Vilkaisuita taaksepäin

Välillä tuntuu kuin tämä koko suru olisi pysähtynyt paikoilleen. Että oma vointi tai ajatukset eivät jalostu lainkaan eteenpäin ja kaikki on seisahtunutta. Viime päivinä olen kuitenkin pysähtynyt ajattelemaan ensimmäisiä hetkiä ja viikkoja Rasmuksen kuoleman jälkeen. Olen muutaman askeleen ottanut, vähintäänkin, sillä ensimmäiset hetket tuntuvat todella kaukaisilta. Olen pysähtynyt niiden hetkien kauhuun ja hämmästyneenä ihmetellyt, kuinka me ikinä selvisimme siitä kaikesta tähän päivään. Kuinka ihmeessä pystyin jättämään lapseni sairaalaan, laskemaan hennon pienen pojan arkkuunsa, minun lapseni, minun esikoiseni? Miten ihmeessä minä pystyin kävelemään monta sataa metriä sairaalan ovelta autolle? Minä kävin apteekissa, miten se oli mahdollista? Millä voimalla kävimme kaupassa? Miten pystyin puhumaan, miten edes avaamaan oven? Tällä hetkellä kaikki se tuntuu mahdottomalta, totaalisen mahdottomalta. Miten minä pystyin tapaamaan elävän vauvan, kuuntelemaan vauva-arjen kuulumisia, raskauskeskusteluita? Miten pystyin ylipäänsä tekemään mitään normaalia? Puhumaan normaalisti, mistään? Järjestämään hautajaiset, soittamaan virallisia puheluita? En rehellisesti sanottuna ymmärrä, en lainkaan.

Muistan sanoneeni ystävälleni, kuinka haluan hänen puhuvan minulle lapsistaan, normaalisti, että ei minua tarvitse varoa. Rasmuksen kuolemasta ei ollut viikkoakaan.  Ei suostunut, rakas, viisas ihminen. Sanoi, että ei sen aika ole nyt. En ymmärrä, mistä kummasta olin keksinyt, että minun täytyy aivan alusta asti kestää kaikki täysin normaalisti, että olen huono ihminen, jos lapset, vauvat tai mikään siihen liittyvä satuttaisi minua. Muistelen ajatukseni nousseen siitä, että en halunnut alkaa vältellä asioita ja kasvattaa niistä sitä kautta mörköjä. Pelkäsin luultavasti myös sitä, että ihmiset kaikkoaisivat luotani, jos en ottaisi heitä huomioon normaalisti. Ajatukseen liittyi varmasti myös Rasmuksen merkitys: kun oma lapsi on niin valtavan suuri ja tärkeä, en halunnut vaatia ketään muuta olemaan hiljaa omasta tärkeästään. Olen edelleen samaa mieltä. Olen edelleen sitä mieltä, että en voi sulkea muuta maailmaa omani ulkopuolelle enkä vältellä ikäviä asioita. Ne ikävätkin asiat ja tunteet on vain kohdattava ja surtava tämän kaiken muun seassa. Mutta. Olisin minä saanut aivan alussa suojella itseäni hieman enemmän. Että siinä ei olisi ollut mitään pahaa, ei mitään pahaa. Onneksi oli niitä viisaita ystäviä, jotka eivät pyyntöjäni kuunnelleet. Jotka ymmärsivät, että mikään ei ole normaalia minun elämässäni ja suojelivat minua parhaansa mukaan, kun en itse sitä ymmärtänyt tehdä. Toisaalta alun shokki oli niin valtaisa, että sen siivellä meni moni asia. Mutta älkää ikinä uskoko lapsensa menettänyttä äitiä, jos hän pyytää puhumaan normaalisti kaikesta heti lapsensa kuoleman jälkeen - hän ei todellakaan tiedä, mitä pyytää.

Shokin vuoksi sitä pystyi toimimaankin. Nyt muutaman kuukauden päästä katsoessani taaksepäin kaikki tuntuu vain niin hullulta. Miten ihmeessä pystyimme säilyttämään toimintakykymme? Miten se oli ikinä mahdollista? Sen takia, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Moni on sanonut, että ei ikinä selviäisi lapsensa kuolemasta. Selviäisihän. Kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Ei anneta mitään muuta vaihtoehtoa, on vain pakko selvitä. En minä ole mitenkään vahvempi kuin kukaan muukaan, en minä ollut valmis tähän, minulle ei vain annettu vaihtoehtoja. Meidät on luotu sopeutumaan. Mieli antaa palan kerrallaan pureskeltavaksi, yksi kerrallaan ajatuksia tippuu lisää. Jos lapsen kuolema koko kauheudessaan kaadettaisiin niskaan kerralla, tulisi kuka tahansa hulluksi. Ajatuksia tippuu edelleen koko ajan, eivät ne ole loppuneet mihinkään - joka päivä uusi näkökulma, luopuminen, suru. Ymmärrän kyllä monen ajatuksen, samaltahan minusta tuntuu nyt. Mielessäni hakkaa vain ajatus: "miten helvetissä me selvisimme?"

Selviämisellä tarkoitan kahta asiaa. Ensimmäinen selviäminen on tämä alku. Tämä selviäminen on jotain äärimmäisen primitiivistä. Yksi henkäys, yksi askel. Rämpimistä eteenpäin, räpiköimistä, kompurointia. Myös hyvin konkreettisia asioita: herääminen joka aamu suurin piirtein samaan aikaan, kodin siivoaminen, suihkussa käyminen, pukeutuminen. Syöminen ja juominen, kun keho ei anna mitään impulssia nälästä tai janosta. Selviäminen päivästä toiseen suhteellisen selväjärkisenä on suuri saavutus. Olen äärimmäisen ylpeä meistä: kaiken tämän hulluuden jälkeen olemme tässä päivässä hengissä lähes tulkoon täysjärkisinä. En todellakaan tiedä, miten tämä kaikki on tapahtunut - monen asian summa, mutta yksi suuri syy on se vaihtoehdottomuus. Ei ole vaihtoehtoja, hengittäminen ei lakkaa, vaikka kuinka sattuu.

Toinen selviäminen on loppuelämä ja Rasmus osana sitä. Selviäminen käsitteenä merkitsee jokaiselle niin eri asioita: toinen ei edes halua selvitä lapsensa kuolemasta, yksi haluaa pitää kiinni surusta sen ollessa ainoa asia, mitä lapsesta on jäljellä, yksi kokee surun olevan rakkaus lapseen. Semantiikkaa, ja jokaisella oma näkemyksensä selviämisen merkityksestä. Ymmärrän täydestä sydämestäni jokaista, jokaisen yksilöllisen määrittelyn sanalle selviäminen. Minulle selviäminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että vielä jonain päivänä tämä tuska on ohitse. Ja minä luovun siitä tuskasta. Teen sen raskain sydämin, mutta luovun. Minulle selviäminen tarkoittaa sitä, että tämän surun ja tuskan takaa nousee toivo ja rakkaus, jotka jäävät elämään. Minä mittaan rakkauttani Rasmukseen rakkaudella, en surulla, en tuskalla. Minä rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta, ja se rakkaus on kaikki, mitä minulla on jäljellä. Tietenkin sydämessäni on aina, ikuisesti, se paikka, jossa asuu suru siitä, että en saanut jakaa elämääni lapseni kanssa. Epäilen tietyn surumielisyyden asettuvan sisälleni vielä pitkäksi aikaa, kenties loppuelämäksi. Tulen luopumaan Rasmuksesta lopun elämääni, tiedän sen jo nyt.

Olen kuitenkin päättänyt, että rakkaus ja toivo ovat viimeiset asiat, jotka Rasmuksesta meille jää. Niin hienon pienen pojan perinnön täytyy olla valoisa. Sanoin jo sairaalalla Rasmukselle, että ei ole hätää, että äiti ja isi selviävät kyllä. Koen, että jos emme selviäisi, Rasmuksen harteilla olisi kohtuuton taakka. Ei se ole Rasmuksen vika, että hän kuoli. Ei hän varmasti halunnut aiheuttaa äidille ja isille tuskaa. Ei tietenkään. Ja siksi me vielä selviämme. Selviämme ja muistamme kiitollisuudella kaiken sen rakkauden ja toivon, jonka Rasmus mukanaan toi. Sitä minä tarkoitan selviämisellä. Sitä, että jonain päivänä tämä kaikki on meille voimavara. Tämän surun ja luopumisen jälkeen. Että muistamme Rasmuksen rakkaudella, kannamme hänen valoisaa muistoaan sydämissämme minne ikinä menemmekin. Että tuska ja suru vielä väistyvät rakkauden edessä.

Mutta vielä pitkään, vielä todella pitkään minä joudun tätä luopumistani tekemään. Vielä pitkään menee rämpiessä ja kompuroidessa, sillä tämä luopuminen on aivan valtavan raskasta, sattuu niin hirmuisen paljon...