Heinäkuun kolmas päivä. Sunnuntai. Tasan puoli vuotta sitten minun elämäni ajanlasku alkoi alusta. Tasan puoli vuotta sitten Rasmus kuoli.
Puoli vuotta sitten tähän aikaan oli jo pimeää. Makasimme hiljaa pimeässä makuuhuoneessa. Muistan niin tarkasti epätoivon ja epäuskon peiton, joka verhosi meitä ja yhtäkkiä niin tyhjää kotiamme. Vaikka Rasmus ei koskaan päässyt kotiin, hävisi kodistamme sinä päivänä jotain, joka ei koskaan palaa; tietty tyhjyys vainoaa meitä edelleen, puoli vuotta tuosta pimeästä päivästä. Tuo pimeä päivä tuntuu edelleen niin kovin epäuskottavalta. En saata uskoa, että minä olen elänyt sen päivän. En saata uskoa, että minä olen laskenut kuolleen lapseni arkkuun. Että minä kävelin ulos sairaalasta, rinnat maitoa tihkuen, sydän rinnasta revittynä, ilman lastani. En saata uskoa, että meidän lapsemme kuoli sinä harmaan pimeänä sunnuntaina puoli vuotta sitten. Mutta niin kävi. Ja minä olen selvinnyt tänne saakka - ja tänään uskallan, tänään voin sanoa, että tulen selviämään tästä eteenkin päin.
Takana on pyörryttävä puoli vuotta. Tiedän, että olen kulkenut eteenpäin, en vain osaa sanoa, missä olen. Alussa, luulen. Matka tänne saakka on ollut vaikea. Rämpimistä, kaatuilua, toistuvia aallokoita, lohduttoman myrskyisiäkin. Repivää yksinäisyyttä, lukuisia romahduksia, päänsärkyä. Olen itkenyt enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Puoleen vuoteen mahtuu parempiakin hetkiä, luonnollisesti, mutta yleisilme on valitettavan synkkä, harmaan pimeä niin kuin sunnuntai puoli vuotta sitten. Rumana, mutta todella kuvaavana metaforana voisin kuvata viimeistä puolta vuotta vatsatautina. Koko ajan on oksettavan huono olo; pahoinvointi nousee välillä, hitaasti mutta varmasti ja olo heikkenee, ylenantamisen jälkeen helpottaa hetkeksi, ehtii huoahtaa, kunnes pahoinvointi ottaa jälleen kouriinsa ja saa koko kehon painumaan kippuraan, ilmeen vääristymään, lihakset kramppaamaan. Aaltoilu jatkuu ja jatkuu. Eikä tauti ole valitettavasti vieläkään ohi, helpottamaan päin kuitenkin - luulisin. Tai paremminkin toivoisin.
Kaikesta huolimatta olen ikionnellinen, että Rasmus tuli. Että hän valitsi juuri meidät ja syntyi juuri meidän hienoakin hienommaksi pieneksi pojaksi. Että juuri minä sain etuoikeuden olla tämän ihmeellisen kauniin pienen pojan äiti. Rakastua pieniin käsiin ja jalkoihin, huulen kaareen, nenän linjoihin, tummiin hiuksiin. Upottaa mieleni syövereihin ihon pehmeys, itkun hento sointi, ilmeiden ihmeellinen kauneus. Rakastaa häntä. En vaihtaisi mitään pois, en minuuttikaan, en vaikka tietäisin lopputuloksen. Eläisin tämän kaiken uudelleen vaikka tuhat kertaa! Elämäni suurin hetki on ollut tulla juuri Rasmuksen äidiksi. Olen ikuisesti kiitollinen niistä kahdesta viikosta, jonka saimme hänen kanssaan viettää. Minä en olisi tämä ihminen ilman Rasmusta, enkä muuta haluaisikaan olla. Minusta on maailman hienointa olla erään pienen ja todella hienon pojan äiti, minun pienen Rasmukseni äiti.
Puoli vuotta rakkaan Rasmukseni kuolemasta, pitkä matka takana, eikä ikävä kuitenkaan ole vasta kuin alussa.
Puoli vuotta on hirveän pitkä aika. Ja toisaalta ihan pieni pyrähdys. Jos miettii vaikka sitä, että yhä kahden vuoden kohdalla voin kuvitella että tuntuu kuin lapsen kuolemasta on vasta hetki ja suru on yhä vahvasti läsnä, mutta siihen mahtuu neljä tällaista puolta vuotta. Mutta eiväthän ne tällaisia ole, tämä on epäilemättä ollut se pahin. Pitkä pimeä jakso, utuinen, ahdistava ja sekava vaikka toivon olemmekin molemmat onnistuneet pääpiirteissään säilyttämään. Jännä miten tällaisilla virstanpylväillä on merkitys, ihan kuin olo yhtäkkiä helpottaisi päivän numero 183 kohdalla. Mutta niin vain on, näitä laskee kuitenkin. Aluksi päiviä, sitten viikkoja ja nyt kuukausia, joskus vielä vuosia. Ja se tärkein kulkee kaikissa ajanlaskuissa mukana, juuri tuo tieto siitä, että meidän poikamme tekivät meistä sen mitä olemme, niin pienet viisaat pojat opettivat meille hirveän paljon.
VastaaPoistaToivon todella, että tämä on ollut se pahin. Tai tiedänhän minä sen. Aika on armoton, mutta samalla niin lohdullinen. Toisaalta on jo niin kiire tulevaan, sinne jonnekin, jossa on helpompi olla - ja samalla kuitenkin pelkään aikaa, mitä jos unohdankin? Että aika peittää muistot ja hämärtää ne, että en yhtäkkiä muistaisikaan enää. Onneksi mikään päivä, kuukausi tai vuosi ei vie koskaan pois sitä, että eräät pienet pojat tekivät meistä äitejä ja juuri tämänlaisia ihmisiä, joita tänään ja huomenna olemme.
Poista