Tuosta ne sisään pölähtivät, vanhat ystäväni. Toivat mukanaan tuomiset, istuivat pöydän ääreen ja alkoivat höpöttää. Ja siinä me kertasimme sulassa sovussa kuulumiset lapsen kuolemasta, asunnon myymisestä, työkuvioista. Puhuimme raskauksista ja synnytyksistä, toisen ja omista lapsista, vanhoista ystävistä. Nämä ovat niitä tähtiä taivaalla, nämä ihanat ystävät. Tulivat siihen ja suhtautuivat minuun normaalisti. Antoivat Rasmukselle tilan minun lapsena, mutta myös minun kuolleena lapsena. Tulivat sydämet auki avoimina, rehellisinä, juuri sellaisina kuin ovatkin. Eivät pelänneet minua tai minun suruani. Eivät suhtautuneet oudosti. Kysyivät ja kuuntelivat, juttelivat omansakin. Siinä me pöydän ääressä puhuimme normaalisti kaikki elämiemme normaalit asiat. Minulle normaalia tällä hetkellä on kuollut lapsi, toiselle neuvola, yhdelle tuleva loma. Puhe soljui kaikkien näiden normaalien välillä, poukkoillen ja lainehtien, jokaisen kohdalla aina hetkeksi pysähtyen. Ai luoja kuinka ihanaa oli saada olla normaali! Kuinka ihanaa, että sain aivan normaalisti jutella kuulumisiani, näitä kuolleen lapsen äidin ajatuksia, ihanan tavallisesti, aivan arkisesti.
Näiden tähtien ansiosta on taas hieman helpompi jatkaa. Voi teitä tähtiäni, vieläkin hymyilyttää - kiitos!
Ihania ystäviä sulla!
VastaaPoistaHienoa että löytyy välittäviä ja hyviä ystäviä, joiden kanssa voi jakaa ilon ja surun.:)
VastaaPoista