Kirjoittamisessa on ollut hieman taukoa. Menimme viikko sitten naimisiin. Aivan alun perin meidän piti mennä naimisiin 2.4.2016, mutta kun Rasmus ilmoitti tulostansa, siirsimme hääpäivämme syksyyn. Rasmuksen kuoleman jälkeen halusimme vain mahdollisimman pian naimisiin; ystäväni onneksi pitivät huolen, että en marssinut suoraan maistraattiin vaan pidin kiinni haaveestani saada isot häät. Ja sellaiset pidimme, vappuaattona rakkaiden ihmisten ympäröiminä. Kaunis juhla, jossa Rasmus oli mukana monissa hetkissä. Kaikista kyyneleistä huolimatta juhla oli iloinen ja lämmin. Minä itse en vain tuntenut mitään. Suru itsessään oli poissa, se on paljon jo se. Toki tunsin rakkautta, onnea, mutta sillä tavalla kuinka kaiken tunnen nykyään: kuin ulkoa opetellusti ilman mitään syvyyttä. Tunteiden onttous palaa aina ajatukseen siitä, kuinka jotain puuttuu. Ja se jotain on lapseni. Hän puuttuu, eikä mikään ole täyttä. Olisihan tämä juhla ollut ihana kokea ilman tätä pohjatonta tyhjyyttä, joka imee mukaansa kaikki värisävyt. Vaan kaipa se on pienin murheistani. Avioliitto itsessään on vain sinetti sille siteelle, joka solmittiin synnytyssalissa numero yhdeksän jo ennen Rasmuksen syntymää. Olen ollut varma puolisostani alusta saakka, mutta Rasmuksen myötä siteemme lujuus on saanut äärimmäisen vahvuuden. Avioliiton myötä olemme virallisesti perhe niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Emme vannoneet "kunnes kuolema meidät erottaa", ihan syystä. Tässä perheessä on puhuttu aivan liikaa kuolemasta, halusimme korostaa voimaamme selvitä yhdessä niin hyvinä kuin huonoina hetkinä - sehän on jo todistettu.
Lähdimme heti häiden jälkeen matkalle. Matka oli todella tarpeellinen, sillä en ole kertaakaan Rasmuksen kuoleman jälkeen - tai oikeastaan koskaan elämässäni - ollut yhtä väsynyt. Olen edelleen totaalisen loppu. Tarvitsen omaa aikaa, kutsun sitä Rasmus-ajaksi: en välttämättä erityisesti sure tai itke silloin, tarvitsen vain omaa rauhaa, mahdollisuuden pysähtyä Rasmukseen milloin haluan. Häät oli työntänyt ajatukset Rasmuksesta taustalle ja se yleensä kostautuu, korkojen kanssa, olen huomannut. En halua tai tarvitse muuta ajateltavaa, lähinnä kaipaan tilaa ja aikaa ajatella ilman ulkoa tulevia vaatimuksia - silloin suru on jotenkin tasaisempaa ja siedettävämpää. Matkalla vastasin myös ensimmäiseen onko teillä lapsia -kysymykseen. Häkellyin hetkeksi. "No. Yes. One son. But he died", sain lopulta sanottua. Kuten arvata saattaa, keskustelu ei jatkunut "I'm sorry" -vastauksen jälkeen. En todellakaan tiedä, mikä olisi hyvä tapa vastata - kai vakiovastaus vielä muotoutuu ja tulee hieman hienostuneemmin ulos, näin ainakin toivon.
Matka päättyi äitienpäivään. Turkoosi meri välkehti huikaisevan auringon paahteessa, kun vietin ensimmäistä äitienpäivääni jossain palmujen ja pilvettömän taivaan alla. Onneksi niin, en olisi kestänyt päivää kotona. Kuitenkaan edes huikaiseva kauneus ei saanut mieltäni paremmaksi - jos nyt ei ainakaan huonommaksikaan. En tiedä, johtuiko romahdus suoraan äitienpäivästä vai olisiko oloni kaatunut muutoinkin, kenties - kuitenkin yksi päivän raastavimmista ajatuksista oli olla äiti ilman elävää lasta. Raastava ajatus on tänäänkin - kuten myös huomenna ja vielä pitkään eteenpäinkin. Sosiaalisen median sivuutin kokonaan. Tänään uskalsin kurkata varovaisesti, mutta päädyin jatkamaan paastoa. Aivan liikaa ihania kuvia ja kirjoituksia äitiydestä ja lapsista. Tuntuu kuin omat mustat ajatukseni olisivat vain saastuttaneet kaiken sen riemun ja rakkauden. Eilen ehkä ensimmäistä kertaa tunsin kateutta - tai oikeastaan jotain todella pohjatonta kaipausta, jota en osaa tarkasti määritellä - jokaista elävän lapsen äitiä kohtaan. Katselin lentokentällä lomalta palaavia perheitä, äitejä, tyttäriä ja poikia, isovanhempia ja isiä... Mietin, kuinka ihanaa olisikaan ollut saada kokea äitiys ja vanhemmuus sillä tavalla arkisen normaalisti. Olla jonain päivänä jokaisen lapsensa kanssa lentokentällä matkalla lomalle, koko perheen kanssa. Olla vain elävien lasten äiti. Sillä vaikka tämä suru vielä väistyykin ja me toivottavasti olemme joskus vielä elävän lapsen vanhempia, ei esikoisen menetys poistu koskaan vanhemmuudestamme. Joukostamme puuttuu aina yksi pieni poika nimeltään Rasmus. Jotenkin kahdestaan olomme oli niin kovin alleviivattua kaikkien niiden perheiden keskellä. Vain me kaksi, ei yhtään Rasmusta.
Häiden lisäksi tätä kaikkea on sekoittanut äitiysloman loppuminen ja töihin paluu. Irtisanoin itseni vanhasta työpaikastani jo talvella. En olisi kyseiseen työhön palannut normaalinkaan äitiysloman jälkeen, joten päätös ei ollut pienimmässäkään määrin vaikea. Surun lisäksi työelämään palaaminen vaatii todella suurta asennemuutosta. Olin raskauteni aikana jo pitkällä perhe-elämän ajatuksissa: kuinka elämä muuttuu totaalisesti ja tietyiltä osin lopullisesti - kuinka seuraavat vuodet kuluvat perhe-elämän parissa ja ura-ajatukset saavat väistyä. Nyt olen taas pisteessä nolla. Tuijotan merkityksettömän toimiston merkityksetöntä seinää ja mietin, miten ihmeessä olen taas samassa tilanteessa. Vuosi sitten tuijotin seinää ja päätin, että syksyllä kaikki on toisin. Olikin. Olin saanut jokaisen haaveeni ja unelmani täyttävän työn konfliktialueella. Työn, joka olisi mahdollistanut todella vankan pohjan unelmieni uralle. Kuten arvata saattaa, tätä työtä ei tehdä raskaana. Ja niin jouduin luopumaan yhdestä suurimmista unelmistani. Luopuminen ei ollut helppoa ja vaati paljon työtä. Alusta saakka oli kuitenkin kristallinkirkasta, että työ väistyy, että yllätyksestä huolimatta lapsi on tervetullut ja odotettu. Ristiriidasta huolimatta - tai sen jälkeen - olin ikionnellinen tulevasta lapsestamme ja odotin malttamattomana tulevaisuutta perhe-elämän parissa. Nyt minulla ei ole kumpaakaan. Ei unelmien työtä, eikä perhe-elämääkään. Olen takaisin aloitusruudussa selässäni lisänä tämä surun taakka. Sen hyväksyminen vaatii aikaa ja valtavasti voimia - joita minulla ei tällä hetkellä ole. Kaiken aloittaminen alusta ei ole helppoa, eikä lapsen kuolema sitä ainakaan helpota.
Eipä tässä juurikaan vaihtoehtoja ole. Äitiysloman verran maailma antoi hengähtää (luojan kiitos!), mutta nyt ei enää kysellä "jaksatko, haluatko". Jos kysyttäisiin, vastaisin en, molempiin. En halua tehdä töitä, en todellakaan jaksa. En oikeasti ole reipas, olen hyvä näyttelemään. En halua muuta ajateltavaa. Haluaisin käydä salilla, siivota kotia ja kirjoittaa blogia. Mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ole, lapsen kuoleman suremisesta ei makseta, ja rahallahan tämä maailma pyörii. Kyynel aina silloin tällöin, sähköposti loppuun, muutama kyynel lisää. Sellaistahan se elämä on tällä hetkellä muutoinkin, surun sovittelemista arjen keskelle. Jälleen opettelen henkäys kerrallaan tätä uutta elämääni, joka minulle pyytämättä annettiin. En todellakaan tiedä, kuinka onnistun järjestelemään ajatukseni takaisin työminään ja uraan, kun koko tähänastisen elämäni pohja on romutettu täydellisesti. Aika näyttää, kuinka onnistuin - vai onnistuinko lainkaan.
Ensimmäisiä kertoja on ollut muitakin. Yksi parhaista ystävistäni on raskaana. Olin itsekin miettinyt, mahtaisiko raskausuutiset saada aikaa pahan mielen. Ei saanut. Olen vilpittömän iloinen ja onnellinen ystäväni puolesta. Se mihin en ollut valmis, on kohtalomme vaikutukset ihmisissä. Me olemme se kammottava esimerkki siitä, kun asiat eivät menekään hyvin. Ymmärrän aiheuttamamme kauhun, ongelma on se, etten minäkään ole sinut tämän kaiken kanssa. En selkeästikään ole hyväksynyt, että tämä kävi meille - että juuri minä sain jonkin tulehduksen, joka oireettomana pääsi käynnistämään synnytyksen. Ja että juuri meidän lapsemme kuoli. Vaikka monet muut keskoset samoilla viikoilla, suurin osa oikeastaan, selviävät. Ja en todella ole valmis rauhoittelemaan muita, kun itsekin tarvitsisin jonkun hokemaan, että todennäköisyydet ovat puolellamme uudessa mahdollisessa raskaudessa. Riskit ovat minulla kuitenkin olennaisesti kohonneet: ennenaikaisen synnytyksen suurin riski on aiempi ennenaikainen synnytys. Tarvitsisin henkilökohtaisen lääkärin, joka kerran päivässä soittaisi ja kertaisi todennäköisyydet ja muistuttaisi, että Rasmuksen kohtalon todennäköisyys on promillejen luokkaa. Vuonna 2015 kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana 97 vauvaa (1). Samana vuonna syntyi 55 040 lasta (2). Mitä todennäköisimmin luvut ovat vastaavia kuluvaltakin vuodelta. Promilleja, promilleja. Vuoden 2016 promilleihin lukeutuu minun esikoiseni. Tiedän valitettavan monta muutakin tuohon surulliseen tilastoon päätynyttä. Todennäköisyys sille on kuitenkin häviävän pieni.
Häviävän pienestä todennäköisyydestä nousee seuraava ajatuskaaos: miksi. Miksi juuri me? En minä tätä kenellekään toivo, mutta miksi meille kävi näin? Typeriä kysymyksiä vailla vastauksia. Turhia. Jokaisen surullisen tilaston takana on joku asiaan täysin valmistautumaton ihmisparka. Yhtä hyvin se voimme olla me, muistan sanoneeni puolisolleni joskus joulukuun alussa. En todellakaan valmistautunut tulevaan vaan myönsin vain todennäköisyydet. Huono vaihtoehto on mahdollinen meidän jokaisen kohdalla, sitä ei valikoida kykyjen tai osaamisen mukaan ja anneta joillekin maagisille kohtaloonsa valmistautuneille ihmisille. Pahat asiat eivät tapahdu vain muille. Kaikki on mahdollista niin hyvässä kuin pahassa. Meille valikoitui jälkimmäinen vaihtoehto. Enkä suinkaan ole vielä sinut sen kanssa.
Ajatukset pyörivät pyörremyrskyn lailla päässäni aiheuttaen kohtuuttomia itkukohtauksia. Itkuni on muutaman päivän tullut pitkästä aikaa parkaisuina ja äänekkäinä nyyhkäisyinä. Kaikki yllä mainittu sekoittuu erilaisiin välähdyksiin: surullisen hoitajan pahoittelevat kasvot, arkku sylissäni autossa loputtoman hiljaisuuden pauhatessa ympärillä, maitopullo tehohuoneen ikkunalla, kun maidon tarvitsija oli jo kuollut, kummitäti keskoskaapin vieressä ja oma ylpeys saada esitellä lastansa, äitiyspakkauksen innostunut purkaminen... Vauhti on hirmuinen, kuvat välkkyvät ajatuskaaoksen keskellä... Aivan liikaa muuta ajateltavaa, aivan liian vähän Rasmus-aikaa - tässä on lopputulos.
Kaoottinen, kakofoninen ja hyvin itkuinen lopputulos.
1. Tilastokeskus, Imeväiskuolleisuus historiallisen pieni:
http://www.stat.fi/til/kuol/2015/kuol_2015_2016-04-14_tie_001_fi.html
2 Tilastokeskus, Suomeen syntyi ennätysvähän lapsia vuonna 2015:
http://www.stat.fi/til/vamuu/2015/12/vamuu_2015_12_2016-01-26_tie_001_fi.html
Onnittelut teille naimisiin menon johdosta. <3 Mukava että jaksoitte lähteä matkalle, irtiotto arjesta. Ja Rasmus on ollut teidän mukana matkalla ja lentokentällä sydämissänne. :)
VastaaPoistaMinulle ainakin äitienpäivä oli vaikea päivä. Itkin ja paljon, some täynnä lasten kuvia ja äitiyden hehkutusta. Minä vein pojan haudalle kukkia.
Voimia sinulle jaksamaan töissä käymiseen. Kyllä sitä huomaa miten muut ei enään välitä jaksamisesta, minä kävin työpaikallani työvuoroja jo kyselemässä, niin ei kukaan kysynyt vointia tai ylinpäänsä mitään. Toisaalta en tiedä kumpi olisi parempi se että kukaan ei kysynyt vai että kaikki olisi kysellyt, kysely tunti olisi ehkä ahdistanut.
Ja nuo kysymykset "Miksi. Miksi juuri me?" Niihin kun saisi vastauksen. Mutta kun ei saa. Tämän surun, rakkauden, ikävän tunteiden sekamelskan kanssa on opittava vaan elämään. Elämässä käännytty toiseen suuntaan risteyksessä mihin alunperin oli suunniteltu tai haluttu kääntyä.
Voimia sinulle <3
Kiitos, Jaana! Irtiotto arjesta tuli todella tarpeeseen - suosittelen lämpimästi teillekin!
VastaaPoistaÄitienpäivä oli todella raskas. Se varmasti korostuu vielä meillä, joilla ainoa lapsi on kuollut. Toivottavasti ensi vuonna on jo helpompaa!
"Ulkoa opetellusti, ilman mitään syvyyttä." Tämä, just tämä! Luin tämän tekstin tiistaina ja käytin jo heti sen päivän aikana (toki oikeilla lähdeviitteillä varustettuna) sitä kolmelle ihmiselle, jotka kysyivät miten voin. Ja tuo, että kaikesta tuntuu puuttuvan värit. Sitä tämä juuri nyt on. Asiat kokee asiatasolla, niitä ei tunne, tai niin kuin ne tuntisi ulkopuolelta. Huikean hyvin sanoitettu tätä "tunteettomuutta". Itse pohdiskelin ääneen eräälle ammattiauttajalle viime viikolla, miten elämä tuntuu niin normaalilta. Hän kysyi nappiin menneen kysymyksen; tuntuuko kaikki normaalilta vai eikö mikään tunnu miltään. En vieläkään tiedä.
VastaaPoistaKuitenkin haluan onnitella naimisiinmenosta! Tahtoa ja toivoa se tulee vaatimaan, mutta sen te jo epäilemättä tiedättekin. ♥
Jos jaksat, mua kiinnostaisi tietää millä lailla Rasmus oli mukana juhlassanne? Mietin tätä jo silloin hääpäivänänne. Oliko esimerkiksi jotain kynttilänsytytystä hänelle, tai sen tapaista? Ei ole pakko kertoa, ymmärrän jos haluatte pitää asian omananne.
Voimia töihinpaluuseen, ottaa varmasti todella koville. Muista olla itsellesi armollinen, saat varmasti sairauslomaa jos sitä kaipaat.
Kiitos ♥ Rasmus oli mukana jo sitä kautta, että Rasmuksen siunannut pappi vihki meidät. Hän oli sama sairaalapastori, joka tuli luoksemme sairaalalle heti Rasmuksen kuoleman jälkeen. Emme olisi kestäneet ajatusta jostain ulkokultaisesta vihkipuheesta tai koko asian selittämisestä tuntemattomalle - tämä pappi oli nähnyt kaiken (myös Rasmuksen elävänä), ja hänen läsnäolonsa oli todella arvokasta. Sytytimme vihkitilaisuuden aluksi kynttilän Rasmukselle alttarille vierellemme ja puheessaan pappi puhui pitkästi myös Rasmuksesta. Juhlapaikalla meillä oli kuva Rasmuksesta keskeisellä paikalla sekä yksi pöytä nimettynä hänen mukaansa. Meillä oli useita puheita, joissa poikkeuksetta jokaisessa mainittiin Rasmus - ja onneksi niin ♥
PoistaJuuri jokin aika sitten pysähdyin miettimään, kuinka 'normaali' olo yhtäkkiä oli. Kunnes tajusin juuri tuon sinulle esitetyn kysymyksen sisällön: ei minulla ollut normaali olo, mikään ei vain tunnu miltään. Paitsi suru - se tuntuu joskus pahemmalta ja raskaammalta. Voi kuinka tärkeää onkaan taas kuulla, että kuljemme samoja (ajatus)polkuja. Olin jo vakaasti sitä mieltä, että minä olen vain todella poikkeuksellisen heikko ihminen, joka ei kykene mihinkään normaaliin. Missäköhän ojassa sitä olisi ilman kirjoittamista ja sinun kirjoittamista? En uskalla edes ajatella!
Miksi meille kävi näin? Miksi juuri meidän vauvan piti kuolla? Veikkaan että näitä ajatuksia ei voi täysin välttää kukaan, jonka lapsi on kuollut. Minuakin ne välillä piinaavat. Samalla ne ärsyttävät. En nimittäin usko mihinkään kohtaloon näissä asioissa. Vielä vähemmän uskon siihen, että tälläiset onnettomuudet olisivat jotenkin ansaittuja. Silti välillä tuntuu, että tuollainen alitajuinen, alkukantainen tulkinta yrittää nostaa päätään. Sama logiikka kai kummittelee hyvää tarkoittavissa kommenteissa "on se kumma kun kaiken maailman narkkarit saavat lapsia niin helposti ja kunnon ihmiset eivät". En pidä noista kommenteista. Ne antavat ymmärtää, että lapsien saaminen olisi tai sen tulisi olla jokin ansaittu palkinto. Eihän siinä ole mitään tolkkua. (Lisäksi kommentit dissaavat narkkareita, harva heistäkään kai on osaansa valinnut.) Helpompaa ja hyödyllisempää minusta on välillä koittaa hyväksyä elämän sattumanvaraisuus.
VastaaPoistaMatkalla sairaalaan kuollutta vauvaa synnyttämään, sain itse ainakin hetkellistä lohtua hieman uhmakkaastakin, viileästä ajatuksesta. Suomessa kohtukuoleman kohtaa n 200 perhettä vuosittain. Se tarkoittaa että keskimäärin vähintään joka toinen päivä joku nainen synnyttää kuolleen lapsen. Ajattelin siinä autossa, että tänään on minun vuoroni. Toissapäivänä tuon tehtävän toimitti joku toinen nainen, ylihuomenna taas joku muu. Tänään on minun vuoroni. Se ajatus teki asiasta helpomman käsiteltävän ja vähensi orastanutta tunnetta siitä, että joku kohtalon musta sormi osoitti juuri minuun jotain viestien.
Onnea naimisiin menosta. Tuntuu kauniilta ajatella, että halusitte surun keskellä juhlia ja virallistaa parisuhteenne ja että Rasmus oli osa sitä kaikkea.
Juuri ennen tätä kaikkea pohdiskelin ääneen, kuinka huono tuuri voi yhtä hyvin osua meihin kuin kehen tahansa muuhunkin. Kuinka elämä on nimenomaan sattumanvaraista ja todennäköisyydet, pienetkin, osuvat aina jonnekin. Ehkä juuri tämän hyväksyminen on säästänyt suuremmilta miksi me? -kysymyksiltä. Kokonaan niitä ei voi välttää, se olisi jo epäinhimillistä, mutta asian järkeistäminen on helpottanut ainakin minua.
PoistaYmmärrän todella hyvin tuon uhmakkaan viileän ajatuksen - vaikka en samaa kokenut olekaan. Tunsin jotain samankaltaista Rasmuksen hautajaispäivänä: nyt on sattumanvaraisen minun aika haudata lapseni. Tunnen sen rationaalisuuden verhon, joka varmasti auttoi läpi niin valtavan raskaan kokemuksen. Olen itsekin pyöritellyt eri lukuja mielessäni: kuinka keskimäärin vauvan kuolema kohtaa jotain perhettä lähes vuoden jokaisena päivänä (laskien mukaan kohtukuolemat ja imeväiskuolleisuuden päästään jo noin 300:n vauvaan). Kuinka me olemme vain yksi perhe niistä kaikista, yksi sattumanvarainen perhe. "Nyt kävi näin" on jostain syystä banaaliudessaankin lohduttanut minua. Nyt kävi näin, emmekä voineet tai voi asialle yhtään mitään. Nyt vain yksinkertaisesti kävi näin.
Kiitos ♥ vaikka hetkittäin tuntui enemmän tai vähemmän järjettömältä järjestää häät heti lapsen kuoleman jälkeen, on häät antaneet myös ilollaan voimia jaksaa. Oli myös todella tärkeää saada sama nimi kuin lapsellaan.