tiistai 12. huhtikuuta 2016

Vilkaisuita taaksepäin

Välillä tuntuu kuin tämä koko suru olisi pysähtynyt paikoilleen. Että oma vointi tai ajatukset eivät jalostu lainkaan eteenpäin ja kaikki on seisahtunutta. Viime päivinä olen kuitenkin pysähtynyt ajattelemaan ensimmäisiä hetkiä ja viikkoja Rasmuksen kuoleman jälkeen. Olen muutaman askeleen ottanut, vähintäänkin, sillä ensimmäiset hetket tuntuvat todella kaukaisilta. Olen pysähtynyt niiden hetkien kauhuun ja hämmästyneenä ihmetellyt, kuinka me ikinä selvisimme siitä kaikesta tähän päivään. Kuinka ihmeessä pystyin jättämään lapseni sairaalaan, laskemaan hennon pienen pojan arkkuunsa, minun lapseni, minun esikoiseni? Miten ihmeessä minä pystyin kävelemään monta sataa metriä sairaalan ovelta autolle? Minä kävin apteekissa, miten se oli mahdollista? Millä voimalla kävimme kaupassa? Miten pystyin puhumaan, miten edes avaamaan oven? Tällä hetkellä kaikki se tuntuu mahdottomalta, totaalisen mahdottomalta. Miten minä pystyin tapaamaan elävän vauvan, kuuntelemaan vauva-arjen kuulumisia, raskauskeskusteluita? Miten pystyin ylipäänsä tekemään mitään normaalia? Puhumaan normaalisti, mistään? Järjestämään hautajaiset, soittamaan virallisia puheluita? En rehellisesti sanottuna ymmärrä, en lainkaan.

Muistan sanoneeni ystävälleni, kuinka haluan hänen puhuvan minulle lapsistaan, normaalisti, että ei minua tarvitse varoa. Rasmuksen kuolemasta ei ollut viikkoakaan.  Ei suostunut, rakas, viisas ihminen. Sanoi, että ei sen aika ole nyt. En ymmärrä, mistä kummasta olin keksinyt, että minun täytyy aivan alusta asti kestää kaikki täysin normaalisti, että olen huono ihminen, jos lapset, vauvat tai mikään siihen liittyvä satuttaisi minua. Muistelen ajatukseni nousseen siitä, että en halunnut alkaa vältellä asioita ja kasvattaa niistä sitä kautta mörköjä. Pelkäsin luultavasti myös sitä, että ihmiset kaikkoaisivat luotani, jos en ottaisi heitä huomioon normaalisti. Ajatukseen liittyi varmasti myös Rasmuksen merkitys: kun oma lapsi on niin valtavan suuri ja tärkeä, en halunnut vaatia ketään muuta olemaan hiljaa omasta tärkeästään. Olen edelleen samaa mieltä. Olen edelleen sitä mieltä, että en voi sulkea muuta maailmaa omani ulkopuolelle enkä vältellä ikäviä asioita. Ne ikävätkin asiat ja tunteet on vain kohdattava ja surtava tämän kaiken muun seassa. Mutta. Olisin minä saanut aivan alussa suojella itseäni hieman enemmän. Että siinä ei olisi ollut mitään pahaa, ei mitään pahaa. Onneksi oli niitä viisaita ystäviä, jotka eivät pyyntöjäni kuunnelleet. Jotka ymmärsivät, että mikään ei ole normaalia minun elämässäni ja suojelivat minua parhaansa mukaan, kun en itse sitä ymmärtänyt tehdä. Toisaalta alun shokki oli niin valtaisa, että sen siivellä meni moni asia. Mutta älkää ikinä uskoko lapsensa menettänyttä äitiä, jos hän pyytää puhumaan normaalisti kaikesta heti lapsensa kuoleman jälkeen - hän ei todellakaan tiedä, mitä pyytää.

Shokin vuoksi sitä pystyi toimimaankin. Nyt muutaman kuukauden päästä katsoessani taaksepäin kaikki tuntuu vain niin hullulta. Miten ihmeessä pystyimme säilyttämään toimintakykymme? Miten se oli ikinä mahdollista? Sen takia, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Moni on sanonut, että ei ikinä selviäisi lapsensa kuolemasta. Selviäisihän. Kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Ei anneta mitään muuta vaihtoehtoa, on vain pakko selvitä. En minä ole mitenkään vahvempi kuin kukaan muukaan, en minä ollut valmis tähän, minulle ei vain annettu vaihtoehtoja. Meidät on luotu sopeutumaan. Mieli antaa palan kerrallaan pureskeltavaksi, yksi kerrallaan ajatuksia tippuu lisää. Jos lapsen kuolema koko kauheudessaan kaadettaisiin niskaan kerralla, tulisi kuka tahansa hulluksi. Ajatuksia tippuu edelleen koko ajan, eivät ne ole loppuneet mihinkään - joka päivä uusi näkökulma, luopuminen, suru. Ymmärrän kyllä monen ajatuksen, samaltahan minusta tuntuu nyt. Mielessäni hakkaa vain ajatus: "miten helvetissä me selvisimme?"

Selviämisellä tarkoitan kahta asiaa. Ensimmäinen selviäminen on tämä alku. Tämä selviäminen on jotain äärimmäisen primitiivistä. Yksi henkäys, yksi askel. Rämpimistä eteenpäin, räpiköimistä, kompurointia. Myös hyvin konkreettisia asioita: herääminen joka aamu suurin piirtein samaan aikaan, kodin siivoaminen, suihkussa käyminen, pukeutuminen. Syöminen ja juominen, kun keho ei anna mitään impulssia nälästä tai janosta. Selviäminen päivästä toiseen suhteellisen selväjärkisenä on suuri saavutus. Olen äärimmäisen ylpeä meistä: kaiken tämän hulluuden jälkeen olemme tässä päivässä hengissä lähes tulkoon täysjärkisinä. En todellakaan tiedä, miten tämä kaikki on tapahtunut - monen asian summa, mutta yksi suuri syy on se vaihtoehdottomuus. Ei ole vaihtoehtoja, hengittäminen ei lakkaa, vaikka kuinka sattuu.

Toinen selviäminen on loppuelämä ja Rasmus osana sitä. Selviäminen käsitteenä merkitsee jokaiselle niin eri asioita: toinen ei edes halua selvitä lapsensa kuolemasta, yksi haluaa pitää kiinni surusta sen ollessa ainoa asia, mitä lapsesta on jäljellä, yksi kokee surun olevan rakkaus lapseen. Semantiikkaa, ja jokaisella oma näkemyksensä selviämisen merkityksestä. Ymmärrän täydestä sydämestäni jokaista, jokaisen yksilöllisen määrittelyn sanalle selviäminen. Minulle selviäminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että vielä jonain päivänä tämä tuska on ohitse. Ja minä luovun siitä tuskasta. Teen sen raskain sydämin, mutta luovun. Minulle selviäminen tarkoittaa sitä, että tämän surun ja tuskan takaa nousee toivo ja rakkaus, jotka jäävät elämään. Minä mittaan rakkauttani Rasmukseen rakkaudella, en surulla, en tuskalla. Minä rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta, ja se rakkaus on kaikki, mitä minulla on jäljellä. Tietenkin sydämessäni on aina, ikuisesti, se paikka, jossa asuu suru siitä, että en saanut jakaa elämääni lapseni kanssa. Epäilen tietyn surumielisyyden asettuvan sisälleni vielä pitkäksi aikaa, kenties loppuelämäksi. Tulen luopumaan Rasmuksesta lopun elämääni, tiedän sen jo nyt.

Olen kuitenkin päättänyt, että rakkaus ja toivo ovat viimeiset asiat, jotka Rasmuksesta meille jää. Niin hienon pienen pojan perinnön täytyy olla valoisa. Sanoin jo sairaalalla Rasmukselle, että ei ole hätää, että äiti ja isi selviävät kyllä. Koen, että jos emme selviäisi, Rasmuksen harteilla olisi kohtuuton taakka. Ei se ole Rasmuksen vika, että hän kuoli. Ei hän varmasti halunnut aiheuttaa äidille ja isille tuskaa. Ei tietenkään. Ja siksi me vielä selviämme. Selviämme ja muistamme kiitollisuudella kaiken sen rakkauden ja toivon, jonka Rasmus mukanaan toi. Sitä minä tarkoitan selviämisellä. Sitä, että jonain päivänä tämä kaikki on meille voimavara. Tämän surun ja luopumisen jälkeen. Että muistamme Rasmuksen rakkaudella, kannamme hänen valoisaa muistoaan sydämissämme minne ikinä menemmekin. Että tuska ja suru vielä väistyvät rakkauden edessä.

Mutta vielä pitkään, vielä todella pitkään minä joudun tätä luopumistani tekemään. Vielä pitkään menee rämpiessä ja kompuroidessa, sillä tämä luopuminen on aivan valtavan raskasta, sattuu niin hirmuisen paljon...

4 kommenttia:

  1. Luin tekstisi kyyneleet valuen. Ihmiset, joiden lapsi kuolee, joutuvat sysätyksi raskaalle matkalle, synkkään seikkailuun, jota eivät ole valinneet.

    Olen iloinen, että koet nyt jälkeenpäin, että ystäväsi osasivat olla toimivalla tavalla tukenasi, jopa silloisten toiveidesi vastaisesti. Tuli myös mieleen, että voi olla, että pyyntösi siitä, että he juttelisivat lapsistaan tavalliseen tapaan, olisi ollut heille hyvin vaikeaa toteuttaa, ei pelkästään siksi, että he ehkä ymmärsivät, ettei se olisi sinun kannaltasi hyvä, vaan ehkä myös siksi, että se olisi tuntunut heistä itsestäänkin epäluontevalta, jopa mahdottomalta, koska myös heidän maailmansa on muuttunut, on tapahtunut jotain peruuttamatonta.
    Epänormaali on uusi normaali.

    Oma taustani on vähän erilainen kuin sinun, sillä minun kohdalleni osui kohtukuolema. Osan kokemuksistasi ja tunteistasi kuulostaa kuitenkin tutulta.

    Minäkin olen ollut jollain tasolla huolissani siitä, että ystäväni eivät tietäisi kuinka olla lähelläni, jähmettyisivät ja kaikkoaisivat. Tälläinen äkillinen suru vaikuttaa väkisinkin myös heihin. Ehkä me, jotka olemme joutuneet kokemaan lapsen kuoleman, pelkäämme myös sitä, että joudumme kaiken surun ja luopumisen keskellä luopumaan joistakin ystävistämme tai ystävyydestä sellaisena kuin se on ollut ennen, tai jotain vielä enemmän: omasta itsestämme sellaisena kuin olemme itsemme tottuneet tuntemaan ystävänä. Luulen, että silloin tuntuu loogiselta hakea vanhaa tapaa olla, koittaa takertua siihen.

    Silti käytännössä minusta on tuntunut hankalalta, jos ihmisiä kohdatessani syntyy tunne, että he yrittävät olla "normaalisti". Se on tuntunut teennäiseltä, vaikka luultavasti he ovat tarkoittaneet pelkästään hyvää tai olleet itse tilanteessa epävarmoja ja järkyttyneitä ja koittaneet suojautua noilta tunteilta. Olen välillä tietoisesti itse ottanut vauvan kuoleman puheeksi ja noita sanoja käyttäen (sen sijaan että puhuisin vaikkapa "menetyksestä"). Olen sillä tavalla koittanut tehdä asiasta helpommin lähestyttävän. En halua että siitä tulee tabu. Tämä on yksi tapa, jolla koitan tulla sinuiksi kuoleman kanssa, rakentaa ja muokata sille paikkaa arjessani ja auttaa myös muita tekemään niin - sillä tavalla he voivat parhaiten olla myös minun tukenani.

    Käytännössä minusta on tuntunut hyvältä se, kun olen nähnyt ja tuntenut sen, kuinka surullisia myös muut, ei pelkästään läheiset, vaan myös hoitohenkilökunta, ovat olleet vauvan kuolemasta. Se on tuntunut lohduttavalta ja kauniilta. Muiden ihmisten suru ja järkytys on joissakin tilanteissa tuntunut jopa suuremmalta kuin omani. Se on ollut häkellyttävää, mutta koen että samalla se on auttanut konkretisoimaan sitä tosiasiaa, että minulle on todella tapahtunut jotain järisyttävää.

    Minulle kaikkein merkityksellisintä muiden surun näkemisessä on kuitenkin ollut tunne jonkinlaisesta yhteenkuuluvuudesta, yleisinhimillisestä yhteydestä myös vieraampiin ihmisiin. Lapsen kuolema on elämän peruslogiikan vastainen asia, se koskettaa ihmisiä, riisuu jonkin kerroksen heistäkin hetkeksi. Niissä hetkissä kun muiden ihmisten suru siitä, mitä minulle on tapahtunut, (ja samalla ehkä kuoleman edessä ylipäätään) tulee näkyväksi, koen voimakasta yhteyttä noihin muihin ihmisiin, jollain lailla jopa koko ihmiskuntaa kohtaan. Se kokemus on yksinäisyyden vastakohta, se on jaetun haurauden kokemus, jossa on jotain hyvin lohdullista, kaunista ja kannattelevaa.

    Koen nuo hetket siis samaan aikaan henkilökohtaisena myötätunnon ja välittämisen hetkinä minua kohtaan ja toisaalta yleisenä, alkukantaisenakin yhteytenä ihmisrodun edustajien välillä. Tähän kokemukseeni kietoutuu sekä surumielisyyttä, että kiitollisuutta.

    Tämä lause teksissäsi oli minusta aivan erityisen kaunis: "Että muistamme Rasmuksen rakkaudella, kannamme hänen valoisaa muistoaan sydämissämme minne ikinä menemmekin." Kun luin koko tekstisi ja myös vanhempia julkaisuja, jotenkin näin ja tunsin tuon valon jo nyt, kaiken rämpimisen keskelläkin. Uskon ja toivon, että se auttaa sinua raskaalla matkalla.

    t. Eräänlainen matkatoverisi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei matkatoveri.

      Sallinet, että jätän käyttämättä sanan eräänlainen - samalla synkällä matkalla me molemmat olemme. Eräänlaisia matkatovereita on monia, mutta lapsensa menettäneet matkaavat kaikin puolin samassa veneessä, vaikkakin nyanssit asteittain saattavatkin erota toisistaan.

      Kiitos, että kirjoitit. Luin tekstisi useaan kertaan. Äärimmäisen kauniita sanoja, joilla kuvasit tätä kaikkea kovin osuvasti. Allekirjoitan ajatuksesi luopumisen monitahoisuudesta: tietty ystävyyden taso on ainakin hetkellisesti (ellei lopullisesti) tiettyjen ystävien kanssa menetetty, olen kokenut. Se liittyy omalla kohdallani juuri tuohon 'normaalisti' olemiseen. Tämän asian sivuuttaminen on minulle niin valtava loukkaus, etten kykene suhtautumaan siihen normaalisti tai riittävällä järjellä. Toki ymmärrän, että lapsensa menettäneen kohtaaminen on vaikeaa - mutta ei se niin hankalaa ole, on siinä moni onnistunutkin. Itsestään luopuminen on yhtä lailla suuri haaste: kuinka järjestellä itsensä tähän uuteen maailmanjärjestykseen, jossa (kuten niin osuvasti kirjoitit) epänormaali on uusi normaali. Lähes väistämättä on joutunut luopumaan myös käsityksistä itsestään. Toisaalta, jos tämä ei ravistelisi identiteettiä juuria myöten, mikä sen tekisi?

      Ihanaa, että puhut vauvasi kuolemasta - juuri niillä sanoilla. Vauvan ja lapsen kuolema on valtaisa tabu, aitojen rikkominen auttaa kaikkia. Tuot kauniisti esiin myös sen, kuinka sinunkin, meidänkin, täytyy tulla sinuiksi kuoleman kanssa. Kuolleen lapsen vanhempi on aivan yhtä hukassa lapsensa kuoleman kanssa kuin kaikki muutkin - uusi elämä rakennetaan pienillä paloilla pimeässä hapuillen samalla toivoen, että tekisi jotain oikein.

      Suruun liittyy jotain äärimmäisen alkukantaista. Olen kokenut kuvaamaasi samaa yhteyttä myös toisen suuren menetyksen kohdalla. Minua on lohduttanut todella paljon muiden kyyneleet, ja tietyllä tavalla aivan erityisesti hoitohenkilökunnan suru ja myötäeläminen. Annoit sanat kokemalleni, sillä en ole aiemmin osannut selittää, minkä vuoksi muiden myötäelämisen tunteminen ja näkeminen on ollut niin tärkeää. Jaetun haurauden kokemus, valtavan kauniisti kirjoitettu. Jaetussa surussa on myös sisäänrakennettuna sanoma "ymmärrän sinua ja tuskaasi". Me ihmiset kun niin kovasti tarvitsemme ymmärrystä omille tunteillemme.

      Kiitos todellakin, että kirjoitit. Kirjoitathan uudelleen, olisin siitä iloinen. Toivon, että sinullakin on jokin ajatus, joka auttaa eteenpäin tällä synkällä matkalla. Kauniit ajatukset ovat tarpeen pienen vauvan kuoleman kohdalla. Olen todella sydämestäni pahoillani menetyksestäsi.

      t. matkatoverisi

      Poista
  2. "En minä ole mitenkään vahvempi kuin kukaan muukaan, en minä ollut valmis tähän, minulle ei vain annettu vaihtoehtoja. " Tämä on niin sataprosenttisen totta! Muistan viime vuonna kuolleiden lasten muistopäivänä (23.9.) lueskelleeni Facebookissa kyseisen ryhmän julkaisuja ja itkeskelleeni sellaista, jota kutsun nyt "viihdeitkuksi". Sellaista myötätunnonsekaista parkua, joka kuitenkin kulminoituu ajatukseen "onneksi mulla on kaksi tervettä lasta". Enpä silloin tiennyt (onneksi!) että tänä vuonna vietän tuota päivää itsekin. Silloin ajattelin, etten ikinä selviäisi. Mutta kuten niin fiksusti sanoit, pakko on. Ei tätä annettu meille siksi, että me olisimme jotenkin parempia tässä tai vahvempia, tai missään nimessä siksi, että rakastaisimme lapsiamme vähemmän joten luopuminen olisi helpompaa. Ja jotkut eivät toki "selviäkään", mitä se sitten tarkoittaakaan. Teemme parhaamme. Tuo ajatuksesi siitä, että viimeinen muisto on rakkaus, on todella voimaa antava ja hurjan kaunis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teemme parhaamme. Hieman arvaillen senkin, useimmiten. Ajatukseen vahvuudesta on upotettu myös oletus siitä, kuinka lapsensa menettänyt jollain maagisella tavalla tietäisi, kuinka toimia ja miten olla. Opin juuri muutama viikko sitten, kuinka en selkeästi jaksa viittä kiireistä päivää peräkkäin. En todellakaan tiennyt tätä aiemmin, saatoin aavistaa toki. Seuraavaksi osasinkin levätä tarpeeksi, jotta en väsynyt kokonaan. En myöskään tiennyt, millä tavalla haluaisin, että Rasmuksesta puhutaan tuntemattomien seurassa. En oikeastaan tiedä vieläkään - olen lähinnä kokeillut eri tapoja. Arpoen eteenpäin, kokeillen kaikkea, mikä mahdollisesti voisi toimia tai tuntua hyvältä. Osaan tämän kaiken aivan yhtä hyvin (tai huonosti) kuin kuka tahansa muukin kadulta tähän hommaan pakotettu.

      Olen hämmästynyt, kuinka paljon ja jatkuvasti rakkaus omaan lapseen syvenee. Siinä mielessä luopuminen ei automaattisesti edes helpotu ajan kuluessa. Ja juuri kuten sanoit, se ei ole ollut helppoa lähtökohtaisestikaan, emme ole rakastaneet lapsiamme yhtään vähemmän.

      On niin ihanaa, kun aavistan sinun ymmärtävän tuon rakkaus-ajatuksen todella oikein ja juuri kuten sen tarkoitan. Samaa aina tunnen teksteistäsi <3

      Poista