Vastoin odotuksiani kesän huumaava kirkkaus ja hellivä lämpö ovat tuntuneet hyvältä, paremmalta kuin vuosiin. Maailma näyttää kirkkaammalta, selkeämmältä. Mieleni on yrittänyt pysähtyä analysoimaan tunteitani, pohtimaan miksi näin on, mutta pikaisesti ohjaan ajatukseni takaisin tähän hetkeen. Maailmani näyttää kirkkaammalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä. Kaikki on niin paljon todellisempaa. Keskityn siihen. Aurinkoon hiuksillani, tuulenvireeseen poskellani. Varjojen pituuteen, luonnon kirkkaana hohtavaan vihreyteen. Keskityn heränneen luonnon tuoksuun, hiekkaan kenkieni alla. Hämmästelen tätä maailmaa, joka on totta vain juuri nyt. Ajanvirrassa minulla ei ole kuin tämä hetki, tämän illan viipyvä valo, tämän hetken kirkkaus.
Elämäni kaaoksen keskellä tämä nouseva valo ja maailman herääminen hellivät sieluani. Nuutunutta ja paljon revittyä sieluani, joka hitaasti nousee kohti valoa. Ehkä astun ponneekkaammin ja ohjaan itseäni ylöspäin, nousen ja nostan, annan auringon olla hyvä, en vastustele. Viime vuonna koko kesä tuntui vastenmieliseltä - ahdistavalta ja väärältä. Ehkä en halua menettää jälleen yhtä kesää elämästäni. En halua menettää elämääni. Ehkä haluan nousta vimmaisesti vastaan, uhmakkaasti, minä nautin. Anna tulla vaan, anna vaan, minua et saa! Minun nuutunut sieluni vielä nousee, herää vihreyteen ja kukkii!
Talven taistelu elämääni ja kohtaloani kohtaan oli vastenmielinen ja ruma, mutta niistä savuavista raunioista sieluni ponnistaa kohti valoa. Ei vahvana, ei valmiina, rikottuna ja hauraana, mutta päättäväisenä. En ole valmis, mutta olen matkalla. En hyväksynyt kaikkea, mutta osani. Yritän antaa auringon hoitaa haavojani, lämmön nuutunutta sieluani.
Kohti valoa, sanon tänään.
