Kuolleiden Lasten Äitien Kerho

Olo on hieman yksinäinen. Tuntuu kuin en kuuluisi mihinkään. Lapsen syntymä ja kuolema ovat muokanneet identiteettiäni aivan käsittämättömällä tavalla. Tuntuu kuin olisin pirstaloitunut palasiksi, aivan kuin identiteettini olisi räjähtänyt leijaileviksi osiksi, jotka eivät ankkuroidu minnekään. Koen vierautta lähes jokaisen identiteettini kohdalla, jopa niiden, jotka eivät liity äitiyteen. Olen vieras kaikkialla.

Olen äiti äitiyslomalla, mutta en ole osa onnellisten tuoreiden äitien kerhoa. En soittele ystävilleni ja kysele nukutusvinkkejä, mieti pakkasta ja pukeutumista. En pese pieniä vauvanvaatteita, laskosta harsoliinoja, voivottele huonosti nukuttuja öitä. Olen ulkopuolinen jokaisessa vauvoihin liittyvässä keskustelussa. Väärä kerho, todella väärä kerho. Identiteetiltäni olen kuitenkin äiti, ehdottomasti. Tuore äiti, jolle vauvakeskustelut ovat tuskallisia. Todella raastava kombinaatio. Ristiriita on mieletön. Olen synnyttänyt nainen, äiti, mutta ilmeisen outo ja irrallinen muiden äitien rinnalla - nolla lasta, elossa.

Minulla on yhtä lailla odottavan naisen identiteetti. Laskettu aikani on vasta maaliskuun lopussa. Minun kuuluisi tuskastella odottavien äitien kanssa, kuinka olo on tukala, odottaa malttamattomana synnytystä. Jakaa kokemuksia, keskustella odotuksesta. En kuitenkaan ehtinyt yhteenkään synnytysvalmennukseen. Tänään kuljin neuvolan ohi, viimeinen käynti odottavana äitinä siellä oli 1.12.2015, tänään on 9.3.2016. Raskauteni päättyi kuukausia liian aikaisin, jäi kesken. Niin, ei tämäkään kerho. Väärä porukka.

Minulla on myös keskosvauvan äidin identiteetti. Tiedän, miltä tuntuu katsoa lastansa keskoskaapissa, pidellä hentoista olentoa käsien alla, itkeä huonojen uutisten kohdalla, iloita koko sielullaan yhdestä hyvästä, pienestäkin. Elää teho-osaston elämää, tuijottaa monitoreita tuskaisena, pelätä kuolemaa, toivoa elämää. Luin juuri artikkelin käsintehdyistä turvalonkeroista, virkatuista värikkäistä mustekaloista, joiden lonkerot rauhoittavat ja helpottavat keskosen oloa. Tunsin artikkelin äärimmäisen läheiseksi itselleni, asia oli tärkeä, ehdottoman lähellä sydäntäni. Minä olen keskospojan äiti, Rasmuskin olisi varmasti pitänyt turvalonkeroista! Mutta en minä siihenkään kerhoon enää kuulu. Mistäpä enää siellä puhuisin. Meistä ei tullut selviytymistarinaa, taisteluiden kautta voittoon -tyylistä kertomusta. Silti minä olen keskospojan äiti, kokenut keskosuuden aiheuttaman hämmennyksen, hädän ja huolen, eivätkä ne kokemukset häviä äitiyteni identiteetistä ikinä mihinkään.

Kuulun minä jonnekin. Minä kuulun Kuolleiden Lasten Äitien Kerhoon. Yksinäinen klubi, voin kertoa. Onneksi niin, tänne en yhtä ainoatakaan jäsentä haluakaan, en olisi itsekään ikinä halunnut liittyä. Yksinäistä täällä kuitenkin on. Ei ole kaveria, jolle soittaa ja kysyä kuolleen vauvan kuulumisia. Haluaisin jutella erilaisista hautakivilaatoista, mutta vähän vähissä ovat keskustelukaverit. Kukkaistutukset haudalle mietityttävät myös, kevät kun tulee. Olisi kiva jutella kuolleesta lapsesta sillä tavalla normaalisti, niin kuin äidit lapsistaan puhuvat. "Mites teillä tänään?" - "No Rasmus on ollut vähän enemmän mielessä, olen jutellut valokuville, sellainen aika peruspäivä. Tilasin hautajaiskuvatkin! Joo, jätin siihen albumiin loppuun tilaa, sinne kuolinilmoituksen jälkeen. Mites teillä, oletko jo saanut muistolaatikon loppuun? Niin, se on kyllä vähän vaikeaa, mutta todella antoisaa kuitenkin! Ai, siis minä laitoin sinne ne peitotkin! Joo, yksihän toki meni arkkuun, se mummon virkkaama. Mitäs te laitoitte arkkuun mukaan? Eikä, ihana valinta! Olitko muuten jo valinnut kukat haudalle, mitkä olisi kestäviä?"

Minulla on maailman upeimmat ystävät, jotka ovat auttaneet kaikin tavoin ja enemmän kaiken tämän aikana. Mielettömiä ihmisiä ympärillä, aivan taivaallisia. Onneksi, o-n-n-e-k-s-i, minulla ei ole heistä vertaistukea. Vertaistukea (valitettavasti) on, onneksi, kuitenkin. Mutta olisi kiva kuulua jonnekin sillä tavalla arkisesti, olla jonkin kerhon jäsen. Kerhon, jossa tavattaisiin joka tiistai jonkun luona. Arkisesti ja mukavasti, normaalisti. Vaihdettaisiin iloisesti kuulumisia, me samanlaiset. Niin kuin tuoreilla äideillä on äiti-lapsi-kerhot ja muskarit. Että voisi olla ihan tavallinen muiden tavallisten joukossa. Että en olisi se kummajainen, lapseton äiti. Olisi kiva soittaa Kuolleiden Lasten Äitien Kerhon jäsenelle ja kysäistä, arkisesti ja normaalisti pyykinpesun lomassa: "mites teidän kuollut lapsi tänään?"