Vuosi sitten

Vuosi sitten kaikki oli hyvin. Vuosi sitten maailmassa oli järkeä, kuten rakas ystävä sanoi. Vuosi sitten Rasmus eli. Oli perhe: äiti, isi ja lapsi. Oli toivoa, elämä edessä.  Nyt maailmasta puuttuu järki, suunta ja Rasmus. Etenkin Rasmus, sillä en minä noilla muilla mitään, kunhan vain Rasmus olisi.

Kaikki on niin suhteellista. Tänään näen ajan teho-osastolla toiveikkaana ja hyvänä. "Kaikki oli hyvin", on niin suhteellinen lause. Kaikki ei ole hyvin, kun lapsi on tehohoidossa, mutta niin kauan kuin lapsi elää, kaikki on mahdollista. On toivoa. Kuoleman jälkeen ei ole mitään.

Paitsi tämä tyhjä joulu. Syöttötuolin sijaan joulupöydässä on tyhjä paikka, tänään siinä palaa kynttilä enkelilyhdyssä. Vaan onneksi edes se, onneksi rakas Rasmukseni kuuluu jokaiseen jouluuni nyt ja aina. Äidin pieni joulupoika. Sain sentään jakaa yhden joulun Rasmuksen kanssa, elämäni parhaan joulun, vuosi sitten. Kaikki on niin suhteellista.

Hyvää syntymäpäivää

Äidin rakkain kulta,

hyvää yksivuotissyntymäpäivää! Äiti ei saata uskoa, että siitä on jo kokonainen vuosi! Että äiti on saanut jo vuoden olla maailman hienoimman pienen pojan äiti. Voi kulta, et uskokaan, kuinka tarkkaan äiti muistaa syntymäsi. Ihan jokaisen hetken. Se oli äidin elämän hienoin päivä, vaikka äitiä kovasti jännittikin, kun sinä olit niin hirmuisen pieni. Äiti pelkäsi, että et selviäisikään. Mutta sinä selvisit. Selvisit ja elit maailman hienoimman elämän. Siitä äiti on aina niin kiitollinen. Siitä, että tulit ja sait elää. Siitä, että juuri sinä olet äidin pienen pieni poika. Sinun elämäsi viikot ovat olleet äidin elämän hienoimmat viikot. Tiedäthän sinä sen, rakas?

Äiti on niin hämmentynyt tästä rakkauden määrästä. Äidin rakkaus sinuun syvenee päivä päivältä. Ei äiti uskonut, että toista voikin näin paljon rakastaa. Äiti vähän luuli, että sinun kuoltua äidin rakkaus jotenkin tasoittuisi - tai ei ainakaan kasvaisi. Äiti luuli, että laskettuaan sinut arkkuusi joutuisin luopumaan tästä rakkaudestanikin. Mutta tiedätkö kulta, äiti luuli ihan väärin - rakkaus vain kasvaa kasvamistaan! Äiti rakastaa sinua joka päivä enemmän. Ei rakkaus tunne rajaa elämän ja kuoleman välillä, ei äitikään. Äidille sinä olet aina maailman hienoin ja kaunein pieni poika, jota äidillä on suuri onni saada rakastaa.

Äiti joka päivä katselee sinun kuvaasi ikkunalaudalla ja ihmettelee, kuinka kaunis olet. Äiti on kovasti miettinyt, minkälainen poika sinusta olisi kasvanut. Äiti näkee sinut aina siinä ihanassa eläinpotkupuvussa, tutti suussa. Isi muisteli, kuinka pidit niin kovasti tuteista - sen takia äiti sen tutin aina näkee. Olisit varmasti ihan isin näköinen, äiti tietää. Äiti niin kovasti olisi halunnut herätä tähän päivään sinun kanssasi. Isi olisi lähtenyt töihin ja me olisimme rauhassa heräilleet syntymäpäivään. Äiti ja Rasmus, yhdessä juhlapäivään.

Äiti oli ajatellut, että sinun syntymäpäivänäsi me isin kanssa olisimme iloisia ja juhlisimme sitä, että sinä rakas ihmeemme tulit ja teit meistä vanhempia. Äitiä kuitenkin itkettää kovasti - äiti on niin kovin surullinen siitä, että et ole täällä meidän luonamme. Äidin mielestä on niin surullista viedä syntymäpäivälahjat haudalle, sen takia äitiä niin hirmuisesti itkettää. Älä sinä äidin kyyneleistä välitä, ikävää nämä vain ovat, suuri rakkaus näyttää joskus surultakin. Äiti haluaisi sinut niin kovasti syliin, äiti pussaisi sinut puhki, äidin pienen rakkaan! Kyllä äiti silti on iloinen ja onnellinen sinusta, äiti on loppuelämänsä joka päivä, ihan aina. Äiti ei ikinä sinua vaihtaisi mihinkään, niin upea ja rakas pieni poika sinä olet, ihme suurin, äidin aarre.

Onneksi faari ja isomummo ovat sinun kanssasi siellä, teillä on varmasti hienot juhlat - siellä jossain pilvien päällä, tähtien toisella puolen.

Ihanaa syntymäpäivää, rakas minimieheni. Muistathan, että äiti rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta!

Sinua aina rakastaen
äiti

Puujuna

Ihana vertaisäiti, pienen Peetu-pojan äiti Teija*, jakoi vertaistukiryhmässä todella kauniin idean. Hän kertoi päättäneensä ostaa joka vuosi Joulupuu-keräykseen lastensuojelun piirissä oleville tai vähävaraisille lapsille joululahjan, joka vuosi sen ikäiselle pojalle, mitä Peetukin olisi. Peetu kuoli vain vähän ennen Rasmusta ja olemme kulkeneet Teijan kanssa vuoden verran kovin samoissa askelissa surumme kanssa, niinpä minua ei hämmästyttänyt, kuinka omalta ja hyvältä hänen ajatuksensa tuntui. Olen miettinyt koko syksyn, kuinka muistaisin Rasmusta syntymäpäivänään ja jouluna ja Teijan idea oli vastaus jokaiseen ajatukseeni.

Halusin ostaa jotain, mitä ostaisin Rasmuksellekin. Tiesin kyllä heti, jokin kaunis puulelu. Olen rakastanut aina kauniita ja värikkäitä puuleluja. Naureskelinkin Rasmuksen odotusaikana, kuinka lapsirukka tulisi kärsimään äidin puulelupakkomielteestä - ei mitään vilkkuvaa tai vinkuvaa, pelkkiä kauniita ja käytännöllisiä puuleluja. Jonkin puulelun olisin varmasti ostanut Rasmuksellekin joululahjaksi. Seisoin tänään lelukaupassa hyllyjä tuijottaen. Olin ensin ajatellut jotain pienempää, joku yksinkertainen ja selkeä yksivuotiaalle sopiva lelu. Hyllyn edessä en kuitenkaan kyennyt valitsemaan mitään järkevää - tuntui kuin olisin ollut ostamassa lahjaa juuri Rasmukselle. Pieni ja järkevä tuntui totaalisen riittämättömältä. Halusin jotain hienoa ja ilahduttavaa. Oli paloautoja, rekkoja, autoja. Kunnes silmiini osui perässä vedettävä kaksiosainen juna. Aivan valtavan hieno juna! Kyydissä oli pieni eläinkin ja aitaus tälle. Niin hienoa perässä vedettävää puujunaa ei ole varmasti kukaan aiemmin nähnyt!

Marssin puujuna kainalossa tyytyväisenä kassalle. Kassalla myyjä kertoi alennuksesta, jonka saisin liittymällä lelukaupan kantajäseneksi. Mikä jottei, ajattelin. Myyjä alkoi kirjata tietojani tietokoneelle. "Onks sulla lapsia?" myyjä kysyi. Ensimmäisenä, varoittamatta. Ei minun nimeäni, ei sähköpostiosoitetta, vaan lapsista. Myyjän sormet lepäsivät näppäimistöllä ja katse näytöllä kohdassa 'lapsen nimi'. Tuijotin sormiani enkä saanut sanaa suustani. Tunsin, kuinka myyjä nosti katseensa minua kohti. Ymmärsin, etten ollut edelleenkään vastannut. Mielessäni risteli sata ajatusta oikeista ja vääristä vastauksista, oikeudesta kertoa, velvollisuudesta olla hiljaa, siitä mikä on aiheellista, mikä ei. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen sain suuni auki. "Ei, tai siis joo... tai siis ei, ei mulla siis oo lapsia." Myyjä tyytyi vastaukseeni, mutta selitteli vielä koneelle, kuinka tätä hieman hassusti kysytään aina ensimmäisenä. Minä tuijotin jonnekin tyhjyyteen ja pyysin anteeksi Rasmukselta, lapseltani.

Silmiäni poltteli jo, kun asettelin puujunaa jo eilisenä päivänä ostamani pillimukin viereen lahjakassiin. Etsin kauppakeskuksesta lahjoja vastaanottavan liikkeen ja kirjasin paperille lahjan tiedot. Kenelle: poika, 1 vuotta. Mitä: perässä vedettävä puujuna ja pillimuki. Minä niin toivon, että joku pieni poika tulee onnelliseksi uudesta junastaan ja mukistaan, yhtä onnelliseksi kuin Rasmuskin olisi varmasti tullut. Että edes osa siitä rakkaudesta, joka paketissa oli välittyisi saajallensa saakka.

Ovella tulivat kyyneleet. Polttavat, vaativat kyyneleet. Pitkästä aikaa kontrolloimattomina, juuri silloin kun haluavat, ilman kysymyksiä soveliaisuudesta, ajasta tai paikasta. Minä haluan viedä lahjat kotiin Rasmukselle! Minä haluan takaisin maailman, jossa "onks sulla lapsia?" -kysymykseen ei ole kuin yksi, yksiselitteinen vastaus: "on, Rasmus täyttää ihan pian vuoden". Maailmaan, jossa kysymys olisi arkisen tavallinen ja johon voisin lämpö sydämessä läikähtäen sanoa lapsensa nimen. Maailmaan, jossa en voisi vastata väärin. En voisi vastata niin, että verenkiertoni seisahtuu, että kivi putoaa sydämelleni. Maailmaan, jossa minun pieni rakas Rasmukseni eläisi. Seison orpona jouluisen ihmisvilinän keskellä kyyneleet poskilleni valuen. Minä näen silmissäni pienen pojan vetämässä perässään puujunaa. Siinä hän menee, vielä huterasti, olohuoneen lattialla, juuri ennen vierashuonetta. Kiljahtelee ja ja katsoo peräänsä, tarkastaa onko juna mukana. Potkupuku päällä, potkupuku, jossa on iloisia eläimiä. Juuri tänään antaisin mitä tahansa, jotta saisin tuon pienen pojan junansa kanssa olohuoneemme lattialle. Aivan mitä tahansa. Edes hetkeksi...

Vaan kun se on mahdotonta, annan puujunan jollekin, joka sitä todella tarvitsee. Ja ehkä Rasmuskin saa osansa. "Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta", kirjoitti Zacharias Topelius runossaan Varpunen jouluaamuna. Runossa, joka kumpusi vuoden ikäisenä kuolleen Rafael-pojan kuolemasta. Surullinen vanhempi, Topeliuskin. Rasmuksen vuoksi joku toinen saa iloita tänä ja tulevina jouluina. Ja ehkä enkeleitten maassa on eräs pieni eläinpotkupukuinen poika, joka on hyvin iloinen uudesta junastaan. Mistä sitä tietää.

Joulupuu-keräys jatkuu ainakin pääkaupunkiseudulla vielä jouluviikolle, etsi lähin paikka ja vie lahja, vaikka pienikin - ja tee apua tarvitsevan lapsen joulusta iloisempi: http://joulupuu.org/.

*Teija kirjoittaa hänen ja Peetun tarinasta harvinaisen kauniisti ja kuvaavasti, heidän tarinansa voi lukea osoitteessa www.kohtahelpottaa.blogspot.fi.

Loppuelämä

Koko tämän vuoden olen luovinut eteenpäin hetki kerrallaan. Olen ajatellut, kuinka jaksan tämän vuoden, ensin henkäys, sitten päivä, myöhemmin jo viikko kerrallaan. Ajatus loppuelämästä ilman Rasmusta on tuntunut liian raskaalta, jonka vuoksi olen asettanut tavoitteeksi kestää tämän vuoden, ensimmäisen vuoden. Olen ajatellut, että sen jälkeen olen jo vahvempi, jaksan paremmin, kestän suruni. Ja niin kestänkin. Olen vahvempi kuin koskaan - näistä sirpaleista kasvaa ihminen, joka en koskaan olisi halunnut olla, mutta joka on vahvempi kuin koskaan kuvittelin voivani olla.

Mutta vaikka minä olen vahvempi kuin koskaan, järkkyy maailmani. Kuvittelin naiivisti vuoden kuljettavan minut niin pitkälle eteenpäin, että elämä ja suru olisivat tästä eteenpäin keveää ja lempeää. Että vuoden jälkeen pystyisin kestämään ajatuksen loppuelämästä ilman Rasmusta tyynesti ja selkä suorassa. Vaan en minä pysty. Kun ajatus valtaa mieleni, itken lohduttomasti loputonta ikävääni. Sitä ikävää, joka asuu sisälläni joka ikisenä päivänä koko loppuelämäni ajan. Sillä vaikka minä kuinka pilkon aikaa, järkeistän ja olen vahva, minulla on edessäni vain yksi lohduton ja koruton totuus: loppuelämä ilman Rasmusta.

Minun loppuelämäni ilman maailman ihmeellisintä Rasmusta.

"Vielä vähän aikaa sitten pikkukeskoset kuolivat - nyt he elävät, koska Suomi päätti niin"

Eilen Ylen julkaiseman jutun otsikon mukaan pikkukeskoset elävät nykyään Suomen päätöksen vuoksi. Itse juttu ei oikaise mutkia aivan yhtä raikkaasti, vaan kuvaa, kuinka pikkukeskosten elinmahdollisuudet ovat parantuneet ja kuinka aiempaa pienempiä keskosia pystytään - ja myös halutaan, pelastaa. Epäonnistunut otsikko kuitenkin on, vai miksi Suomi päätti, ettei Rasmus saanut elää?

Tämä minua on alusta saakka vaivannut. Se, että pikaisella vilkaisulla internetiin kaikki keskoset, pienet ja suuret, selviävät. Ymmärränhän minä (ja kuinka olen saanutkaan kokea), kuinka tarinat kuolleista lapsista eivät ole raflaavia tai haluttuja. Ymmärrän, että keskoset on helppo ja vaivaton niputtaa yhdeksi ryhmäksi ottamatta huomioon, kuinka maitopurkkia pienemmällä pikkukeskosella ja kolme kertaa isommalla keskosella on totaalisen erilaiset mahdollisuudet selviytyä. Keskosten hoito on kehittynyt niin valtavasti, että suurin osa keskosista selviää. Ylen jutun mukaan vuonna 2015 89 % alle 1500 grammaa painaneista pikkukeskosista selvisi. Olen onnellinen jokaisesta elämään ponnistaneesta, mutta samalla 11 % pikkukeskosista kuolee. Kuolee, niin kuin meidän Rasmus.

Tilastoilla on nimet ja tarinat. Vuonna 2015 pikkukeskosista 11 % kuoli. Vuonna 2015 kuoli 97 imeväisikäistä (alle vuoden ikäistä) vauvaa. Pikkukeskosten osuus lienee edellä esitetyssä suhteellisesti suuri. Meidän tarinamme ei ole vielä vuoden 2015 tilastoissa, mutta tämän vuoden tilastoissa kylläkin. Rasmus on tilasto, kuollut vauva, kuollut pikkukeskonen. Pikkukeskonen, joka ei selvinnytkään. Samalla hän on meidän esikoinen, meidän perheemme jäsen, osa perheemme tarinaa, ei vain luku ja prosentti.

Pikkukeskoset siis myös kuolevat, päätti Suomi mitä tahansa. Kuten Yle kertookin, kehittymättömiä keuhkoja ei korvaa mikään lääketieteellinen keksintö tai laite. Kehittymättömien keuhkojen vuoksi Rasmuskin kuoli. Kun keuhkot eivät toimi, kun keuhkorakkuloita ei ole, ei suurinkaan tahto tai taistelu auta. Silloin pikkukeskonen kuolee, halusi kuka mitä tahansa. Suomi tai äiti ja isi.

Se on yksi syy, miksi aloitin kirjoittamisen. Kertoakseni, että keskoset myös kuolevat. Että selviytymistarinat eivät ole koko totuus. Että jokainen keskonen ei selviäkään. Ja että nämä kuolleet pienet eivät ole vain numeroita ja tilastoja vaan rakkaudella odotettuja, hartaasti toivottuja esikoisia ja kuopuksia, isoveljiä, pikkusiskoja - perheittensä jäseniä, vanhempiensa silmäteriä. Aivan niin kuin nekin keskoset, jotka selviävät.

Vielä vähän aikaa sitten pikkukeskoset kuolivat - nyt he elävät, koska Suomi päätti niin
http://yle.fi/uutiset/3-9316105

Meidän isä

Puolisoni odotti isänpäivää vuosi sitten malttamattomana. Suhtauduin odotukseen rakkaudella naureskellen. Lupasin, että vuoden päästä pidämme suuret isänpäiväjuhlat: minä, pieni lapsi ja isä. Tänään aamu alkoi kyynelin, suuresta juhlasta on hyvin vähän jäljellä. Juhlimme kuitenkin, miehestä on tullut isä. Puolisoni sai lahjan sänkyyn, sai istua valmiiseen aamupalapöytään. Pöydästämme puuttui vain se tärkein, hän, jonka ansiosta tätä päivää saamme juhlia.

Tämä on niitä päiviä, jolloin muiden onni on pois juuri meiltä. Päivä, jolloin koti tuntuu loputtoman tyhjältä, kylmältä ja merkityksettömältä. Elämä juuri niin avuttomalta kuin se edelleenkin on. Sosiaalisessa mediassa kiertävät kuvaukset isyydestä jäävät meillä vaille merkitystä. Meidän isää ei tapaa neuvoloissa, leikkipaikoilla tai kentänlaidoilla. Meidän isä ei saa rakentaa majoja, poistaa mörköjä sängyn alta tai halailla pientä rakastaan. Mutta meidän isä on silti maailman paras. Meidän isä on rakastava: hän istuu päivät vieressä, kun äiti on sairaalassa, pesee äidin hampaat, kun äiti ei saa nousta sängystä - rasvaa jalat ja laittaa villasukat jalkaan. Meidän isä on rohkea. Hän seuraa syntymän jälkeen lastaan teho-osastolle saakka, jotta tietää kaiken olevan kunnossa. Hän ei hätkähdä edes elvytystä, ei massiivisia hoitotoimenpiteitä. Meidän isä työntää äidin pyörätuolissa ihmettelemään ihmettä suurinta. Meidän isä ei pienistä hätkähdä: hän pitää lastaan käsissään, kun lasta hoidetaan. Isän kosketus on ihmeellinen, se rauhoittaa pienen ihmisen sekunneissa. Isä huolehtii myös äidistä, halaus saa äidinkin rauhoittumaan silloin, kun hätä meinaa ottaa vallan.

Meidän isä ajattelee perhettään: herää yöllä äidin seuraksi pumppaamaan maitoa, huolehtii maidot aamulla sairaalaan. Meidän isä seisoo poikansa vieressä tunnista toiseen, päivästä toiseen, pitää huolta ja rakastaa. Meidän isä on vahva, turvallinen. Hänen sylinsä on niin turvallinen, että siihen voi pieni poika rauhassa ja rakkaudessa kuolla. Eikä meidän isän työ lopu siihen. Meidän isä kantaa isyyden raskaimman taakan: hän kantaa lapsensa viimeiselle matkalle. Valkoisessa lumisateessa pienen pieni uurna matkustaa isänsä sylissä viimeseen paikkaansa. Meidän isä ei hautaa vain lastaan, hän hautaa unelmansa ja toiveensa. Yhteiset hetket, pelit, retket. Mutta senkin jälkeen meidän isä uskoo tulevaisuuteen, surunsa keskellä luo uskoa ja lohtua, pitää huolta äidistä, perheestään. Niin käsittämättömän vahva hän on. Menetettyjen unelmien keskellä kyyneleet silmissä halaa ja lupaa elämän vielä tuovan mukanaan rakkautta, toivoa ja onnea.

Meidän isä heräsi tänään kyyneleet silmissä. Ikävä on tänään niin käsittämättömän kova, niin paljon kovempi kuin muina päivinä. Isyys sai täysin erilaisen merkityksen kuin mitä vuosi sitten odotimme. Isyys ei ole vain juhlaa, se on myös raskaan velvollisuuden ja suuren taakan kantamista. Mutta kuinka selkä suorassa hän tänään kuitenkin juhli: raskaan taakan alta ryhtinsä suoristaen, maailman paras isä ensimmäistä isänpäiväänsä.

Hyvää isänpäivää, rakas. Rasmus oli onnenpoika saadessaan juuri sinut isäkseen.

Hiljaisuus

Miten voikaan olla niin paljon sanottavaa, mutta niin käsittämättömän vähän sanoja? Olen halunnut kirjoittaa, mutta en ole löytänyt oikeita sanoja. Tuhat asiaa, tunnetta ja ajatusta, mutta ei mitään, millä kuvata niitä. Arki ja elämä vievät surulta tilaa, mutta myös ympäristön tapahtumat ovat syöneet sanojani. Lähipiiriimme syntyi muutamia viikkoja sitten ennenaikainen poika. Äiti oli sairaalassa useamman viikon ennen syntymää, ennenaikaisuus osattiin ennustaa. Luojan kiitos pieni vauva syntyi vain kuusi viikkoa ennenaikaisena ja kaikeksi onneksi niin hyvävointisena, että perhe pääsi kotiutumaan kaksi viikkoa synnytyksestä. Vaikka heidän kauttaan olen käynyt lävitse joka ikisen oman kokemukseni aina sairaalaan joutumisesta Rasmuksen syntymään ja kuolemaan saakka, en ole pystynyt kirjoittamaan. Aivan kuin sanani olisivat voineet ennustaa heille epäonnea. Suru on näyttänyt taas raadollisempaakin puoltaan. Sitä, joka ehti olla jo hetken aikaa poissa.

Hieman hullukin olen ollut. Pidimme ystäväpiirimme kanssa ystävällemme vauvakutsut sairaalalla. Minä ajoin monta sataa kilometriä työpäiväni päätteeksi, että pääsin paikalle. Ja siellä minä olin. Odottavien äitien kanssa vauvakutsuja juhlimassa. Hissien kohdalla pois lähtiessä tuli itku. Ovissa luki vastasyntyneiden teho-osasto. Se sattui niin käsittämättömän lujaa - pikakelauksena mieleni täytti tuhannet kuvat Rasmuksesta, elävänä, kuolleena, koneissa, sylissä, arkussa. Pahinta oli ympäristön vaikeneminen, odottava ystäväni tuli halaamaan - mutta kukaan muu ei sanonut mitään. Kotimatkalla ystäväni puhui työasioistaan, aivan kuin emme sairaalassa olisi olleetkaan. Se lisäsi hulluuttani, aivan kuin olisin ollut jokin outo kummajainen, joka kävi vain irrationaalisesti itkemässä toisen juhlissa. Aivan kuin minun syyni romahtaa olisivat täysin olan kohautuksella sivuutettavissa. Jäin ihmettelemään itsekin, kuinka minussa on varmasti jotain vikaa - että ei minun olisi kuulunut romahtaa ja olla niin itsekäs. Olin niin sekaisin ja pökerryksissä, etten saanut itsekään suutani auki. Olin hiljaa, ihan hiljaa.

Toisen keskosen syntymä on tuonut mukanaan hirmuisen määrän tunteita ja asioita, joiden en tiennyt olevan edes olemassa. Yksi liittyi onnitteluihin. Muistutin ystäviäni, että keskosen vanhempia on syytä onnitella ja muistaa kuten täysiaikaisenkin vauvan perhettä. Ystäväni vastasivat tämän olevan itsestäänselvyys.Olin todella hämmentynyt, sillä meidän kohdalla tämä ei ollut itsestäänselvyys. Johtuiko joulunpyhistä tai siitä, että Rasmus oli niin käsittämättömän pieni, mutta meille asti onnittelukortit ja -lahjat eivät koskaan tulleet. Olkoon syy mikä tahansa, olin loukkaantunut, surullinen ja onneton, ettei meidän pientä ihmettämme muistettu. Yksi onnittelukortti vastaa sataa - kun lapsi on kuollut.

Toisena asiana hämmästyin ihmisten tietämättömyydestä. Yksi kysyi, mitä on kenguruhoito. Olin hämmentynyt, Rasmuksesta ei kuitenkaan ole kuin alle vuosi. Samalla kuitenkin ymmärsin, kuinka Rasmuksen elämästä ei olla koskaan keskusteltu. Jossain hetkissä on puhuttu Rasmuksen kuolemasta, mutta tuskin kenenkään kanssa hänen elämästään. Kai tuo johtaa niiden keskustelun mahdollistavien hetkien vähyyteen: kuollut lapsi vaatii täysin erilaisen tilan ja ajan kuin elävä lapsi. Hyvin harva osaa puhua kuolleesta lapsesta normaalisti, enkä minäkään aina. Ensimmäistä kertaa vasta reilu viikko sitten koin lapsuudenystävieni seurassa tilan ja hetken olevan sellainen, että pystyin puhumaan Rasmuksesta niin elävänä kuin kuolleena lapsena - normaalisti, ilman kauhistelua, ilman puheenaiheen vaihtoa, ilman vaivaannuttavaa hiljaisuutta. Yksi ilta, jossa Rasmus sai olla läsnä korvasi monet niistä illoista, jolloin olen vaiennut - ihmisten reaktioista johtuen tai niitä jo ennakoiden.

Näiden mörköjen kanssa olen viime kuukauden kamppaillut. Yksi toisensa jälkeen epämääräiset katkeruuden ja yksinäisyyden tunteet ovat hyppineet olalta toiselle. Pikakelaukset Rasmuksesta aina positiivisesta raskaustestistä uurnanlaskuun ovat vilisseet silmissäni. Edestakaisin, alusta loppuun, lopusta alkuun. Surua, kaipausta, muistoja. Katkeruutta ja yksinäisyyttä. Silti kuitenkin jo kevyemmin kuin kertaakaan aiemmin. Kamppailuni on ollut erilaista, hetkittäin repivää, mutta ei niin tuskaista. Ei niin pitkäkestoista. Ohimenevää ja armollisempaa. Arki armahtaa ja painaa surua taakse.

Kamppailua tämä kuitenkin on ollut, sillä hiljaisuus on pahinta - niin muiden kuin omakin.

23.9.2016

"Jos sua ei ois ollut,
niin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut..."

                                                   Ohikulkijat luulee
                                                   minun seinille puhuvan,
                                                   tyhjyyteen ne sanovan mun kuulee:
                                                   'sua aina rakastan'..."

Vielä kamalampaa kuin oman lapsen kuolema olisi se, ettei häntä koskaan olisi ollut. Leikittelin ajatuksella, minkälaista elämäni tänään olisi - jos Rasmus ei olisi kuollutkaan. Olisimme varmaan odottaneet innoissamme isiä kotiin, viikonloppu ja jotain kivaa tekemistä edessä. Ehkä mummon ja vaarin kanssa mökille tai serkkujen kanssa leikkimään. Mutta tänään minä vietänkin kuolleiden lasten muistopäivää, ensimmäistä kertaa. Minä, isi ja Rasmus-rakas. Tuhansien muiden äitien ja isien kanssa.

"Tahdon susta kiinni pitää,
vaikken sua oikeasti enää nää

                      en tahdo irtikään päästää,
                      taas ilmestyt vierellein,
                      on pakko itseään säästää,
                      sen velkaa sulle jäin..."

Kuolleiden lasten muistopäivää on vietetty syyskuun 23. päivä vuodesta 2010 alkaen. Tämä päivä on meille kaikille lapsemme menettäneille, kaikille niille kuolleille rakkaille, pienille ja isoille, mutta myös huomiona maailmalle: me tarvitsemme erityistä tukea ja apua, niin läheisiltämme kuin yhteiskunnalta. Kuollut lapsi seuraa mukanamme läpi koko elämän. Ei hän häviä, vaikka kyyneleet väistyvätkin.

                              "...olet jokaikinen yön ääni
                                  kukkamerestä poimin sut,
                                  hyvä ajatus sisällä mun pääni,
                                  kun elämä on suuttunut."

Tänään Rasmus on ollut normaalia enemmän mielessäni, sydämessäni. Kun olin ihan hiljaa, olin kuulevinani pienen itkun - muistin niin viiltävän tarkasti, miltä pienen pieni rakkaani kuulosti, miltä näytti, miltä tuntui. Hetki oli hauras ja surullinen, mutta myös täynnä onnea. Luojan kiitos minä muistan. Onneksi Rasmus oli. Onneksi Rasmus tuli. Onneksi minä tiedän, miltä lapseni kuulostaa ja tuntuu.

       "...oot valona mun tiellä
          silloin kun on vaikeaa,
          hullummaksi olisin tullut vielä
          jos sua ei ois ollutkaan..."

Rasmus teki minusta äidin. Rasmus on muuttanut minua kyynel kyyneleeltä - ja tulee muuttamaan vielä pitkään. Minä en haluaisi elämääni ilman Rasmusta. Haluaisin Rasmuksen luokseni, mutta en koskaan, en milloinkaan sitä, että Rasmusta ei olisi ollut.

                        "... jos sua ei ois ollut
                             niin olisin keksinyt sut,
                            vuoteeseeni kuvitellut
                            sulle kadulla puhunut."

Vaan puhunhan minä nytkin. Työmatkalla viimeksi. Näitä ihan tavallisia, kerroin, että äidin on kova ikävä, että tänään on tällainen juhlapäivä. Mutta että äiti aina muistaa, joka päivä ja joka hetki, ei vain tänään. Ja että äiti rakastaa ihan kauheasti Rasmusta, aina. Minä puhun ääneen. Koitan aina katsoa, ettei kovin moni huomaisi. Vaan mitä sitten, jos huomaavatkin - tulisivat hekin hullummiksi lapsensa kuollessa. Tänään ainakaan en välitä. Tänään te joudutte katsomaan, kuuntelemaan.

"...hiljaisuutena öissä,
    ääriviivoissa pihakoivun,
    ilman sua oon kuin vöissä
    ilman sua lakastun

                                                                   saanhan susta kiinni pitää
                                                                   vaikken sua oikeesti enää nää..." 

Lakastunut minä olen. Lakastunut on lapsensa menettänyt vanhempi. Varjo entisestä, haalea, hieman ryppyinen. Jonain päivänä taas varmasti parempi, mutta siihen päivään on paljon pidempi matka kuin maailma luulee. Sitäkin tämä muistopäivä haluaa tuoda esiin. Että lapsen kuolema koskettaa syvästi perhettä ja että suru on kaikin mittapuin pitkä, maailman silmissä todella pitkä. Rasmuksen haudan vieressä on hautakivi, jossa on pienen tytön nimi. Tyttö on kuollut viiden päivän ikäisenä vuonna 1945, hauta puolestaan tehty 50 vuotta myöhemmin. Puoli vuosisataa ja silti äiti ja isi halusivat kaiverruttaa pienen pienen tyttärensä nimen omaan hautakiveensä. Siinä perspektiiviä ja ajantajua. Lapsi ei koskaan kuole äitinsä ja isänsä sydämestä.

    "...en tahdo irtikään päästää,
        taas ilmestyt vierellein,
        on pakko itseään säästää
       sen velkaa sulle jäin..."

Rasmus on osa minua, osa minuuttani ja suurimmassa määrin osa äitiyttäni. Vielä sittenkin,  jos Rasmus saa sisaruksia. Ei ole kuin yksi esikoinen, yksi ensiraskaus, ensisynnytys. Rasmuksen kuolema ei pyyhi pois tapahtunutta, uusi ei korvaa vanhaa. Rasmus-rakas on maailman hienoin esikoispoika ja sellaisena hän tulee meidän elämässä elämään, en saata päästää irti.

               "...ei sua minusta voi erottaa
                   jäät osaksi mieleni maisemaa..."

Minun mielenmaisemaani on maalattu pienen pieni Rasmus-rakas - ja hänen hautansa. Tuo maalaus on tausta elämälleni, minä tapahdun nykyään sen maalauksen edessä, sen väreissä ja sävyissä.

                 "...kiitos, kun olit totta hetken,
                     nyt mun täytyy tästä jatkaa,
                     vierelläni teet loppuretken,
                     vaikka se olis kuvitelmaa

                            olet jokaikinen yön ääni
                            osa lempeää valon kajoa
                            kesäsateena saavut elämääni
                            en kuivuuteen hajoa..."

Rasmus on totta, Rasmus on osa minua, osa meitä, osa elämääni. Tänään ja huomenna. Kyyneleitteni takaa olen kiitollinen siitä, että hän oli. Tänään haudalla itketti enemmän kuin pitkään aikaan. Syystäkin kai. Vuoden takaisesta odostusonnesta on jäljellä hauta, meistä tulikin sellainen perhe, joka viettää kuolleiden lasten muistopäivää - joka ikinen vuosi tästä eteenpäin. Ja me emme ole yksin. Hautausmaallamme kokoontui kymmeniä muitakin äitejä ja isiä, kynttilät kainaloissa, kyyneleet silmissä. Sillä lapsia kuolee, valitettavasti. Rasmuksella on monta kaveria siellä jossain. Siellä hautausmaalla me ikävöivät seisoimme, lakastuneina, kohtaloittemme yhteensaattamina.

   "...oot valona mun tiellä
       silloin kun on vaikeaa
      hullummaksi olisin tullut vielä
      jos sua ei ois ollutkaan."

Tänään sytytän kynttilät Rasmukselle ja kaikille muille niin suuresti kaivatuille.

Lainaukset ovat Kaija Koon laulusta Jos sua ei ois ollut.

Lapseton pariskunta

Huomenna Rasmuksen syntymästä on kulunut yhdeksän kuukautta. Yhdeksän kuukautta sitten kuvittelin elämäni hyvin erilaiseksi kuin mitä se tänään on. Tänään vietämme lapsettoman pariskunnan viikonloppua, laiska sunnuntai-ilta rentouttavan viikonlopun jälkeen. Teemme lapsettoman pariskunnan juttuja: baari-ilta kaupungilla, shoppailua, haudalla käymistä. Sellaista, mitä en osannut elämääni yhdeksän kuukautta sitten kuvitella. Tämä elämä vituttaa, mutta siihen on jotenkin jo tottunut. Siihen, että kaikki meni päin helvettiä, että viikonloppuihin kuuluu hautakynttilät ja hautakivi.

Siihenkin on jo tottunut, että meidän lapsi ei elä. En osaa enää edes kuvitella, minkälaista elämä voisi olla. Mitä me tekisimme, jos Rasmus eläisi? Olisimme onnellisempia, aivan varmasti. Olisimme huolettomampia, innostuneempia, kivempia. Olisimme lapsiperhe. Paljon pyykkiä, leluja lattioilla. Ihastelisimme pystyyn pyrkivää pientä poikaa. Nauttisimme kasvavasta lapsesta, perhe-elämästä. Olisin äiti, lapselleni, mutta myös muille. Viettäisimme aikaa muiden lapsiperheiden kanssa. Nyt me vietämme paljon aikaa kahdestaan. En ole liiemmin kiinnostunut kovinkaan sosiaalisesta elämästä, vaikka menoja joka viikonlopulle ja suurimmalle osalle illoista onkin. En ole liiemmin kiinnostunut lapsista. En tiedä, kuinka paljon kiinnostuksen puute on kipua omasta menetyksestä ja kuinka paljon vain sitä, että maailmamme on jo niin luonnollisen kaukana lapsiperheiden elämästä. Toisaalta tuntuu kuin kyseessä olisi jokin vastareaktio: alussa halusin päättäväisesti ja luonnottomasti kestää kaikki lapset, vauvat ja raskausmahat täydellä tyyneydellä, ehkä nyt tulee se luonnollinen reaktio? Se, että hetkittäin lapset ja vauvat ovat pois juuri minulta. Että itku kaupassa saa aikaan pakokauhun, pienet pojat musertavan ikävän. Että antaisin mitä tahansa siitä, että kaikki olisi mennyt toisin - että Rasmus eläisi.

Ehkä kiinnostuksen puute nousee myös siitä, kuinka en halua kasvoja Rasmukselle. En halua tietää, minkälainen on yhdeksänkuinen lapsi. En ole kiinnostunut tietämään, mitä saman ikäiset osaavat, minkä kokoisia he ovat. En halua nähdä, mistä jäimme paitsi. En myöskään ole liiemmin kiinnostunut vanhemmista. "On niin kamalaa tää nukuttamisrumba, kun toi nousee aina pystyyn...", "me kyllä mietittiin pitkään ykkösen jälkeen, että halutaanko ees kakkosta, kun oli niin hullu meno ton ykkösen kanssa...", "voi kun tää on niin ihana, toivottavasti ei ikinä kasvais isoks!", "tää on kyllä niin rasittava vaihe, että voispa hypätä yli vaan!". Keskustelut ovat todella ok heille, joiden lapset elävät. Minä kuolleen lapsen vanhempana en vain yksinkertaisesti kestä näitä. Vaikka istun hiljaa ja nyökkäilen, hymyilen ja vastailen, sisälläni kiehuu. Minun lapseni hivenen ärsyttävä vaihe kestää ikuisesti, minun pieni poikani ei kasva koskaan, senttiäkään, grammaakaan, päivääkään. Otan jokaisen, kakkosen, kolmosen, nelosen, kunhan vain saisin elävänä kotiin - oli hullua tai ei. Kärsisin niin paljon mieluummin kahdesta elävästä lapsesta kuin yhdestä hautakivestä.

En kuitenkaan halua viedä keneltäkään oikeutusta huoliin. Onneksi huolet eivät ole niin raskaita, onneksi vertailukohtana ei ole oman lapsen kuolema - onneksi suurin osa lapsista elää. Mutta minulle, kuolleen lapsen äidille, nuo keskustelut ovat typerryttävän raskaita, ärsyttäviä. Ehkä siis on parempi, että sallin kiinnostukseni hieman hiipua ja jatkan tätä uutta elämäämme lapsettomana pariskuntana.

"Rakas lapsemme"

Rasmuksen pappa teki Rasmukselle haudalle laatan. Laatan kiinnittäminen venyi kesän yli, mutta vihdoin tällä viikolla laatta kiinnitettiin, hautakivessä lukee vihdoinkin minun oman Rasmus-rakkaani nimi. Rakas lapsemme, siinä lukee. En pystynyt keskittymään töihinkään tuona päivänä, jännitti aivan. Hulluista asioista tulee niin kovin tärkeitä. Laatoista ja lyhdyistä, nimestä kivessä. Onhan Rasmus ollut haudattuna tuon kiven alle jo seitsemän pitkää kuukautta, mutta jokin siinä nimen puuttumisessa on ollut. Aivan kuin asioita ei olisi saatettu loppuun. Aivan kuin tuo hauta ei olisi ollut Rasmuksen, minun, meidän.

Ystäväni tarjoutui heti lähtemään mukaani katsomaan kylttiä. Nämä ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kohtaamisia ja hetkiä: että joku ymmärtää, kuinka tärkeä on juuri tuo hetki. Kuinka kaikessa lohduttomuudessaan niin sydäntä lämmittävän tärkeä, näissä puitteissa hieno asia. Kävimme samalla ostamassa syyskukat ja uudet lyhdyt. Tuntui kuin olisi ollut juhlapäivä. Parvekkeelta nappasin mukaani hautalapion, näitä uuden elämän tavallisia asioita. Kukkien istuttaminenkin sujui ystävän avulla kesää paljon paremmin. Kevyet lyhdyt kruunasivat haudan. Se oli vihdoin kaunis. Vihdoinkin se tuntui omalta, lämpimältä. "Se on ihan sun näköinen hauta, sellainen minkälainen sun lapsen haudan pitääkin olla", ystäväni sanoi. Hän on niin hyvä ystävä, ettei selittelyitä tarvita, niin hyvä, että hän uskaltaa sanoa juuri nuo sanat. Ne olivat nimittäin juuri ne sanat, joita olin kaivannut. Että lapseni hauta näyttää minulta, että sen tunnistaa.

Lehtien leijailua tuijottaessa tunsin ajan virran huumaavan juoksun. Kuinka hauta välähteli kuvina mielessäni: ensin lumisena, jäisenä valkoisen maailman ympäröimänä, vaativana ja uhkaavana. Auki oleva hauta, metrin syvyinen. "Minä vien sinun lapsesi, tänne kylmään maahan minä hänet suljen, sinun pienen ihmeesi", hauta kuiski. Mieleni täyttää maan ropina, kuinka pienen pieni uurna peittyy jäiseen, mustaan maahan. Minä lapioin ja itkin. Lunta oli paljon, oli kylmä ja kuinka epätoivoisen epätodellinen oloni olikaan seistessäni ensimmäisiä kertoja tuon kiven vierellä. Kunnes jää alkoi sulaa, maailmaan syttyä valoja. Päivien pitenevässä valossa hauta oli ahdistava, oksettava - kuin ansa, josta ei pääse ylös. Tunnen vieläkin poskillani viimaisen tuulen jäädyttämät kyyneleet. Auringon paisteen muuttuessa vaativammaksi hauta oli kuin loppumaton päänsärky. Olin odottanut kesän ja auringon helpottavan oloani, mutta kaikki oli päinvastoin. Huumavassa vihreydessä hauta näytti vielä kammottavammalta, irvokkaammalta ja raastavammalta. Se työnsi minua luotaan. En halunnut mennä sinne. Kuumina kesäpäivinä hauta hehkui punagraniitin sävyjä, valkoinen enkeli kiven päällä oli kuin majakka - jo portilta askeleet osuivat oikeaan tahtiin, joka pysähtyi juuri oikeassa kohdassa. Kaikkeen tottuu, kaiken oppii. Ja nyt, nyt kun kivessä lukee "rakas lapsemme", tuntuu kuin kivi jopa pyytäisi luokseen. Askeleeni kulkee kiveä kohti jo keveämmin, niin paljon keveämmin kuin kertaakaan aiemmin.

Vuodenaikojen muuttuminen muistuttaa ajan kulumisesta, siitä, että menen koko ajan eteenpäin - vaikka sen ajoittain unohdankin. "Rakas lapsemme", kuuluisi lukea jossain muualla kuin hautakivessä. Mutta tässä maailmassa, tässä todellisuudessa olen hyväksynyt osani - sen, että hauta on ainoa, mitä Rasmuksesta on enää jäljellä. Minun esikoisestani ei koskaan tule isoa poikaa, mutta hänen hautansa löytyy aina eräältä hautausmaalta, ison koivun juurelta. Ja sen tietävät nyt kaikki - että juuri tuon koivun alla on eräs Rasmus-rakas, rakas lapsemme, äitinsä ja isinsä kallein aarre.

Uusi normaali

Normaali on maailman liikkuvin ja joustavin käsite. Ihminen on olemassa suhteessa ympäröivään maailmaan ja sen ihmisiin. Vertaudumme ympäristöstämme ja peilaamme minuuttamme ympäröivään. Jokaisella meistä on oma normaalimme, se maailman tavallisin - se johon kaikki muu suhteutuu. Normaali kuitenkin elää, vaihtuu elämän mukana. Ihminen on valtavan sopeutuva, uusi normaali rakennetaan muuttuvien olosuhteiden myötä äärimmäisen nopeasti. On pakko, jos vanha normaali on kadonnut, varastettu ja sitten tuhottu. Siihen normaaliin ei voi palata, ei vaikka haluaisikin.

Ennen oli normaalia, että lapset syntyvät ja elävät. Nyt on normaalia, että lapset syntyvät ennenaikaisina, kuolleina, sairaina. Ja kuolevat. Toiset vastasyntyneinä, toiset taaperoina. Äitiensä syleissä, onnettomuuksissa, sairaaloissa. Yllättäen tai odotetusti. Minun normaalini on täynnä kauhua, joka ei enää kauhistuta. Minun elämässäni kauhu on normaalia. On normaalia, että osa lapsista kuolee. Joka päivä joku äiti hyvästelee lapsensa. Joka ikinen päivä. Elämä on täyttynyt peloista, hautakivistä, hautajaisista, kaiken peittävästä surusta. Uudessa normaalissa siivouskomerossa on hautakiven pesua varten ämpäri ja harja. Olohuoneen kaapissa monipuolinen arsenaali hautakynttilöitä. Minä mietin kukkia haudalle, juttelen hautakivelle, silittelen enkeliä sen päällä. Tässä maailmassa pelkään hysteerisesti, että olen liian vanha äidiksi, että emme ikinä saa lapsia - saati eläviä lapsia. "No mutta tehän olette nyt siinä alkuperäisessä suunnitelmassa", yksi ystäväni yritti lohduttaa pelkojani. Naimisiin keväällä 2016, lapsia sitten toivottavasti tämän jälkeen. Ei vain ole enää mitään alkuperäistä suunnitelmaa. En pysty peruuttamaan viime kesään ja pyyhkimään pois Rasmusta. Alkuperäiseen suunnitelmaan palaaminen vaatisi sen. Enää ei ole perusturvallisuutta, ajatusta siitä, että meille ei käy mitään pahaa, että elämä sujuu juuri niin kuin on ajatellut. Minä ja maailma olemme muuttuneet, kaikki vanha on hävinnyt.

En tule koskaan olemaan enää normaali, sillä normaalin rajat on määritelty uudelleen. Tulen olemaan uusi normaali maailmassa, jossa lapsia kuolee, maailmassa, jossa minunkin lapseni kuoli. En tule olemaan vanha minä, sillä maailma, jossa tapahduin on pysyvästi muuttunut. Sen hyväksyminen on tuonut valtavaa rauhaa; en enää etsi vanhaa minua itsestäni ja pidä sitä selviämisen merkkinä. Olen yrittänyt verrata oloani vanhaan, mutta se on turhaa. Olen luopunut siitä, että pidän mittatikkuna minuutta ennen joulukuun puoliväliä. Olin onnellinen odottava äiti, jonka maailman perusturvallisuutta ei oltu rikottu. Siihen minuuteen on turha haikailla takaisin. Rakennan minuuteni alusta, luon normaalin rajat uudestaan. Olen sekoitus vanhaa ja uutta, kokoan itseni näistä palasista, jotka syntyivät sieluni särkyessä 3.1.2016. Minä olen edelleen minä, mutta silti en mitään sinne päinkään. Olen palanen vanhaa ja toinen uutta. En näytäkään enää itseltäni. Kasvoni roikkuvat, hartiani ovat kasassa, ryhtini vain haalea muisto entisestä. Minä näytän surulta, minä olen suru, suru on minä.

Tässä uudessa normaalissa yksi vaikeimmista asioista on olla vanhempi ilman lasta. Palata takaisin siihen kahden aikuisen kotiin, elää elämää kuten mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Puolessa vuodessa tapahtui enemmän kuin milloinkaan aiemmin, mutta ulkoisesti näyttää kuin kaikki olisi ennallaan. Kokonaisesta elämästä muistuttaa enää valokuvat ikkunalaudoilla, taulu seinällä ja puulelu työpydän nurkalla. Äitinä ja isänä eläminen ilman elävää lasta on tympeää. Maailma on tympeä. Ankea ja harmaa. Meille annettiin kaikki ja vietiin kaikki. Identiteettikin. En minä ole äiti kovinkaan monen ihmisen silmissä, ulkopuolisten silmissä lainkaan. Ja vaikka minut armosta laskettaisiinkin äitien ryhmään, ei minulla ole puheenvuoroa keskusteluissa lapsista, äitiydestä ja vanhemmuudesta. Tämä lapsettomuus luo valtavaa ulkopuolisuutta: lapsiperheiden keskellä tuntuu aivan uudella tavalla ulkopuoliselta. Lapsikeskusteluissa me istumme hiljaa. En ole kyennyt sisällyttämään tätä normaaliini, en vielä. Viimeksi televisiosta pauhaava olympialaislähetys pelasti mielenterveyteni.

En ole vielä varma, kuka on tämä uusi minä ja mikä on tämä maailma, jossa tapahdun. Lapsen kuolema aiheuttaa valtavan eksistentiaalisen kriisin, jossa elämältä häviää tarkoitus ja suunta. Elämän merkitys katoaa rampauttaen minuuden. Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Mikä on tärkeää? Mikä on tämä maailma? "...tuntui siltä kuin maailma olisi käännetty nurin päin kuin pyykkinarulle ripustettu vaate. Kaikki oli samanmuotoista, samankokoista ja samanväristä kuin ennenkin, mutta siitä huolimatta täysin väärin." Oloani ja maailmaani erinomaisen tarkasti kuvaava lause osui silmääni Kate Mortonin romaanista Hylätty puutarha, jonka otin mukaani lomalukemiseksi. Tuttu maailma on väärinpäin, rikottu, väärä, mutta minulle nykyään normaali.

Tässä nykyisessä normaalissa maailmassani on aina yksi hautakivi, jonka alle on haudattu pala sydäntäni. Ja vaikka minä toivun, nousen ja normalisoidun, on tuo hautakivi osa minun maailmaani. Se on minun väärinpäin oleva puseroni, loppuelämäni ajan. Tässä nurinkuristen vaatteiden maailmassa voin jonain päivänä olla normaali, uusilla säännöillä. Siihen saakka järjestelen palasia kasaan ja hetki kerrallaan uusi minä rakentuu peilaten itseään tähän uuteen maailmanjärjestykseen, joka kaikessa absurdiudessaan on arkisen normaali.

Ikävän monet eri kasvot

Ikävällä on monet ja usein ennalta-arvaamattomat kasvot. Suru ja ikävä eivät tiukenna otettaan ilmiselvän kohdalla, pikemminkin yllättävät pienet asiat saattavat kasvaa hetkessä valtaviksi kyyneliksi ja puristavaksi ikäväksi, toisinaan taas haikeiksi hymyiksi. Rasmuksen elämä ei ollut vain kaksi viikkoa teho-osastolla, hänen tarinansa alkoi jo paljon aiemmin - ja ne muistot minua seuraavat.

Lounas intialaisessa ravintolassa on aina haikea. Samassa ravintolassa istuimme minä, tuleva isä ja mummo. Äitini vei meidät lounaalle raskausuutisten jälkeen. Olimme iloisia, mietimme, minkähänlainen vauva sieltä saapuisi. Unelmia ja toiveita, kuinka paljon rakkautta vain muutaman millin elämänalkua kohtaan. Eräs tietty bussipysäkki saa minut aina ajattelemaan Rasmusta. Kävelimme lääkärin luota juuri tuolle bussipysäkille. Kädessämme äitiyskortti ja ultrakuva: 7 mm sekä hurjasti takova sydän oli tervehtinyt meitä monitorista. Aurinko paistoi puiden oksien läpi, elokuinen perjantai oli lämmin. Peloistamme huolimatta raskaus jatkui kierukan poiston jälkeen, kaikki oli hyvin. Askeleet olivat keveät. Samalle bussipysäkille kävelimme muutamaa päivää ennen sairaalaan joutumistani, tuuli pakkasi lumen pysäkin kulmiin, harmaan hyinen maailma oli vaipunut uneen, heräisi taas keväällä - sitten, kun Rasmuksenkin pitäisi syntyä. Yksi tympeän arkinen bussipysäkki, mutta niin kovin paljon Rasmusta.

Näsinneulan näkeminen vie ajatukseni aina Rasmukseen. Olimme juhlimassa kihlajaisvuosipäiväämme ja puolisoni syntymäpäivää Näsinneulassa vain muutama päivä ennen sairaalaan joutumistani. Valtavaa tornia ei pääse pakoon. Se loistaa ympäri kaupunkia, pilkistää aina jonkin rakennuksen takaa, luo varjonsa puistoihin, tuijottaa järvien yli loputtomia metsiä. Minua se muistuttaa onnellisuudesta, perheestä, rakkaudesta - ja Rasmuksesta. Kirkkaana joulukuisena iltana kaupunki kylpi valoissaan allamme, me nautimme illasta, toisistamme, unelmistamme. Aivan kuin koko maailma olisi ollut jalkojemme juuressa, valmiina meitä varten. Rasmus oli sinä iltana rauhallinen, potkaisi muutaman kerran, mutta nukkui lopun aikaa. Mahani oli kasvanut jo kovasti, olin ostanut iltaa varten uudet vaatteet, jotka korostivat kauniisti pyöristynyttä vatsaani. Muistan olleeni vilpittömän onnellinen, sydäntä pakahduttavan onnellinen. Viikko tuosta illasta Rasmus syntyi. Niin pienessä voi maailma muuttua.

Vanhempieni koti on pelkkää Rasmusta. Pelkkää, kaikella muistuttavaa Rasmusta. Miten vanhat tavarat ja asiat voivatkaan nyt olla niin Rasmuksella kuorrutettuja? Vietimme siellä joulun, kävimme sairaalassa sieltä. Olimme vuodenvaihteenkin. Lähempänä sairaalaa, helpompi kulkea. Nukuimme vierashuoneessa, punavalkoisissa lakanoissa. Aivan kuin koko Rasmus olisi tapahtunut siellä. Sinne me menimme Rasmuksen kuoltuakin. Seinät sykkivät Rasmusta, ikkunoista valuva valo hohtaa pelkkää kaiken alleen peittävää Rasmusta. Joulua hieman pelkään. Lempijuhlani, joka on nyt niin Rasmus. Hän syntyi kuin joululahjaksi, eli juhlapyhät. Ehkä se onkin vain onni? Että hän on aina kanssamme jouluna?

Rasmus on niin kaikkialla, niin monissa asioissa. Rasmus tulee mieleeni sitruunoista, niitä himoitsin raskauteni ajan. Vesimeloneista, entinen lempiherkkuni, joka alkoi kuvottaa minua alkuraskaudesta enkä ole sitä sen koommin pystynyt syömään. Jääkaapissa tuijottavasta punajuuripurkista, erään alkuraskauden lauantain heräteostos. Brion lastenvaunut, sellaiset Rasmuksellakin piti olla. Miniluumutomaatit, joita ensin himoitsin, sitten inhosin. Pyykkien vieminen kuivaushuoneeseen on yksi iso Rasmus. Sellainen mukavan lämpöinen ja arkinen. Ajatus tulee aina tietyssä kohdassa portaita. Niillä portailla muistan tulleeni sinuiksi sen kanssa, että edessä on kotielämä - ja ajatus tuntui niiden portaiden jälkeen hyvältä ja turvalliselta.

Vielä nämä kaikki saattavat saada kyyneleet silmiini, toisinaan hymyn huulilleni, huonoina hetkinä maailman romahtamaan. Vaan kuinka ihanaa onkaan, että Rasmus on kaikkialla! Sillä en minä häntä halua unohtaa, haluan muistaa! Unohtamista minä pelkään. Sitä, ettei sitruunat muistuttaisikaan Rasmuksesta. Että bussipysäkit ja Rasmukset häviäisivät hiljalleen ajan vaativan tikityksen alle. Että bussipysäkistä tulisi pelkästään arkisen tympeä ilman yhtään Rasmusta. Se minua kauhistuttaa.

Sillä kaikessa armossaan aika on myös repivän armoton. Kulkee vaativasti eteenpäin kuljettaen minua hetki hetkeltä kauemmaksi. Surustani mutta myös Rasmuksestani.

Maailma varjon alla

Olen voinut viime aikoina rauhallisemmin. Suru Rasmuksen kuolemasta määrittää edelleen koko olemukseni, mutta ei enää niin vaativasti kuin aiemmin. Aivan kuin surusta olisi tullut hieman lempeämpi, pehmeämpi. Kuin suruni meren myrskyisät aallokot olisivat laantuneet tasaisemmaksi keinunnaksi, rajuksi, mutta jo jotenkin ennakoitavammaksi. Kontrolloitavammaksi. Aivan kuin hartioitani ei painaisi enää niin kovasti. Suru määrää edelleen, mutta minä tahdin.

Toki surun kanssa mikään ei ole niin yksiselittäistä ja suoraviivaista. Viime viikon lomamatkallamme olin kuin kuka tahansa suurkaupunkia kokeva turisti: tuijotin karttaani, ihailin taloja, tarkkailin ihmisiä. Kuitenkin matka tuntui niin kovin toissijaiselta. Meillä pitäisi olla kotona pieni vauva, meidän pitäisi elää vauva-arkea - ei matkustaa maailmalla ihmettelemässä sitä kaikkea, mitä miljoonat muutkin ennen ja jälkeen meidän. Banaalia, kaikille mahdollista. Askeleeni on jo reippaampi, mutta ajatukseni silti raskas: en minä tätä halua! En saatana halua! Mutta kun vaihtoehtoja ei ole, pysähdyn ottamaan kuvan, haistamaan levottoman kaupungin painostavaa hajua. Tuijotan patsasta, siltaa, mahtavia rakennuksia. Mikään ei kuitenkaan tunnu miltään. Ennen niin ihmeellinen ja hämmästyttävä maailma on menettänyt loisteensa. Ihmeellinen maailma, josta puuttuu se kaikista ihmeellisin. Mikä voisi olla ihmeellisempää kuin ihminen, jota ei ikinä voisi ollut olla olemassa ilman sinua? Miten mikään enää hämmästyttäisi? Hämmentävän kauniista maailmasta puuttuu entinen loiste ja säihke, jännitys ja syke. Matka ei hämmästytä, maailma ei yllätä - niin kuin ennen.

Loma luo myös illuusion paosta. Paetaan arkea, unohdetaan huolet - olemmehan lomalla! Minun huoleni eivät vain jää kotiin ja arkeen. Ne seuraavat minua minne ikinä menenkin. Surusta ei ole lomaa. Hieman naiivisti olin salaa elätellyt toiveita, että jollain maagisella tavalla Rasmuksen kuolema häviäisi valtiosta toiseen siirryttäessä. Että voisinkin hetkeksi paeta tätä kaikkea. Että unohtaisin lapseni kuolleen ja eläisin taas palavasti uusia hajuja, uusia ihmeitä - uutta ihmeellistä maata, kulttuuria. Että kaikki voisi olla hetken kuten ennen. Että lomalla pääsisi eroon huolista ja murheista, saisi rentoutua, palata kotiin iloisena ja levänneenä.

Rasmus on kuitenkin kuollut, olin minä missä tahansa. Se varjo matkaani varjostaa eikä mikään ole niin kirkasta kuin ennen. Siihen suhteutettuna matka oli kuitenkin sopiva. Olosuhteisiin nähden ihan mukava. Niin kuin elämäkin viime viikkoina. Valtavan varjon alla, himmeänä varjona entisestä, mutta ihan ok - ainakin hetkittäin.

40 vuotta

Suunnittelimme viime syksynä kaihtimia parvekkeellemme. Kaihdinmyyjä kävi tekemässä tarjouksenkin, mutta päädyimme odottamaan seuraavaan syksyyn - katsoisimme ensin yhden kesän vauvan kanssa, kuumeneeko parveke, kuinka paljon siellä tulisi edes nukutettua. Sovimme, että kaihdinmyyjä soittaa seuraavan vuoden elokuussa. Se elokuu oli tänään. Puhelin soi kesken työpäivän. Heitin ärtymykseni kiireen keskeyttämisestä sivuun ja vastasin puhelimeeni. Kaihdinmyyjä. Ärtymys palasi, enkä jaksanut sensuroida itseäni sen tarkemmin. "Meidän lapsi valitettavasti kuoli, joten tämä kaihdinasia ei ole meille nyt niin kovin aktiivinen." Linjan toiseen päähän ei laskeutunut tyypillistä vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan hiljainen, mutta vahva ääni vastasi rauhallisesti: "mä olen todella, todella pahoillani." Äänessä oli jotain pysäyttävää, joka aukesi heti seuraavassa lauseessa. "Meidänkin esikoinen on kuollut, mä tiedän miltä tuntuu." 40 vuotta sitten, mutta äänen kyyneleet olivat selvät, ikävä yhtäkkiä niin kovin läsnä. Sydämen haavat repesivät taas auki, minä tunnistin sen. Heti.

Toinen saman kokenut tietää todella, miltä tuntuu. Oman lapsen kuoleman aiheuttamassa surussa on jotain todella universaalia, joka kestää ajan ja kulttuurien väliset erot. Lapsen kuolema on järjenvastainen: ensin kuolevat isovanhemmat, sitten vanhemmat, joskus aikanaan lapset. Listan etupään järjestys voi muuttua, sen kestämme - mutta loppupäästä ei neuvotella, lapset viimeisinä. Sisäämme on ohjelmoitu tarve lisääntyä, tarve jatkaa sukuamme, geenejämme - ja tarve pitää lapsemme elossa. Kauhu tämän järjestyksen sivuuttamisesta on järjetön, olemassaolon rakennelmia syvästi järkyttävä. Lapsen kuollessa vanhempi ei menetä läheistään, hän menettää osan itseään - tätä lasta, tätä elämää, ei olisi voinut koskaan olla olemassa, ellei meitä olisi ollut. Hän oli, koska me olemme. Lapsen kuoleman jälkeinen suru on kenties juuri siitä syystä niin kovin yhdistävää. Sydän ei ole särkynyt, se on revitty rinnasta ulos ja heitetty maahan, eikä sydän koskaan enää ole sama. Ja vielä 40 vuoden päästä sattuu, ei ehkä kuin hetken - mutta se polttava kipu kerran maahan heitetyssä sydämessä, sen minä kuulin tänään puhelimen toisessa päässä.

Arkinen suru

Ajatukseni ovat olleet viime aikoina kaikin puolin sekaisia. En saa kunnolla otetta yhdestäkään, ajatusten ylös kirjoittaminen tuntuu aivan mahdottomalta. Aloitan, kunnes hetken kuluttua lopetan. Aloitan uudestaan, lopetan uudestaan. Arki sotkee suruni kulkua. Ajatukseni eivät meinaa pysyä kasassa, kun jo jokin arkisen tympeä ja harmaa ajatus ujuttautuu häiritsemään ajatusteni rataa. Niinhän sen kuuluukin mennä, että suru hiljakseen liikkuu taakse - minä en vain ole vielä valmis siihen. Suruni ei ole valmis, ei lähimainkaan. Tuntuu kuin arki kasaisi ajatuksiani oven taaksen ja jonain hetkenä tuo ovi taas aukeaa ja kaikki vyöryy kerralla päälle. Kylmää jo nyt tuo hetki. Minä tarvitsisin vielä kovasti aikaa ajatella. Suru on muuttanut muotoaan, mutta on silti vahvasti olemassa - on vielä pitkään. Arki työntää surun taustalle, mutta ei suinkaan hävitä sitä.

Arjen ja surun yhdistäminen on ollut yllättävän raskasta. Olen fyysisesti lähes yhtä väsynyt kuin henkisesti. Olen astunut muutaman askeleen taaksepäin sosiaalisista suhteista ja jättänyt sosiaalisen median pelkkää yhteydenpitoa varten. Sosiaalinen media huutaa reagointia ja tuon huudon hiljentäminen on antanut tilaa omille tunteille ja ajatuksille. Alkusysäyksen antoi vauvakuvia täynnä oleva viestiketju - en todellakaan kestänyt alkukesän ahdistuksessa massa-ajona vastasyntyneitä poikavauvoja ja onnellisia äitejä. Vaikka toisen onni ei ole minulta pois, alleviivaa hehkuva onni sitä, mitä meillä ei ole, eikä sen näköisenä koskaan tule olemaankaan. Muiden onni ei itsessään ole kuitenkaan ollut syy väistymiselleni, olen halunnut säästää reagointini ja tunteeni todellisiin tilanteisiin: emojin sijasta on parempaa halata, viestin sijaan soittaa. Retriittini on helpottanut oloani, maailma on tässä, minä olen tässä - ja vain tässä, en valokuvassa, en toivotussa sosiaalisessa konstruktiossa - ja niin ovat myös ne ihmiset, joilla on oikeasti merkitystä.

Niin kuin se ystävä, joka edelleen muistaa kysyä, miten voin. Se, joka varmasti ymmärtää kysyä sitä vielä vuosienkin päästä. Se, joka puhuu aina Rasmuksesta nimeltä. Se ystävä, joka satojen kilometrien päästä auttaa järjestelemään arkea ja surua samaan pakettiin. Erään sunnuntaisen puhelun aikana pesin pyykit, tiskasin ja kiillotin kaapin ovet - puhuttiin siinä samalla kuolemat ja elämät. Sydämen sijaan soittaa, emojin sijaan ajaa paikalle ja vie hautausmaalle. Halaa haudalla lujaa, ja soittaa sitten seuraavana päivänä ja kysyy: "miten voit?"

Semmoinen todellisen elämän todellinen ystävä, joka on läsnä niin pyykinpesussa kuin lapsen kuolemassa. Auttaa saamaan surun ajatuksista kiinni arjenkin keskellä. Ei ole aina nimittäin helppoa se.

Mitä jos?

Mitä jos? Mitä jos minä en selviäkään? Mitä jos minä jään ikuisuuteen saakka kiinni lapseni kuolemaan? Kyllä minä luulen selviäväni, mutta mitä jos? Mitä jos minä olenkin yksi niistä, joiden sieluun lapsen kuolema sattuu niin lujaa, ettei lapsen kokoinen aukko koskaan arpeudu? Mitä jos?

Mitä jos minä olen loppuelämäni vain puolikas minä; tällainen hauras ja heiveröinen, hieman kumarassa kulkeva? En hymyile kuin puoliksi, vain näöksi. Että ilo ei koskaan nouse silmiini saakka. En innostu, katselen vain, tuijotan tyhjyyteen aika ajoin. Mitä jos minusta ei koskaan tulekaan ehjää? Unohdan kuka olin ja lopulta muistan vain puolikkaan minän luullen sen aina olleen totta. Että jos Rasmus veikin mukanaan niin ison palan sydämestäni, että en milloinkaan pysty ohittamaan sitä. Jos sydämeni ei olekaan särkynyt, jos se onkin rikki, kokonaan, lohduttomasti rikki. Mitä jos minä en pääse yli ikävästäni? Mitä jos minä kaipaan loppuelämäni Rasmusta niin kovasti, että se peittää alleen kaiken muun?

Mitä jos maailmani jääkin tämän näköiseksi - hassuksi maalaukseksi, jossa minä tapahdun? Mitä jos maailma on ikuisesti kaikista väreistään, kaikesta kirkkaudestaan, kaikesta kauneudestaan huolimatta näin harmaa, näin persoonaton, näin yhdentekevä? Mitä jos katkeroidun surusta, välinpitämättömyydestä, sivuuttamisesta? Kuljen katuja vihaisena, kartan ihmisiä. Mitä jos kateus asettuukin asumaan luokseni verraten ilkeästi kuiskien epäonneani muiden onneen? Jos kumarani vain syvenee, askeleeni hidastuu, mieleni vain tummuu. Mitä jos huominen ei olekaan parempi, helpompi, aurinkoisempi?

Mitä jos minä en voikaan pitää lupaustani selviämisestä? Että Rasmus joutuisikin kantamaan harteillaan taakan ikuisesti surullisesta äidistä. Mitä jos niin käy? En minä halua sitä uskoa, en usko, en tule uskomaan - mutta silti, mutta silti mieleni reunoja kaartaa kaksi sanaa: mitä jos.

Keskospojan äiti

Suru on tainnut kulkea jonkin askeleen eteenpäin, sillä siihen mahtuu nyt muutakin kuin pelkkä kuolema. Olen käsitellyt kovasti keskosuutta. Sitä, että mitä tapahtui ennen Rasmuksen syntymää. Sitä, että juuri minun synnytys käynnistyi kuukausia liian aikaisin, että Rasmus syntyi keskosena. Että menetimme loppuraskauden, äitiysloman, malttamattoman odotuksen. Sillä vaikka olen kuolleen lapsen äiti, olen myös pienen keskospojan äiti - keskospojan, joka eli kokonaiset kaksi viikkoa teho-osastolla. Rasmuksen kuolema on peittänyt alleen keskosuuden, joka massiivisena elämänmuutoksena täytyy käsitellä sekin. Keskosten vanhemmat saavat aina kriisiapua, shokki ja elämänmuutos ovat niin massiivisia. Minunkin täytyy käydä läpi keskosuus ja sen mukanaan tuomat hämmennys, hätä ja huoli - omana asianaan, täysin erillisenä Rasmuksen kuolemasta. 

Ihmisen tarina alkaa jo kauan ennen syntymää. On vanhempien toiveita, odotuksia, unelmia. On yllätyksiä ja sopeutumisia. Positiivinen raskaustesti aloittaa ihmisen mittaisen tarinan: jo ensimmäisestä päivästä rakentuu ajatus tulevasta. Toiveet ja mielikuvat liitetään syntymättömään, rakennetaan kuvaa edessä olevasta. Yksikään vauva ei synny tyhjiöön, ennen syntymää on kuljettu jo pitkä matka. Minä olin varma, että Rasmuksella on isänsä nenä. Oli. Veikkasin tummia hiuksia. Ja ne oli tummat, todella kauniit! Rasmus oli oman näköinen, juuri meidän näköinen, tunnistin hänen jokaisen piirteensä. Olen lähes maanisena käynyt mielessäni läpi Rasmuksen raskauden aina positiivisesta raskaustestistä lähtien, kerrannut synnytyksen jokaisen minuutin, elänyt uudelleen Rasmuksen koko elämän. Olen lukenut jokaisen epikriisin, hypistellyt peittoa, tuijottanut valokuvia. "Lapsi ollut kiukkuinen", lukee erään päivän kohdalla. Sen lukeminen tuntui valtavan hyvältä. Rasmuksellani oli ihan oikea luonne, häntä kiukutti välillä! Silloin käsi pusertui nyrkkiin ja kädet heiluivat vimmatusti, pyöritti päätään samalla, ilman keuhkotuubia kuului välillä pieni itkukin.

Ystäväni kertoi kerran, kuinka oli ollut poissa tolaltaan lapsensa rokotuksen jälkeen - lapsi oli reagoinut voimakkaasti rokotukseen ja itkenyt poikkeuksellista kipuitkua. Äiti oli ollut poissa tolaltaan vielä kotonakin - lapsen hätä tuntuu äidistä aina niin valtavan pahalta. Jostain syystä tämän tarinan muistaminen laukaisi itsessäni erilaisen matkan Rasmuksen elämään. Kenties tarina antoi jonkin oikeutuksen omalle hädälleni, muistutuksen siitä, että saan tuntea tuskaa myös lapseni kokemuksista. Että olen äiti, joka joutui katsomaan vierestä lukemattoman liudan lapselleni tehtäviä hoitotoimenpiteitä - sellaisia, joilta suurin osa äideistä välttyy. Että minun ei tarvitse olla reipas, enää. Että minäkin saan itkeä lohduttomasti sitä, että lastani on sattunut, sillä hänen hätänsä on minun. Ja että se itku on itkettävä, vaikka lapseni onkin kuollut.

Jostain syystä yksi pahimpia oli liman imeminen keuhkokoneen tuubista. Pienet kasvot vääristyivät kummalliseen ilmeeseen, kädet haroivat kaikkea ympärillä. Tuubiin työnnetään imuletku, lapsesta se tuntuu siltä kuin hän tukehtuisi. Sen katsominen vierestä oli vaikeaa. Monta kertaa päivässä otettiin verikoe. Pienen pieni kantapää oli kovilla jatkuvista pistoista. Äidin tai isin kädet rauhoittivat onneksi hieman. Arteriakanyyli piti vaihtaa eräänä päivänä. Halusin olla mukana. "Tämä ei tuota teille mitään lisäarvoa, menkää kahville", lääkäri ilmoitti. Suoni ei ollut löytynyt heti, oli täytynyt pistää muualle, muistona kaikesta oli verisiä tuppoja ja sidoksia pienissä jäsenissä. Lakanatkin olivat veressä. Äidin pieni reppana. Keuhkokoneeseen laittamisen jälkeen Rasmus oli lääkitty tajuttomaksi. Keskosilla kipulääkevaihtoehdot ovat parasetamoli tai morfiini. Intubaatiossa ainoa vaihtoehto on morfiini. Istuimme vieressä ja pidimme pienestä kiinni. Hän oli väsynyt ja nukkui kaksi päivää.

Kaiken uudelleen eläminen on kaikkien kyyneleiden jälkeen puhdistavaa. Kirjoitin päiväkirjaa Rasmuksen odotusajalta ja jatkoin syntymän jälkeen. Palaaminen noihin teksteihin on sydäntä lämmittävää ja arvokasta. Rasmus ei olisi voinut kuolla ellei olisi elänyt. Hänen tarinansa alkoi eräästä lämpimästä heinäkuisesta torstai-iltapäivästä, jolloin tein positiivisen raskaustestin. "Yllätyksestä huolimatta tämä lapsi on rakastettu ja toivottu", olen kirjoittanut. Nyt läpikäymäni matka päättyy kirkkaan aurinkoiseen ja hyytävän kylmään tammikuun päivään, lauantaihin 2.1.2016. "Tänään oli loistava päivä! Iltapäivällä pääsit pois hengityskoneesta ja kestit toimenpiteen hyvin jopa ilman morfiinia. Hoitaja vaihtoi vaipan ja siellä oli todella hieno iso kakka! Olet siirtynyt jo pienimmästä vaipasta isojen poikien vaippaan! Mummon kanssa kävimme ostamassa sinulle keskosvaatteita, yhdessä potkupuvussa on ihania iloisia eläimiä, pidät siitä varmasti. Ihana päivä takana! Kiitollisena näistä hetkistä kuljemme eteenpäin", lukee päiväkirjassa.

Enpä osannut sinä heinäkuisena päivänä aavistaa, mitä kaikkea matkallemme osuisi. Onneksi niin. Onneksi en tiennyt. Onneksi en myöskään tuona onnellisena lauantaina 2.1.2016 tiennyt, mille matkalle seuraavana aamuna joutuisimme. Sillä jokaisella päivällä on oikeus onneensa, sellaisenaan ilman pelkoa tulevasta. Sen vuoksi minun on tämä kaikki kerrattava ja läpikäytävä. Käsiteltävä myös ennenaikainen synnytys ja pienen pienen keskospojan elämä iloineen ja suruineen, ilman erään sunnuntaiaamun painavaa mustaa varjoa. Sillä tarinalle, joka loppui niin kovin surullisesti on ollut kuitenkin hyvin erilainen alku, toiveikas, rakkautta ja unelmia täynnä ollut alku. Oikein hieno alku ja hieno tarina. Toden totta hieno tarina!

Puoli vuotta

Heinäkuun kolmas päivä. Sunnuntai. Tasan puoli vuotta sitten minun elämäni ajanlasku alkoi alusta. Tasan puoli vuotta sitten Rasmus kuoli.

Puoli vuotta sitten tähän aikaan oli jo pimeää. Makasimme hiljaa pimeässä makuuhuoneessa. Muistan niin tarkasti epätoivon ja epäuskon peiton, joka verhosi meitä ja yhtäkkiä niin tyhjää kotiamme. Vaikka Rasmus ei koskaan päässyt kotiin, hävisi kodistamme sinä päivänä jotain, joka ei koskaan palaa; tietty tyhjyys vainoaa meitä edelleen, puoli vuotta tuosta pimeästä päivästä. Tuo pimeä päivä tuntuu edelleen niin kovin epäuskottavalta. En saata uskoa, että minä olen elänyt sen päivän. En saata uskoa, että minä olen laskenut kuolleen lapseni arkkuun. Että minä kävelin ulos sairaalasta, rinnat maitoa tihkuen, sydän rinnasta revittynä, ilman lastani. En saata uskoa, että meidän lapsemme kuoli sinä harmaan pimeänä sunnuntaina puoli vuotta sitten. Mutta niin kävi. Ja minä olen selvinnyt tänne saakka - ja tänään uskallan, tänään voin sanoa, että tulen selviämään tästä eteenkin päin.

Takana on pyörryttävä puoli vuotta. Tiedän, että olen kulkenut eteenpäin, en vain osaa sanoa, missä olen. Alussa, luulen. Matka tänne saakka on ollut vaikea. Rämpimistä, kaatuilua, toistuvia aallokoita, lohduttoman myrskyisiäkin. Repivää yksinäisyyttä, lukuisia romahduksia, päänsärkyä. Olen itkenyt enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Puoleen vuoteen mahtuu parempiakin hetkiä, luonnollisesti, mutta yleisilme on valitettavan synkkä, harmaan pimeä niin kuin sunnuntai puoli vuotta sitten. Rumana, mutta todella kuvaavana metaforana voisin kuvata viimeistä puolta vuotta vatsatautina. Koko ajan on oksettavan huono olo; pahoinvointi nousee välillä, hitaasti mutta varmasti ja olo heikkenee, ylenantamisen jälkeen helpottaa hetkeksi, ehtii huoahtaa, kunnes pahoinvointi ottaa jälleen kouriinsa ja saa koko kehon painumaan kippuraan, ilmeen vääristymään, lihakset kramppaamaan. Aaltoilu jatkuu ja jatkuu. Eikä tauti ole valitettavasti vieläkään ohi, helpottamaan päin kuitenkin - luulisin. Tai paremminkin toivoisin.

Kaikesta huolimatta olen ikionnellinen, että Rasmus tuli. Että hän valitsi juuri meidät ja syntyi juuri meidän hienoakin hienommaksi pieneksi pojaksi. Että juuri minä sain etuoikeuden olla tämän ihmeellisen kauniin pienen pojan äiti. Rakastua pieniin käsiin ja jalkoihin, huulen kaareen, nenän linjoihin, tummiin hiuksiin. Upottaa mieleni syövereihin ihon pehmeys, itkun hento sointi, ilmeiden ihmeellinen kauneus. Rakastaa häntä. En vaihtaisi mitään pois, en minuuttikaan, en vaikka tietäisin lopputuloksen. Eläisin tämän kaiken uudelleen vaikka tuhat kertaa! Elämäni suurin hetki on ollut tulla juuri Rasmuksen äidiksi. Olen ikuisesti kiitollinen niistä kahdesta viikosta, jonka saimme hänen kanssaan viettää. Minä en olisi tämä ihminen ilman Rasmusta, enkä muuta haluaisikaan olla. Minusta on maailman hienointa olla erään pienen ja todella hienon pojan äiti, minun pienen Rasmukseni äiti.

Puoli vuotta rakkaan Rasmukseni kuolemasta, pitkä matka takana, eikä ikävä kuitenkaan ole vasta kuin alussa.

Sirkus

Ajatukset ovat yhtä puuroa. Ikävänsekaista, itkuista, päänsärkyistä puuroa. Sotkua, joka ei jäsenny järkeväksi ajatusjanaksi, ei ole järjestynyt pitkään aikaan. Keskoset, kuolemat ja syntymät hyppivät kuin sirkuksen klovnit epäloogisessa järjestyksessä aamusta iltaan, tirehtööri on nukahtanut, epäilen - kun kukaan ei ohjaa sirkusta, on lopputulos kakofoniaa. Haluaisin niin kovasti puhua Rasmuksesta, mielellään koko ajan. Sotkeeko tämä hiljaisuus ajatukseni sirkuksen lopullisesti? En saa kirjoitettuakaan, vaikka haluaisin. Työt häiritsevät, vievät voimani. En millään jaksa illalla enää ajatella. En jaksa tavata ihmisiä, olla kehenkään yhteydessä. Väsymys painaa hartioita. Olen ollut aivan loputtoman väsynyt, en jaksa mitään. Viime yönä edes nukkua. Mikä siinäkin on? Kuvottava väsymys, mutta uni ei tule - ja tultuaan loppuu ennen aikojaan. Toivottavasti ensi yö olisi armollisempi.

Ei sillä, ei nukkuminen edes tähän väsymykseen auta. Olen alkanut epäillä syöpää tai jotain muuta todella vakavaa. Sattuiko kylkeeni hieman? Keuhkosyöpä? Päätänikin särkee, on särkenyt jo kohta kaksi kuukautta. Itkeminen pahentaa säryn niin kovaksi, että askel ei enää kanna. Ehkä jokin aivokasvain siis? Olen edelleen itkuinen, suru on edelleen läsnä joka hetkessä, vaativana ja määräävänä. Kyyneleet valuvat päivästä hieman riippuen useaan kertaan. Viimeisimmän itkukohtauksen aiheutti kaapin perältä löytynyt mannapuuropakkaus, parasta ennen 3.1.2016. Kuinka kummalliset asiat muuttuvatkaan surullisiksi, arjen välähdykset kyyneliksi.

Minulla on aivan käsittämätön ikävä Rasmusta, joka ikinen hetki. En halua käydä töissä, haluaisin vain kirjoittaa. Ajatella. Olla. Älkää vaatiko minulta mitään, älkää odottako minusta mitään. Ei töitä, ei mitään. Haluan pysähtyä ja järjestellä ajatukseni, herättää tirehtöörin ja asetella klovnit omille paikoilleen. Haluan nukkua tämän loputtoman väsymyksen pois; selviäisikö ajatuksenikin sitten? Jos minulla ei olekaan keuhkosyöpä, jos olenkin vain väsynyt - surusta.

Herra tirehtööri, kokoa joukkosi - en ole valmis tähän sirkukseen vielä. Pysähdy maailma, edes hetkeksi. Minun täytyy saada hengähtää.

Äidin toive

Rasmuksen syntymän jälkeen mielessäni pyöri Eila Kivikkahon runo. Se soi joinain päivinä vaativana, toisinaan jopa uhmakkaana. Välillä sointi vaihtui haikeuteen, josta kuin varkain itkuiseen ja hiljaiseen toivomukseen, epätoivoiseen parahdukseen. Minun äitiyteni ainoaan toiveeseen.

Anna meille - tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi
luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaikket koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.

Eila Kivikkaho

Vaikeita tunteita

Koko toukokuun kestänyt epätoivo ja tuska on onneksi helpottanut. Olin pärjännyt toukokuuhun saakka ilman suurempia vihan tunteita. Lähes viisi kuukautta. Toukokuu vei tunteet aivan uudelle tasolle: tunsin vihaa, raivoa ja kaiken peittävää epätoivoa. Kaikki kauniit ja ylevät ajatukset olivat poissa, tai ainakin hyvin piilossa. Tunteena viha on kammottavan kuluttava. Se syö kaiken altaan ja satuttaa sielua huomattavasti paljon polttavammin kuin suru. Olen onnellinen, että en ole aiemmin joutunut kamppailemaan vihan ja raivon kanssa, toivottavasti eivät kyläile vastakaan. En osannut kirjoittaa tunteistani, pelkäsin kenties särkeväni jonkin kuvan itsestäni ja muista. Tuntuu, että olen muutenkin alkanut sensuroida itseäni. Siitä haluan eroon, heti. Tämä blogi on kertomus minun ajatuksistani ja tunteistani, minun matkastani kuolleen lapsen äitinä - ei yleisesti hyväksyttävistä tai tarpeeksi kauniista ajatuksista. Sillä loppujen lopuksi ei tämä matka kovin ruusuinen ole.

En tiedä, mille olin vihainen. Vihallani ei ole mitään erityistä nimettyä kohdetta vaan se kohdistui kaikkialle eikä kuitenkaan mihinkään. Vihasin elämääni, kohtaloani, sitä että Rasmus on kuollut. Olin raivoissani yksinäisyydestäni, tuskastani, jokaisesta kohtaamattomuudesta, ymmärtämättömyydestä. Suutuin suunnattomasti kuullessani erään ihmetelleen, kuinka olen niin kovin surullinen vauvan kuolemasta - kun eihän hän ehtinyt elää edes kovin kauaa, sehän oli vain pieni vauva. Se vauva ei ole vain pieni vauva, se vauva on minun lapseni, minun esikoiseni. Se vauva on se, joka ei koskaan kasvanutkaan isoksi, se jonka kanssa minulla ei ole etuoikeutta elää - niin kuin tällä ihmettelijällä on etuoikeus elää lapsiensa kanssa. Kelaa taaksepäin siihen hetkeen, kun lapsesi oli kaksiviikkoinen. Sulje silmäsi, hautaa lapsesi ja tiedä, että et saa mitään, mitä olet saanut. Kuinka kauan luulet, että ikävöisit lastasi? Suututti, vihastutti, raivostutti. Viha on kuluttava, hengästyttävä tunne. Se repii, saa pään särkemään, hampaat kiristymään yhteen.

Vihasin sitä, että tulin surulliseksi nähdessäni pienen poikavauvan. En halua olla sellainen ihminen. Olin tilanteessa, jossa itkeminen ei ollut vaihtoehto. Olen ylpeäkin itsestäni, muutaman minuutin pysähtymisen jälkeen pystyin jatkamaan. Keräsin kaiken voimani, ja onnistuin! Raivostuin toki myöhemmin, kun jouduin pakon sanelemana kuuntelemaan äidin valitusta siitä, kuinka lapsi on niin ärsyttävässä vaiheessa, kun ei saa mitään kontaktia, että kunpa voisi hypätä tämän vaiheen yli, suoraan sinne, missä on mukavampaa. Hypätä vaiheen yli?! Ärsyttävä vaihe?! Hyppää toki, sinulla kun on mahdollisuus valita ne hetket, jotka haluat lapsestasi. Minä sahaisin jäseneni irti, jos saisin edes hetken lapseni kanssa, edes minuutin. Onneksi rakas ystäväni oli sillä hetkellä vierellä, katsoi silmiin ja ymmärsi. Olin ihan hiljaa ja tuijotin häntä, raivoni pysyi onneksi sisälläni. Olen aiemminkin joutunut kuuntelemaan, kuinka äiti niin kovasti toivoisi voivansa hypätä jonkin lapsensa vaiheen yli. En halua kirjoittaa tässä yhteydessä ongelmien suhteellisuudesta: pidätän oikeuden olla kiinnostumatta näistä keskusteluista. Olen pyrkinyt aina poistumaan niistä, mielenterveyteni ei vielä, eikä varmasti vielä pitkään aikaan, kykene käsittelemään muiden tämänkaltaisia ongelmia.

Toukokuussa minua suututti myös suunnattomasti kohtaamattomuus ja se, että minun pitää ymmärtää. "Teitä on niin vaikea kohdata". Aivan kuin en tietäisi sitä, en minä mikään tyhmä ole. Minä olen joutunut elämään tämän oksettavan ja vaikeasti kohdattavan todellisuuden kanssa 156 vuorokautta, yhden tunnin ja 24 minuuttia. Olen joutunut kohtaamaan oman lapseni kuoleman jokaikisenä minuuttina sinä aikana. Ja voin vannoa, että äidin suru oman lapsen kuolemasta on kammottavampi ja vaikeampi kuin sen ihmisen, jonka pitäisi kohdata meidät muutaman minuutin, viestin tai puhelun verran. Voin vannoa. Ja vaikka kuinka ymmärrän, on kohtaamattomuus ja yksinäisyys vaikeaa, äärimmäisen surullista ja syvältä satuttavaa.

Olen joutunut myös ymmärtämään hoitohenkilökuntaa. Neuvolan jälkitarkastus oli karmiva kokemus. Lääkäri puhui minulle pitkään myöhäisistä keskenmenoista ja niiden ongelmista. Viiden minuutin jälkeen sain keskeytettyä hänen monotonisen avautumisen ja kerrottua, että olen synnyttänyt elävän lapsen ja hoitanut tätä teho-osastolla. Että tuskin tapauksessamme on ollut kyse myöhäisestä keskenmenosta? Vastaanotto ei jatkunut yhtään paremmin. Kun itkin tätä myöhemmin, minua muistutettiin siitä, kuinka vaikea lääkärinkin on varmasti kohdata minut. Jumalauta, pitääkö minun vain ymmärtää ymmärtämistäni? Eikö minulle saa tulla paha olo? Pitääkö minun ymmärtää koulutuksen saanutta ja ammattinsa taakse piiloon pääsevää lääkäriäkin? Ja ymmärränhän minä, ymmärrän kyllä, mutta pahalta minusta silti tuntuu, todella pahalta.

Kai nämäkin tunteet oli pakko käydä läpi. Sukeltaa niihinkin ja velloa mukana niin kauan, kunnes ote taas helpottaa. Ei tällä matkalla ole oikotietä onneen, surun kanssa ei fuskata - niin kuin ei äitiydessäkään, ei surussakaan voi napsia rusinoita pullasta, valita niitä itselle mieleisiä vaiheita. Se on se koko pulla rusinoineen päivineen tai sitten ei mitään. Onneksi nämä tunteet ovat kuitenkin nyt takana. Kuukausi näiden ajatusten ja jatkuvan päänsäryn kanssa oli elämäni raskain, raskaampi kuin uuden elämäni ensimmäinen tammikuu, sillä suru on sentään tunne, jota voi purkaa kyynelin ja sanoin - vihasta en tiedä, se vain kuluttaa, se vain repii.

Viheliäinen ystäväni, toivottavasti et enää tule takaisin!

Post mortem

Sylissäni on kuollut lapseni. Viimeinen näytös on näytelty. Minut paiskataan valkoiseen tyhjyyteen, josta puuttuu kaikki. Aivan kaikki. Ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta. On vain valkea tyhjyys ja musta piste. Tarkennan siihen, se olen minä. Istun lapsi sylissäni. Tuijotan eteeni. Ei ole kyyneleitä. On vain epäusko. Kauhu. Kuolema. Pidän lujaa kiinni. Omaa rakastani. Kuoleman aistii joka solulla. Haistan sen, kuulen sen, tunnen sen - ja näen sen, voi luoja miten näen sen. Pieni lapseni on kuollut, makaa elottomana sylissäni, rauhallisena, kuolleena. Ei enää koskaan palaa.

Meidät ohjataan keltaisen käytävän huoneeseen. Kannan pientä aarrettani sylissäni. Hän on niin täydellinen, niin kaunis. Huoneen valo on kirkas. Keskitalven aamun hämärä hiipii sisään ikkunasta. Taivas on harmaa ja matalalla. Sänky ikkunan alla on kliininen, vastakkaisella seinällä on allas ja taso. Hoitaja valmistelee kylvyn. Minä kylvetän pienen poikani. Tunnen, kuinka maailma murenee allani. Pieniä paloja irtoilee ja putoaa jonnekin tyhjyyteen. Seison enää yhden kiven varassa. Avaan vaipan varovasti. Siellä on iso hieno kakka. Sitä olemme niin kovin odottaneet. Palaaminen siihen hetkeen murtaa minut edelleen niin hienojakoiseksi, etten kykene hetkeen hengittämään. Pesen varovasti häntä. Olen miettinyt, että pesinhän varmasti tarpeeksi hyvin? Ettenhän vain ollut huolimaton? Että varmasti hänen oli hyvä olla. Että oli varmasti puhdas. Minä kylvetän rakastani. Pienet jalat luiskahtelevat velttoina käsistäni, kädet putoavat. Valelen hellästi vettä vartalolle. Miten hienot kädet. Miten kauniit ja täydelliset. Pitkät sormet, täydelliset pitkät sormet. Yritän epätoivoisesti pestä verta kasvoilta. Se ei irtoa teipeistä nenän alta, suusta valuu verta vielä. Pyyhin varovaisin sormin rakkaimpani kasvoja, yritän kuitenkin. Huulia, pieniä poskia. Yritän saada suun pysymään kiinni. Asetan hänet varoen pöydälle, kuivaan. Mutta ei hän pysy paikoillaan. Kuolema on vienyt jäntevyyden, kaiken liikkeen. Hoitaja painaa pienet kädet musteeseen ja sen jälkeen paperille. Hän leikkaa hiuksista palasen. Minä vain itken. Maa altani on murtunut kokonaan. Enää on vain valkea tyhjyys. Valkea, oksettavan autio tyhjyys.

Hoitaja kapaloi Rasmuksen. Mummon kutoma villapeitto tuodaan, minä käärin pienen kapaloni siihen. Otan syliin. Puristan tiukasti rintaani vasten. Istun sängyllä, puoliso vieressäni. Kyynelten takaa nyyhkytämme tuskaamme. Tuska ei ole repivää, se on vienyt kaiken. Ei ole enää mitään muuta kuin loputon kipu, saatanallinen kaiken peittävä särky. Meidän perheemme kotiutumistarina. Meidän perheemme tarina. Sairaalapastori tulee luoksemme. Hoitaja seisoo lähellä silmät kyynelissä, mutta niin turvallisena. Kaikki itkevät. Minä soitan äidilleni. Ja hän arvaa, tietää ennen kuin sanon mitään. Hekin tulevat luoksemme. Surullinen seurueemme hengittää tuskaa ja surua keltaisen käytävän huoneessa harmaana valkenevan päivän noustessa. Tunnelma on äärimmäinen, mutta niin hauras, että pelkään kaiken hajoavan milloin tahansa. Joku käy pahoittelemassa. Lääkäri käy, saa kyyneleiltään laskettua vain reseptin hyllylle. Miten tästä selviää, vaikerran - miten tästä ikinä selviää... Isä pitää poikaansa sylissä. Heijaa rakastaan, jättää hyvästejään lapselleen, unelmilleen, toiveilleen. Minä luen runon. Älä pelkää pimeyttä, ja sanani kaikuvat lapseni lisäksi itselleni.

Hoitaja tuo valkoisen arkun huoneeseen. Kaunis, yksinkertainen, pahvinen arkku. Se odottaa meitä hiljaisena. Tuuditan lastani ikiuneen, luovutan henkäys kerrallaan hänet kuolemalle. "Nyt olisi aika", hoitaja lopulta kuiskaa. Onhan hän jo kylmä, lautumat kasvoilla tummentuneet. Kuolema on vienyt, kokonaan. Lasken pienen nyytin peitossaan arkkuun. Korjaan asentoa. Hän on niin kaunis, vieläkin. Pieni ihmeeni. Ja me viemme hänet pieneen huoneeseen. Siellä on kaunis taso, jonne hänet laskemme. Kynttilä palaa. Ehdimme jo jättää hyvästimme, lähteä käytävän keltaisuuteen. Mutta mummo olisi halunnut vielä laulaa. Laulaa lapsenlapselleen vaan kun ei ehtinyt ennen kuolemaa. Me palaamme. Mummo laulaa - siihen lauluun minäkin olen niin monesti nukahtanut, siirtynyt unen maailmaan. Ja ehkä nyt lapseni, Rasmuksenikin. Ehkä hänen on nyt turvallinen olla, kun mummon laulu turvaa matkaa - tuudittaa viimeiseen uneen.

Päivä on noussut jo. Jossain itkee lapsi. Me kävelemme käytävää, viimeistä kertaa. Askeleeni ei ole edes raskas, sitä ei ole. En ymmärrä, mikä liikuttaa jäseniäni. Jokainen askel vie kauemmaksi lapsestani. Vie kauemmaksi elämästäni. Olen irrallaan, hajallaan, osoitteeton. Askeleemme kaikuvat tyhjillä käytävillä. Kylmä viima puskee ulko-ovelta tyhjänä kumisevaan aulaan. En tunne sitä. En tunne mitään. Päivän harmaus ja pistävä kylmyys viiltävät kasvojani astuessani ulos. Autiuden valkoisena sokaiseva kirkkaus sammuu hetkessä, kuin valot sammutettaisiin. Musta, kaiken peittävä pimeys laskeutuu hämärtäen minuutenikin rajat, häviän mustana pisteenä ympäröivään pimeyteen. Kirkkaus väistyy, enää on vain pimeys. Pelkkä pimeys.

On sunnuntai 3.1.2016. Loppuelämäni ensimmäinen päivä on alkanut.

Kuolema

4:56. Lauantain ja sunnuntain välinen yö. Edellinen päivä oli ollut pitkä, mutta erittäin onnellinen. Olin ostanut Rasmukselle keskosvaatteita mummon kanssa. Rasmus pääsi pois keuhkokoneesta - kaikki meni hyvin, kaikki oli niin hyvin. Illalla juhlimme kaksiviikkoisjuhlia koko perheen voimin, tasan kello 19:25. Otimme isästä ja pojasta kuvia, nauroimme katketaksemme Rasmuksen kasvaneille hiuksille, pipon alta pilkisti ilmiselvä lätkätakatukka ja sekös jalkapalloisää harmitti! Pipo oli punainen ja kauniit tummat hiukset korostuivat sitä vasten niin selkeästi. Sunnuntaina saisin Rasmuksen kenguruhoitoon, luvattiin. Olin todella onnellinen. Voi mikä hieno perhe me olemmekaan: Rasmus-rakas, äiti ja isi!

Yö oli vielä pimeimmillään, kun heräsin kuin salamaniskusta. Yhtäkkiä, ajatukset täysin kirkkaina ja hereillä. Aamuyön sumua ei ollut havaittavissakaan. Samaan aikaan, kun lapseni hätä alkoi - myöhemmin selvisi. Sekö minut herätti? Hetken valvottuani päätin nousta. Ehdin kävellä keittiöön, laittaa valot päälle. Aloin järjestellä rintapumpun osia, kun puhelin soi vaativasti. Sydämeni seisahtuu siihen hetkeen. Juoksen takaisin makuuhuoneeseen hätääntyneenä, lyön valot päälle - herättääkseni puolisoni, muistan ajatelleeni. Sydämeni hakkaa, en saa henkeä. Puolisoni on herännyt ja tuijottaa minua kauhuissaan, arvaa jo varmaankin, mitä nyt tapahtuu. Kumarrun puhelintani kohti. Ehdin ajatella, josko kuitenkin joku vain soittaisi ja kysyisi kuulumisia - ehkä joku ystävä, joka on ollut kaupungilla. Tai äiti, äiti se varmasti on! Tai jos sairaalalta soitettaisiin muuten vain. Epätoivoisia ajatuksia, niin epätoivoisia. Mutta ei meille kukaan soita aamuöisin kuulumisia kysyäkseen, muuten vain. Kyllähän minä sen tiedän. Rasmus, ruudulla lukee, sydämet molemmin puolin. Tiesinhän minä sen. Tiesin kyllä. 4:56.

Puhelun sisältö on se, mitä yksikään vanhempi ei halua kuulla. En muista enää niitä sanoja. Joskus vielä luulin, että en ikinä unohtaisi. Vointi on romahtanut, Rasmus voi huonosti, jouduttu laittamaan takaisin keuhkokoneeseen. Pitäisikö meidän tulla sairaalalle, muistan kysyneeni. Kummallinen, typerä kysymys. Tottakai meidän täytyy mennä. "Tulkaa rauhassa", muistan hoitajan sanoneen. Toimimme käsittämättömän rationaalisesti. Vaihdamme ripeästi vaatteet, pesen hampaat, laitan hiukset kiinni. Vaihdoin viime tipassa vielä housutkin, rennompiin, väljempiin. Mustat housut, valkoinen t-paita, harmaa pitkä neuletakki. En unohda, roikkuvat kaapissa käyttämättöminä vielä tänäänkin. Puolisoni soittaa taksin, sanoja ei juuri vaihdeta. Viimeisenä nappaan vielä maitopullon jääkaapista jo aavistaen tekoni epätoivoisuuden. Taas yksi hiljainen taksimatka läpi pimeässä nukkuvan kaupungin. Sanaakaan ei sanota. Yhtäkkiä taksi pysähtyy keskelle tietä. Hajosi, viheliäinen. Tunnen sekuntien painon, en saa henkeä. Uusi taksi tulee onneksi pian. Istumme ihan hiljaa, hätä on niin massiivinen, että sitä ei pysty enää edes tuntemaan, se vain on, kaikkialla, jokaisessa hengenvedossa, sydämen lyönnissä.

Kiirehdimme sairaalan hiljaisia käytäviä. Ensin hissiin. Seitsemänteen kerrokseen, pitkää käytävää leikkaussalien ohi, portaita alas neljänteen. Askeleet ovat nopeat, täsmälliset. Toistamme kuin transsissa tarvittavat toimenpiteet: riisumme ulkovaatteet, vaihdamme kengät, pesemme kädet, desinfioimme ne huolella. Rutiini oli jo muodostunut; minä ensin, sitten puolisoni, samalla kaivan tavarat laukusta. Maitopullo minimiehelle, vesipullo minulle. Mitä ihmettä ajattelin pulloja kantaessani? Aivan kuin kumpikaan meistä niitä tarvitsisi?

Kävelemme yhdessä teho-osaston käytävää pitkin. Seinät ovat vaaleankeltaiset, toista puolta rikkoo puoliksi lasiset ovet: niin kutsutut kotiutumishuoneet. Toisella puolella on kanslia, varasto, maitohuone. Teholla äidit pumppaavat kilpaa maitoa lapsilleen, maitoja säilytetään maitohuoneen jääkaapissa. Violettikorkkisia pulloja, joiden kyljessä pieniä tarroja yksilöimään pullot. Rasmuksenkin pulloja siellä, minun käsialallani laputettuja pulloja. Mitähän niille kävi? Käytävä on hämärä, huoneet pimeänä. Käytävä tuntuu pidemmältä kuin koskaan aiemmin, onko se illan jälkeen pidentynyt? Rasmus on vaativimman tehohoidon huoneessa, osaston viimeisessä nurkassa, hetkessä pidentyneen käytävän päässä. Joku tulee vastaan. Muistan kaiken niin tarkasti: hän on vasemmalla puolella, hieman valon jälkeen käytävän hämärässä kohdassa. Ja hänen ilmeensä; surullinen, aivan kuin jo pahoitteleva. Yritän olla rekisteröimättä katsetta. Käytävällä valmistellaan typpikonetta. Woikoski-teksti piirtyy silmiini. Rumat, isot pullot, jotka olen nähnyt kerran aiemmin. Silloin, kun pieni tyttö Rasmuksen vierestä kuoli. Typpihoitoa käytetään, kun tilanne on äärimmäinen, kun keuhkokonehoito ei enää tuota tulosta. Ehkä niitä vain huolletaan? Yöllähän on aikaa tehdä huoltotöitä, eikö? Jos ne ovatkin vain unohtuneet siihen?

Pullojen jälkeen käännyn vasemmalle ja huoneen näkymä rävähtää verkkokalvoilleni. Rasmus on huoneen vasemmassa laidassa, viimeisellä paikalla, ikkunan vieressä. Minusta tuntuu kuin Rasmus olisi suuri, kuin hän olisi noussut sängystään ja katsoisi minua, syvälle silmiin, suoraan sieluuni. Keskoskaappi on auki ja ympärillä on lääkäri ja kaksi hoitajaa. Rasmus on harmaa, harmaanruskea. Katseeni sinkoaa laitteiden näytöille etsien kuumeisesti hyviä uutisia: niitä ei ole. Näenhän minä sen jo lapsestani. Ja kaikkien hartioista ja hätääntyneistä, pahoillaan olevista katseista. Luvut ovat kammottavia, oksettavia, pyörryttäviä. Samoja kuin sillä pienellä tytöllä, joka kuoli. Liian alhaisia, liian korkeita, vääriä. "Ei ole hätää kulta, äiti ja isi tuli, ei ole mitään hätää rakas, kaikki on hyvin, äiti rakastaa sinua, ei ole hätää." En osaa olla. Seison jossain sivussa, mitä tässä pitäisi tehdä? Missä minun kuuluu olla lapseni taistellessa kuolemaa vastaan? Mitä silloin pitää tehdä, kun esikoinen kuolee? Niin, nyt Rasmus kuolee. Minä tiedän sen.

Lääkäri pumppaa käsin ilmaa keuhkoihin. Miksi hän niin tekee? Miksei keuhkokone toimi? Hänen ilmeensä on huolestunut, keskittynyt. Hän tuijottaa intensiivisesti monitoria. Nyyhkytän ja hoen kaiken järjestyvän. Niin äidit aina lapsilleen lupaavat. Minä tiedän, että lapseni kuolee, mutta en saata kuin toistella kaiken olevan hyvin. Ettei toinen hätääntyisi, kärsisi. Lääkäri ohjaa meidät Rasmuksen viereen. Pieni käsi puristuu tiukasti sormeni ympärille. Vatsa on turvonnut, iho harmaa. Kädet ovat kylmät. Pienet sormet retkahtavat välillä irti, pidän niitä sormieni välissä. Pian puristus kuitenkin palaa. Minun pieni poikani ottaa äitiä tiukasti kädestä kiinni, rakas kultani. Muistan sen tunteen ikuisesti, muistan varmasti. Pienet saavat kuulemma vanhemmistaan voimaa, alkavat taistella uudestaan. Kunnes kaikki romahtaa.

Tuijotan kuin transsissa edessäni avautuvaa kammottavaa esitystä. Lastani elvytetään silmieni edessä. En soisi kokemusta kenellekään, en ikinä, en koskaan. 895 grammaa omaa verta ja lihaani taistelee valtavia voimia vastaan. Lääkäri painelee rintaa kahdella sormella. Lasittunein silmin seuraan voimattomana vierestä: en voi tehdä mitään. Lapseni kuolee silmieni edessä enkä voi tehdä mitään. En yhtään mitään. Jos äidin sydän halutaan riistää rinnasta, on lapsensa kuolinkamppailun näkeminen varma keino siihen. Katsoa nyt vierestä, kun kaikkein kallein viedään. Minun pitäisi suojella häntä, auttaa, hoitaa - enkä pysty mihinkään. Olen hyödytön, voimaton, rikottu. Yhtäkkiä tilanne kuitenkin rauhoittuu, kasvoille palaa väri, sormet puristuvat taas nyrkkiin. Voi mikä minimies meillä onkaan, mikä urhea taistelija!

Aivan kuin olisin jakautunut kahtia. Toinen puoli minusta on ymmärtänyt kaiken siitä hetkestä saakka, kun astuimme huoneeseen. "Onko tilanne nyt vakava?" kuulen toisen puolen kysyvän lääkäriltä. Kysymys on vähä-älyinen. "On. Tilanne on todella vakava." Toinen puoli minusta on edelleen siinä maailmassa, jossa meidän lapsi ei kuole, jossa meille ei käy mitään pahaa. "Onko tilanne nyt vakava?" Mikä ihmeen kysymys se on! Lastasi elvytetään! Niin, mutta eihän meille niin käy, muille vain, niille joillekin toisille. Toista puoliskoani ravistellaan hereille. Lääkäri sanoo, että hätäkaste on ajankohtainen. Älytöntä, tämä puoliskoni naurahtaa epäuskoisesti. Eihän hätäkastetta anneta kuin hätätilanteessa! Ja kyllä joku sanoi, että pikkukeskoset monesti kastetaan ihan varmuuden vuoksi. Siitä tässäkin on varmasti kyse.

Kasteen ajaksi kaikki pysähtyy. Sairaanhoitaja kastaa lapsemme. Kaunis seremonia. Rasmus on rauhallinen, lääkäri tarkkailee herkeämättä monitoreita. Me olemme tuskaisia, hysteerisiä. Itkemme. Ja kun kaste on ohi, kaikki palaa sekunnissa. Rauhallisuus on ohitse, piippaus jatkuu, laitteiden äänet voimistuvat, Rasmus taistelee. Woikosken pullot seisovat rumina ja ahdistavina Rasmuksen vieressä. Meille ne oli. Ei kukaan huolla typpipulloja yöllä. "Nyt olemme maksimaalihoidon piirissä, enää ei ole mitään parempaa hoitoa, nyt kaikki on kiinni Rasmuksesta." Lääkärin sanat ovat rauhalliset, tyynnyttävät. Ja niin tärkeät koko loppuelämämme kannalta. Kaikki voitava tehdään. Lääkärille olisin voinut olla vihainen, lapselleni en koskaan. Ilman näitä sanoja olisin voinut vaatia enemmän lääkäriltä, jossitella. Lapseltani en koskaan voi vaatia enempää kuin mihin hän pystyy. En saata vaatia Rasmusta jaksamaan. Hän tekee parhaansa, kaikkensa. Kyllä minä ymmärrän, minun rakkaani on niin kovin pieni poika, ihan pienen pieni. Kyllä äiti ymmärtää.

Minuutit kuluvat kummallisesti, aika häviää. Mielessäni pyörii tuhat ajatusta ja samaan aikaan ei yhtään mitään. Rasmus sinnittelee, taistelee. Hän alkaa olla väsynyt, aistin sen. Äidit tietävät nämä asiat. Vaikka äitiyteni on tuore, on äidinvaistoni terävä. Kuin varkain mieltäni viiltää ajatus lopusta. Ajatus vilahtaa mieleni reunalla, kunnes räjähtää kaikkialle. Loppu. Toivon sitä jo. Mikä helvetin äiti minä olen? Kamala, epäonnistunut, hirveä. Eikö minun pitäisi olla se, joka uskoo viimeiseen sekuntiin asti, se joka vielä taistelee, vaikka taistelu on jo menetetty? Eikö minun pitäisi suojella lastani kaikelta, maailmalta, jokaiselta vaaralta - kuolemalta? "Ethän sinä lapsesi kuolemaa toivonut, vaan sitä, että kärsimys olisi ohitse", sairaalapastori myöhemmin lohduttaa. Lopun jo tultua.

"Ei ole hätää kulta, äiti ja isi rakastaa sinua, kaikki on hyvin rakas." En minä muuta saata toistella. Pidämme kiinni Rasmuksesta. Sormista, jaloista, mistä vain, että hän varmasti tietää, että olemme lähellä. Ei äiti ja isi koskaan hylkää, ei varmasti. Äiti ja isi rakastaa aina, ihan aina, vaikka mikä olisi! Kummalliset minuutit kuluvat, kummallisesti, syöksyen kohti tuntematonta. Aletaan puhua uudesta keuhkokuvasta, selvitettäisiin hieman tilannetta. Joku soittaa puhelun, jonnekin. Rekisteröin asioita kuin osissa. Keskityn lapseeni, mieleni kauhuun putoilee välillä asioita ympäriltäni. Piippaus, lukema, hoitajan ääni. Iso röntgenkone tuodaan paikalle.

Ja sitten se alkaa. Viimeinen näytös. Rasmus romahtaa. Pienen pieni rakas minimieheni. Aivan kuin hän olisi kuiskannut ei tarvitse enää, ei enää, minun on jo mentävä. Lääkäri aloittaa elvyttämisen. Hän painaa jälleen kahdella sormella pientä rintakehää. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Monitoreissa vilkkuu normaalit luvut. "Ne ovat enää minun sormeni", lääkäri sanoi. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Lapseni kuolee silmieni edessä. Pelastakaa hänet, tehkää jotain, lapseni kuolee, pitää tehdä jotain! Jotain! Eikä mitään voi. Ei kuoleman edessä ole mitään tehtävissä. On vain kuolema, joka on jo tullut. On läsnä kirkkaana, painavana ja vaativana. Ottaa nyt mukaansa minun rakkaimman ja kalleimman aarteeni. Enkä minä voi kuin luopua, antaa toiselle luvan mennä. "Lopetetaanko elvytys vai jatketaanko loppuun saakka?" Kysymys katkaisee kauhuni. "Aivovaurio on jo tapahtunut, mitään ei ole enää tehtävissä." Tuijotan lääkäriä. En minä voi tehdä sellaista päätöstä. Emme me voi tehdä sellaista päätöstä! Tämä on hullua! He jatkavat. Pieni poikani taistelee, enää turhaan. Hän, joka kasvoi silmällä erottamattomista osista täksi upeaksi pieneksi pojaksi, hän joka tuli ja teki meistä vanhempia, hän on jo matkalla sinne, minne minä en pääse mukaan. Veri purskahtaa suusta, alkaa valua nenästä. "Älkää enää, ei saa!" minä parahdan. Ei saa enää, ei enää... Älkää, enkä enää tiedä kenelle huutoni kaikuu...

Rasmus nostetaan syliini. Jalat ovat jo kylmät. Puristan niitä lujaa kämmenieni lämpöön. Minä niin luulin, että niillä jaloilla pääsisi pitkälle. Kuljettaisiin rinnalla ja sitten jo ohi. Nyt ne roikkuvat velttoina sylissäni, sinertävät jo. Hän on niin pieni. Kevyt. Mutta niin minun, niin meidän. Niin minua, meistä. Kaunis pieni. Rakas. Maailman rakkain. Rasmus nostetaan isän syliin, isän turvalliseen syliin, maailman parhaimpaan paikkaan. Minä suutelen otsaa, uudestaan ja uudestaan. Voi kuinka olen halunnut suudella häntä, suukottaa pientä vauvaani. Ei ole enää mitään, on vain autius. On vain me: äiti, isä, lapsi. Meidän perheemme. On vain rakkaus, suudelmat otsalla, syli. Olemme yhtä, me, me kolme. Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit. Nyt me yhdessä keinumme kohti äärettömyyttä. Keinutamme hiljaa, ei ole enää hätää. Kunnes joudumme päästämään irti. Me emme pääse mukaasi. Voi rakas... Kyllä minä tulisin, vaan en saa... Mutta kyllä sinä osaat, mene vain rakas, ei ole hätää, äiti ja isi aina sinua rakastaa, aina ja ikuisesti sinua rakastaa... Maailma seisahtuu, pysähtyy. Pidättää hengitystään, vavahtaa - ja viimein huokaa.

Kello on 7:10. Rasmus on kuollut.

Mustia ajatuksia

Viimeisin aallonpohja väisti, mutta ei loiventunut kokonaan. Tuntuu, että olen myrskyisässä ristiaallokossa, jossa aallonpohjat ja -huiput vaihtuvat nopeammin kuin koskaan aiemmin. Olo on ollut enemmän tai vähemmän jatkuvan alakuloinen häistä saakka. Ehkä taustalla vaikuttaa myös omat oletukset: luulin, että viidessä kuukaudessa olo olisi olennaisesti helpottanut – ei ole. Vertaan surua väistämättä suruun isän kuolemasta. Isäni kuoli myös tammikuussa ja toukokuuhun mennessä pahin suru oli käyty läpi. Isän kuoleman kohdalla ajallinen etäisyys lievensi tunteita ja etäännytti kaikesta. Rasmuksen kohdalla minusta tuntuu kuin kaikki vain laajenisi, kuin suru syvenisi syvenemistään. 

Viime aikoina olen alkanut pelätä, että en olekaan edes aloittanut suruni työstämistä. Että olen vain vellonut jossain kummallisessa välitilassa ilman todellista ymmärrystä tapahtuneesta. Minusta tuntuu kuin ymmärrykseni rajalla leijuisi jokin suuri ajatus, mutta en saa kiinni siitä. Pelkään sitä, pelkään, mitä on tulossa - sillä jotain on tulossa, tunnen sen. Välillä tuntuu kuin tarkkailisin itseäni ulkopuolelta; välillä on todella vaikea ymmärtää, että tämä oikeasti tapahtui meille, että meidän esikoinen on kuollut, ikuisesti kuollut. Se on yksi suurimmista ja painavimmista viime viikkojen ajatuksista. Että Rasmus on ikuisesti kuollut. Että en ikinä, koskaan, milloinkaan saa pitää esikoistani sylissä. Että en olekaan yksi niistä etuoikeutetuista äideistä, jotka saavat elää elämänsä lastensa kanssa. Että vaikka saisimme etuoikeuden olla myös elävän lapsen vanhempia, emme koskaan saa takaisin Rasmusta. Minun esikoispoikani, maailman hienoin pieni Rasmus on aina kuollut. Perheestämme puuttuu aina yksi, meidän esikoisemme puuttuu perheestämme aina. Vaikka vuodet helpottavat meidän oloa, ei Rasmusta tuo mikään takaisin.

Tämä viime aikojen suru on ollut rumaa ja raastavaa. Kaikki jalous ja ylevyys on riisuttu ja jäljellä on enemmän tai vähemmän painokelvottomia tunteita. Minua harmittaa aivan käsittämättömän paljon, että Rasmus on kuollut. Minua harmittaa, että juuri me saimme tämän kohtalon; olisin pärjännyt ilmankin. Olen niin väsynyt, että en jaksa edes ajatella onneksi sitä sun tätä -lauseita, jotka joskus ovat auttaneet. Lapsensa menettäminen on perseestä, en jaksa yrittää pukea sitä mihinkään kauniimpaan muotoon. Päätä särkee koko ajan, aamusta iltaan. Minua ärsyttää asiat. Päällimmäisenä se, että Rasmus on kuollut. Sen jälkeen melkeinpä kaikki muu. Haluaisin vain puhua tästä kaikesta, uudestaan ja uudestaan ja sitten jälleen uudestaan. Tuntuu vain, että olen unohtunut pysäkille, jolta juna meni jo aikoja sitten. Ei helpota vitutusta yhtään.

Haluaisin kirjoittaa tähän vielä jotain kaunista ja ylevää. Kirjoittaa, että kyllä tämä taas tästä, tunne kerrallaan eteenpäin, kuuluu asiaan ja vielä täältä noustaan. En kirjoita. Ei huvita. En halua. Tämä kaikki on ihan perseestä, lapsen kuolema on syvältä eikä siinä ole juuri nyt mitään kaunista.

Surullinen Kuolleen Lapsen Äiti

Olo on ollut kamala äitienpäivästä saakka. Aivan kamala, kammottava kuvaisi oikeastaan paremmin. Ahdistunut, masentunut, epätoivoinen. Olen apaattinen, itkuinen. Haluaisin hautautua sänkyyn ja nousta vasta, kun joku kertoisi tämän kaiken olleen pahaa unta. En halua nähdä ihmisiä tai olla kehenkään yhteydessä. Samaan aikaan tarvitsisin seuraa ja tukea enemmän kuin mitään muuta. Haluaisin puhua tästä kaikesta, tai olla hiljaa - en tiedä. Olen itkenyt niin paljon, että päätäni särkee koko ajan. En jaksaisi nousta sängystä, ruokahaluni ja näläntunne ovat jälleen kadonneet, en muista juoda. En näe tulevaa, kaikki taistelutahto on hävinnyt. On vain paha olo. Oloni ei ole ollut tällä tavalla ahdistunut kertaakaan Rasmuksen kuoleman jälkeen. Tuntuu kuin kaikki valo tunnelinpäästä olisi sammutettu. Mistä helvetistä tämä aallonpohja tuli?

Ristiriita kesäisen sään ja heräävän luonnon kanssa on räikeä. Laahustan painavin askelin ja tunnen vain mustaa, pelkkää pimeyttä. Olisipa talvi, kylmä ja pimeä. Sopisin maisemaan paremmin. Istutimme kukkia haudalle. Aurinko pilkahteli korkeiden mäntyjen lomasta ja valaisi kirkkaanvihreät koivunlehdet. Ilma oli lämmin ja täynnä kesää. Minun sydämessäni on kuitenkin aivan yhtä kylmä kuin sinä lumisateisena helmikuun päivänä, jolloin laskimme pienen pienen uurnan kylmään, mustaan maahan. Mustavalkoinen maisema on vaihtunut vihreään. Tuijotan uurnan paikkaa ja mietin, onko se jo maatunut. Lapseni. Onko maa ottanut puun valtaansa, pureutunut lapseni tuhkaan saakka - tuskin vielä. Yhtä alussa kuin surunikin, otaksun. Mistä minä näistä mitään tietäisin. Yritin googlata. "Uurnan maatumisaika". Enpä olisi uskonut tätä tekeväni esikoiseni kohdalla. Sydän mustana maata kaivaen olen kuitenkin ikionnellinen, että Rasmus tuhkattiin. Ajatus lapseni ruumiista lapioni ja kukkia istuttavien käsieni alla olisi kamala, aivan liian kamala. Kukkarivi meni vinoon, en ole hyvä näissä hommissa. Itkien pyysin lapseltani anteeksi. Lupasin harjoitella ja osata ensi kerralla paremmin. Vaan tuskin se häntä haittaa, kuollutta.

Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän suruun ja kaikkeen siihen liittyvään. Olen kyllästynyt siihen faktaan, että lapseni on kuollut. Olen kyllästynyt olemaan minä. En halua olla apaattinen, itkeskelevä ihminen. En halua tätä elämää, en halua tätä surua. Haluan olla normaali. Haluan olla elävän lapsen äiti. Onnellinen kasvavasta, kehittyvästä lapsestani. En halua istuttaa kukkia lapseni haudalle, haluan hänet kotiin. En halua kuljeskella kaupoissa etsimässä täydellisiä lyhtyjä (ei ole löytynyt). En halua varastoida hautakynttilöitä olohuoneen kaapissa. En jaksa sitä, että en pysty ennakoimaan tunteitani ja olotilojani. En kestä tätä, että kaikki negatiiviset tunteet vyöryvät yhtäkkiä päälleni ilman ennakkovaroitusta, enkä voi muuta kuin mennä mukana - vastaan taisteleminen on nimittäin vielä kuluttavampaa. En jaksa olla surullinen, masentunut. En jaksa kokea tätä kaikkea. Haluan olla onnellinen, huoleton, iloinen. Haluan nauttia keväästä, elämästä. Haluan takaisin elämäni. Minä en enää jaksa sitä, että Rasmus on kuollut.

Haluan olla jotain muuta - en Surullinen Kuolleen Lapsen Äiti.