Lahja ystävältä

Minulla on yksi aivan erityislaatuinen ystävä. Hän on suuri humanisti, joka suhtautuu elämään mielettömällä uteliaisuudella elämän mitään puolta kavahtamatta, mitään kauhistelematta. Hänellä on luontainen kyky tulla lähelle ja olla vierellä paljaana, avoimena. Hän oli minulle vastinkappale, kun yritin päästä sinuiksi raskauteni kanssa. Rasmuksen raskaus oli kierukkaraskaus ja minulle suuri shokki. Raskauden myötä jouduin luopumaan erinäisistä tulevaisuudennäkymistä ja arvioimaan ura-ajatukseni uudelleen. Moni ymmärsi kipuiluni väärin, vaan ei tämä erityislaatuinen ystäväni. Hän ymmärsi, kuten aina. Hän tuki minua matkassani äidiksi. Hän ymmärsi, että olin umpirakastanut tulevaan lapseeni jo silloin, että odotin häntä enemmän kuin mitään - mutta että samalla jouduin luopumaan suurista asioista, ja että luopumisiin, kaikenlaisiin, liittyy aina enemmän tai vähemmän surua, vaikka surun jälkeen ilo olisikin suurempi kuin koskaan aiemmin.

Hetki sitten hän antoi minulle lahjan. Aivan erityislaatuisen lahjan - itselleen uskollisena. Sain häneltä suuren julisteen, piirroksen Rasmuksesta. En ole koskaan, ikinä, saanut yhtä upeaa lahjaa. Ajatuksen ja tunteen määrä tässä lahjassa on mittaamaton. Olen edelleen hämmentynyt hänen eleensä edessä. Hän on koskettanut sieluani useasti, mutta tämä osui syvemmälle kuin mikään aikaisemmin. Syvemmälle kuin kukaan muu aikaisemmin. Kuolleen lapsen vanhempi ei juurikaan eroa elävän lapsen vanhemmasta suhtautumisessa lapseensa. Kummallakin on valtava tarve puhua lapsestaan, muistaa tätä, rakastaa tätä, elää elämänsä suurinta ihmettä aina uudestaan ja uudestaan. Jos haluat todella lähestyä äitiä, koskettaa hänen sydäntään, on yksi helpoimmista tavoista tehdä se lapsen kautta. Niin myös minulla, kuolleen lapsen äidillä. Minulla on loputon jano puhua lapsestani, kuulla hänestä. Pitää hänet elossa, ajatuksissa. Minun ajatuksissa hän on koko ajan, mutta on valtavan tärkeä kuulla, että hän elää myös muiden mielissä.

Tämä ystäväni antoi aikanaan ensimmäisen lahjankin Rasmukselle. Hienot raidalliset sukat. Raskauteni oli alkuvaiheessa. Sukat minulla on säilössä vieläkin. Ensimmäinen ja viimeinen lahja, ajattelen. Alku ja loppu, alfa ja omega. Minulla on sukat ja taulu, jotain äärimmäisen konkreettista jäljellä lapsestani. Lahjoilla muutoinkin on valtava merkitys. Aarteeni on Rasmuksen kummitädiltään saama kirja, jossa lukee "Rasmukselle jouluna 2015". Toinen on kaunis mustavalkoinen peitto, jonka ystäväni kutoi hirmuista vauhtia Rasmukselle ja toi minulle sairaalalle. Saimme myös kauniin potkupuvun, pienet tossut, nallen. Minun aarteitani. Keskosuus aiheuttaa hämmennystä ihmisissä. Meitä ei juurikaan onniteltu, emme hukkuneet kukka- ja lahjalähetyksiin. Saimme seitsemän onnittelukorttia, joista puolet työpaikoiltamme. Yhtä lailla meistä oli kuitenkin tullut vanhempia ja olimme lapsestamme ikionnellisia. Huonoimman vaihtoehdon kohdattua jokainen muistaminen on kultaakin arvokkaampi. Nämä pienet asiat konkretisoivat sen, että Rasmus todella eli. Että hän on ollut ihan oikea pieni poika. Jos perheemme toivottavasti vielä kasvaa, meillä on myös jotain, jota näyttää pikkusisaruksille. Isoveljen kirja, peitto. Valtavan isoja asioita meille.

Ja nyt tämä taulu. Aivan Rasmuksen näköinen, ihan tismalleen! Vein julisteen kehystämöön. Päädyimme museokehystykseen ja konservointilasiin, haluan taulusta ikuisen. Sellaisen, joka seuraa perhettämme kodista toiseen. Aivan kuin Rasmus olisi mukanamme aina. Kannoin taulun kotiin selkä suorana aivan valtavalla ylpeydellä. Minun lapseni kuva! Minun poikani! Olisin halunnut kertoa jokaiselle taulustani. Näyttää sen ja selittää. Että tässä on minun pieni poikani. 785 grammaa ja 33 senttiä. Syntyi 19.12.2015. Illalla. Oli jo pimeää. Rakas pieni ihmeeni, joka teki minusta äidin. Kertoa, että Rasmus-rakkaani on maailman kaunein pieni poika. Että hänellä oli hienot hiukset, tummat! Täydelliset pienet jalat ja kädet! Ja ne sormet, ne pienet, upeat sormet, niillä pystyi puristamaan lujaa äidin ja isin sormesta, vielä aivan ennen kuolemaakin. Isänsä nenä ja äitinsä suu, täydellinen yhdistelmä! Että minä rakastan häntä päivä päivältä enemmän. Kertoa, että en vain valitettavasti saanut jakaa elämääni hänen kanssaan, että jouduin luopumaan hänestä. Että mietin nyt kukkia haudalle. Mutta että näin valtavan hieno poika hän oli, katsokaa kaikki!


Onneksi minulla kuitenkin on ihmeellinen ystäväni. Ja nyt tämä kaunis taulu, joka saa hymyn huulilleni ja sydämeeni aina - silloinkin, kun kyyneleet valuvat poskillani.

Kiitos rakas. Olet ihmeellinen.

Näitä iltoja

Tämä on taas näitä iltoja. Iltoja, jolloin kyyneleet tulevat kysymättä. Suru ottaa vain valtaansa eikä siinä auta laittaa vastaan. Ei kysele, sopisiko tulla tai olisiko aikaa. Ikävä on niin järjetön, ettei sille pysty asettamaan minkäänlaisia mitattavissa olevia rajoja. Kaipaus puristaa rintaa. Sieluni on niin tuhansina palasina, edelleen. Voi pieni rakas Rasmukseni, äidin on niin kamala ikävä, niin kamalan kova ikävä...

Näitä iltoja.

Vilkaisuita taaksepäin

Välillä tuntuu kuin tämä koko suru olisi pysähtynyt paikoilleen. Että oma vointi tai ajatukset eivät jalostu lainkaan eteenpäin ja kaikki on seisahtunutta. Viime päivinä olen kuitenkin pysähtynyt ajattelemaan ensimmäisiä hetkiä ja viikkoja Rasmuksen kuoleman jälkeen. Olen muutaman askeleen ottanut, vähintäänkin, sillä ensimmäiset hetket tuntuvat todella kaukaisilta. Olen pysähtynyt niiden hetkien kauhuun ja hämmästyneenä ihmetellyt, kuinka me ikinä selvisimme siitä kaikesta tähän päivään. Kuinka ihmeessä pystyin jättämään lapseni sairaalaan, laskemaan hennon pienen pojan arkkuunsa, minun lapseni, minun esikoiseni? Miten ihmeessä minä pystyin kävelemään monta sataa metriä sairaalan ovelta autolle? Minä kävin apteekissa, miten se oli mahdollista? Millä voimalla kävimme kaupassa? Miten pystyin puhumaan, miten edes avaamaan oven? Tällä hetkellä kaikki se tuntuu mahdottomalta, totaalisen mahdottomalta. Miten minä pystyin tapaamaan elävän vauvan, kuuntelemaan vauva-arjen kuulumisia, raskauskeskusteluita? Miten pystyin ylipäänsä tekemään mitään normaalia? Puhumaan normaalisti, mistään? Järjestämään hautajaiset, soittamaan virallisia puheluita? En rehellisesti sanottuna ymmärrä, en lainkaan.

Muistan sanoneeni ystävälleni, kuinka haluan hänen puhuvan minulle lapsistaan, normaalisti, että ei minua tarvitse varoa. Rasmuksen kuolemasta ei ollut viikkoakaan.  Ei suostunut, rakas, viisas ihminen. Sanoi, että ei sen aika ole nyt. En ymmärrä, mistä kummasta olin keksinyt, että minun täytyy aivan alusta asti kestää kaikki täysin normaalisti, että olen huono ihminen, jos lapset, vauvat tai mikään siihen liittyvä satuttaisi minua. Muistelen ajatukseni nousseen siitä, että en halunnut alkaa vältellä asioita ja kasvattaa niistä sitä kautta mörköjä. Pelkäsin luultavasti myös sitä, että ihmiset kaikkoaisivat luotani, jos en ottaisi heitä huomioon normaalisti. Ajatukseen liittyi varmasti myös Rasmuksen merkitys: kun oma lapsi on niin valtavan suuri ja tärkeä, en halunnut vaatia ketään muuta olemaan hiljaa omasta tärkeästään. Olen edelleen samaa mieltä. Olen edelleen sitä mieltä, että en voi sulkea muuta maailmaa omani ulkopuolelle enkä vältellä ikäviä asioita. Ne ikävätkin asiat ja tunteet on vain kohdattava ja surtava tämän kaiken muun seassa. Mutta. Olisin minä saanut aivan alussa suojella itseäni hieman enemmän. Että siinä ei olisi ollut mitään pahaa, ei mitään pahaa. Onneksi oli niitä viisaita ystäviä, jotka eivät pyyntöjäni kuunnelleet. Jotka ymmärsivät, että mikään ei ole normaalia minun elämässäni ja suojelivat minua parhaansa mukaan, kun en itse sitä ymmärtänyt tehdä. Toisaalta alun shokki oli niin valtaisa, että sen siivellä meni moni asia. Mutta älkää ikinä uskoko lapsensa menettänyttä äitiä, jos hän pyytää puhumaan normaalisti kaikesta heti lapsensa kuoleman jälkeen - hän ei todellakaan tiedä, mitä pyytää.

Shokin vuoksi sitä pystyi toimimaankin. Nyt muutaman kuukauden päästä katsoessani taaksepäin kaikki tuntuu vain niin hullulta. Miten ihmeessä pystyimme säilyttämään toimintakykymme? Miten se oli ikinä mahdollista? Sen takia, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Moni on sanonut, että ei ikinä selviäisi lapsensa kuolemasta. Selviäisihän. Kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Ei anneta mitään muuta vaihtoehtoa, on vain pakko selvitä. En minä ole mitenkään vahvempi kuin kukaan muukaan, en minä ollut valmis tähän, minulle ei vain annettu vaihtoehtoja. Meidät on luotu sopeutumaan. Mieli antaa palan kerrallaan pureskeltavaksi, yksi kerrallaan ajatuksia tippuu lisää. Jos lapsen kuolema koko kauheudessaan kaadettaisiin niskaan kerralla, tulisi kuka tahansa hulluksi. Ajatuksia tippuu edelleen koko ajan, eivät ne ole loppuneet mihinkään - joka päivä uusi näkökulma, luopuminen, suru. Ymmärrän kyllä monen ajatuksen, samaltahan minusta tuntuu nyt. Mielessäni hakkaa vain ajatus: "miten helvetissä me selvisimme?"

Selviämisellä tarkoitan kahta asiaa. Ensimmäinen selviäminen on tämä alku. Tämä selviäminen on jotain äärimmäisen primitiivistä. Yksi henkäys, yksi askel. Rämpimistä eteenpäin, räpiköimistä, kompurointia. Myös hyvin konkreettisia asioita: herääminen joka aamu suurin piirtein samaan aikaan, kodin siivoaminen, suihkussa käyminen, pukeutuminen. Syöminen ja juominen, kun keho ei anna mitään impulssia nälästä tai janosta. Selviäminen päivästä toiseen suhteellisen selväjärkisenä on suuri saavutus. Olen äärimmäisen ylpeä meistä: kaiken tämän hulluuden jälkeen olemme tässä päivässä hengissä lähes tulkoon täysjärkisinä. En todellakaan tiedä, miten tämä kaikki on tapahtunut - monen asian summa, mutta yksi suuri syy on se vaihtoehdottomuus. Ei ole vaihtoehtoja, hengittäminen ei lakkaa, vaikka kuinka sattuu.

Toinen selviäminen on loppuelämä ja Rasmus osana sitä. Selviäminen käsitteenä merkitsee jokaiselle niin eri asioita: toinen ei edes halua selvitä lapsensa kuolemasta, yksi haluaa pitää kiinni surusta sen ollessa ainoa asia, mitä lapsesta on jäljellä, yksi kokee surun olevan rakkaus lapseen. Semantiikkaa, ja jokaisella oma näkemyksensä selviämisen merkityksestä. Ymmärrän täydestä sydämestäni jokaista, jokaisen yksilöllisen määrittelyn sanalle selviäminen. Minulle selviäminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että vielä jonain päivänä tämä tuska on ohitse. Ja minä luovun siitä tuskasta. Teen sen raskain sydämin, mutta luovun. Minulle selviäminen tarkoittaa sitä, että tämän surun ja tuskan takaa nousee toivo ja rakkaus, jotka jäävät elämään. Minä mittaan rakkauttani Rasmukseen rakkaudella, en surulla, en tuskalla. Minä rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta, ja se rakkaus on kaikki, mitä minulla on jäljellä. Tietenkin sydämessäni on aina, ikuisesti, se paikka, jossa asuu suru siitä, että en saanut jakaa elämääni lapseni kanssa. Epäilen tietyn surumielisyyden asettuvan sisälleni vielä pitkäksi aikaa, kenties loppuelämäksi. Tulen luopumaan Rasmuksesta lopun elämääni, tiedän sen jo nyt.

Olen kuitenkin päättänyt, että rakkaus ja toivo ovat viimeiset asiat, jotka Rasmuksesta meille jää. Niin hienon pienen pojan perinnön täytyy olla valoisa. Sanoin jo sairaalalla Rasmukselle, että ei ole hätää, että äiti ja isi selviävät kyllä. Koen, että jos emme selviäisi, Rasmuksen harteilla olisi kohtuuton taakka. Ei se ole Rasmuksen vika, että hän kuoli. Ei hän varmasti halunnut aiheuttaa äidille ja isille tuskaa. Ei tietenkään. Ja siksi me vielä selviämme. Selviämme ja muistamme kiitollisuudella kaiken sen rakkauden ja toivon, jonka Rasmus mukanaan toi. Sitä minä tarkoitan selviämisellä. Sitä, että jonain päivänä tämä kaikki on meille voimavara. Tämän surun ja luopumisen jälkeen. Että muistamme Rasmuksen rakkaudella, kannamme hänen valoisaa muistoaan sydämissämme minne ikinä menemmekin. Että tuska ja suru vielä väistyvät rakkauden edessä.

Mutta vielä pitkään, vielä todella pitkään minä joudun tätä luopumistani tekemään. Vielä pitkään menee rämpiessä ja kompuroidessa, sillä tämä luopuminen on aivan valtavan raskasta, sattuu niin hirmuisen paljon...

Sekalaisia ajatuksia

Maailmasta on tullut hyvin kummallinen lapsen kuoleman jälkeen. Näennäisesti kaikki kulkee radallaan, maailma kiirehtii eteenpäin tasaisen varmasti. Kuitenkin mikään ei ole enää ennallaan. Tuttu maailma on jotenkin erilainen, etäinen, utuinen. Ihmiset ovat erilaisia, tulevaisuus on erilainen. Ja minä, minä se vasta erilainen olenkin. Ja toisaalta taas en lainkaan. Tällä hetkellä tuntuu kuin tarkkailisin maailmaa ja elämääni kauempaa, kuin lintu oksalta. Maailma lipuu puuni juurella ja minä ihmettelen sen liikkeitä. Minua on vuoroin hämmästyttänyt ja surettanut, vuoroin huvittanut ja ihmetyttänyt näkemäni. Kummallisia asioita, voi kuinka kummallisia.

Kummallista numero 1:
Lapsen kuolema on aivan valtaisa tabu. Kummallinen asia, johon harva osaa suhtautua. Minulta kysyttiin, pidänkö Rasmuksen kuvaa esillä. Miksi en pitäisi? Minulla on myös kuolleen isäni kuva esillä, sitä ei kukaan ihmettele. Miten ihmeessä lapseni, minun ikioma lapseni muodostaisi jonkin poikkeuksen? Minulla on rakkaiden ihmisten kuvia esillä, lapseni sattuu asettumaan sen listan kärkeen, tottakai hänen kuvansa on esillä. Rakastan lastani aivan yhtä paljon kuin äidit rakastavat eläviä lapsiaan. Pidätkö sinä lapsesi kuvaa esillä? Miksi ihmeessä kuolleen lapsen kuvan esillä pitäminen on jotenkin outoa, jotenkin raskasta ja murheellista? Häiritseekö kuva ennemminkin katsojaa - nostaa esiin pelkoja? Häiritsee perusturvallisuuden rauhaa, kenties? Muistuttaako kuollut lapsi kuollutta aikuista raadollisemmin elämän perusasioista, syntymästä ja kuolemasta? Kuolemasta, jota nykymaailmassa peitellään ja piilotellaan kilpaa, aivan kuin se ei koskisi meistä jokaista.

Kummallista numero 2:
Olen törmännyt keskusteluihin lasten lukumäärästä. Että miten se kuollut lapsi lasketaan, lasketaanko ollenkaan. Olen hämmentynyt, hyvin hämmentynyt. Minulla on yksi lapsi, esikoinen, kuollut. Minun esikoiseni nimi on Rasmus, hän kuoli kahden viikon ikäisenä. En ole ymmärtänyt, miten tämä fakta häviäisi mihinkään. Rasmus tulee olemaan aina esikoiseni, tulevien sisarustensa isoveli, meidän perheemme jäsen. Jälleen vertaan isääni: ei kukaan epäile isäni olemassaoloa, vaikka hän on kuollut. Ei isääni ole tarvinnut pyyhkiä pois elämästäni hänen kuolemansa jälkeen. Ei kukaan pyörittele päätään, kun puhun isästäni, ei kukaan oleta, että hänet unohdetaan. Miksi ihmeessä lapsi tekee poikkeuksen? Miksi ihmeessä Rasmus ei kuolemansa jälkeen olisi enää lapseni, perheemme jäsen? Samalla ajatukseen sisältyy aivan valtava sivuuttaminen: jos Rasmus ei ole enää lapsemme kuolemansa jälkeen, emme mekään ole vanhempia. Mitä me olemme? Mikä on nainen, joka on synnyttänyt ainoan lapsensa, hoitanut tätä ja haudannut? Epä-äiti? Entä mies, jonka ainoa lapsi on kuollut? Ei-isä? Kyseinen ajatusmalli nollaa tätä kautta myös meidän minuudet ja identiteetit. Me olemme äiti ja isä. Meidän perheeseen kuuluu äiti, isä ja Rasmus, viimeksi mainittu kuollut, mutta yhtä kaikki meidän lapsemme, meidän perheemme jäsen. Sen vuoksi Rasmuksen ohittaminen satuttaa niin paljon. Samalla meidät ohitetaan.

Kummallista numero 3:
Olen miettinyt, milloin ihmisestä tulee ihminen. Viitaten ylläolevaan, olen huomannut, että syntymä ei selkeästi ole se etappi. Vauvan kuolema tuntuu olevan jotain, joka vanhempien tulee unohtaa, mennä eteenpäin. Piilottaa lopulta kuvatkin, pyyhkiä lapsi pois elämästä. Samaa vaatimusta en ole aistinut vanhemman kuoleman kohdalla. Puhuessani kuolleesta isästäni, kukaan ei hätkähdä. Lapseni kohdalla en voi sanoa samaa. Aivan kuin kuolleen lapsen muistelussa olisi jotain syvästi makaaberia, jota kuolleen aikuisen muistelussa ei ole. Miksi? Missä kohtaa elämä on tarpeeksi pitkä, jotta sitä ei tarvitse unohtaa, pyyhkiä pois? Kaksivuotiaana? Kymmenenvuotiaana? Milloin elämällä on merkitystä - ja kenelle? Rasmus eli kokonaisen elämän, aivan kuten isänikin. Ymmärrän toki, että Rasmus oli monille täysin abstrakti asia, tuntematon minimies keskoskaapissa, mutta meille hän oli täysin totta. Hän oli meidän lapsemme, teki meistä vanhempia. Missä kohtaa hän olisi saanut samanlaisen statuksen kuin keski-ikäisenä kuollut isäni tai elossa oleva vauva? Missä kohtaa hänen säilymisestä osana meidän perhettä olisi tullut normaalia? Meille Rasmus on maailman luonnollisin asia, esikoisemme, rakkaamme.

Kummallista numero 4:
Olen herännyt itsekin ajatukseni yksioikoisuuteen. Isoäitini on kokenut kohtukuoleman ennen äitini syntymää. Asiasta ei olla koskaan sen enempää puhuttu. Tiedän, että hän oli poika. Hetki sitten vasta itsekin havahduin, säpsähdin; hänhän on minun enoni. Äitini veli. Että tässä minä, lapseni menettänyt, olen sortunut aivan samaan mustavalkoisuuteen kuin monet muutkin. Ajatellut, ettei kuollut lapsi olisi osa sukuani, perhettäni. Kuolleet aikuisethan minä luonnollisesti lasken perheeseeni, isoäitini, isoisäni, isäni. Isotätinikin. Ja kaikki kuolleita. Jälleen, milloin ihmisestä tulee ihminen? Milloin elämä todella alkaa? Toki enoni kohdalla vaikuttaa täysin erilainen henkinen ilmapiiri: vielä aivan lähivuosikymmeninä äitiä velvoitettiin unohtamaan kuollut lapsi, sen katsottiin olevan parasta mahdollista terapiaa. Äidit eivät saaneet kuollutta lastansa syliin, luopuminen tehtiin raa'asti ja kerrasta. Monet eivät tienneet edes kuolleena syntyneen lapsensa sukupuolta. Hyvästejä ei saanut jättää, hautapaikkaakaan ei aina kerrottu. Kauhutarinoita kuulee edelleen, enkä uskalla edes ajatella, missä todellisuudessa on eletty 1950-luvulla. Ei siinä ilmapiirissä varmasti osattu pitää lasta perheenjäsenenä, vaikka olisi haluttukin, vaikka pieni lapsi äitinsä sydämessä aina eli. Piti unohtaa ja mennä eteenpäin, surra hiljaa sisäänpäin. Sitäkö surullista perintöä vielä 2010-luvullakin toistetaan? Sieltäkö nämä kummallisuudetkin kumpuavat?

Näitä kummallisia minä täällä oksallani pyörittelen, tuijottelen maailman menoa ja pohdiskelen. Kehää nämä pyörivät, joskus kenties jalostuvat vastauksiksikin. Tiedä häntä.

30.3.2016

Laskettu aika. Nyt kaukainen utopia, unelmamaailma, joka on jo kauan ollut menetetty. Rasmus syntyi yli kolme kuukautta aiemmin, mutta silti tämä päivä iski lujaa - paljon lujempaa kuin olisin koskaan voinut uskoa.

Olen odottanut tätä päivää. Olen mielessäni edelleen ollut raskaana. Miettinyt, minkälainen maha olisi ollut, miltä Rasmus olisi tuntunut, miltä koti näyttänyt vauvalle valmiina. Tämän päivän saapuminen on tietyllä tavalla raskauden päätös. Keskosen kuolemaan liittyy kummallinen kaksijakoisuus. Suren kuollutta lastani, pienen keskospojan kuolemaa ja sen myötä menetettyjä unelmia. Rinnalla kulkee myös toinen menetys: se alkuperäinen ajatus ja suunnitelma, jossa lapsen piti syntyä 30.3.2016, se tarina, jossa kaikki meni hyvin. Mieleni suree molempia, yhdessä ja erikseen. Toisaalta nämä surut ovat yhteneväisiä, rinnakkaisia, mutta samalla irrallisia ja iskuissaan yksilöitä. Molemmat pitää surra, molempien iskut kestää.

Todellisuuteni on se, ettei mitään laskettua aikaa ole. Rasmus syntyi 19.12.2015. Silti maaliskuun lopun lähestyminen on saanut ahdistukseni kasvamaan. Tätä me odotimme - ja tätä me emme saaneet. Saimme toisenlaisen todellisuuden, jonka kanssa opettelemme nyt elämään. 30.3.2016 sen todellisuuden kanssa eläminen oli aivan käsittämättömän raskasta. Sinä päivänä sysäys selviämisestä epätoivoon oli hyvin pieni, vain muutama sana, jotka laukaisivat koko tuskan kauheuden. Olo oli kuin niinä ensimmäisinä hetkinä, niinä oksettavina tuskan hetkinä, jolloin maailma mureni alta. Minä haluaisin vain pienen poikani syliin, en minä paljoa pyydä, lupaan, että en koskaan enää, en mitään muuta...

Rasmuksen laskettu aika oli isäni kuusikymmentävuotissyntymäpäivä. Minusta se oli alusta saakka niin kovin kaunis ja hauska ajatus. Että faari oli kuitenkin mukana esikoiseni odotuksessa. Ajattelin, kuinka onnellinen isä olisi ollut puolestani ja kuinka innoissaan odottanut esikoisensa esikoista. Ajattelin, että isäni syntymäpäivä saisi nyt onnellisen merkityksen. Että lapseni näyttäisi elämän jatkumisen. Yksi kuolee, mutta toinen tulee ja elämä jatkuu. Ei se mennyt aivan niin. Faarinsa poika Rasmus kuitenkin oli, samana päivänä saan molempia muistella. Sytytän kaksi kynttilää, yhden sijasta.

En tiedä, mihin uskon - tuskin mihinkään, mutta näen edelleen rakkaat mieheni yhdessä, aivan kuten näin Rasmuksen kuoleman hetkellä. Isä kantaa lastani, rakastaa pientä. Näen isän katseen: rakastuneen, onnellisen, ylpeän. Isän turvalliset tummat silmät lämpöä täynnä. Kuvitelmaa se on, mutta niin kovin kaunista kuvitelmaa. Lohduttaa minua, suruni tuskassa.

Kulkevat siellä kahdestaan, maaliskuun pojat, minun rakkaani - isäni ja poikani, pilven reunalla, taivaan tähtitarhassa.