sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Keskospojan äiti

Suru on tainnut kulkea jonkin askeleen eteenpäin, sillä siihen mahtuu nyt muutakin kuin pelkkä kuolema. Olen käsitellyt kovasti keskosuutta. Sitä, että mitä tapahtui ennen Rasmuksen syntymää. Sitä, että juuri minun synnytys käynnistyi kuukausia liian aikaisin, että Rasmus syntyi keskosena. Että menetimme loppuraskauden, äitiysloman, malttamattoman odotuksen. Sillä vaikka olen kuolleen lapsen äiti, olen myös pienen keskospojan äiti - keskospojan, joka eli kokonaiset kaksi viikkoa teho-osastolla. Rasmuksen kuolema on peittänyt alleen keskosuuden, joka massiivisena elämänmuutoksena täytyy käsitellä sekin. Keskosten vanhemmat saavat aina kriisiapua, shokki ja elämänmuutos ovat niin massiivisia. Minunkin täytyy käydä läpi keskosuus ja sen mukanaan tuomat hämmennys, hätä ja huoli - omana asianaan, täysin erillisenä Rasmuksen kuolemasta. 

Ihmisen tarina alkaa jo kauan ennen syntymää. On vanhempien toiveita, odotuksia, unelmia. On yllätyksiä ja sopeutumisia. Positiivinen raskaustesti aloittaa ihmisen mittaisen tarinan: jo ensimmäisestä päivästä rakentuu ajatus tulevasta. Toiveet ja mielikuvat liitetään syntymättömään, rakennetaan kuvaa edessä olevasta. Yksikään vauva ei synny tyhjiöön, ennen syntymää on kuljettu jo pitkä matka. Minä olin varma, että Rasmuksella on isänsä nenä. Oli. Veikkasin tummia hiuksia. Ja ne oli tummat, todella kauniit! Rasmus oli oman näköinen, juuri meidän näköinen, tunnistin hänen jokaisen piirteensä. Olen lähes maanisena käynyt mielessäni läpi Rasmuksen raskauden aina positiivisesta raskaustestistä lähtien, kerrannut synnytyksen jokaisen minuutin, elänyt uudelleen Rasmuksen koko elämän. Olen lukenut jokaisen epikriisin, hypistellyt peittoa, tuijottanut valokuvia. "Lapsi ollut kiukkuinen", lukee erään päivän kohdalla. Sen lukeminen tuntui valtavan hyvältä. Rasmuksellani oli ihan oikea luonne, häntä kiukutti välillä! Silloin käsi pusertui nyrkkiin ja kädet heiluivat vimmatusti, pyöritti päätään samalla, ilman keuhkotuubia kuului välillä pieni itkukin.

Ystäväni kertoi kerran, kuinka oli ollut poissa tolaltaan lapsensa rokotuksen jälkeen - lapsi oli reagoinut voimakkaasti rokotukseen ja itkenyt poikkeuksellista kipuitkua. Äiti oli ollut poissa tolaltaan vielä kotonakin - lapsen hätä tuntuu äidistä aina niin valtavan pahalta. Jostain syystä tämän tarinan muistaminen laukaisi itsessäni erilaisen matkan Rasmuksen elämään. Kenties tarina antoi jonkin oikeutuksen omalle hädälleni, muistutuksen siitä, että saan tuntea tuskaa myös lapseni kokemuksista. Että olen äiti, joka joutui katsomaan vierestä lukemattoman liudan lapselleni tehtäviä hoitotoimenpiteitä - sellaisia, joilta suurin osa äideistä välttyy. Että minun ei tarvitse olla reipas, enää. Että minäkin saan itkeä lohduttomasti sitä, että lastani on sattunut, sillä hänen hätänsä on minun. Ja että se itku on itkettävä, vaikka lapseni onkin kuollut.

Jostain syystä yksi pahimpia oli liman imeminen keuhkokoneen tuubista. Pienet kasvot vääristyivät kummalliseen ilmeeseen, kädet haroivat kaikkea ympärillä. Tuubiin työnnetään imuletku, lapsesta se tuntuu siltä kuin hän tukehtuisi. Sen katsominen vierestä oli vaikeaa. Monta kertaa päivässä otettiin verikoe. Pienen pieni kantapää oli kovilla jatkuvista pistoista. Äidin tai isin kädet rauhoittivat onneksi hieman. Arteriakanyyli piti vaihtaa eräänä päivänä. Halusin olla mukana. "Tämä ei tuota teille mitään lisäarvoa, menkää kahville", lääkäri ilmoitti. Suoni ei ollut löytynyt heti, oli täytynyt pistää muualle, muistona kaikesta oli verisiä tuppoja ja sidoksia pienissä jäsenissä. Lakanatkin olivat veressä. Äidin pieni reppana. Keuhkokoneeseen laittamisen jälkeen Rasmus oli lääkitty tajuttomaksi. Keskosilla kipulääkevaihtoehdot ovat parasetamoli tai morfiini. Intubaatiossa ainoa vaihtoehto on morfiini. Istuimme vieressä ja pidimme pienestä kiinni. Hän oli väsynyt ja nukkui kaksi päivää.

Kaiken uudelleen eläminen on kaikkien kyyneleiden jälkeen puhdistavaa. Kirjoitin päiväkirjaa Rasmuksen odotusajalta ja jatkoin syntymän jälkeen. Palaaminen noihin teksteihin on sydäntä lämmittävää ja arvokasta. Rasmus ei olisi voinut kuolla ellei olisi elänyt. Hänen tarinansa alkoi eräästä lämpimästä heinäkuisesta torstai-iltapäivästä, jolloin tein positiivisen raskaustestin. "Yllätyksestä huolimatta tämä lapsi on rakastettu ja toivottu", olen kirjoittanut. Nyt läpikäymäni matka päättyy kirkkaan aurinkoiseen ja hyytävän kylmään tammikuun päivään, lauantaihin 2.1.2016. "Tänään oli loistava päivä! Iltapäivällä pääsit pois hengityskoneesta ja kestit toimenpiteen hyvin jopa ilman morfiinia. Hoitaja vaihtoi vaipan ja siellä oli todella hieno iso kakka! Olet siirtynyt jo pienimmästä vaipasta isojen poikien vaippaan! Mummon kanssa kävimme ostamassa sinulle keskosvaatteita, yhdessä potkupuvussa on ihania iloisia eläimiä, pidät siitä varmasti. Ihana päivä takana! Kiitollisena näistä hetkistä kuljemme eteenpäin", lukee päiväkirjassa.

Enpä osannut sinä heinäkuisena päivänä aavistaa, mitä kaikkea matkallemme osuisi. Onneksi niin. Onneksi en tiennyt. Onneksi en myöskään tuona onnellisena lauantaina 2.1.2016 tiennyt, mille matkalle seuraavana aamuna joutuisimme. Sillä jokaisella päivällä on oikeus onneensa, sellaisenaan ilman pelkoa tulevasta. Sen vuoksi minun on tämä kaikki kerrattava ja läpikäytävä. Käsiteltävä myös ennenaikainen synnytys ja pienen pienen keskospojan elämä iloineen ja suruineen, ilman erään sunnuntaiaamun painavaa mustaa varjoa. Sillä tarinalle, joka loppui niin kovin surullisesti on ollut kuitenkin hyvin erilainen alku, toiveikas, rakkautta ja unelmia täynnä ollut alku. Oikein hieno alku ja hieno tarina. Toden totta hieno tarina!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti