keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Surullinen Kuolleen Lapsen Äiti

Olo on ollut kamala äitienpäivästä saakka. Aivan kamala, kammottava kuvaisi oikeastaan paremmin. Ahdistunut, masentunut, epätoivoinen. Olen apaattinen, itkuinen. Haluaisin hautautua sänkyyn ja nousta vasta, kun joku kertoisi tämän kaiken olleen pahaa unta. En halua nähdä ihmisiä tai olla kehenkään yhteydessä. Samaan aikaan tarvitsisin seuraa ja tukea enemmän kuin mitään muuta. Haluaisin puhua tästä kaikesta, tai olla hiljaa - en tiedä. Olen itkenyt niin paljon, että päätäni särkee koko ajan. En jaksaisi nousta sängystä, ruokahaluni ja näläntunne ovat jälleen kadonneet, en muista juoda. En näe tulevaa, kaikki taistelutahto on hävinnyt. On vain paha olo. Oloni ei ole ollut tällä tavalla ahdistunut kertaakaan Rasmuksen kuoleman jälkeen. Tuntuu kuin kaikki valo tunnelinpäästä olisi sammutettu. Mistä helvetistä tämä aallonpohja tuli?

Ristiriita kesäisen sään ja heräävän luonnon kanssa on räikeä. Laahustan painavin askelin ja tunnen vain mustaa, pelkkää pimeyttä. Olisipa talvi, kylmä ja pimeä. Sopisin maisemaan paremmin. Istutimme kukkia haudalle. Aurinko pilkahteli korkeiden mäntyjen lomasta ja valaisi kirkkaanvihreät koivunlehdet. Ilma oli lämmin ja täynnä kesää. Minun sydämessäni on kuitenkin aivan yhtä kylmä kuin sinä lumisateisena helmikuun päivänä, jolloin laskimme pienen pienen uurnan kylmään, mustaan maahan. Mustavalkoinen maisema on vaihtunut vihreään. Tuijotan uurnan paikkaa ja mietin, onko se jo maatunut. Lapseni. Onko maa ottanut puun valtaansa, pureutunut lapseni tuhkaan saakka - tuskin vielä. Yhtä alussa kuin surunikin, otaksun. Mistä minä näistä mitään tietäisin. Yritin googlata. "Uurnan maatumisaika". Enpä olisi uskonut tätä tekeväni esikoiseni kohdalla. Sydän mustana maata kaivaen olen kuitenkin ikionnellinen, että Rasmus tuhkattiin. Ajatus lapseni ruumiista lapioni ja kukkia istuttavien käsieni alla olisi kamala, aivan liian kamala. Kukkarivi meni vinoon, en ole hyvä näissä hommissa. Itkien pyysin lapseltani anteeksi. Lupasin harjoitella ja osata ensi kerralla paremmin. Vaan tuskin se häntä haittaa, kuollutta.

Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän suruun ja kaikkeen siihen liittyvään. Olen kyllästynyt siihen faktaan, että lapseni on kuollut. Olen kyllästynyt olemaan minä. En halua olla apaattinen, itkeskelevä ihminen. En halua tätä elämää, en halua tätä surua. Haluan olla normaali. Haluan olla elävän lapsen äiti. Onnellinen kasvavasta, kehittyvästä lapsestani. En halua istuttaa kukkia lapseni haudalle, haluan hänet kotiin. En halua kuljeskella kaupoissa etsimässä täydellisiä lyhtyjä (ei ole löytynyt). En halua varastoida hautakynttilöitä olohuoneen kaapissa. En jaksa sitä, että en pysty ennakoimaan tunteitani ja olotilojani. En kestä tätä, että kaikki negatiiviset tunteet vyöryvät yhtäkkiä päälleni ilman ennakkovaroitusta, enkä voi muuta kuin mennä mukana - vastaan taisteleminen on nimittäin vielä kuluttavampaa. En jaksa olla surullinen, masentunut. En jaksa kokea tätä kaikkea. Haluan olla onnellinen, huoleton, iloinen. Haluan nauttia keväästä, elämästä. Haluan takaisin elämäni. Minä en enää jaksa sitä, että Rasmus on kuollut.

Haluan olla jotain muuta - en Surullinen Kuolleen Lapsen Äiti.

4 kommenttia:

  1. Voi rakas ystävä... Kunpa olisi jotain mitä voisin sanoa tai tehdä, kunpa voisin antaa sinulle Rasmuksen, toivon, kevään. Mutta tyhjää vilkkuu kursori, ei ole sanoja. Myötätuntoa on, ajatukseni ovat luonasi ja Rasmuksessa. Luota siihen, että ensi kevät on helpompi. Kohta on taas helpompaa, aalto väistyy kyllä. Koita kestää, säilytä toivo. Tunnen itseni avuttomaksi kun en osaa sanoa muuta, vain koittaa valaa uskoa siihen, että vielä helpottaa, vielä kuivuvat nämäkin kyyneleet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ on niin tärkeä kuulla vain juuri tuo, että aalto väistyy kyllä. Nyt mentiin niin syvällä, että unohdin aivan kokonaan tämänkin vielä helpottavan. Diagnosoin itselleni psykoottisesta masennuksesta lähtien liudan erinäisiä mielenterveyden sairauksia - on tärkeä saada muistutus siitä, että minähän olen surullinen lapseni kuoleman vuoksi ja nämä kammotukset tulevat sieltä! Tänään on jo ollut hieman helpompi hengittää. Kiitos, että olet siellä ♥

      Poista
  2. Halauksia täältä. Toivottavasti voit pyytää jonkun ihmisen olemaan kanssasi, jos se helpottaisi ja auttaisi tämän syöverin yli. Mieleeni tulee myös se kaunis runo, josta blogisi nimi on. Minua se runo on lohduttanut.

    On kamalaa, ettei surua voi halutessaan työntää jonnekin varastoon tai antaa pois. Minullekin tulee välillä tunne: "nyt riittää, en halua tätä elämää. Haluan jotain muuta."

    Myös kauniin kevään kontrasti omaan suruun tuntuu välillä viiltävältä.

    Voisiko olla, että häihin ja matkaan liittyvät paremmat hetket ja paluu arkeen niiden jälkeen myötävaikuttivat tuohon tunteeseen, että Rasmuksen kuolema ja tieto siitä, ettei se ole ohimenevää vaan vääjäämätön osa elämääsi, tuntuu nyt liian raskaalta kantaa?

    Toisaalta, eihän suru mitään logiikkaa välttämättä noudata. Välillä minua lohduttaa ajatus ja kokemus siitä, että samoin on ilon kanssa. Välillä sekin yllättää, tulee kutsumatta ja ennakoimatta. Toivon että sinulle tulisi pian helpompi olla. Ajattelen sinua.

    T. Matkatoverisi.
    (Kiitos muuten pitkästä vastauksestasi aikaisempaan kommenttiini. Siitä minun pitikin vielä sanoa, että se ajatus josta kirjoitin, ajatus jaetusta inhimillisestä hauraudesta niissä hetkissä joissa näen ja tunnen muiden surevan vauvani kuolemaa, syntyi osaksi sinun kirjoituksesi ansiosta. Vasta siihen vastatessani hahmottui tuo kokemus tuohon muotoon. Kiitos siis jälleen kun kirjoitat.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä surun epäloogisuus varmasti yksi raskaimmista asioista on: sitä ei voi ennakoida eikä ennustaa. Mutta tässä hurlumheissa onneksi ilokin osaa yllättää, kuten kirjoitit. Tai en minä aina ilosta tiedä, mutta parempi olo, helpompi olo. Pelkäsinkin, että häiden jälkeen saattaisi tipahtaa johonkin surukuoppaan - ja täällähän sitä ollaan. Tuntuisi onneksi, että hieman parempaan suuntaan on menty tänään - pienen askelin taas eteenpäin. Ja miten voikaan tuntua hyvältä lukea nuo sanat "ajattelen sinua", kuinka voimaa antavat ja lohdulliset. Kiitos.

      Ja kiitos, että taas kirjoitit. Pidän tyylistäsi, sanot asiat niin kovin kuvaavasti ja kauniisti.

      Poista