Aallokko

Surua kuvataan lähes poikkeuksetta aallokoksi tai aalloiksi. Eikä suotta. Tunteet vellovat valtavina ja täysin ennakoimattomina maininkeina. Nousu pohjalta on raskas ja pudotus takaisin aallon pohjaan pelottava ja äkkinäinen. Huipulla voi joskus hetken onneksi hengähtää. Pelottavinta on ennakoimattomuus: koskaan ei voi tietää, milloin aalto särkyy taas ja paiskaa pohjalle.

Viikonlopusta asti olen ollut tuskainen. Suru on pitänyt otteessaan pelottavan tiukasti. Itku on tullut huutona, valtavina lamauttavina parkaisuina. Itku on tullut laboratoriossa, bussissa, sohvalla. Ennustamatta juuri silloin kuin surulle on sopinut. Terveyskeskuksessa aikaa varatessani hoitaja kysyi, pelkäänkö näin kovasti tutkimustuloksia - kyyneleet olivat kastelleet jo takin reunan. "En suinkaan, itken, koska lapseni on kuollut", vastasin. Lause oli looginen ja totta, mutta tuntui täysin irralliselta. Tässä varailen aikaa ja suren samalla lapseni kuolemaa. Teki mieli lisätä, että en ole hullu, en vain voi kyyneleille mitään. Olin hiljaa ja itkin lisää.

Olen elänyt lapseni viimeiset hetket uudestaan ja uudestaan, nähnyt pienten kasvojen ilmeet, tuntenut pikkuruisen käden puristuksen sormeni ympärillä. Olen itkenyt lohduttomasti jokaista lapseni mukana kuollutta unelmaa. Ei ristiäisiä, hautajaiset. Ei syntymäpäiväjuhlia kiljuvine lapsineen, kynttilä haudalla. Ei valvottuja öitä, ei vaipparallia, ei vaunulenkkejä, ei onnenkyyneleitä ensiaskeleista. Ei ensimmäistä koulupäivää, ei viimeistäkään. Ei häitä, ei lapsenlapsia. Ei mitään. Esikoiseni kohdalta tämä kaikki on menetetty. Tulevaisuuden menettämisen tuska musertaa alleen valtavalla voimalla. Hetkittäin pelkään, että tulevaisuus on lopullisesti menetetty, mennyt lapseni mukana. Lapseni kuoleman merkitys itselle ja minuudelle iskee lujaa: olen aina pienen keskospojan äiti, enkelipojan äiti, lapseni menettänyt, kuolleen lapsen vanhempi. Aina. Ikuisesti. Suru puristaa rintaa, ikävä hakkaa sydämessä.

Mutta aallokossa kun ollaan, nousee aalto aina hetkeksi - tänään on ollut hieman helpompi hengittää. Hengitän, kerään voimia. Antaa tulla vaan! Sielu avoinna otan jokaisen aallon vastaan - jonain päivänä suruni meri on varmasti tyynempi. Niin toivon, toivon niin kovasti.