tiistai 5. huhtikuuta 2016

30.3.2016

Laskettu aika. Nyt kaukainen utopia, unelmamaailma, joka on jo kauan ollut menetetty. Rasmus syntyi yli kolme kuukautta aiemmin, mutta silti tämä päivä iski lujaa - paljon lujempaa kuin olisin koskaan voinut uskoa.

Olen odottanut tätä päivää. Olen mielessäni edelleen ollut raskaana. Miettinyt, minkälainen maha olisi ollut, miltä Rasmus olisi tuntunut, miltä koti näyttänyt vauvalle valmiina. Tämän päivän saapuminen on tietyllä tavalla raskauden päätös. Keskosen kuolemaan liittyy kummallinen kaksijakoisuus. Suren kuollutta lastani, pienen keskospojan kuolemaa ja sen myötä menetettyjä unelmia. Rinnalla kulkee myös toinen menetys: se alkuperäinen ajatus ja suunnitelma, jossa lapsen piti syntyä 30.3.2016, se tarina, jossa kaikki meni hyvin. Mieleni suree molempia, yhdessä ja erikseen. Toisaalta nämä surut ovat yhteneväisiä, rinnakkaisia, mutta samalla irrallisia ja iskuissaan yksilöitä. Molemmat pitää surra, molempien iskut kestää.

Todellisuuteni on se, ettei mitään laskettua aikaa ole. Rasmus syntyi 19.12.2015. Silti maaliskuun lopun lähestyminen on saanut ahdistukseni kasvamaan. Tätä me odotimme - ja tätä me emme saaneet. Saimme toisenlaisen todellisuuden, jonka kanssa opettelemme nyt elämään. 30.3.2016 sen todellisuuden kanssa eläminen oli aivan käsittämättömän raskasta. Sinä päivänä sysäys selviämisestä epätoivoon oli hyvin pieni, vain muutama sana, jotka laukaisivat koko tuskan kauheuden. Olo oli kuin niinä ensimmäisinä hetkinä, niinä oksettavina tuskan hetkinä, jolloin maailma mureni alta. Minä haluaisin vain pienen poikani syliin, en minä paljoa pyydä, lupaan, että en koskaan enää, en mitään muuta...

Rasmuksen laskettu aika oli isäni kuusikymmentävuotissyntymäpäivä. Minusta se oli alusta saakka niin kovin kaunis ja hauska ajatus. Että faari oli kuitenkin mukana esikoiseni odotuksessa. Ajattelin, kuinka onnellinen isä olisi ollut puolestani ja kuinka innoissaan odottanut esikoisensa esikoista. Ajattelin, että isäni syntymäpäivä saisi nyt onnellisen merkityksen. Että lapseni näyttäisi elämän jatkumisen. Yksi kuolee, mutta toinen tulee ja elämä jatkuu. Ei se mennyt aivan niin. Faarinsa poika Rasmus kuitenkin oli, samana päivänä saan molempia muistella. Sytytän kaksi kynttilää, yhden sijasta.

En tiedä, mihin uskon - tuskin mihinkään, mutta näen edelleen rakkaat mieheni yhdessä, aivan kuten näin Rasmuksen kuoleman hetkellä. Isä kantaa lastani, rakastaa pientä. Näen isän katseen: rakastuneen, onnellisen, ylpeän. Isän turvalliset tummat silmät lämpöä täynnä. Kuvitelmaa se on, mutta niin kovin kaunista kuvitelmaa. Lohduttaa minua, suruni tuskassa.

Kulkevat siellä kahdestaan, maaliskuun pojat, minun rakkaani - isäni ja poikani, pilven reunalla, taivaan tähtitarhassa.

2 kommenttia:

  1. Hirveän kauniisti sanottu, että kaksi tarinaa elää irrallisina ja rinnakkaisina, kahtena suruna jotka molemmat on surtava. En ole tajunnutkaan ajatella miten raskas tie sinulla on ollut tuonkin suhteen. Nyt olet siitäkin selvinnyt, raskaasta päivämäärästä joita vielä on vuosi (ja vuodet) pullollaan. Kaunis ja varmasti lohduttava ajatus tuo, että isäsi ja poikasi kohtaavat. Ja pienistä lohduista se on nyt jokainen askel rakennettava, koostaan huolimatta ne muodostavat jonkinlaiset pitkospuut. Vaikka Rasmuksen syntymäpäivä olikin ihan erilainen ja eri ajassa, anna tuon päivämäärän olla sitä myös! Meidän kevätpojat niin lähekkäin tässäkin asiassa. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En olisi koskaan osannut ajatelle, kuinka pieniin ja (kaiken kaikkiaan) kummallisiin ajatuksiin sitä tarttuisikaan. Mutta kuten niin kauniisti kirjoitat "pienistä lohduista se on nyt jokainen askel rakennettava." Sitähän se elämä tällä hetkellä on, pieniä askeleita pienen pienten lohdun rippeiden kanssa. Jotenkin tuo ajatus kevätpojistakin lohduttaa - jostain kummallisesta syystä. Saa hymyn huulille. Pienet kevätpojat, jotenkin niin samalla matkalla.

      Poista