Rasmus

Perjantai valkeni hitaasti. Keskitalven valo nousi sairaalan takaa verkkaisesti, kuin viivytellen. Nukuin yön hyvin ensimmäistä kertaa sairaalaan joutumisen jälkeen. Olin virkeä, hyvävointinen. Aamulla supistusten estolääke tauotetaan. Ihanaa päästä hetkeksi eroon tippaletkusta! Puhutaan jo ensi viikosta, lääkäri haluaa kaikki tutkimukset ennen joulua. Ihmiset ovat joulutunnelmissa, toivottavat hyvää vointia - nähdään ensi vuonna. Olen edelleen rauhallinen, luottavainen. Saamme parasta mahdollista hoitoa, me molemmat, kaikki järjestyy ja kääntyy vielä parhain päin. Lupaan kaikille, että makaan sängyssäni vielä vuodenvaihteen jälkeenkin. Rasmukselle sanon, että vuoteen 2016 pitäisi kestää. Ja kestihän hän, kuunteli äitiä, pieni rakas...

Iltapäivällä tilanne kuitenkin pahenee, nopeasti. Supistukset alkavat uudestaan. Soitan kelloa. Ei nämä vielä vakavia ole, odotellaan. Puoli tuntia menee, kipu alkaa olla jo kova. Soitan kelloa. Odotellaan. Supistukset tulevat alle viiden minuutin välein, vetävät jalat kippuraan, salpaavat hengen. Vihdoin sänkyni työnnetään käytävälle ja sieltä lääkärin huoneeseen. Ultraaminen vatsan päältä sattuu, lääkärin täytyy painaa laitetta voimalla, jotta hän saa kunnon kuvan. "No ei tässä nyt taida muu auttaa kuin laittaa lääkkeet takaisin tippumaan ja sitten saliin, pidetään ravinnottomana, sektiovalmius, tää kun on täällä poikittain", lääkäri luettelee kätilölle. Lääkärin ääni on metallinen, kylmä. Hän katsoo minua kerran silmiin, tuntuu kuin olisin tullut häiritsemään häntä. Makaan avuttomana sängyssä, alan hätääntyä. Sänkyni pääty lasketaan niin alas, että tipahdan niskojeni päälle, pääty laahaa jo lattiaa. Ja taas me lähdemme. Tuijotan harmaita valoja, ne vilkkuvat aivan yhtä lohduttomina kuin viimeksikin. Sänkyäni työnnetään ripeästi pitkin käytäviä, puolisoni kulkee jossain perässä. Supistukset ottavat valtaansa ja pakottavat haukkomaan henkeä. Sali yhdeksän. Sama kynttelikkö, keinutuoli, radio. Supistukset ovat kovia. Ne vievät voimani ja jokaisen välissä vaivun syvään uneen. Maailma pyörii silmissäni, alan voida pahoin. Muutaman tunnin kuluttua tilanne kuitenkin rauhoittuu, supistusten väli nousee tasaisesti. Ensin kymmenen minuuttia, sitten vartti. Yhdeksän aikaan huokaisemme helpotuksesta ja puolisoni uskaltautuu kotiin vaatteita vaihtamaan.

Siellä minä makaan, salissa yhdeksän, tuijottaen kuluneita kaappeja ja kynttelikköä ikkunalla. Tilanteen taas rauhoituttua olen yllättävän rauhallinen. Unohdan tilanteen äärimmäisyyden ja uskottelen itselleni, että pääsemme vielä takaisin osastolle. Pyydän juotavaa, mutta sen tilalla saan vain uuden tippapussin telineeseeni. Niin, eipä täältä taideta enää ilman synnytystä poistua... Alan pelätä sektiota - mitä jos Rasmus ei käännykään oikein päin? Ihmettelen, mistä niin pieni voisi edes ymmärtää olla oikein päin ja oikeassa asennossa. Pieni reppana.

Aamuyö tuo supistukset takaisin. Ensin uniin, sitten jo herättäen. Aamuvuoron hoitaja hokee hokemistaan, kuinka synnytyssupistukset ovat paljon pidempiä, että ei minulla ole vielä mitään hätää. Puuskutan kyljelläni ja ihmettelen, kuinka paljon pidemmiksi supistusten kuuluisi vielä kasvaa. Kipua lisää liikkumisen puuttuminen. Haluaisin nousta seisomaan ja venytellä, sen sijaan makaan niskojeni päällä liikkumattomana. Puolen päivän jälkeen supistukset taukoavat yli puoleksi tunniksi, kuin kehoni antaisi minulle hetken rauhan ennen grande finalea.

Huoneessa alkaa hämärtyä. Minä en ole nähnyt kuin kapean harmaan kaistaleen taivasta - pyysin puolisoani nostamaan verhot ylös. Sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, puolisoni kertoo minulle myöhemmin. Sydäntalven aurinko valaisi rakkaamme syntymäpäivää, toivotti tervetulleeksi pienen ihmeen. Hämärtyvässä päivässä kipuni kasvavat. Kuljen tajunnan rajamailla supistusten velloessa vahvoina. "Tänään hän syntyy, en voi mitään enää", muistan sopertaneeni puolisolleni. Tunteet vellovat supistusten mukana: kivut ovat niin kovat, että alan jo toivoa syntymää - samalla mielessäni kuitenkin hakkaa tieto siitä, että lapseni ei saisi missään tapauksessa syntyä vielä. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, että toivon lapseni jo syntyvän. Minulle synnytyssali ei ole loppuraskauden helpotus vaan liian aikainen kauhu, ristiriitaisten tunteiden näyttämö, elämän ja kuoleman teatteri.

Iltavuoron hoitaja antaa minulle vihdoin kipulääkettä ja tarjoaa ilokaasua. Huoneen neljä hurlumhei on siirtynyt synnytyssaliin yhdeksän. Minusta tuntuu kuin irrallisia päitä pomppisi sänkyni laitojen vierellä. Ihmiset esittelevät itsensä minulle. Valun tajuttomuuden rajalle ja kun taas avaan silmäni päitä hyppii edelleen, kuulen kaukaa nimiä, titteleitä. Synnytyslääkäri, erikoistuva lääkäri, kätilö, lastenlääkäri, sairaanhoitaja... Lisää sairaanhoitajia, taas yksi lääkäri. Vihdoin joku esittelee itsensä anestesialääkäriksi. Vihdoinkin! Saan epiduraalin ja toivon kipujeni helpottuvan edes hieman. Ovi käy tiheään, ihmisiä kulkee sisään ja ulos, heitä on niin paljon. Ennen kuin epiduraali on ehtinyt alkaa vaikuttaa tarraa kolme kätilöä jaloistani kiinni. Ponnistan, uudestaan, ja uudestaan. Ja yhtäkkiä tunnen, kuinka ilmat pakenevat keuhkoistani, aivan kuin jotain riuhtaistaisiin minusta irti. Näen vilaukselta jotain sinistä ja pientä. Ennen kuin ehdin katsoa uudelleen, hänet on jo viety. En tiedä minne. "Elääkö hän?" parahdan. "Kukaan ei tiedä", vastaa joku. "Onhan hän poika?" jatkan. "Ei tiedetä, ei ehditty katsoa."

Kyllä hän oli poika. Ja hän eli. Minun Rasmus-rakkain oli syntynyt. Hän tuli, pieni ihme, ja teki meistä vanhempia, äidin ja isän. Siellä salissa yhdeksän, kynttelikön valossa minuun iskettiin äitiyden leima. Mikään ei enää koskaan olisi ennallaan. "Elossa on, isä tuo kohta kuvan", joku kävi sanomassa. "Poikahan sieltä tuli", lisäsi vielä. Makasin hiljaa paikallani. Hurlumhei oli hiljentynyt, lähtenyt lapseni mukaan. Puolisoni tuli näyttämään kuvaa. Pienen pieni ihmisenalku vihreä villapipo päässä letkuin elämään kiinnitettynä. Meidän lapsemme. Meitä oli nyt kolme, äiti, isi ja pienen pieni Rasmus. Ajatella, että hän oli valinnut juuri meidät! Antoi juuri meille kunnian, etuoikeuden, saada olla juuri hänen äiti ja isi. Isä lähti saattamaan lääkäreiden ja hoitajien kanssa pientä teho-osastolle, keskoskaapin perässä kävellen turvaksi matkalle. Minä pääsisin sitten myöhemmin.

Ja sieltä salista yhdeksän me lähdimme, aloitimme yhdessä yhden elämän mittaisen matkan. Elämän ja kuoleman teatterissa elämä oli ottanut pääroolin. Ensimmäinen näytös oli näytelty.