Pahinta on hiljaisuus

Olo on ollut viime aikoina yksinäinen. Suru on asettunut tiukasti taloksi, tulee asumaan kanssamme vielä pitkään. Monesti puhutaan, kuinka ensimmäinen vuosi on vaikein - meillä takana on juuri ja juuri neljännes siitä. En usko, että tämä suru vuodenkaan jälkeen mihinkään kadonnut on, muuttanut muotoaan vain, kenties. Tai sitten asuu meillä aivan yhtä tiukasti kuin tänään, mene ja tiedä. Olemme edelleen alkukuopissa surumme kanssa, asettelemme sitä normalisoituvan arjen osaksi. Me tarvitsemme apua edelleen, tämä asia on meille tuore edelleen. Meillä tulee olemaan vaikeaa vielä pitkään.

Minulle on todella tärkeä puhua Rasmuksesta. Haluan puhua monista muistakin asioista, mutta myös Rasmuksesta, etenkin Rasmuksesta. Rasmuksesta ja tästä surusta. Uskon, että moni ei halua nostaa asiaa keskusteluun olettaen, että Rasmuksesta puhuminen tekisi minut surulliseksi. Ei tee, ikinä. Päinvastoin. Suru on erottamaton osa minua, se on läsnä aina: suru on minä, minä olen suru. Vaikka nauran, hengitän samalla surua ulos ja sisään. Suru on läsnä jokaisessa hymyssänikin. Tällä hetkellä olen täysin suruni summa. Rasmuksesta puhuminen helpottaa suruani, ei suinkaan tee siitä raskaampaa. Tämä kaikki on niin kokonaisvaltaista, että mikään ei työnnä sivuun Rasmusta ja surua. Moni varmasti ajattelee, että muista asioista puhuminen saa ajatukseni pois surusta. Ei saa, enkä sitä toisaalta kaipaakaan. Hiljaisuus on kaikista pahinta, painaa hartiani alas, saa surun tuntumaan vielä painavammalta. Aivan kuin Rasmusta ei olisi koskaan ollutkaan, tunnen silloin. Rasmus on esikoiseni, minun pieni rakas minimieheni, yhtä kaunis osa elämääni kuin elävä lapsi vanhemmilleen. Harmi, että en saanut elää hänen kanssaan pidempään, mutta jo hänen nimensä toistaminen saa tämän surunkin keskellä sydämeni hymyilemään.

Olen yrittänyt puhua Rasmuksesta normaalisti, ehkä avata hieman keskustelua. Huonolla tuloksella. Monesti Rasmuksesta puhuminen jättää seurueeseen vain hieman vaivaantuneen tunteen, eikä keskustelu jatku aiheen ympärillä. Ymmärrän minä sen. Ymmärrän, että kuollut lapsi on hieman vaikea käsite. Ymmärrän, että lapsen kuolemaa surevan kohtaaminen on varmasti vaikeaa, ei tiedä, mitä sanoa tai tehdä. Yhtä lailla tämä kuitenkin on uutta ja vaikeaa minullekin. En minäkään tiedä, mitä tehdä tai miten toimia. Ei minua ole valmistettu tähän yhtään paremmin kuin ketään muutakaan. Olen aivan yhtä ulapalla kuin muutkin. En minä ole ollut tähän valmis, ei minulla ole yhtä ainoatakaan selviytymismallia valmiina - aalto ja henkäys kerrallaan yritän vain luovia eteenpäin toivoen, että teen jotain oikein. En olisi ikinä halunnut oppia näin paljon, joutua hakemaan sisältäni jokaista voiman ripettä. Vaan tässä ollaan, uuden edessä todella hämmentyneinä - aivan kuten ihmiset ympärillämmekin.

Olen edelleen todella hauras, todella heikko. Minulla ei ole normaaleita sosiaalisia keinoja, voimavarani ovat olemattomat. Haluaisin olla yhteydessä rakkaisiin ihmisiin, mutta monesti huomaan, että päivä on taas kulunut. Olen ollut huono aloittamaan keskustelua ajatuksistani, en vain löydä sanoja. Sanoja riittää, kunhan vain saisi aloitettua. Minun suruni tämä on, minä siitä vastuussa olen - siitä puhumisesta myös. Olen kuitenkin niin heikko, etten saa aina sanottua niitä ensimmäisiä sanoja. En haluaisi kuitenkaan tulla kohdatuksi pelkästään surunikaan kautta. Kaipaisin valtavasti normaaleita kohtaamisia, joissa Rasmus saisi olla kuolleena pienenä poikana mukana normaalisti. Että olisi tilaa puhua kaikesta normaalista, kukin omastaan. Minä Rasmuksesta. Toinen jostain muusta. Onneksi on ystäviä, joiden kanssa kaikki on normaalia, edelleen. Yksi soittelee harva se päivä ja kyselee tärkeitä kysymyksiä: "onko sulla ikävä Rasmusta? Oletko käynyt haudalla?", vastaa aina "rakas mä tiedän, rakas mä ymmärrän", jatkaa sitten omiin kuulumisiin, normaalisti. Toisen kanssa lenkillä ja salilla on moneen kertaan juteltu elävien lasten ja sen yhden kuolleen kuulumiset. Korvaamattomia hetkiä ja ihmisiä.

Pyöritin tätä asiaa mielessäni aamuyön tunteina ja mietin, mitä oikeastaan haluan sanoa. Ehkä tärkein on se, että Rasmuksesta saa ja pitää puhua, aina. Tämän surun jälkeenkin. Rasmuksesta puhuminen ei koskaan voi tehdä meille huonoa oloa, päinvastoin. Meiltä saa kysyä, meille saa puhua, kaikesta. Rasmus ja hänen kuolemansa ovat meidän elämämme normaali asia, meidän elämämme suurin asia, joka ei tule väistymään suuruudessaan hetkeen, asiana ei ikinä. Esikoisen syntymä ja kuolema ovat ravistaneet elämäämme enemmän kuin mikään koskaan aiemmin, määrännyt samalla maailmamme suunnan uudestaan - emme voi, emmekä ikinä halua, sivuuttaa sitä, toivottavasti ei kukaan muukaan. Kysykää, puhukaa. Pahinta, aivan ehdottomasti pahinta, on hiljaisuus.

Tähtiä taivaalla

Tuosta ne sisään pölähtivät, vanhat ystäväni. Toivat mukanaan tuomiset, istuivat pöydän ääreen ja alkoivat höpöttää. Ja siinä me kertasimme sulassa sovussa kuulumiset lapsen kuolemasta, asunnon myymisestä, työkuvioista. Puhuimme raskauksista ja synnytyksistä, toisen ja omista lapsista, vanhoista ystävistä. Nämä ovat niitä tähtiä taivaalla, nämä ihanat ystävät. Tulivat siihen ja suhtautuivat minuun normaalisti. Antoivat Rasmukselle tilan minun lapsena, mutta myös minun kuolleena lapsena. Tulivat sydämet auki avoimina, rehellisinä, juuri sellaisina kuin ovatkin. Eivät pelänneet minua tai minun suruani. Eivät suhtautuneet oudosti. Kysyivät ja kuuntelivat, juttelivat omansakin. Siinä me pöydän ääressä puhuimme normaalisti kaikki elämiemme normaalit asiat. Minulle normaalia tällä hetkellä on kuollut lapsi, toiselle neuvola, yhdelle tuleva loma. Puhe soljui kaikkien näiden normaalien välillä, poukkoillen ja lainehtien, jokaisen kohdalla aina hetkeksi pysähtyen. Ai luoja kuinka ihanaa oli saada olla normaali! Kuinka ihanaa, että sain aivan normaalisti jutella kuulumisiani, näitä kuolleen lapsen äidin ajatuksia, ihanan tavallisesti, aivan arkisesti.

Näiden tähtien ansiosta on taas hieman helpompi jatkaa. Voi teitä tähtiäni, vieläkin hymyilyttää - kiitos!

Joka hetki

Saatoin arvata, että kaipaisin sinua, että
moni asia olisi toisin ja vaikeaa ja monimutkaista.
En sitä, että kaikki olisi niin yksinkertaista.
Että autius ei olisi jossakin, vaan kaikessa, kaikkialla.
Että suru asettuisi taloksi.
Että kaipaus tuntuisi joka hetki.

Lassi Nummi

Kuolleiden Lasten Äitien Kerho

Olo on hieman yksinäinen. Tuntuu kuin en kuuluisi mihinkään. Lapsen syntymä ja kuolema ovat muokanneet identiteettiäni aivan käsittämättömällä tavalla. Tuntuu kuin olisin pirstaloitunut palasiksi, aivan kuin identiteettini olisi räjähtänyt leijaileviksi osiksi, jotka eivät ankkuroidu minnekään. Koen vierautta lähes jokaisen identiteettini kohdalla, jopa niiden, jotka eivät liity äitiyteen. Olen vieras kaikkialla.

Olen äiti äitiyslomalla, mutta en ole osa onnellisten tuoreiden äitien kerhoa. En soittele ystävilleni ja kysele nukutusvinkkejä, mieti pakkasta ja pukeutumista. En pese pieniä vauvanvaatteita, laskosta harsoliinoja, voivottele huonosti nukuttuja öitä. Olen ulkopuolinen jokaisessa vauvoihin liittyvässä keskustelussa. Väärä kerho, todella väärä kerho. Identiteetiltäni olen kuitenkin äiti, ehdottomasti. Tuore äiti, jolle vauvakeskustelut ovat tuskallisia. Todella raastava kombinaatio. Ristiriita on mieletön. Olen synnyttänyt nainen, äiti, mutta ilmeisen outo ja irrallinen muiden äitien rinnalla - nolla lasta, elossa.

Minulla on yhtä lailla odottavan naisen identiteetti. Laskettu aikani on vasta maaliskuun lopussa. Minun kuuluisi tuskastella odottavien äitien kanssa, kuinka olo on tukala, odottaa malttamattomana synnytystä. Jakaa kokemuksia, keskustella odotuksesta. En kuitenkaan ehtinyt yhteenkään synnytysvalmennukseen. Tänään kuljin neuvolan ohi, viimeinen käynti odottavana äitinä siellä oli 1.12.2015, tänään on 9.3.2016. Raskauteni päättyi kuukausia liian aikaisin, jäi kesken. Niin, ei tämäkään kerho. Väärä porukka.

Minulla on myös keskosvauvan äidin identiteetti. Tiedän, miltä tuntuu katsoa lastansa keskoskaapissa, pidellä hentoista olentoa käsien alla, itkeä huonojen uutisten kohdalla, iloita koko sielullaan yhdestä hyvästä, pienestäkin. Elää teho-osaston elämää, tuijottaa monitoreita tuskaisena, pelätä kuolemaa, toivoa elämää. Luin juuri artikkelin käsintehdyistä turvalonkeroista, virkatuista värikkäistä mustekaloista, joiden lonkerot rauhoittavat ja helpottavat keskosen oloa. Tunsin artikkelin äärimmäisen läheiseksi itselleni, asia oli tärkeä, ehdottoman lähellä sydäntäni. Minä olen keskospojan äiti, Rasmuskin olisi varmasti pitänyt turvalonkeroista! Mutta en minä siihenkään kerhoon enää kuulu. Mistäpä enää siellä puhuisin. Meistä ei tullut selviytymistarinaa, taisteluiden kautta voittoon -tyylistä kertomusta. Silti minä olen keskospojan äiti, kokenut keskosuuden aiheuttaman hämmennyksen, hädän ja huolen, eivätkä ne kokemukset häviä äitiyteni identiteetistä ikinä mihinkään.

Kuulun minä jonnekin. Minä kuulun Kuolleiden Lasten Äitien Kerhoon. Yksinäinen klubi, voin kertoa. Onneksi niin, tänne en yhtä ainoatakaan jäsentä haluakaan, en olisi itsekään ikinä halunnut liittyä. Yksinäistä täällä kuitenkin on. Ei ole kaveria, jolle soittaa ja kysyä kuolleen vauvan kuulumisia. Haluaisin jutella erilaisista hautakivilaatoista, mutta vähän vähissä ovat keskustelukaverit. Kukkaistutukset haudalle mietityttävät myös, kevät kun tulee. Olisi kiva jutella kuolleesta lapsesta sillä tavalla normaalisti, niin kuin äidit lapsistaan puhuvat. "Mites teillä tänään?" - "No Rasmus on ollut vähän enemmän mielessä, olen jutellut valokuville, sellainen aika peruspäivä. Tilasin hautajaiskuvatkin! Joo, jätin siihen albumiin loppuun tilaa, sinne kuolinilmoituksen jälkeen. Mites teillä, oletko jo saanut muistolaatikon loppuun? Niin, se on kyllä vähän vaikeaa, mutta todella antoisaa kuitenkin! Ai, siis minä laitoin sinne ne peitotkin! Joo, yksihän toki meni arkkuun, se mummon virkkaama. Mitäs te laitoitte arkkuun mukaan? Eikä, ihana valinta! Olitko muuten jo valinnut kukat haudalle, mitkä olisi kestäviä?"

Minulla on maailman upeimmat ystävät, jotka ovat auttaneet kaikin tavoin ja enemmän kaiken tämän aikana. Mielettömiä ihmisiä ympärillä, aivan taivaallisia. Onneksi, o-n-n-e-k-s-i, minulla ei ole heistä vertaistukea. Vertaistukea (valitettavasti) on, onneksi, kuitenkin. Mutta olisi kiva kuulua jonnekin sillä tavalla arkisesti, olla jonkin kerhon jäsen. Kerhon, jossa tavattaisiin joka tiistai jonkun luona. Arkisesti ja mukavasti, normaalisti. Vaihdettaisiin iloisesti kuulumisia, me samanlaiset. Niin kuin tuoreilla äideillä on äiti-lapsi-kerhot ja muskarit. Että voisi olla ihan tavallinen muiden tavallisten joukossa. Että en olisi se kummajainen, lapseton äiti. Olisi kiva soittaa Kuolleiden Lasten Äitien Kerhon jäsenelle ja kysäistä, arkisesti ja normaalisti pyykinpesun lomassa: "mites teidän kuollut lapsi tänään?"

Rasmus

Perjantai valkeni hitaasti. Keskitalven valo nousi sairaalan takaa verkkaisesti, kuin viivytellen. Nukuin yön hyvin ensimmäistä kertaa sairaalaan joutumisen jälkeen. Olin virkeä, hyvävointinen. Aamulla supistusten estolääke tauotetaan. Ihanaa päästä hetkeksi eroon tippaletkusta! Puhutaan jo ensi viikosta, lääkäri haluaa kaikki tutkimukset ennen joulua. Ihmiset ovat joulutunnelmissa, toivottavat hyvää vointia - nähdään ensi vuonna. Olen edelleen rauhallinen, luottavainen. Saamme parasta mahdollista hoitoa, me molemmat, kaikki järjestyy ja kääntyy vielä parhain päin. Lupaan kaikille, että makaan sängyssäni vielä vuodenvaihteen jälkeenkin. Rasmukselle sanon, että vuoteen 2016 pitäisi kestää. Ja kestihän hän, kuunteli äitiä, pieni rakas...

Iltapäivällä tilanne kuitenkin pahenee, nopeasti. Supistukset alkavat uudestaan. Soitan kelloa. Ei nämä vielä vakavia ole, odotellaan. Puoli tuntia menee, kipu alkaa olla jo kova. Soitan kelloa. Odotellaan. Supistukset tulevat alle viiden minuutin välein, vetävät jalat kippuraan, salpaavat hengen. Vihdoin sänkyni työnnetään käytävälle ja sieltä lääkärin huoneeseen. Ultraaminen vatsan päältä sattuu, lääkärin täytyy painaa laitetta voimalla, jotta hän saa kunnon kuvan. "No ei tässä nyt taida muu auttaa kuin laittaa lääkkeet takaisin tippumaan ja sitten saliin, pidetään ravinnottomana, sektiovalmius, tää kun on täällä poikittain", lääkäri luettelee kätilölle. Lääkärin ääni on metallinen, kylmä. Hän katsoo minua kerran silmiin, tuntuu kuin olisin tullut häiritsemään häntä. Makaan avuttomana sängyssä, alan hätääntyä. Sänkyni pääty lasketaan niin alas, että tipahdan niskojeni päälle, pääty laahaa jo lattiaa. Ja taas me lähdemme. Tuijotan harmaita valoja, ne vilkkuvat aivan yhtä lohduttomina kuin viimeksikin. Sänkyäni työnnetään ripeästi pitkin käytäviä, puolisoni kulkee jossain perässä. Supistukset ottavat valtaansa ja pakottavat haukkomaan henkeä. Sali yhdeksän. Sama kynttelikkö, keinutuoli, radio. Supistukset ovat kovia. Ne vievät voimani ja jokaisen välissä vaivun syvään uneen. Maailma pyörii silmissäni, alan voida pahoin. Muutaman tunnin kuluttua tilanne kuitenkin rauhoittuu, supistusten väli nousee tasaisesti. Ensin kymmenen minuuttia, sitten vartti. Yhdeksän aikaan huokaisemme helpotuksesta ja puolisoni uskaltautuu kotiin vaatteita vaihtamaan.

Siellä minä makaan, salissa yhdeksän, tuijottaen kuluneita kaappeja ja kynttelikköä ikkunalla. Tilanteen taas rauhoituttua olen yllättävän rauhallinen. Unohdan tilanteen äärimmäisyyden ja uskottelen itselleni, että pääsemme vielä takaisin osastolle. Pyydän juotavaa, mutta sen tilalla saan vain uuden tippapussin telineeseeni. Niin, eipä täältä taideta enää ilman synnytystä poistua... Alan pelätä sektiota - mitä jos Rasmus ei käännykään oikein päin? Ihmettelen, mistä niin pieni voisi edes ymmärtää olla oikein päin ja oikeassa asennossa. Pieni reppana.

Aamuyö tuo supistukset takaisin. Ensin uniin, sitten jo herättäen. Aamuvuoron hoitaja hokee hokemistaan, kuinka synnytyssupistukset ovat paljon pidempiä, että ei minulla ole vielä mitään hätää. Puuskutan kyljelläni ja ihmettelen, kuinka paljon pidemmiksi supistusten kuuluisi vielä kasvaa. Kipua lisää liikkumisen puuttuminen. Haluaisin nousta seisomaan ja venytellä, sen sijaan makaan niskojeni päällä liikkumattomana. Puolen päivän jälkeen supistukset taukoavat yli puoleksi tunniksi, kuin kehoni antaisi minulle hetken rauhan ennen grande finalea.

Huoneessa alkaa hämärtyä. Minä en ole nähnyt kuin kapean harmaan kaistaleen taivasta - pyysin puolisoani nostamaan verhot ylös. Sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, puolisoni kertoo minulle myöhemmin. Sydäntalven aurinko valaisi rakkaamme syntymäpäivää, toivotti tervetulleeksi pienen ihmeen. Hämärtyvässä päivässä kipuni kasvavat. Kuljen tajunnan rajamailla supistusten velloessa vahvoina. "Tänään hän syntyy, en voi mitään enää", muistan sopertaneeni puolisolleni. Tunteet vellovat supistusten mukana: kivut ovat niin kovat, että alan jo toivoa syntymää - samalla mielessäni kuitenkin hakkaa tieto siitä, että lapseni ei saisi missään tapauksessa syntyä vielä. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, että toivon lapseni jo syntyvän. Minulle synnytyssali ei ole loppuraskauden helpotus vaan liian aikainen kauhu, ristiriitaisten tunteiden näyttämö, elämän ja kuoleman teatteri.

Iltavuoron hoitaja antaa minulle vihdoin kipulääkettä ja tarjoaa ilokaasua. Huoneen neljä hurlumhei on siirtynyt synnytyssaliin yhdeksän. Minusta tuntuu kuin irrallisia päitä pomppisi sänkyni laitojen vierellä. Ihmiset esittelevät itsensä minulle. Valun tajuttomuuden rajalle ja kun taas avaan silmäni päitä hyppii edelleen, kuulen kaukaa nimiä, titteleitä. Synnytyslääkäri, erikoistuva lääkäri, kätilö, lastenlääkäri, sairaanhoitaja... Lisää sairaanhoitajia, taas yksi lääkäri. Vihdoin joku esittelee itsensä anestesialääkäriksi. Vihdoinkin! Saan epiduraalin ja toivon kipujeni helpottuvan edes hieman. Ovi käy tiheään, ihmisiä kulkee sisään ja ulos, heitä on niin paljon. Ennen kuin epiduraali on ehtinyt alkaa vaikuttaa tarraa kolme kätilöä jaloistani kiinni. Ponnistan, uudestaan, ja uudestaan. Ja yhtäkkiä tunnen, kuinka ilmat pakenevat keuhkoistani, aivan kuin jotain riuhtaistaisiin minusta irti. Näen vilaukselta jotain sinistä ja pientä. Ennen kuin ehdin katsoa uudelleen, hänet on jo viety. En tiedä minne. "Elääkö hän?" parahdan. "Kukaan ei tiedä", vastaa joku. "Onhan hän poika?" jatkan. "Ei tiedetä, ei ehditty katsoa."

Kyllä hän oli poika. Ja hän eli. Minun Rasmus-rakkain oli syntynyt. Hän tuli, pieni ihme, ja teki meistä vanhempia, äidin ja isän. Siellä salissa yhdeksän, kynttelikön valossa minuun iskettiin äitiyden leima. Mikään ei enää koskaan olisi ennallaan. "Elossa on, isä tuo kohta kuvan", joku kävi sanomassa. "Poikahan sieltä tuli", lisäsi vielä. Makasin hiljaa paikallani. Hurlumhei oli hiljentynyt, lähtenyt lapseni mukaan. Puolisoni tuli näyttämään kuvaa. Pienen pieni ihmisenalku vihreä villapipo päässä letkuin elämään kiinnitettynä. Meidän lapsemme. Meitä oli nyt kolme, äiti, isi ja pienen pieni Rasmus. Ajatella, että hän oli valinnut juuri meidät! Antoi juuri meille kunnian, etuoikeuden, saada olla juuri hänen äiti ja isi. Isä lähti saattamaan lääkäreiden ja hoitajien kanssa pientä teho-osastolle, keskoskaapin perässä kävellen turvaksi matkalle. Minä pääsisin sitten myöhemmin.

Ja sieltä salista yhdeksän me lähdimme, aloitimme yhdessä yhden elämän mittaisen matkan. Elämän ja kuoleman teatterissa elämä oli ottanut pääroolin. Ensimmäinen näytös oli näytelty.

Voi tuskaa...

Olin ehtinyt jo ajatella, että tuska on muuttunut suruksi. Että pahin tuska ja kipu olisi väistynyt. Mutta ehei, väärin luultu. Ei ole tuska mihinkään mennyt, tiukasti vielä rinnalla, ei-toivottu toverini. Kuiskii korvaani nauraen: "luulitko, että näin vähällä pääsit - että olisin jo lähtenyt?"

Olen itkenyt. Puhunut lenkillä metsän puille. "Äitiä itkettää niin kovin, kun äidin on niin kamalan kova ikävä pientä poikaa." Kyyneleet valuivat suurina. "Kun äiti olisi niin kovasti sinut tänne halunnut, äiti sinua niin kamalan paljon rakasti." Nyyhkytys ravistelee viiman jäädyttäessä kyyneleet poskilleni. "Kyllä äiti tietää, että ei se ole sinun vika, että kyllä sinäkin olisit halunnut meidän kanssa olla, äiti tietää, että olit vain niin liian pieni, kyllä äiti ymmärtää." Maisema on mustavalkoinen, kylmä, vaativa. "Mutta ei ole hätää kulta, kyllä äiti selviää, ole sinä rakas rauhassa." Itkin bussissa, kadulla. Ihmiset tuijottavat, toiset kääntävät häveliäisyydessään katseensa. Katsokoot. Kyllä tekin itkisitte, jos teidän lapsi olisi kuollut.

Mieli työntää eteeni kaikenlaisia muistikuvia ja ajatuksia. Pienen kuolevan pojan jalat, kylmät ja veltot. "Voi kun äiti luuli, että näillä jaloilla pääsisi vielä pitkälle", muistan sanoneeni samalla, kun painoin pieniä jalkoja kätteni lämpöön. Sydämeni särkyy tuhansiksi palasiksi. Yhtäkkiä hyppään taaksepäin, muistan aamun hämärän ja tuulen kylmyyden, kun lähdimme ensimmäistä kertaa kotoa sairaalalle. Minulla oli laukussani pieni ruisku, jossa muutama milli maitoa, pelkäsin sen jäätyvän. Päästä minut takaisin siihen päivään! Seuraavaksi näen valkoisen sairaalan loputtoman seinän kirkkaassa auringonvalossa. Päivä ennen Rasmuksen kuolemaa. Muistan sanoneeni, kuinka kauniilta sairaala näyttää. Olin onnellinen, todella onnellinen. Voi miksi onneni minulta vietiin! Olen nähnyt pienen valkoisen arkun suurten arkkujen välissä, kuullut pienen pienen itkun korvissani... Tuntenut lämpöisen ihon käsissäni, nähnyt lapseni pienen unisen hymyn. Mieli ei anna armoa, muistikuvat ja ajatukset ovat viiltävän tarkkoja, raadollisia kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan.

Muistikuvien välissä mielessäni hakkaa vain yksi ajatus: kunpa vain saisin lapseni syliini! Kunpa saisin silittää poskea, suukottaa otsaa. Ikävä viiltää koko olemustani. Tuskalla ei ole mitään rajoja, se hakkaa jokaisessa solussani, pienimmässäkin. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin en osaa nähdä tulevaa. Hetkiä, jolloin olen aivan varma, että en selviä. Ei näin kamalasta tunteesta voi selvitä! Itken niin lohduttomana, että kyljessäni kramppaa. En saa henkeä, ikävä puristaa rintaa, painaa. Mene pois, tekee mieleni huutaa. Mene pois...

Yksi sanoi, kuinka raskas talvi on ollut monelle, paljon huolia. Luojan kiitos vain yksi kuollut lapsi, olisin halunnut lisätä. Vähättelemättä lainkaan yhtäkään huolta tai murhetta, älä laita tätä samalle linjalle. Tämä ei ole ongelma, ei huoli, tähän ei ole ratkaisua. Voi kunpa joku voisikin soittaa, lähettää kirjeen, ilmoittaa, että ongelma on nyt ratkaistu. Voit huokaista helpotuksesta! Asiat kääntyvät paremmaksi! Sitä kirjettä tai puhelua ei tule. Tämä ongelma ja huoli seuraa minua lopun elämääni. Muuttaa muotoaan, varmasti, mutta ratkaisua tähän ei ole. Lapseni on kuollut, aina. Se on minun elämäni ongelma ja siihen ei ole ratkaisua. Kyllä minä sen kanssa opin elämään, mutta saatana tätä tuskaa!

Vaikeintahan tässä on hyväksyä tunteiden kirjon aaltoilevuus. Tämä ei ole mikään lineaarisesti kulkeva nousujohdanteinen prosessi. Huominen ei aina ole eilistä parempi. Eteenpäin on varmasti kuljettu, mutta nämä viime päivät ovat muistuttaneet todellisuudesta. Että ei lapsensa menettäminen ihan helppoa ole, että matka on pitkä ja tie kivinen. Tiedän, että myöhemmin näen tämän kaiken varmasti ylöspäin kulkevana matkana. Kyllä minä tiedän, että selviän. Mutta tämä matka, juuri nyt, juuri tänään, tämä on raskas. Voi luoja kuinka raskas.

"Teille syntyy keskosvauva"

"Teille tulee syntymään keskosvauva, voit pyytää kätilöiltä lisäinformaatiota aiheesta." On keskiviikkoaamu, minut on juuri työnnetty synnytyssalista vuodeosastolle. Synnytys ei käynnistynytkään, vielä. Makaan sängylläni ja tuijotan valkoista seinää. Maali on hieman rapistunut, yleisilme hieman kulunut. Yritän sisäistää kaikkea kuulemaani. Minulla on kaikki päällisin puolin hyvin, vauvalla on kaikki hyvin, mutta raskaus ei tule kestämään maaliskuuhun saakka, hyvä jos vuodenvaihteeseenkaan. Kohdunsuu on auki, kalvorakko on työntynyt ulos. "Pelataan aikaa, toivottavasti päästäisiin viikolle 27 saakka, ennuste paranee", lääkäri jatkaa. Lasken mielessäni viikkoja ja päiviä, joulunpyhien yli pitäisi päästä. Makaan vaikka loppuelämäni, mitä tahansa lapseni vuoksi! Olen yllättävän rauhallinen. "Minä synnytin 20 vuotta sitten kaksoset raskausviikolla 27, elossa molemmat edelleen", yksi kätilö käy myöhemmin kertomassa. 20 vuotta sitten! Kyllä Rasmuskin selviää, ajattelen.

Jokainen tunti on eteenpäin, päivät vielä enemmän - viikoista nyt puhumattakaan. Tuijotan seinäkelloa herkeämättä, muovikellon reuna on haljennut, kello roikkuu hieman surullisena kuluneella seinällä kuin kertoen minuuttien surullisesta tärkeydestä. Vuorokausi kortisonipiikistä kulunut! Huokaisen helpotuksesta onnellisena. Suurin ongelma pikkukeskosella on keuhkojen epäkypsyys. Keuhkoja pyritään kypsyttämään äidille annettavalla kortisonihoidolla, jonka vaste paranee ajan kuluessa, 24 tuntia hyvä, 48 vielä parempi. Otan selvää hoidoista, mahdollisuuksista. Suomessa syntyvistä lapsista noin 5-6 % syntyy keskosina, alle 2500 grammaa painavina tai ennen raskausviikkoa 37. Noin 0,8 % syntyy alle 1500 gramman painoisina pikkukeskosina. Alle 1000 grammaa painavia keskosia kutsutaan erittäin pieniksi keskosiksi tai pienen pieniksi keskosiksi, heitä syntyy vuosittain noin 200. Rasmuksen painoarvio oli sairaalan joutuessani 680 grammaa. Voi apua, 680 grammaa... Me taidamme olla yksi niistä kahdestasadasta...

Valvon yöllä ja pyydän kätilöltä lisäinformaatiota. Saan kuluneen kansion, jossa on hajanaisesti tietoa keskosista, muutama selviytymistarina kymmenen vuoden takaa, imetysohjeita. Mietin kaikkia tätä kansiota selanneita äitejä. Miltä heistä on tuntunut? Pelottiko? Selvisivätkö he? Käännän sivun ja silmiini piirtyy pienen pieni keskonen, onneton, pieni, epäkypsä... Kyyneleet tulevat, olen hädissäni. Näinkö tässä nyt todellakin käy? "Ole kulta rauhassa, ei sinulla ole kiire maailmaan, äiti kyllä odottaa", puhelen vauvalle, hyväilen vatsaani. Rasmus potkii vastaukseksi, taitaa heittää kuperkeikankin. Ei taida tietää pieni, että hätä on suuri, että kaikki ei ole hyvin.

Keskiviikko ja torstai sujuvat hyvin. Makaan pää alaspäin sängylläni. Tuijotan pientä taivaankaistaletta ikkunasta. Taivas on harmaa, synkkä, pimeä. Ystävät käyvät, saan kukkalähetyksen, puolisoni pitää seuraa. Vointini on hyvä, Rasmuksen sydänäänet erinomaiset. Eihän hätä nyt niin suuri olekaan, ehdin jo ajatella. Seesteinen keskiraskaus on kuitenkin muuttunut isoksi hurlumheiksi huoneessa numero neljä. Miten tässä näin kävi? Ovi käy tiheään. "Supistusten estolääkitys täytyisi purkaa, jotta se toimii myöhemmin", lääkäri käy kertomassa. Seuraavaksi tulee sosiaalityöntekijä. Kertoo keskosvauvojen hoidosta, äitiyslomasta, isän vapaista. Laboratoriohoitaja, tulehdusarvot ovat normaalit. Seuraavaksi kätilö, sitten lastenlääkäri. Tietoa, ennusteita, arvauksia. Alavatsalla on pieniä tuntemuksia aika ajoin, supistusten estolääkitystä jatketaan. Yksi vaikeimpia asioita on kuitenkin olla fyysisesti kaukana puolisostani, halaamme yleensä monta kertaa päivässä. Hurlumhein rauhoituttua hän laskee sängynlaidan, nousee sängylle, tulee ihan kiinni minuun, kietoo kädet ympärille, "minun rakkaat", kuiskaa korvaani.

Kynttelikkö loistaa ikkunalaudalla. On jo pimeä. Ja siinä me kaikki kolme olemme ihan hiljaa, meidän pieni perhe huoneessa neljä, kaiken tiedon edessä niin valtavan nöyränä - odotamme ja toivomme parasta. Meille syntyy keskosvauva.

Miten menee?

"Ai että miten mulla menee? No ihan hyvin. Tai ei siis todellakaan. Vaihtelevasti, ehkä. Yksi ihminen juuri kysyi, miten menee ja vastasi ite, että hyvin varmaan. Teki mieli huutaa lujaa ei. Ehkä jopa toivoisin, että ihmiset kuitenkin enemmän kysyis. Että miten menee. Musta tuntuu, että kaikki olettaa mun olevan normaali, vaikka mä en oo sitä pienimmässäkään määrin. Oon miettinytkin, että tuleeko musta enää koskaan normaalia, sellaista normaalia kuin ennen. Ei varmaan. Kyllähän tää helpottaa ajan kanssa. Mutta en mä tiedä. Jotenkin epäilyttää silti. Mä en esimerkiksi kestä turhanpäiväistä höpöttelyä ollenkaan. Nyökkäilen ja vastailen jotain, mutta sisällä pihisee. Enkä mä pahalla, olisi ihana itsekin jaksaa höpötellä jotain tyhjänpäiväistä ja stressata pienistä asioista. Suhteellista kaikki on. Kaikilla on oikeus omiin huoliin ja murheisiin. Ehkä en vaan jaksais aina kuulla niitä pikkumaisimpia. Toisina päivinä jaksaa kyllä paremmin, huonoina ei sitten niinkään. No joo. Oon sitäkin miettinyt, että milloinkohan sitä innostuu taas jostain? Tai oikeastaan mistään. Nyt ei innosta, ei kiinnosta. Monet asiat on todella yhdentekeviä. Mä oon ollut tosi kova perfektionisti. Tiedätkös, että siitä on jäljellä aika vähän. Aika helpottavaakin. Ihan sama, onko joku asia vinossa tai suorassa, ei ihan hirveästi paina mieltä. Kamala tarve mulla olis puhua Rasmuksesta. Tai surusta. Tai molemmista. Tai vaikka siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsi kuolee syliin. Ei oo kauheen raflaavia puheenaiheita vaan. Mun on vaikea alottaa, varmaan ihmiset kuunteliskin, mutta en mä tiedä, vähän hankalaa enää. Alussa se oli jotenkin helpompaa. Pahimpia on tilanteet, joissa kukaan ei sano mitään, mutta se kuollut lapsi on kuitenkin siinä keskellä jättiläismäisenä elefanttina. Duunissa kävin ja siellä kävi juuri näin. Puhuttiin lasten korvatulehduksista ja siinä meidän keskellä oli koko ajan se valtava elefantti, jota me sitten porukalla väisteltiin. Jessus, mikä tilanne. Ihan hirveän kiitollinen ja onnellinen mä oon ollut tosta omasta puolisosta. Ihan mieletön mies. Meillä on rakkautta kauheasti ja tuntuu, että Rasmus toi sitä vielä lisää. Me jutellaan ja tuetaan toisiamme. Jotenkin kuoriutunut ihan erilaisia tasoja toisesta ja meidän suhteestakin. Mielettömän älykäs mies. Että onneksi tää parisuhde kestää tän ihan varmasti. Siitä tuli jotenkin mieleen, että sosiaalisuus on todella hankalaa. Mä en jaksais nähdä kuin ihmisiä, jotka tietää tän homman. Pari viikkoa sitten olin seurassa, jossa oli uusi ihminen. Kai se tästä kuviosta tiesi. Mutta oli ihan kamalaa. Höpötellä jotain normaaleita juttuja ja yrittää olla jotenkin tavallinen ihminen. Toivon jotenkin, ettei se pitänyt mua ihan kamalana. Olisin halunnu sanoa, että oon vähän outo, kun mun lapsi on kuollut, mutta en mä sitten sanonu yhtään mitään. Kun sekin on vähän vaikeaa tuntemattomien kanssa, kun ei niinku tiedä miten ne suhtautuu ja sitten se "lapsi on kuollut" -lause jää leijumaan siihen tilanteeseen, you know. Revin itestäni jotenkin ihan kaiken irti siihen hetkeen, jossa oli uuden ihmisen lisäksi pieni lapsi. Jotenkin tuplarasite tai jotenkin. Olin ihan loppu sen jälkeen. Mä en haluais olla tällanen. Oon kyllästynyt tähän suruun ja haluisin olla sellanen tavallinen ihminen. Mutta ei taida olla mahollista. Ehkä mä jotenkin itekin aattelen, että pitäisi olla jo normaali. Mutta en mä todellakaan oo. Jotenkin sitä ehkä kuvaa sekin, että mä nukun noin keskimäärin kymmenen tuntia yössä. Kakstoistakin menee, aika helpostikin. Että jos nukun vähemmän niin on ihan totaalisen loppu. Vähän on kyllä ollut unettomuuttakin. Ihan kamalaa valvoa aamuyöllä näitä juttuja kelaillen. Niitä öitä seuraavat päivät on tosi hankalia. Niinku tosi hankalia. Nälkä mulla on ollut jo ehkä kaksi kertaa Rasmuksen kuoleman jälkeen. Jano on kyllä jo tullut melkein päivittäin ainakin viikon tai kaks. Mutta joo, ei jotenkin oo ihan balanssissa. Sitten mä pelkään kaikkea. Yks yö kokeilin, että hengittääkö mun puoliso. Joo, joo, olin ihan saletti, että sekin on kuollut. Eilen mä pelkäsin, että mä kuolen, kun sain jonkun allergisen reaktion. Iho punotti vähän, siis oikeasti vähän. Kelasin, että saan jonkun hengitystietukoksen yöllä. C'mon. Ihan hulluja ajatuksia. Pelkään ihan hulluna, että me ei saada koskaan eläviä lapsia, että ollaan aina vain kuolleen lapsen vanhempia. Ja nyt pelottaa vielä enemmän kun sen sano ääneen. Että joo. Kyllä mä useimmiten toivon ja uskon, että kaikki menee vielä hyvin. Se pitää mut tällä hetkellä hengissä se toivo. Työnnän jotenkin ihan tietosesti sitä pelkoa pois ja kelaan vaan, että kyllä meille tulee vielä ihana elävä vauva. Mutta silti välillä pelottaa. Ei saa pelätä, joku sanoi. No hei kokeile ensin haudata esikoisesi ja kerro sitten, pelottaako. Kyllä mä tiedän, että hulluja nää ajatukset on, mutta tiedätkö maailma näyttää aika pelottavalta paikalta, kun lapsi on kuollut, kun se "pahat asiat tapahtuu muille" -ajatus on osoitettu juuri niin tyhmäksi kuin se oikeasti onkin. Mutta joo, sellasta mulle noin niinku pähkinänkuoressa.

Mutta niin, mites sulla menee?"