Varovaisesti kevään rinnalla on kulkenut hiljainen, mutta alati vahvistuva tunne siitä, että jotain on tapahtunut. Että jokin vielä määrittämätön askel on otettu, että Jotain Merkittävää on tapahtunut. On parempi olo. On tasaisempi olo. On helpompi olla. On tavallinen olo. Jokainen päivä ei ole enää pelottava seikkailu, arvaamaton vuoristorata. Arki kulkee uomillaan enemmän kuin tavanomaisesti. Pitkiä päiviä töissä, paljon ystäviä ja läheisiä, museoita, kävelyitä, lounaita - lauantaisaunoja, sunnuntaipäivällisiä, kaukaa tulleita ystäviä, tapaamisia uuden kaupungin vilkkaudessa. Uuden elämän uusia arkisia kuvioita ilman suurempaa selviämistä, ilman taisteluita tai kauhuja.
Päivät ovat asettuneet uomiinsa ja kotikin tuntuu seitsemän pitkän kuukauden jälkeen oikeasti kodilta. Ensimmäisen kerran tunne valtasi minut pidemmän työmatkan jälkeen kotiin palatessani helmikuussa. Istuin lentokentällä taksiin ja sanoin kuljettajalle: "mennään kotiin." Ei tunne silloin vielä kauaa kestänyt, mutta kävi ilmoittamassa olemassaolostaan. Nyt tämä pieni kotini kaupungin kattojen yllä alkaa muodostua turvasatamaksi, siksi paikaksi, jonne on aina hyvä tulla. Kotiutuminen on ollut vaikeaa. Loppusyksystä jouduin muuttamaan pois ensimmäisestä asunnostani ja olin kuukauden verran koditon. Nykyiseen kotiini pääsin muuttamaan aivan vuoden lopussa ja pienin askelin olen oppinut hyväksymään tämän kodikseni, rakastamaan näitä pieniä neliöitä ja muuttunutta ajatusta kodista. Ei tullutkaan uutta omakotitaloa, tulikin tämä pieni vuokrakoti. Taistelin vastaan pitkään. Huusin mielessäni ei jokaiselle, joka kehtasi kehua kotiani. En minä tätä halua, minä haluan yhdessä rakennetun omakotitaloni tai sen rakkaudella suunnitellun uuden rivitalon, ison aikuisten kodin niin kuin kaikilla muillakin ympärillä, en tätä pientä opiskelija-asuntoa. Tunnen jo itseni niin hyvin, että annoin itselleni luvan kiukutella. Vastaantaistelemisen ja kiukuttelun jälkeen tiedän lopulta tulevan hyväksynnän - minun pitää vain niin kovin vahvasti saada tuntea kaikki ennen kuin asettuvat uomiinsa.
Se minut on tähän hetkeen kuljettanut. Kohtaaminen ja tunteminen. Kutsun metodiani umpikohtaamiseksi. Kohtaan kovapäisesti ja päättäväisesti kaiken eteen tulevan. Kaikki tilanteet, kaikki tunteet. Luoja välillä on ollut vaikeaa. Vaikeaa, lohdutonta ja epätoivoista, mutta kuinka vaikea taistelu vie lopulta eteenpäin. Olen mennyt tuskaani päin lujaa, välillä kaiken jaksamisen kustannuksella. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut aivan varma, että en enää jaksa. Että minulla ei ole enää voimaa jaksaa huomiseen, ei seuraavaan hetkeen, ei parempaan päivään. Olen itkenyt, olen huutanut, olen kironnut, maannut paikallani apaattisena ja itkenyt lisää. Vaan tässä minä seison. Tänään todella seison. En ole enää polvillani, en ryömi eteenpäin. Minä seison, vielä hauraana ja heikkona, mutta seison. En kuvittele matkani olevan kuin vasta alussa, mutta tässä alussa minä seison jo jaloillani. Jotain Merkittävää on tapahtunut.
En voi suositella umpikohtaamisen metodiani kaikille. Minulle se on kuitenkin ollut ainoa oikea tapa kulkea eteenpäin. Minua ajaa kaikkea kipua enemmän eteenpäin uteliaisuus. Uteliaisuus elämää kohtaan, tätä omaani kohtaan. Kieltämisen sijaan haluan tuntea, kohtaamattomuuden sijaan kohdata. Haluan tietää, mitä tämä kaikki tarkoittaa minuudelleni. Haluan kokea sen elämän, jota en pyytänyt koskaan saada elää, mutta jonka minä toiveistani huolimatta sain. En halua vältellä, haluan nähdä. En halua väistää, haluan olla osa kohtaloani. En halua antaa kaiken tapahtuneen määrittää minua, haluan määritellä uuden minuuteni itse. Haluan nähdä kaiken sen, mitä kaikki tapahtunut tarkoittaa. Se ei ole helppoa, ei mitään sinne päinkään, mutta sen minä silti valitsen. Minun pienet rakkaat poikani eivät syntyneet viedäkseen vaan antaakseen - aivan kuin jokainen niistäkin lapsista, jotka saavat etuoikeuden elää. Minun pienten ihmeellisten poikieni elämät menettäisivät merkityksensä ja saisivat irvokkaan muiston, jos minä en selviäisi. Sen vuoksi minä umpikohtaan. Uppiniskaisesti taistelen tietäni eteenpäin tunteiden ja ajatusten viidakossa.
Viimeinen puoli vuotta on ollut vaikea. Sopeutuminen totaalisen uuteen elämään koko lähiympäristön jatkaessa eteenpäin normaalilla perhe-elämämallilla on ollut uskomattoman raskasta. Pitkään minusta tuntui, että olen vain retkellä. Että olen vain hetken pois kotoa ja pian palaan takaisin kotiin. Palaisin takaisin puolisoni luo, yrittäisimme sisarusta Rasmukselle ja Roopelle, rakentaisimme haavailemamme omakotitalon. Eläisimme sitä elämää, jota kaikki muutkin. Yhteisiä perhehetkiä ystävien kanssa, yhteisiä äitiyden ja vanhemmuuden kokemuksen jakamisia, kaverikuvia parhaiden ystävien lasten kanssa. Arkista kiirettä, päiväkodin aloittamisia, perhelomia. Tältä retkeltä minä en kuitenkaan palaa. Tämä on retki sanan kaikessa merkityksessä, mutta kotiinpaluuta menneeseen ei ole. Tuskin palaan enää koskaan - ei ole enää mitään, minne palata. Jouduin lähtemään retkelleni yksin, selässäni vain muistoni, rinnassa särjetty sydämeni.
Vaan siitä samasta ajatuksesta kumpuaa tänään voimani. Minua ei pelastanut mikään eikä kukaan - ei uusi suhde, ei elävä lapsi. Minä itse pelastin itseni. Yksin, itse, itseäni armahtaen ja rakastaen. Minä olen kulkenut matkani yksin, matkustanut kauas sisääni, kauas kotoani. Välillä itseäni hiuksista eteenpäin repien, välillä tanssiaskeleita ottaen. Olen säälinyt, sättinyt, soimannut. Olen syyttänyt, anellut, voivotellut. Mutta olen myös kehunut, vaalinut ja armahtanut. Rakastanut, hoivannut, hellinyt. Antanut armoa paljon särjetylle, rakkautta sille, joka sitä selvitäkseen tarvitsee. Minulle itselleni. Pidän itsestäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kaiken epätäydellisyyden, päättämättömyyden ja päämäärättömyydenkin keskellä pidän itsestäni valtavan paljon. Olen ylpeä itsestäni. Olen kulkenut pitkän matkan ollen kuitenkin vasta tieni alussa. Olen heikko, mutta vahvempi kuin ikinä. Olen hauras, mutta ehjempi kuin koskaan. Olen sekaisin, mutta selväjärkisempi kuin ikinä kuvittelin voivani olla.
Kai uskallan sen jo kirjoittaakin; puhdas selviäminen on vihdoin ohitse. Tähän saakka kaikki on ollut selviämistä. Jokainen päivä, jokainen tunne, kaikki ajatukset, koko elämä. Pelkkää raivokasta selviämistä päivästä ja hetkestä toiseen. Enää ei tarvitse vain selvitä, varovaisesti on elämisen vuoro. Ja kuinka haluankaan elää! Elää tätä minun elämääni Rasmuksen ja Roopen äitinä, naisena, ystävänä, tätinä, kummitätinä, siskona, kollegana, tyttärenä. Uuden edessä jälleen uteliaana, valmiina elämään.
