Lahja ystävältä

Minulla on yksi aivan erityislaatuinen ystävä. Hän on suuri humanisti, joka suhtautuu elämään mielettömällä uteliaisuudella elämän mitään puolta kavahtamatta, mitään kauhistelematta. Hänellä on luontainen kyky tulla lähelle ja olla vierellä paljaana, avoimena. Hän oli minulle vastinkappale, kun yritin päästä sinuiksi raskauteni kanssa. Rasmuksen raskaus oli kierukkaraskaus ja minulle suuri shokki. Raskauden myötä jouduin luopumaan erinäisistä tulevaisuudennäkymistä ja arvioimaan ura-ajatukseni uudelleen. Moni ymmärsi kipuiluni väärin, vaan ei tämä erityislaatuinen ystäväni. Hän ymmärsi, kuten aina. Hän tuki minua matkassani äidiksi. Hän ymmärsi, että olin umpirakastanut tulevaan lapseeni jo silloin, että odotin häntä enemmän kuin mitään - mutta että samalla jouduin luopumaan suurista asioista, ja että luopumisiin, kaikenlaisiin, liittyy aina enemmän tai vähemmän surua, vaikka surun jälkeen ilo olisikin suurempi kuin koskaan aiemmin.

Hetki sitten hän antoi minulle lahjan. Aivan erityislaatuisen lahjan - itselleen uskollisena. Sain häneltä suuren julisteen, piirroksen Rasmuksesta. En ole koskaan, ikinä, saanut yhtä upeaa lahjaa. Ajatuksen ja tunteen määrä tässä lahjassa on mittaamaton. Olen edelleen hämmentynyt hänen eleensä edessä. Hän on koskettanut sieluani useasti, mutta tämä osui syvemmälle kuin mikään aikaisemmin. Syvemmälle kuin kukaan muu aikaisemmin. Kuolleen lapsen vanhempi ei juurikaan eroa elävän lapsen vanhemmasta suhtautumisessa lapseensa. Kummallakin on valtava tarve puhua lapsestaan, muistaa tätä, rakastaa tätä, elää elämänsä suurinta ihmettä aina uudestaan ja uudestaan. Jos haluat todella lähestyä äitiä, koskettaa hänen sydäntään, on yksi helpoimmista tavoista tehdä se lapsen kautta. Niin myös minulla, kuolleen lapsen äidillä. Minulla on loputon jano puhua lapsestani, kuulla hänestä. Pitää hänet elossa, ajatuksissa. Minun ajatuksissa hän on koko ajan, mutta on valtavan tärkeä kuulla, että hän elää myös muiden mielissä.

Tämä ystäväni antoi aikanaan ensimmäisen lahjankin Rasmukselle. Hienot raidalliset sukat. Raskauteni oli alkuvaiheessa. Sukat minulla on säilössä vieläkin. Ensimmäinen ja viimeinen lahja, ajattelen. Alku ja loppu, alfa ja omega. Minulla on sukat ja taulu, jotain äärimmäisen konkreettista jäljellä lapsestani. Lahjoilla muutoinkin on valtava merkitys. Aarteeni on Rasmuksen kummitädiltään saama kirja, jossa lukee "Rasmukselle jouluna 2015". Toinen on kaunis mustavalkoinen peitto, jonka ystäväni kutoi hirmuista vauhtia Rasmukselle ja toi minulle sairaalalle. Saimme myös kauniin potkupuvun, pienet tossut, nallen. Minun aarteitani. Keskosuus aiheuttaa hämmennystä ihmisissä. Meitä ei juurikaan onniteltu, emme hukkuneet kukka- ja lahjalähetyksiin. Saimme seitsemän onnittelukorttia, joista puolet työpaikoiltamme. Yhtä lailla meistä oli kuitenkin tullut vanhempia ja olimme lapsestamme ikionnellisia. Huonoimman vaihtoehdon kohdattua jokainen muistaminen on kultaakin arvokkaampi. Nämä pienet asiat konkretisoivat sen, että Rasmus todella eli. Että hän on ollut ihan oikea pieni poika. Jos perheemme toivottavasti vielä kasvaa, meillä on myös jotain, jota näyttää pikkusisaruksille. Isoveljen kirja, peitto. Valtavan isoja asioita meille.

Ja nyt tämä taulu. Aivan Rasmuksen näköinen, ihan tismalleen! Vein julisteen kehystämöön. Päädyimme museokehystykseen ja konservointilasiin, haluan taulusta ikuisen. Sellaisen, joka seuraa perhettämme kodista toiseen. Aivan kuin Rasmus olisi mukanamme aina. Kannoin taulun kotiin selkä suorana aivan valtavalla ylpeydellä. Minun lapseni kuva! Minun poikani! Olisin halunnut kertoa jokaiselle taulustani. Näyttää sen ja selittää. Että tässä on minun pieni poikani. 785 grammaa ja 33 senttiä. Syntyi 19.12.2015. Illalla. Oli jo pimeää. Rakas pieni ihmeeni, joka teki minusta äidin. Kertoa, että Rasmus-rakkaani on maailman kaunein pieni poika. Että hänellä oli hienot hiukset, tummat! Täydelliset pienet jalat ja kädet! Ja ne sormet, ne pienet, upeat sormet, niillä pystyi puristamaan lujaa äidin ja isin sormesta, vielä aivan ennen kuolemaakin. Isänsä nenä ja äitinsä suu, täydellinen yhdistelmä! Että minä rakastan häntä päivä päivältä enemmän. Kertoa, että en vain valitettavasti saanut jakaa elämääni hänen kanssaan, että jouduin luopumaan hänestä. Että mietin nyt kukkia haudalle. Mutta että näin valtavan hieno poika hän oli, katsokaa kaikki!


Onneksi minulla kuitenkin on ihmeellinen ystäväni. Ja nyt tämä kaunis taulu, joka saa hymyn huulilleni ja sydämeeni aina - silloinkin, kun kyyneleet valuvat poskillani.

Kiitos rakas. Olet ihmeellinen.