Toipilas

Pienen Roope-rakkaani piti syntyä vuosi sitten. Juuri ennen laskettua aikaa lääkäri totesi yllättäen uuden raskauden. Olen nähnyt kohtuni niin monesti ultran ruudulta, että en itsekään voinut erehtyä, ei voinut hämmentynyt miehenikään. Lääkäri teki lähetteen äitiyspoliklinikalle, pyysi soittamaan heti juhannuksen jälkeen. Olo oli uskomaton - Roopen piti olla vasta syntymässä, avioliittoni oli hajoamassa käsiin, mutta silti elämä antaisikin vielä. Oliko eroon liittyvä valtava kuormitus vai luonnon valinta, vuoto alkoi runsaana ennen tuota juhannuksen jälkeistä puhelua. En ole liiemmin asiaa miettinyt, eipä sille tilaakaan olisi ollut, mutta tänään olen palannut vuoden takaisiin hetkiin monesti. Vuosi sitten avioliittoni päätös alkoi olla selvä, puolisoni muutti juhannuksen jälkeen kotoamme - vaikka palasikin heti seuraavana päivänä. Yritimmekin vielä aina pitkälle syksyn pimeyteen saakka kahden kaupungin ja rakkautemme rajoja koetellen. Me tai pimeys, emme enää nähneet mahdollisuuksia.

Välillä elämä tuntuu utopistiselta unelta, karmivalta ja painostavalta painajaiselta. Minulla pitäisi olla kaksi poikaa, aviomies ja koti. Sen sijaan olen sinkku, lapseton ja asun vuokrakodissa. Kaikki viime vuosien merkityksellinen katosi kuin yhdessä henkäyksessä. Tänään olen miettinyt Roopea. Sitä, minkälainen poika hänestä olisi kasvanut. Olen miettinyt vaihtoehtoisia elämiä, niitä joissa olisin aivan muualla kuin tässä pienessä kodissani kaupungin kattojen yllä. Miettinyt, minkälaista elämäni olisi, jos viime kesän raskaus olisikin jatkunut. Sitä elämää, jossa edes toinen pojista olisi selvinnyt, vaikka avioliittoni olisikin hajonnut. Minkälaista elämäni olisi Roopen äitinä yksin? Mitä me tekisimme yhdessä? Sitä elämää, jossa molemmat pojat eläisivät - eläisimme yhdessä kolmisin, minä ja pojat. Olen miettinyt sitä elämää, jossa avioliittomme olisi kestänyt kaiken surun, olisimme yhdessä, vaikka pojat kuolleet - odottaisinko jo sisarusta pojille? Olisimmeko ostaneet sen kauniin uuden rivitalon? Voi siitä olisi tullut niin kovin kaunis koti perheellemme!

Kaikkien vaihtoehtoisten elämien yli kulkee kuitenkin ainoa todellinen elämä. Tämä ainoa elämä, joka tapahtui. Ei ole olemassa mitään muuta. Tämä elämä, jossa olen lopulta tyytyväinen. En siihen, mitä on käynyt, mutta siihen mitä on nyt. Olen onnellinenkin. Olen onnellinen, että olen selvinnyt. Että olen jaksanut. Että olen kestänyt, vaikka sitä olen ajoittain epäillyt koko olemukseni painolla. Olen ollut välillä varma, että en jaksa enää hetkeäkään. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut täysin voimaton, varma siitä, että huomista ei voi enää tulla. Isäni kuoltua ystäväni sanoi minulle: "vaikka kuinka sattuu, hengittäminen ei lopu." Niitä sanoja olen joutunut toistelemaan itselleni ja välillä hengittäminen on ollut kaikki, mihin olen pystynyt.

Voin hyvin, pelottavankin hyvin. Koko kevään olen pelännyt mielenterveyden romahtamista. Psykoosia tai masennusta. Jotain äkillistä ja syvää, eihän tällaisista asioista voi selvitä ilman massiivista mielenterveysongelmatiikkaa! Kriisiterapeuttini on lohduttanut minun ohittaneen psykoosiherkkyyskauden jo aikaa sitten ja vannonut minun olevan mielenterveydeltäni erinomaisessa kunnossa. Analyyttisena ja teoriaorientoituneena ihmisenä olen alkanut pikkuhiljaa uskoa häntä. Uusimpana kuitenkin pelkään työuupumusta. Teen vaativaa asiantuntijatyötä, josta nautin suunnattomasti. Työviikot ovat kuitenkin pitkiä ja matkapäiviä kertyy joka kuulle useita. Työ antaa aivan ehdottomasti enemmän kuin ottaa, mutta entä jos siltikin uuvun? Pelko kumpuaa eritoten siitä seikasta, että työ on kannatellut minua eteenpäin kaiken myrskyn keskellä ollen turvasatama omilta ajatuksilta sekä se osuus elämästä, jossa onnistun ja etenen niin monien muiden asioiden romahdettua.

Tänään työ tuntui taakalta. Olin ärtynyt ja kireä. Jatkuvat keskeytykset saivat minut kiroamaan hampaitteni välistä, tekemättömät työt aiheuttivat vain väsymystä. Aloin sommitella päässäni työuupumusdiagnoosia; siitähän tässä varmasti on kyse! Edessä pitkä sairausloma ja yrityksen kannalta olennaisten projektien epäonnistuminen. Kunnes tajusin. En minä ole työuupunut, olen edelleen surullinen. Olen edelleen toipilas. Elän vuoden takaisia päiviä ja hetkiä, vaihtoehtoisia elämiäni, pienen Roopeni menetystä. Uomiinsa asettunut arki saa unohtamaan kaiken sen, mikä elämääni edelleen vaikuttaa. Väsymykseen haen syytä työstä tai arjen kiireistä - en sieltä, missä kaikista loogisin syy on, edelleen. Taustalla on suru menetetyistä elämistä, pienistä rakkaista pojistani, rakkauden menetyksestä, rakkaimpani menetyksestä, luottamuksen menetyksestä - avioliitosta, mahdollisuuksista, toiveista ja unelmista.

Kaikessa hyvinvoinnissani olen edelleen toipilas. Kuin jalkansa murtanut. Kipsi on jo poissa, mutta kuljen kepeillä pitkän matkaa muiden takana. Hitaasti, vaikka joka päivä varmemmin. Silti vielä uusia askeleita hakien, jalkojeni kestävyyttä joka päivä arvioiden. En minä ole kuin muut, ne jotka eivät tarvitse keppejä. Ei minun askeleeni kuulukaan olla aina kepeä ja varma. Ei minun tarvitse vielä osata, minä vasta harjoittelen. Ei minun tarvitse aina jaksaa, väsyn edelleen niin kovin helposti. Ei minun tarvitse olla joka päivä loistava, riittää että olen. Riittää, että otan joka päivä askeleen, vaikka pienenkin.

Olen toipilas, vielä pitkään.