellisenä iltana tulleet pakkaamaan kotini, kotimme. Laittamaan punaisiin laatikoihin kaiken yhdessä rakennetun. Rakastamani koti oli autio, rakkaudeton, sieluton. Tuo rakastamamme ihana koti hetkessä vain pelkkiä seiniä ja kaikuja menneisyydestä. Näin välähdyksinä kaiken tapahtuneen, arjen polttavan rakkauden, juhlan helkkyvät äänet, surumme tummuuden. Ensimmäiset hetkemme tuossa kodissa - ja tuon viimeisen aamun surulliset yhteiset hetket, vain me kaksi ja koko historiamme välissämme. Silmissäni välähteli kaikki mennyt, mutta myös kaikki tuleva, joka kohdaltamme menetettiin. Me kerran niin umpirakastuneet, onnelliset - ja yhtäkkiä vain minä suruni yksinäisyydessä.

Sen vuoksi nuo ystävät ja heidän vierellään seisovat puolisot tuntuivat niin uskomattoman tärkeiltä. Että en olekaan aivan yksin. Että minulla on elämässäni suojaverkko, jonka varaan saan jälleen pudota. Ja niin he purkivat autot, kantoivat tavarat sisään, asettelivat kaappeihin. Äitini puolisoineen vei minut huonekalukaupoille, ostivat kaiken tarvittavan, kantoivat sisään uuteen kotiini. Sillä aikaa punaiset laatikot olivat tyhjentyneet, tavarat löytäneet paikkansa. Seisoin hämmentyneenä kaiken keskellä, silmät kyynelissä ympärilleni katsellen. Yksi oli purkanut koruni juuri oikeaan paikkaan, toinen asetellut juomalasit juuri oikein päin. Seuraavana iltana kaikki oli valmista. 48 tuntia pakkaamisen aloittamisesta vanhassa kodissani uusi kotini näytti siltä kuin olisin asunut siellä aina. Äitini oli silittänyt verhotkin ja ripustanut paikoilleen. Istuin loputtoman väsyneenä sohvallani, tuijotin vain eteeni. Tämä olisi nyt elämäni. Tämä on nyt elämäni.

En saata uskoa, että tuosta hetkestä on jo vuosi. Kokonainen vuosi. En muista menneestä vuodesta juurikaan. Muistan tuskan, selviämisen pakon, hädän ja kyyneleet. Muistan myös vapauden riemun syysauringon noustessa meren takaa värjäten kaupungin siluetin tulimereksi. Muistan tanssiaskeleeni lumihiutaleiden leijaillessa, onnen kaupungin lakkaamattomasta sykkeestä. Muistan pakkasen purevuuden, mereltä nousevan jäisen tuulen - ja sen kuinka kyyneleet jäätyvät poskille. Muistan itkeneeni lukemattomia kertoja julkisesti, vähät välittämättä kenestäkään muusta ympärilläni. Olen myös nauranut ja tanssinut, syleillyt elämää kauniimmin kuin koskaan aiemmin. Olen elänyt, täysin hetkissä vähät välittämättä huomisesta. Se on ollut vapauttavaa, rajoja rikkovaa, sopimatonta - ja juuri siksi niin valtavan tärkeää.

Vaikka muistikuvani ovatkin katkonaisia, osittaisia ja vielä jäsentymättömiä, olen oppinut vuodessa enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikista tärkeimpänä olen oppinut, näyttänyt ja elänyt toteen elämän vahvimman totuuden.

Ihmisen on mahdollista selvitä mistä vain.