lauantai 30. tammikuuta 2016

Aalto kerää voimaa

Kun minä huomenna aamulla herään, minä menen lapseni hautajaisiin. Minun lapseni, minun esikoiseni, hautajaisiin. Yritän toistella asiaa, ymmärtääkseni. Menen hautajaisiin. Ei tämä ole unta, tämä on totta. Odotin lastani, hän syntyi, hän kuoli. Nyt on vuorossa hautajaiset. En minä sitä ymmärrä. En vaikka yritänkin.

Koti on siivottu, pöytäliina silitetty. Kukat tilattu. Vaari ja eno saivat uurnan valmiiksi, se on kaunis. Kahvikupit ovat valmiina. Valokuva-albumillinen lapseni elämää odottaa pöydällä. Kirjoitin koko hänen elämänsä siihen. Itselleni, meille, mutta myös muille. Niin harva ehti lapseeni tutustua. Kynttilät ovat valmiina. Valokuvat kehyksissään. Huomenna on lapseni hautajaiset.

Olen pelottavan rationaalinen ja selvä. Huomenna on lapseni hautajaiset. Aalto kerää voimaa, taidan olla lähellä huippua. Koko viikko on ollut todella vaikea, piinaavaa tuskaa ja odotusta, aallonharjalle nousua. Nyt taitaa olla aika hengittää keuhkot täyteen. Pelottaa. Samaan aikaan oloni on vahva, kuin jokin ylimaallinen voima olisi laskeutunut minuun. Lapseniko voimansa minulle jätti?

Huomenna on lapseni hautajaiset.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Matka

Ja niin me haimme pienen rakkaan lapsemme pois sairaalasta. Sain kuin sainkin lapseni sairaalasta. Matka oli vain hieman erilainen kuin kuvittelin vielä syksyllä. Emme päässeetkään kotiin. Puhuin koko syksyn, kuinka vauvalle pitää sitten esitellä koko koti. Kun eihän hän muuten sitä tunne! Pitää kertoa, missä vauva nukkuu. Missä on keittiö. Missä vessa. Missä hienot uudet vaunut. Vierashuone. Koko perheen makuuhuone. Pinnasänky olisi tullut aivan sänkyymme kiinni, minun puolelleni. Olisin näyttänyt parvekkeen, esitellyt järvenrannan. Tunsin jo sen riemun, mikä tuoreella vanhemmalla kotiin tullessa voisi olla! Onnellinen, uupunut ja kuinka innoissaan! Ja voi sitä onnenkyynelten määrää! Kyllä nytkin kyyneleet valuivat, vaan eivät onnesta. Surua ja kaipausta, rakkaudesta nämäkin kyyneleet. Kerroin Rasmuksellekin aina. Että ei ole hätää, että kyyneleet ovat vain rakkautta - kun äiti pientä poikaa niin kovasti rakastaa. 

Vaarin turvallisessa kyydissä, äidin sylissä, isin vartioidessa vieressä, pieni rakas matkusti. Yöpuku päällä, villasukat jalassa, mummon peiton alla. Kauniissa valkoisessa arkussa. Ja sinne minä hänet jätin, odottamaan viimeistä matkaa. Pienen pojan. Neuvoin pitämään lujaa suojelusenkelin kädestä kiinni. Kerroin, että ei ole mitään hätää. Että äiti ja isi rakastaa aina.

Eihän hän siellä enää ollut. Mennyt jo, pieni. Elämässä on jotain, mitä silmä ei tavoita. Sielun lähtiessä meistä ei jää kuin kuori. Sielu lähtee viimeisen sydämen lyönnin myötä eikä kuorikaan ole sen jälkeen kuin haalea muisto. Minä tunsin sen kyllä. Kuinka sielu lähti. En tiedä minne, mutta lähti. Rasmuksen kuolinaamuna näin sieluni silmin, kuinka isäni otti pienen rakkaani vastaan, nosti syliin hennon olennon, ylpeä faari, pilven reunallako? Taivaassa tai ei, tiedän heillä olevan kaiken hyvin. Faari pitää huolta, pitää rakasta lähellä. Näen, kuinka faari kulkee onnellisena pienen rakkaani kanssa, esittelee kenties kaikille tyttärenpoikaansa, ylpeänä. Niin isä tekisi, nauraen, onnenkyyneleet silmissä. Ja se lohduttaa minua. Voi kuinka se minua lohduttaakaan!

Tämän päivän jälkeen tulee se päivä, kun sanomme hyvästit. Hautajaiset on tietynlainen päätepiste. Aika kuolemasta hautajaisiin on kuin jokin välitila, harmaa, ajaton. Huomenna nousen ylös ja valmistaudun päivään, jota toivoisin, että en joutuisi kokemaan. Päivään, jota en soisi kenellekään tässä maailmassa. Huomenna sanon hyvästit esikoiselleni, ihmeelleni, aarteelleni, pienelle rakkaalle minimiehelleni. Mutta vielä vaan me tavataan, sillä eläthän lapseni minussa ikuisesti. Jätit jäljen, joka ei koskaan lähde minusta - sinä teit minusta äidin.

Ja vaikka jokin sielussani on murtunut ikuisiksi ajoiksi, nousen huomenna ylös ja jätän hyvästit kalleimmalle asialleni. En minä muutakaan voi.

torstai 28. tammikuuta 2016

Ristiäiset

Tuijotin lääkäriä silmiin. Romahdin ja otin tukea miehestäni. Päässäni kaikuu lääkärin sanat. ”Nyt olisi aika kastaa lapsi, jos sen haluatte tehdä”. Tiedän nyökkääväni ja toistavani uudestaan lapseni nimet. Vaikka olen tiennyt huoneeseen astumisesta lähtien, että tilanne on vakava, vasta kasteesta puhuminen nostaa tilanteen äärimmäisyyden mieleeni. Hätäkaste. Mutta eihän sitä anneta kuin vasta hätätilanteessa! Hätäkasteesta oli puhuttu aiemmin vain kerran, silloin kun lapseni oli vielä mahassani. Hoitaja kysyi, olimmeko miettineet lapsellemme nimeä, jos hätäkaste tulisi ajankohtaiseksi. Olimmehan me. Heti sairaalaan joutumisesta lähtien olimme avoimesti kertoneet lapsemme nimen kaikille. Halusimme, että odotamme juuri häntä syntyväksi.

Hoitaja hakee kastemaljan, kynttilän. Nojaan mieheeni ja itken hysteerisesti. Tämä kaiken alku onkin meidän loppumme. Meidän kastettamme seuraa siunaustilaisuus, ei elämä. En saa sanottua mitään. Kaikki itkevät. Hoitaja itkee. Lääkäri itkee. Yksi hoitajista ottaa kuvia. Onhan tämä yksi elämämme hienoimmista hetkistä. Esikoisemme ristiäiset. Hoitaja nostaa maljasta vettä ja laskee sen lapseni pienelle otsalle. ”Kastan sinut Rasmus … …”

Olimme molemmat rakastuneet Rasmus-nimeen. Rasmus on johdannos Erasmuksesta, joka tulee kreikan sanasta erasmios, rakastettu, kaivattu. Rakastettu totta tosiaan! Kaivattu, vaan enpä arvannut millä tavalla. Rakastan nimeä niin, että sydämeni pakahtuu. Rasmus, Rasmus, Rasmus, toistelimme jo odotusaikana ja tiesimme sen olevan lapsemme nimi. Rasse, isänsä sanoi. Rasmus-rakas. Rasmus, Rasmus, Rasmus, toistelen vieläkin. Voi kuinka olisin halunnut sitä nimeä saada hokea loppuelämäni. ”Rasmus, älä.” … ”Rasmus-rakas, tule äidin syliin.” … ”Rasmus, äiti on ylpeä sinusta.” … ”Rasmus, äiti rakastaa sinua.” … ”Rasmus, nyt nukkumaan!” … ”Rasmus, ei saa kiivetä pöydälle!”… Nyt ne kaikki sanat kaikuvat vain päässäni, unissani.

Mutta niin meidän pienen pienellä rakkaallamme on virallinen nimi, hänet on kastettu. Rasmus-rakas. Ja näin Rasmus-rakkaamme vietti ristiäisiään. Ei sylikummin sylissä, ei kastemekko päällä, ei tutti suussa. Äidin ja isin kanssa, vietti kuitenkin!

Tuntuu kuin kasteen hetkeksi kaikki olisi pysähtynyt, vaiennut, hiljentynyt. Minun sydämeni se vain taisi pysähtyä, jättää lyönnit väliin.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Askeleita kohti viimeistä matkaa

Hautajaiset lähestyvät. Ahdistus alkaa kasvaa. Perjantaina haemme lapsemme sairaalalta ja viemme hänet siunauskappeliin. Minulle oli todella tärkeää, että saan lapseni pois sairaalasta. Että hän pääsee näkemään maailmaa. Halusin myös ehdottomasti saada itse kuljettaa hänet. Emme ole nähneet häntä kuolinaamun jälkeen, minua jännittää. Miltä hän näyttää? Pääsemme näkemään hänen kasvonsa ensimmäistä kertaa ilman mitään ylimääräistä. Koko elämänsä hänellä oli käytössä jokin hengitystuki, joka peitti kasvoja. Silmiä suojasi erilaiset silmäsuojat. Nyt ne kaikki on poissa. Voi kuinka kaunis hän varmasti on! Rakas, kaunis pieni lapseni!

Ostimme isomman laatikon hänen tavaroilleen. Ei tavaroita paljoa ole. Pieneen mahtuu lapseni elämä. Kaksi pienen pientä tuttia, minikokoinen vaippa, syntymän hetkellä päähän laitettu vihreä villapipo… Viimeisen viikon hänellä ollut peitto… Villapeitto, jonka alla hän oli ollessaan rinnallani kenguruhoidossa. Yritin epätoivoisesti haistaa häntä niistä… Asettelin laatikkoon syntymä- ja kuolinpäivän lehdet, ensimmäiseksi lahjaksi jo syksyllä saadut sukat, sairaalassa keskoskaapin vieressä roikkuneen pupun… Syksyllä ostamamme pienet sukat, born to be loved. Kuinka pieniltä ne sukat silloin näyttivätkään! Ja kuinka suuret ne pienelle rakkaallemme olisivat olleet.

Samalla järjestelin arkkuun laitettavia tavaroita. Ei tämän näin pitäisi mennä. Ei minun pitäisi joutua miettimään lapseni viimeisiä vaatteita. Minun pitäisi vielä ihastella syntymättömälle lapsellemme ostamiamme vaatteita, hämmästellä äitiyspakkausta, pohtia kotiutumisvaatteita, kuljeskella lastenvaateliikkeissä onnellisesti hymyillen. Ja tässä minä tuijotan 44 cm kokoista potkupukua ja mietin, kuinka suurelta se pienen poikani päällä näyttääkään. Hän on 35 cm pitkä. Kasvoi elämänsä aikana kaksi senttiä. Valtava määrä! Valitsin mummon ostaman keskospotkupuvun, jossa on eläimiä. Meidän mielestämme eläimet näyttävät niin iloisilta. Lisään vielä villasukat potkupuvun päälle. Ettei tule kylmä. Arkkuun laitan myös nallen. Ja ison pupun. Ja mummon antaman enkelikortin. Matkalle suojaamaan. Hänet käärittiin heti kuoleman jälkeen mummon kutomaan villapeittoon. Siihen minä hänet käärin viimeiselle matkalleenkin. Että on lämmin. Mummo rakkaudella peiton pienelle kutoi. Isin ja äidin kuvan vielä laitan. Se oli elokuinen ilta, kun kuva otettiin - olimme niin ikionnellisia odotuksesta. Muistan valonkin; elokuun illan viipyvät auringonsäteet huoneeseen, johon odotimme pinnasänkyä ja onnea. Hehkumme rakkautta.

Älkää käsittäkö väärin, yhden ihmiselämän rakkauden minä vain yritän arkkuun asetella. Kaiken sen, mikä nyt maahan lasketaan.

Aallokko

Surua kuvataan lähes poikkeuksetta aallokoksi tai aalloiksi. Eikä suotta. Tunteet vellovat valtavina ja täysin ennakoimattomina maininkeina. Nousu pohjalta on raskas ja pudotus takaisin aallon pohjaan pelottava ja äkkinäinen. Huipulla voi joskus hetken onneksi hengähtää. Pelottavinta on ennakoimattomuus: koskaan ei voi tietää, milloin aalto särkyy taas ja paiskaa pohjalle.

Viikonlopusta asti olen ollut tuskainen. Suru on pitänyt otteessaan pelottavan tiukasti. Itku on tullut huutona, valtavina lamauttavina parkaisuina. Itku on tullut laboratoriossa, bussissa, sohvalla. Ennustamatta juuri silloin kuin surulle on sopinut. Terveyskeskuksessa aikaa varatessani hoitaja kysyi, pelkäänkö näin kovasti tutkimustuloksia - kyyneleet olivat kastelleet jo takin reunan. "En suinkaan, itken, koska lapseni on kuollut", vastasin. Lause oli looginen ja totta, mutta tuntui täysin irralliselta. Tässä varailen aikaa ja suren samalla lapseni kuolemaa. Teki mieli lisätä, että en ole hullu, en vain voi kyyneleille mitään. Olin hiljaa ja itkin lisää.

Olen elänyt lapseni viimeiset hetket uudestaan ja uudestaan, nähnyt pienten kasvojen ilmeet, tuntenut pikkuruisen käden puristuksen sormeni ympärillä. Olen itkenyt lohduttomasti jokaista lapseni mukana kuollutta unelmaa. Ei ristiäisiä, hautajaiset. Ei syntymäpäiväjuhlia kiljuvine lapsineen, kynttilä haudalla. Ei valvottuja öitä, ei vaipparallia, ei vaunulenkkejä, ei onnenkyyneleitä ensiaskeleista. Ei ensimmäistä koulupäivää, ei viimeistäkään. Ei häitä, ei lapsenlapsia. Ei mitään. Esikoiseni kohdalta tämä kaikki on menetetty. Tulevaisuuden menettämisen tuska musertaa alleen valtavalla voimalla. Hetkittäin pelkään, että tulevaisuus on lopullisesti menetetty, mennyt lapseni mukana. Lapseni kuoleman merkitys itselle ja minuudelle iskee lujaa: olen aina pienen keskospojan äiti, enkelipojan äiti, lapseni menettänyt, kuolleen lapsen vanhempi. Aina. Ikuisesti. Suru puristaa rintaa, ikävä hakkaa sydämessä.

Mutta aallokossa kun ollaan, nousee aalto aina hetkeksi - tänään on ollut hieman helpompi hengittää. Hengitän, kerään voimia. Antaa tulla vaan! Sielu avoinna otan jokaisen aallon vastaan - jonain päivänä suruni meri on varmasti tyynempi. Niin toivon, toivon niin kovasti.




sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Kolme viikkoa

Kuusi viikkoa sitten odotin innolla maaliskuuta ja laskettua aikaani. Viisi viikkoa sitten olin uunituore äiti, pieni poikani oli syntynyt vain vuorokausi aiemmin. Odotin elämää, tulevaisuutta. Kolme viikkoa sitten lapseni kuoli. Nyt istun sohvalla tyhjyyteen tuijottaen - ja odotan hautajaisia.

Aika on menettänyt merkityksensä. On aika ennen ja jälkeen sairaalaan joutumisen. Ennen sairaalaan joutumista on päiviä, viikkoja, kuukausia. Raskausviikkojen vaihtumisia. Syyskuu, lokakuu... Maanantai, tiistai... 21.9.2015, 16.11.2015... Ensimmäinen ultraääni, kihlajaispäivä... 15.12.2015 jälkeen ei ole kuin aikaa. Lapseni syntymä, kokonainen elämä ja kuolema. 3.1.2016 jälkeen en tunnista enää päiviä, en viikkoja. Aika valuu eteenpäin, yhden päivän jälkeen tulee toinen. Joskus on paistanut aurinko, oli pakkasta, kävin kaupassa, lääkärissä, sairaalalla. En tiedä milloin, en tiedä minä päivänä. Kun ihmiseltä viedään unelmat, häviää huominen, on vain seuraava päivä. Siltä minusta tuntuu. Aivan sama, onko se keskiviikko tai sunnuntai, on vain seuraava päivä. Ei ole huomista.

Haluan huomisen vielä takaisin. Lapseni takia. Hän oli huominen. Se on suuri syy, miksi kirjoitan. Kirjoitan itselleni mahdollisuutta huomiseen, tulevaisuuteen, unelmiin. Vielä pelottaa aivan liikaa ajatella huomista, mutta tiedän sen olevan olemassa - poikani näytti sen.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Älä pelkää pimeyttä

Älä pelkää pimeyttä,
valo syttyy silloin.
Ei tähtiäkään nähdä
kuin pimeässä illoin.

Myös musta silmäterä
on iiriksessä sulla,
vain pimeyden kautta
voi valo esiin tulla.

Älä pelkää pimeyttä,
se on valon ehto.
Älä pelkää pimeyttä,
se on valon kehto.

Erik Blomberg

Tämän runon luin alle kilon painoiselle rakkaalle pienelle pojalleni juuri ennen kuin minun täytyi laskea hänet viimeisen kerran sylistäni edessäni odottavaan valkoiseen arkkuun. Jokaisen vanhemman suurin pelko oli käynyt toteen, lapseni oli kuollut.

Tästä alkaa tarina pienen keskospojan elämästä ja kuolemasta. Niin kuin toivoin ettei lapsenikaan, niin en minäkään aio pelätä pimeyttä. Kävelen suoraan sen sisään valoa kohti hapuillen. Sydän täynnä tuskaa sukellan keskelle pimeyttä vain noustakseni takaisin valoon. Tämä on tarina lapsesta ja vanhemmista, pojasta ja äidistä, rakkaudesta ja pelosta, toivosta ja tuskasta. Tarina keskosen elämästä, kuoleman tuskasta ja toivottavasti toivosta, valosta pimeyden jälkeen.

Pienin askelin, sana kerrallaan aloitan.