Matka

Ja niin me haimme pienen rakkaan lapsemme pois sairaalasta. Sain kuin sainkin lapseni sairaalasta. Matka oli vain hieman erilainen kuin kuvittelin vielä syksyllä. Emme päässeetkään kotiin. Puhuin koko syksyn, kuinka vauvalle pitää sitten esitellä koko koti. Kun eihän hän muuten sitä tunne! Pitää kertoa, missä vauva nukkuu. Missä on keittiö. Missä vessa. Missä hienot uudet vaunut. Vierashuone. Koko perheen makuuhuone. Pinnasänky olisi tullut aivan sänkyymme kiinni, minun puolelleni. Olisin näyttänyt parvekkeen, esitellyt järvenrannan. Tunsin jo sen riemun, mikä tuoreella vanhemmalla kotiin tullessa voisi olla! Onnellinen, uupunut ja kuinka innoissaan! Ja voi sitä onnenkyynelten määrää! Kyllä nytkin kyyneleet valuivat, vaan eivät onnesta. Surua ja kaipausta, rakkaudesta nämäkin kyyneleet. Kerroin Rasmuksellekin aina. Että ei ole hätää, että kyyneleet ovat vain rakkautta - kun äiti pientä poikaa niin kovasti rakastaa. 

Vaarin turvallisessa kyydissä, äidin sylissä, isin vartioidessa vieressä, pieni rakas matkusti. Yöpuku päällä, villasukat jalassa, mummon peiton alla. Kauniissa valkoisessa arkussa. Ja sinne minä hänet jätin, odottamaan viimeistä matkaa. Pienen pojan. Neuvoin pitämään lujaa suojelusenkelin kädestä kiinni. Kerroin, että ei ole mitään hätää. Että äiti ja isi rakastaa aina.

Eihän hän siellä enää ollut. Mennyt jo, pieni. Elämässä on jotain, mitä silmä ei tavoita. Sielun lähtiessä meistä ei jää kuin kuori. Sielu lähtee viimeisen sydämen lyönnin myötä eikä kuorikaan ole sen jälkeen kuin haalea muisto. Minä tunsin sen kyllä. Kuinka sielu lähti. En tiedä minne, mutta lähti. Rasmuksen kuolinaamuna näin sieluni silmin, kuinka isäni otti pienen rakkaani vastaan, nosti syliin hennon olennon, ylpeä faari, pilven reunallako? Taivaassa tai ei, tiedän heillä olevan kaiken hyvin. Faari pitää huolta, pitää rakasta lähellä. Näen, kuinka faari kulkee onnellisena pienen rakkaani kanssa, esittelee kenties kaikille tyttärenpoikaansa, ylpeänä. Niin isä tekisi, nauraen, onnenkyyneleet silmissä. Ja se lohduttaa minua. Voi kuinka se minua lohduttaakaan!

Tämän päivän jälkeen tulee se päivä, kun sanomme hyvästit. Hautajaiset on tietynlainen päätepiste. Aika kuolemasta hautajaisiin on kuin jokin välitila, harmaa, ajaton. Huomenna nousen ylös ja valmistaudun päivään, jota toivoisin, että en joutuisi kokemaan. Päivään, jota en soisi kenellekään tässä maailmassa. Huomenna sanon hyvästit esikoiselleni, ihmeelleni, aarteelleni, pienelle rakkaalle minimiehelleni. Mutta vielä vaan me tavataan, sillä eläthän lapseni minussa ikuisesti. Jätit jäljen, joka ei koskaan lähde minusta - sinä teit minusta äidin.

Ja vaikka jokin sielussani on murtunut ikuisiksi ajoiksi, nousen huomenna ylös ja jätän hyvästit kalleimmalle asialleni. En minä muutakaan voi.